VII.
Bartek tuli niin voimattomana kotia, ettei hän moneen päivään voinut tehdä työtä. Se oli suuri onnettomuus koko taloudelle, joka välttämättömästi tarvitsi miehen voimakasta kättä. Magda auttoi itseään niin hyvin kuin hän taisi. Hän raastoi aamusta iltaan hänen naapurinsa, Czermienickin väki, auttoi häntä varojen mukaan, mutta se ei riittänyt ja talous meni rappiolle. Heillä oli vähän velkaa siirtolaiselle Justille, saksalaiselle, joka aikanaan oli hankkinut itselleen muutaman tynnyrin-alan maata Pognembinissä, ja jolla nyt oli paraat tulot koko kylässä ja sitä paitsi käteistä rahaa, jota hän lainasi melkoisella korolla. Ensi sijassa antoi hän rahoja armolliselle herralle Pan Jarzynskille. Jarzynskin nimi prameili aateliskalenterissa, ja juuri sen tähden täytyi talon loistoa pitää yllä. Muutoin lainaili Just rahoja talonpojillekin. Magda oli jo puoli vuotta ollut hänelle velkaa muutamia kymmeniä taaleria, joita hän oli käyttänyt osaksi talouteen, osaksi lähettänyt Bartekille sotaan. Mutta eihän se mitään merkinnyt. Taivaan herra antaisi kyllä hyvän sadon ja sillä hän kyllä maksaisi velkansa, kuin vaan työhön kykeneviä käsiä löytyi. Onnettomuudeksi ei Bartek voinut tehdä työtä. Magda ei tahtonut sitä oikein uskoa ja meni papin luo neuvottelemaan, mitä hänen pitäisi tehdä saadakseen Bartekia työhön. Ei mikään auttanut. Hänen henkeänsä alkoi ahdistaa, kuin hän oli hiukan ollut työssä ja hänen selkäänsä alkoi pakoittaa. Hän saattoi istua päiväkausia töllin edustalla, polttaa porsliinipiippuaan, jossa oli Bismarckin kuva univormussa ja kyrassikypärässä, tuijottaen eteensä voipuneella, uneliaalla katseella kuin jos kaikki vaivain jäljet eivät vielä olisi kadonneet ruumiista. Hän ajatteli sinne tänne, vähän sotaa, vähän voittojaan, Magdaa, vähän kaikkea, eikä juuri mitään.
Kerran kuin hän siinä istui, kuuli hän Franekin itkevän loitolla. Franek palasi koulusta ja ulvoi, että kaiku kuului. Bartek otti piipun suustaan:
—No Franek, mikä sinua vaivaa?
—Mikäkö minua vaivaa—ulvoi Franek.
—Niin, miksi ulvot?
—Minä olen saanut selkääni…
—Kuka on antanut sinulle selkään?
—Herra Boege, luonnollisesti.
Herra Boege oli opettaja Pognembinissä.
—Kuka on antanut hänelle luvan hakata sinua?
—Kyllä kai hänellä on siihen lupa, koska hän on niin tehnyt.
Magda, joka oli kaivanut puutarhassa, kiipesi aidan yli puutarhaveitsi kädessä.
—Mitä teit sitten?—kysyi Magda.
—Mitäkö minä tein! Boege haukkui minua puolalaiseksi siaksi, löi minua vasten suuta ja sanoi, että nyt kuin he olivat voittaneet ranskalaiset, saisimme me selkäämme, sillä nyt he olivat voimakkaimmat. Enhän minä ollut tehnyt hänelle mitään, hän kysyi minulta vaan, kuka oli suurin mies maailmassa ja silloin sanoin minä, että se oli paavi, mutta silloin löi hän minua, ja minä aloin huutaa, ja hän haukkui minua puolalaiseksi siaksi, ja sanoi, että nyt kuin he ovat antaneet ranskalaisille selkään…
Franek kertoi kertomistaan: "Mutta hän sanoi, ja minä sanoin…" Magda kätki kasvonsa käsiinsä, kääntyi Bartekin puoleen ja alkoi:
—Siinä saat kuulla! Siinä kuulet itse! Mene nyt sotimaan ranskalaisia vastaan ja anna sitten saksalaisten kurittaa lastasi kuin koiraa ja haukkua sitä! Mene vaan sotaan ja anna sitten saksalaisen hakata omaa lastasi. Siinä on palkkasi, raukka…
Magda alkoi, Franekin säestämänä, itkeä oman puheensa vaikutuksesta,
Bartek avasi silmiään, suutaan ja ällistyi niin, ettei hän saattanut
sanoa sanaakaan, vielä vähemmin ymmärtää, mistä oikeastaan oli kysymys.
Miten oli asian laita? Missä oli hänen voittojensa tulos…?
Hän oli jo istunut hetken ääneti, kuin hänen silmänsä rapsahtivat ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Hämmästys, samoin kuin pelkokin, muuttuvat usein kehnoissa luonteissa raivoksi. Bartek nousi ylös yht'äkkiä ja hyökkäsi ulos purren hampaitaan.
—Minä kyllä juttelen hänen kanssaan.
