I

Vanhojen pehtorien, voutien ja metsänhoitajien rinnalla, joitten tyyppi katoamistaan katoaa maan pinnalta, on vanhan palvelijan tyyppi. Muistan lapsuuteni ajoilta erään tuollaisen mammutin, jommoisista kohta ei ole jäljellä kuin luita vanhoilla hautausmailla, kummuissa, jotka unohdus on luonut umpeen ja joita oppineet tuontuostakin kaivavat auki. Hän palveli vanhemmillani, hänen nimensä oli Nikolai Suchowolski, hän oli pikkuaatelia, Sucha Wolan aateliskylästä, jota hän usein kertomuksissaan muisteli. Isäni peri hänet isävainajaltaan, jolla hän Napoleonin sotien aikana oli ollut palvelijasotamiehenä. Hän ei itsekään tarkkaan muistanut koska hän joutui isoisäni palvelukseen, ja kun häneltä kysyttiin päivämäärää, niin hän nuuskaten vastasi:

— Minä olin silloin vielä pikkuinen piimäsuu ja herra översti — Jumala hänen sieluaan siunatkoon! — juosta reksutteli vielä paita hampaissa!

Hän toimitti mitä erilaisimpia tehtäviä vanhempieni talossa: hän oli sekä edeskäypänä että lakeijana; hän kulki pehtorina, kesäisin leikkuupellolla, talvisin riihessä; hän hoiti viinapuodin, kellarien ja kodan avaimia; hän veti talon kellot. Enimmäkseen hän sentään torui.

En saata muistaa miestä muuta kuin torumassa. Hän torui sekä isän että äidin läsnäollessa. Minä pelkäsin häntä kuin tulta, vaikka samalla pidinkin hänestä. Kyökissä hän haki riitaa kokin kanssa, passaripoikia hän veteli korvista pitkin kartanoa eikä koskaan ollut mihinkään tyytyväinen. Kun hän oli juovuksissa — ja se tapahtui joka viikko — niin kaikki välttivät häntä. Ei hän tosin olisi uskaltanut riidellä herran tai rouvan kanssa, mutta kun hän pääsi tarttumaan kiinni johonkin ihmiseen, niin hän kulki hänen perässään koko päivän, jankutellen ja jaaritellen aivan loppumattomiin. Päivällisen aikana hän seisoi isän tuolin takana ja vaikkei hän itse tarjoillut, niin hän valvoi passaripoikaa ja koetti koko intohimonsa voimalla myrkyttää hänen elämäänsä.

— Katso ympärillesi, katso, — murisi hän, — kyllä minä sinut opetan. Kas nyt tuota! Ei se ymmärrä pitää kiirettä, vetelee vain jalkoja perässään, ikäänkuin vanha lehmä marssisi. Silmät auki, sanon vieläkin kerran! Ei se kuule mitä herra käskee. Muuta rouvalle lautanen. Mitä siinä suutasi auot, mitä? Katsokaa nyt sitä, katsokaa, hyvät ihmiset!

Aterioiden aikana hän aina sekaantui keskusteluun ja aina asettuen vastakynteen. Joskus isä kääntyi pöydästä ja virkkoi:

— Nikolai sanoo päivällisen jälkeen Matille että hän valjastaa hevoset. Mennään sinne tai sinne.

— Vai mennään! puuttui Nikolai puheeseen. — Mikseikäs mentäisi. Tietysti! Sentähdenhän hevosia pidetään. Taittakoot vaan hevosparat jalkansa sellaisella tiellä! Kun vierailulle kerran on mentävä, niin on mentävä. Herrasväki tekee vaan niinkuin tahtoo. Rupeaisinko minä kieltämään? En minä kiellä. En totisesti! Odottakoot riihet ja muut työt. Visiittihän on tärkein.

— Tuo Nikolai on ihan sietämätön! — huudahti isäni aivan kärsimättömänä.

Mutta Nikolai jatkoi:

— Minä en väitä etten olisi tyhmä. Tiedän että olen tyhmä. Pehtori lähti Niewodowiin hakkailemaan papin huushollerskaa — miksei herrasväki sitte saisi lähteä visiitille! Onko visiitti huonompi kuin papin huushollerska? Koska kerran palvelijakin sai mennä, niin kuinkas ei herrasväki!

Ja niin sieltä tuli lakkaamatta eikä kukaan voinut tukkia vanhan mörököllin suuta.

Muistan että minä ja nuorempi veljeni pelkäsimme häntä miltei enemmän kuin opettajaamme pappi Ludvigia, ainakin enemmän kuin vanhempiamme. Sisarille hän oli kohteliaampi: hän puhutteli heitä jokaista "neidiksi", vaikka he olivat nuoremmat, mutta meitä hän sinutteli muitta mutkitta. Minua hän kuitenkin veti puoleensa siitä erityisestä syystä, että hänen taskussaan aina oli nalleja. Usein oppitunnin jälkeen minä arasti lähden tarjoiluhuoneeseen, hymyilen kohteliainta hymyäni ja koettaen tekeytyä niin rakastettavaksi kuin suinkin, virkan:

— Nikolai, hyvää päivää Nikolai. Puhdistaako Nikolai tänään kiväärejä?

— Mitä se Henryk täältä hakee? Pyyhinliinaahan minä köytän ympärilleni enkä muuta.

