ENKELI
("JAMIOL")
Lupiskoryn kauppalassa oli Kalikstowan maahanpaniaisten jälkeen pidetty messu ja messun loputtua oli kirkkoon jäänyt muutamia akkoja, jotka tahtoivat veisata virren loppuun. Oli kello neljän aika iltapäivällä ja kirkossa oli hämärä, sillä talvella tulee jo siihen aikaan pimeä. Pääalttari varsinkin oli vaipunut mustaan varjoon. Kaksi kynttilää paloi vielä ciboriumin ympärillä, mutta niiden tuikkivat liekit tuskin jaksoivat valaista kullattuja ovia ja ristillä riippuvan Kristuksen jalkoja, joihin oli lyöty ääretön naula. Tämän naulan pää loisti suurena, kiiltävänä pisteenä alttarilla. Toiset kynttilät olivat vasta sammutetut ja niistä nousi savukiemuroita, jotka täyttivät pappispenkkien ympäristön vahan hajulla.
Vanha äijä ja pieni poika puuhasivat alttariportailla. Toinen lakaisi, toinen veti mattoa pois tieltä. Kun akat silloin tällöin lakkasivat veisaamasta, saattoi kuulla kuinka ukko äreästi neuvoi poikaa tai varpuset nokkivat lumisia ruutuja. Niiden oli ulkona sekä vilu että nälkä.
Akat istuivat penkeissä likellä ulko-ovea. Siellä olisi ollut vieläkin pimeämpi, jolleivät he voidakseen lukea olisi sytyttäneet talikynttilöitä. Yksi talikynttilä valaisi aika selvästi lippua, joka oli pystytetty viereiseen penkkiin, ja joka kuvasi syntisiä liekkien ja saatanoiden keskellä. Muitten lippujen kuvia ei saattanut eroittaa.
Akat eivät oikeastaan veisanneet, vaan rääkyivät unisella, väsyneellä äänellä virttä, jossa lakkaamatta toistuivat sanat:
Ja kun lähestyy kuoleman hetki,
Niin rukoile, rukoile Poikaasi…
Varjoon vaipunut kirkko, penkeistä nousevat liput, akkojen kellertävät kasvot, valot jotka tuikkivat ikäänkuin hämäryyden painon alta — tämä kaikki teki synkän, hirvittävän vaikutuksen. Kuolinvirsi oli täällä oikealla paikallaan.
Ajottain lakkasivat akat veisaamasta, yksi heistä nousi penkistä ja rupesi vapisevalla äänellä lukemaan: "terve Maaria, armoa täynnä" — ja toiset jatkoivat: "Herra olkoon kanssasi!" mutta koska oli Kalikstowan hautauspäivä, liitettiin jokaisen "Terve Maarian" perään sanat: "Anna, Herra, hänelle ikuinen rauha ja loistakoon hänelle iankaikkinen kirkkaus".
Kalikstowan tytär, Marysia, istui penkissä erään vanhan akan rinnalla. Hänen äitinsä vasta luodulle haudalle lankesi hiljalleen köykäinen lumi, mutta tyttö ei vielä ollut kymmenenkään vuoden vanha eikä siis ymmärtänyt, mitä hän oli kadottanut tai kuinka säälittävä hänen tilansa oli. Hänen kasvonsa ja siniset silmänsä olivat lapsellisen tyynet, miltei iloiset. Niissä saattoi nähdä jonkun verran uteliaisuutta, mutta ei mitään muuta. Suu auki tutkisteli lapsi suurella tarkkaavaisuudella lippua, johon oli maalattu helvetti syntisineen, sitte se katsahti kirkon perälle ja vihdoin ikkunaan, jonka takana varpuset naputtelivat.
Sen silmät eivät kuvastaneet mitään ajatusta. Akat hyräilivät unisesti kymmenettä kertaa:
"Ja kun lähestyy kuoleman hetki…"
Tyttö kierteli sormissaan vaaleita hiuksiaan, jotka takana olivat kahdessa, hiirenhännänkokoisessa palmikossa. Hänen oli nähtävästi ikävä. Vihdoin ukko sentään rupesi vetämään puoleensa hänen huomiotaan.