Ja hän meni. Koulu ei ollut kaukana, kohta kirkon toisella puolella. Herra Boege seisoi juuri etehisessä, ympärillään porsaita, joita hän syötti.
Hän oli roteva mies, noin viidenkymmenen vuotias, vielä voimakas kuin tammi. Hän ei ollut liian lihava, ainoastaan hänen kasvonsa olivat pulleat, ja noissa kasvoissa ui kaksi paria isoja kalansilmiä, joista välkkyi rohkeus ja pontevuus.
Bartek meni suoraan hänen luokseen
—Minkä tähden lyöt lastani, saksalainen, was?—kysyi hän.
Herra Boege peräytyi muutaman askeleen mittaili häntä silmillään ilman vähintäkään pelkoa ja sanoi tyynesti:
—Korjaa luusi, puolalainen koira!
—Minkä tähden lyöt lastani?
—Tahdotko sinäkin selkääsi, puolalainen härkä? Nyt näytän teille, kuka on herra täällä. Hiiteen mies! Mene valittamaan oikeuteen. Mars!
Bartek tarttui opettajan käsivarteen, alkoi puistella häntä ankarasti ja huusi käheällä äänellä:
—Tiedätkö, kuka minä olen? Tiedätkö, kuka on antanut ranskalaisille selkään ja kuka on puhunut Steinmetzin kanssa? Minkä tähden lyöt lastani, saksalainen lurjus?
Herra Boegen kalasilmät, jotka eivät olleet huonommat kuin Bartekin, pullistuivat esille pääkallosta. Kuin hän oli voimakas mies, päätti hän yhdellä ainoalla iskulla päästä miehestä vapaaksi. Isku putosi suorastaan Gravelotten ja Sedanin voittajan kasvoihin. Silloin menetti talonpoika malttinsa. Kaksi ankaraa iskua heitti Boegen pään kummallekin puolelle, muistuttaen kellonheilurin liikettä, ainoastaan sillä eroituksella että liikkeet olivat tavattoman voimakkaat. Bartekissa oli herännyt ranskalaisten kauhistuttava vihollinen. Turhaan riensi kaksikymmenvuotias poika, yhtä voimakas kuin isäkin, tämän avuksi. Syntyi lyhyt ja kiivas tappelu, jolloin poika kaatui maahan ja isä heilui ilmassa. Bartek heitti hänet kuin pallon kauas johonkin, itse hän ei muistanut mihin. Rakennuksen ulkopuolella oli amme täynnä rapaa, jota rouva Boege huolellisesti oli sekoittanut sioille. Ammeesta kuului loiskinaa ja Boegen sääret heiluivat hurjasti ilmassa.
—Apua! Apua!
Hänen vaimonsa, joka oli tullut paikalle, kaatoi miehensä ammeesta yhdessä ravan kanssa. Lähitaloista riensivät heidän naapurinsa, saksalaiset siirtolaiset, apuun.
Muutamat kävivät Bartekin kimppuun ja alkoivat lyödä häntä nyrkeillä ja kepeillä. Syntyi yleinen hämmennys, jossa oli vaikea eroittaa vihollisparkaa monista ystävistä. Useita ruumiita oli yhtenä ainoana värvähtelevänä joukkona.
Yht'äkkiä ryntäsi Bartek, harmaan kalpeana raivosta, joukon keskeltä kestikievariin päin. Hänen perässään juostiin, mutta samassa silmänräpäyksessä kuului pauke, ja Bartek heilutteli seivästä käsissään. Raivosta hurjana kääntyi hän ympäri ja heitti seivästä edes takasin. Kaikki pakenivat.
Bartek heidän perässään.
Onneksi hän ei saanut ketään kiinni. Hänen vihansa lauhtui ja hän alkoi peräytyä. Oi,—olisivat ranskalaiset vaan olleet hänen edessään! Historiassa olisi tämä pakoretki tullut kuolemattomaksi!
Näin se kävi. Kaksikymmentä takaa-ajajaa hyökkäsi Bartekin kimppuun. Hän peräytyi hitaasti kuin koirien ahdistama karhu. Usein kääntyi hän ympäri ja seisahtui. Silloin pysähtyivät myöskin hänen ahdistajansa. Aidanseiväs herätti heissä suurta kunnioitusta.
He heittelivät häntä kivillä, ja yksi niistä kävi hänen otsaansa. Verta valui hänen kasvoilleen ja hän tunsi heikontuvansa. Hän horjahti muutaman kerran, pudotti seipään ja kaatui.
—Hurraa!
Mutta ennen kuin he ennättivät hänen luokseen oli Bartek uudestaan noussut ylös, ja se esti heitä liiaksi lähestymästä. Haavoitettu karhu saattoi vielä olla vaarallinen. Sitä paitsi ei enää ollut pitkältä ensimmäisiin kylän tölleihin, ja kaukaa saattoi nähdä miten muutamia poikia jo riensi taistelupaikalle. Siirtolaiset vetäytyivät taloihinsa.
—Mitä on tapahtunut? kysyivät paikalle saapuneet.
—Olenhan vaan antanut saksalaisille hiukan selkään, vastasi Bartek ja pyörtyi.