Ukko kulki keskelle kirkkoa ja rupesi vetämään nuorasta, jossa oli solmuja ja joka oli kiinni katossa. Hänen soittonsa tapahtui Kalikstowan sielun hyväksi, mutta hän teki sen aivan koneentapaisesti, sillä hänen ajatuksensa olivat nähtävästi muualla.
Soitto merkitsi samalla, että messu oli lopussa. Akat rukoilivat viimeisen kerran otollista kuolemanhetkeä ja läksivät torille. Yksi heistä talutti Marysiaa.
— Kulikowa! virkkoi toinen, — mitä te nyt aiotte tehdä tytölle?
— Mitä minun sitte pitäisi tehdä? Wojtek Margula lähtee Leszczynceen, hänet on lähetetty postia noutamaan, hän saa ottaa tytön matkaansa. Eikö sitä ole siinä!
— Mutta mitä tyttö tekee Leszczyneessä?
— Jopa te nyt olette! Sitä mitä täälläkin. Menköön sinne mistä on tullut. Ottavatpa orvon vaikka kartanoon ja antavat nukkua palvelijahuoneessa.
Näitä puhuessaan astuivat akat torin poikki kapakkaan. Alkoi kylmetä. Oli talvisaika, aivan hiljaista, taivas pilvessä, ilma kosteaa, lumi märkää. Räystäät tippuivat, tori oli paksunaan rapakkoa, lunta ja oljenrippeitä. Kauppala rappeutuneine rakennuksineen näytti yhtä synkältä kuin kirkkokin. Muutamista ikkunoista loisti valoa; liike oli jo lakannut, ainoastaan kapakassa soitti käsihanuri oberekia.
Se soitti vaan houkutellakseen väkeä, sillä kapakassa ei ollut ketään. Akat astuivat sisään ja ottivat viinaa. Kulikowa antoi Marysiallekin puoli lasillista ja sanoi:
— Juo pois, orpo. Ei sinua enään niinkään hemmotella.
Kun Kulikowa mainitsi orpoa, muistui Kalikstowan kuolema akkojen mieleen. Kapuscinska virkkoi:
— Teidän terveydeksenne, Kulikowa! Juokaa pois! Voi rakkaani! Kuinka se laaki löi sen niin ettei se edes ehtinyt parahtaa. Kun rovasti tuli ripittämään, oli se jo kylmänä.
Kulikowa puuttui puhumaan:
— Johan minä aikoja sitte sanoin, että sen henki on niin höllässä. Menneellä viikolla se tuli meille ja minä sanoin sille: "kuulkaas nyt, Kalikstowa! antakaa te vaan Marysia kartanoon!" Mutta hän vastasi: "minulla on vaan yksi tytär enkä sitä anna mihinkään!" Paha hänen oli ollakseen ja hän rupesi oikein nyyhkimään. Sitte hän läksi kansliaan herrastuomarille puhumaan, että saisi kaikki paperit orninkiin. Neljä guldenia ja kuusi groshia hän siitä lystistä maksoi ja selitti vaan: "en sääli, kun on kysymys lapsesta!" Olisitte nähnyt! Ja silmät sen olivat niin pystyssä ja kuoleman jälkeen ne olivat vielä enemmän pystyssä. Olisivat tahtoneet painaa kiinni, mutta eivät saaneet painumaan. Sanoivat sen vielä kuoltuaankin katselleen lasta…
— Juodaan suruumme puoli korttelia!
Käsihanuri soitti yhä oberekia. Akat alkoivat olla hiukan humalassa. Kulikowa toisteli surullisella äänellä: "voi vaivaista! voi vaivaista!" mutta Kapuscinskan mieleen muistui äkkiä hänen miesvainajansa.
— Kuinka se kuollessaan hengitti raskaasti, virkkoi hän. — Raskaasti, raskaasti!
Ja hän venytteli venyttelemistään ääntään, kunnes se vähitellen kehittyi lauluksi. Laulu rupesi käymään käsihanurin tahdin mukaan ja lopuksi akka paiskasi kädet vyötäisilleen ja rallatti ihan oberekin tahdissa:
"Raskaasti, raskaasti, raskaasti,
Se vainaja hengitti raskaasti!"
Äkkiä hän pillahti katkeraan itkuun, antoi hanurinsoittajalle kuusi groshia ja otti uudelleen viinaa. Kulikowa oli hänkin mielenliikutuksissaan, mutta kohdisti tunteensa purkauksen Marysiaan.
— Muista, orpo, virkkoi hän, — mitä pappi sinulle sanoi, kun loivat lunta äitisi päälle, että enkeli on kanssasi.
Hän katkaisi äkkiä puheensa, katsahti ihmeissään ympärilleen ja jatkoi sitte tavattoman tarmokkaasti:
— Kun minä sanon, että enkeli on, niin se on!…
Kukaan ei vastustanut häntä. Marysia katsoa töllötti tyhmin silmin tarkkaavaisesti akkoihin. Kulikowa jatkoi:
— Sinä olet orpo, sentähden ei paha pysty sinuun. Orpoja varjelee enkeli. Enkeli on hyvä. No, tuossa saat kymmenen groshia. Vaikka sinä jalkaisin lähtisit Leszczynceen, niin sinä löydät, sillä enkeli johtaa sinua.
Kapuscinska rupesi laulamaan:
"Hän siivillänsä hellästi sinua suojelee
Ja sulillansa varjoo ja kauniisti varjelee."
— Oletteko hiljaa! huusi Kulikowa.
Sitte hän kääntyi tytön puoleen:
— Sinä tomppeli, tiedätkö kuka sinua varjelee?
— Enkeli, vastasi lapsi kimeällä äänellään.
— Orposeni, marjaseni, sinä Jumalan pieni matonen! Enkeli siivillään… leperteli Kulikowa ihan humalassa, riisti lapsen syliinsä ja rupesi painamaan sitä rehellistä rintaansa vastaan.
Tyttö purskahti itkuun. Ehkäpä hänen sameassa päässään ja sydämessään, joka ei paljoa kyennyt tuntemaan, tällä hetkellä heräsi joku aavistus.
Kapakoitsija makasi jo suloisessa unessa myymäpöytänsä takana. Talikynttilän sydän kasvoi pitkäksi karreksi, mies joka oli soittanut hanuria, heitti työnsä, sillä häntä huvitti katsella näytelmää.
Oli ihan hiljaista. Äkkiä kuului rapakosta oven takaa kavionkausketta ja ääni, joka sanoi hevoselle:
— Ptruuuu!
Kapakkaan astui Wojtek Margula, lyhty kädessä. Heti hän sentään päästi sen pöydälle ja rupesi lämpimäkseen hakkaamaan yhteen käsiään. Vihdoin hän huusi kapakoitsijalle:
— Anna puoli korttelia!
— Margula, sinullahan on hevonen! huusi Kulikowa: — otatko tytön mukaasi Leszczynceen?
— Otan kyllä, koska käskettiin, vastasi Margula.
Sitte hän katseli molempia vaimoja ja virkkoi:
— Olettepa te ottaneet niinkuin…
— Niinkuin ei se sinulle itsellesi maistuisi! huusi Kulikowa. — Kun minä sanon sinulle, että pitele lasta varovaisesti. Se on orpo. Tiedätkö sinä, pöllö, kuka sitä suojelee?
Wojtek ei viitsinyt vastata kysymykseen ja päätti nähtävästi valita toisen keskusteluaineen. Hän tarttui puolikortteliin ja alkoi:
— Hitto teille…
Mutta hän ei jatkanutkaan, sillä hän oli kulauttanut viinan kurkkuunsa, irvisteli, syljeskeli, asetti tyytymättömänä astian pöydälle ja virkkoi:
— Sehän on selvää vettä. Antakaa tuosta toisesta pullosta.
Kapakoitsija kaasi toisesta pullosta! Wojtek irvisteli entistä pahemmin.
— Eikö teillä nyt ole aarakkia?
Margulaa nähtävästi uhkasi sama vaara kuin akkoja, mutta juuri tähän samaan aikaan valmisteli Lupiskoryn kartanon omistaja laajaa ja asiallista kirjoitusta "herraskartanoiden väkijuomien myyntioikeudesta yhteiskuntarakennuksen perustuksena", ja siten liittyi Wojtek vasten tahtoansa tukemaan yhteiskunnan perustuksia, varsinkin kun väkijuomien myyntioikeus todella oli herrastalon, vaikka se sijaitsikin kauppalassa.
Noin viisi kertaa perätysten kulautettuaan, unohti hän todella lyhdyn, josta kynttilä oli sammunut, mutta tarttui sensijaan nukkuvan lapsen käteen ja virkkoi:
— Tule pois nyt, rääppänä!
Akat nukkuivat nurkissa, joten ei kukaan ollut sanomassa hyvästi Marysialle. Lyhyesti sanoen: äiti oli jäänyt Lupiskoryn hautausmaahan ja tyttö läksi nyt Leszczynceen.
He tulivat ulos, asettuivat rekeen, Margula huusi hevosille: "hei!" — ja sitte he läksivät liikkeelle. Alussa kulki reki hyvin raskaasti, kun kuljettiin kauppalan rapakoisia katuja, mutta sitte tultiin laajoille, valkeille vainioille ja silloin kävi kulku keveäksi. Lumi tuskin narisikaan reen jalaksien alla; silloin tällöin päristeli hevonen; tuontuostakin kuului kaukaa, hyvin kaukaa koiranhaukuntaa.
He ajoivat ajamistaan. Wojtek komenteli hevosia ja lauloi nenäänsä: "muistatko, senkin koira, mitä minulle lupasit?" Mutta pian hän vaikeni ja rupesi vetämään hirsiä. Hän hoippui vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle. Hän näki unta, että häntä Leszczyncessä annettiin selkään siitä syystä että hän oli kadottanut postilaukun. Sentähden hän välillä hiukan heräsi ja rupesi sadattelemaan: "Senkin peijakkaat!" — Marysia ei nukkunut, sillä hänen oli kylmä. Silmät selällään hän katseli valkeita ketoja, joita Margulan mustat olkapäät tuontuostakin peittivät hänen näkyvistään. Sitte hänen mieleensä muistui, että äiti oli kuollut ja samassa hän oli näkevinään äidin kalpeat, laihtuneet kasvot ja sisäänpainuneet silmät. Vaistomaisesti hän tunsi, että ne kasvot olivat olleet hyvin rakkaat, mutta eivät ne enään ole Leszczyncessä eivätkä koskaan sinne palaja. Olihan hän juuri omin silmin nähnyt kuinka äidin päälle pantiin maata Lupiskoryssa. Tätä muistellessa olisi hänen tehnyt mieli itkeä surusta, mutta hänen jalkojaan ja polviaan paleli niin, että hän itki vilusta.
Ei tosin ollut kylmä, mutta tuuli oli, kuten tavallisesti suojan ilman aikana, läpitunkeva. Wojtekin vatsassa oli ainakin suuri varasto Lupiskoryn kapakassa koottua lämpöä. Lupiskoryn isäntä oli sattuvasti huomauttanut, "että viina lämmittää kylmässä, ja koska se on meidän rahvaamme ainoa lohdutus, niin samalla kun riistetään suuremmilta maanomistajilta mahdollisuus rahvaan yksinomaiseen lohduttamiseen, niin riistetään siltä myöskin kaikki vaikutusvalta rahvaaseen." Wojtek oli tällä hetkellä saanut niin täydellisen lohdutuksen, ettei mikään olisi voinut tehdä häntä surulliseksi.
Ei häntä huolestuttanut sekään, että hevoset metsään päästyä, olivat harventamistaan harventaneet askeleitaan, vaikka tie metsässä oli erinomainen, että ne vihdoin kääntyivät tienviereen ja kaasivat reen ojaan. Tosin hän heräsi, mutta ei käsittänyt mitä oli tapahtunut.
Marysia rupesi häntä tönimään.
— Wojtek!
— Mitä sinä huudat?
— Me olemme kaatuneet.
Mutta Wojtek kysyi:
— Lasiko?
Ja nukkui samassa.
Tyttö istuutui reen viereen, rukoili minkä jaksoi ja jäi istumaan. Mutta pian hänen kasvonsa aivan jäykistyivät ja hän rupesi uudelleen tönimään nukkuvaa.
— Wojtek!
Ei vastaa.
— Wojtek, mennään pois sisään!
Hetkisen perästä sanoi tyttö taasen:
— Wojtek, minä lähden jalkaisin…
Vihdoin hän todella läksi. Leszczynce tuntui hänestä olevan hyvin likellä. Tiesihän hän tien, olihan hän joka sunnuntai käynyt äidin kanssa kirkossa. Nyt hänen täytyi käydä yksin. Suojasta huolimatta oli metsässä paksulta lunta, mutta sensijaan oli yö hyvin valoisa. Hohde lumesta ja pilvien paiste sulivat yhteen, sentähden näkyi tie selvästi kuin päivällä. Kun Marysia loi katseensa mustaan metsään, saattoi hän hyvin, hyvin kauvas nähdä mäntyjen tyynet, tummat piirteet valkoista taustaa vastaan. Selvästi näki hän myöskin luminietokset, joita oli luotu kantojen tasalle. Metsässä vallitsi ääretön rauha, joka ikäänkuin hyväili lasta. Oksilta, joille oli kerääntynyt lumiräntää, tippui vesipisaroita. Hiljaa helähtäen ne putoilivat oksille ja varvuille. Mutta se olikin ainoa ääni, sillä muuten oli kaikkialla hiljaista, hiljaista, valkeaa, äänetöntä, synkkää…
Ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Lumiset pensaat eivät liikahtaneet. Valkea vaippa, joka peitti maan, äänetön metsä, ohuet, kalpeat pilvet taivaalla — kaikki näytti olevan samaa kuollutta kokonaisuutta. Talvisen suojan aikana on sellaista. Ainoa elävä olento, joka pienenä mustana pilkkuna liikkui suuren hiljaisuuden keskellä, oli Marysia. Hyvä, ystävällinen metsä! Ehkäpä nuo pisarat, joita lumiset oksat pudottelivat, olivatkin kyyneliä — ehkäpä metsä itki orvon kohtaloa! Suurten, lempeitten puiden kävi sääli lasta!… Yksinään, heikkona, raukkana se läpi yön ja metsän kulki eteenpäin niin rohkeasti että pois tieltä. Valoisa yö näytti pitävän huolta lapsesta. Se on suloista, kun pieni, heikko olento luottaen kokonaan antautuu äärettömän voiman huomaan. Sillä lailla kaikki saattaa käydä Jumalan tahdon mukaan.
Tyttö oli jo kulkenut hyvän aikaa ja häntä rupesi väsyttämään. Haittaa tekivät suuret kengät, joissa hänen pienet jalkansa holskuivat sinne tänne. Oli raskasta nostaa sellaisia hirmuisen suuria kenkiä lumesta. Eikä hän voinut liikuttaa käsiäänkään vapaasti, sillä toisessa kädessään hän kaikin voimin pusersi Kulikowan antamaa kymmengroshista. Hän pelkäsi, että se pääsisi häneltä putoamaan lumeen. Väliin hän purskahti ääneen itkemään, sitte hän äkkiä lakkasi, ikäänkuin tarkastaakseen eikö kukaan kuule hänen itkuaan. Kuulihan joku — metsä kuuli! Sulava lumi helähteli yksitoikkoisesti, mutta ikäänkuin surullisesti. Ja ehkäpä joku muukin kuuli… Lapsi kävelee hitaammin ja hitaammin. Entä jos hän eksyisi? Mitä vielä! leveä, valkea tie, joka kauvempana kapenee nauhaseksi, on selvänä hänen edessään kahden tumman metsäseinän välissä. Tyttöä rupesi vastustamattomasti nukuttamaan.
Hän istuutui puun alle. Silmät painuivat kiinni. Hetkisen perästä hän oli näkevinään äidin tulevan lumikenttää pitkin, hautausmaalta päin. Mutta ei kukaan tullut. Lapsi oli kuitenkin vakuutettu siitä, että jonkun täytyy tulla. Kuka sitte tulisi? — Enkeli! Olihan vanha Kulikowa sanonut, että enkeli suojelee häntä. — Marysia tunsi enkelin. Mökissä äidin luona oli ollut maalattu enkeli, lilja kädessä, siivet hartioilla. Se tulee varmaan. Vesipisarat helisivät ikäänkuin kovemmin. Ehkäpä enkelin siivet karistelevat niitä maahan… — Hiljaa! Joku tulee todella; kevyt lumi narisee selvästi, askeleet likenevät likenemistään, hiipivinä ja nopeina. Luottavalla uteliaisuudella avaa lapsi uniset silmänsä. Mitä?!
Hallava, kolmikulmainen pää, korvat pystyssä vaanii lasta ahneesti… julmana… hirmuisena…