Hetkisen perästä hän taas alkoi, ääntäni matkien:

— Nikolai, Nikolai! Kun on kysymys nalleista, niin silloin Nikolai kyllä kelpaa, mutta muuten hänet syökööt vaikka sudet. Parempi olisi että siitä lähtisit lukemaan. Ei sitä ampumisella ymmärrystä koota.

— Tunti jo loppui, vastaan itku kurkussa.

— Vai loppui tunti, vai loppui! Lue sinä, lue, muuten jää pääsi tyhjäksi lekkeriksi. En anna, nyt sen tiedät. (Niin sanoen rupesi hän jo kopeloimaan taskujaan.) Sattuupa siitä vielä joku nalli silmääsi ja syytetään Nikolaita. Kuka on syypää? Nikolai. Kuka antoi ampua? Nikolai.

Näin murahdettuaan meni hän isän huoneeseen, otti esiin pistolit, puhalteli niitä, tarkasteli vielä sataan kertaan että kaikki oli kunnossa, sytytti sitte kynttilän, pani nallin sankkireikään ja antoi minun tähdätä, mutta tuli minulle vielä sittenkin raskas risti kannettavaksi.

— Kas kuinka pitelee pistolia, virkkoi hän — ihan kuin seppä saksia. — Et sinä tuolla tavalla saa kynttilää sammuksiin, jollet sormin sammuta, niinkuin kerjäläinen kirkossa. Rupea papiksi, rämpyttele rukouksia, mutta älä vaan sotamieheksi aio.

Kaikesta huolimatta Nikolai opetti meille entistä ammattiaan. Usein päivällisen jälkeen minä ja veljeni opimme marssimaan hänen johdollaan ja meidän kanssamme marssi joskus pappi Ludvigkin, joka sen teki hyvin hullunkurisesti.

Nikolai mulkoili häneen silmäkulmiensa alta ja vaikka hän häntä sekä pelkäsi että kunnioitti enemmän kuin muita, niin ei hän voinut pidättää sisuaan, vaan virkkoi:

— Kas tuota pappia, kun marssii ihan kuin vanha lehmä!

Minä joka olin vanhin lapsista, sain enimmän kärsiä hänen komentoaan. Mutta kun minut lähetettiin kouluun, itkeä jollotti vanha Nikolai ikäänkuin olisi tapahtunut suuri onnettomuus. Vanhemmat kertoivat että hän parin viikon aikana kiusasi ja väsytti heitä tavallista enemmän.

— Ottivat lapsen ja veivät, puheli hän. — Kuolkoon nyt siellä! Voi, voi! Mitä hänestä kouluun. Ikäänkuin ei hän olisi maatilanomistaja. Latinaako oppimaan? Salomoniksi tahtovat häntä kehittää. Voi tätä maailman turhuutta! Pois meni lapsi, pois meni. Kiertele sinä nyt, vanha äijä, pitkin nurkkia nuuskimassa, onko siellä vielä jotakin kadotettavaa. Hiiteen päin ne asiat nyt ovat.

Muistan että kun ensi kerran palasin lomalle, kaikki vielä nukkuivat talossa. Päivä oli juuri koittamaisillaan: aamu oli talvinen, luminen. Vain kaivon vintin vikinä kartanolla ja koirien haukunta särki hiljaisuutta. Päärakennuksen ikkunat olivat vielä peitetyt, ainoastaan kyökin ikkunasta paistoi kirkas tuli, värjäten ruusunkarvaiseksi lumen, joka peitti rahia seinävierustalla. Ajan pihaan alakuloisena, pahalla mielin ja pelko sydämessä, sillä ensimäinen todistukseni ei ole ensinkään erinomainen. Syy alakuloisuuteeni oli yksinkertaisesti tämä: ennenkuin totuin koulun tapoihin ja järjestykseen, en oikein ollut osannut pitää huolta itsestäni. Pelkäsin sentähden isää, pelkäsin pappi Ludvigin ankaraa, vaiteliasta katsetta. Hän se minut oli noutanut Varsovasta. Asemani tuntui aivan lohduttomalta, kun äkkiä näen kyökin oven avautuvan ja vanhan Nikolain, nenä ihan punaisena kylmästä, kömpivän lumeen, kädessä tarjotin höyryävine kermamukeineen.

— Nuoriherra kulta, rakas nuoriherra! huutaa hän minut nähdessään, asettaa kiireesti tarjottimen maahan, kaataa mukit, karkaa kaulaani ja alkaa halailla ja suudella. Siitä asti hän aina kutsui minua nuoreksiherraksi.

Mutta sitä kermaonnettomuutta ei hän taas pariin viikkoon voinut suoda minulle anteeksi. "Mies kulkee kaikessa rauhassa, kermamukit käsissä", puheli hän, "ja juuri silloin tuo ajaa pihaan, ihan kuin vaseti olisi sen hetken valinnut…" j.n.e.

Isä tahtoi, tai ainakin lupasi, antaa minulle selkäsaunan kahdesta arvosanastani, nim. kaunokirjoituksessa ja saksassa; mutta hänen aikomuksensa tuli estetyksi: ensinnäkin minä itkin ja vakuutin että parannan tapani, toiseksi tuli välittäjäksi suloinen äitini ja vihdoin Nikolai. Ei hän tosin tietänyt mikä luontokappale se kaunokirjoitus oli, mutta että saksan kielen takia piti rangaistaman — siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.

— Mitä hulluja, onko hän luterilainen tai muu kauppasaksa! virkkoi hän. — Osasiko herra översti saksaa? tai osaako herra itse? (Siinä hän kääntyi isäni puoleen.) Mitä? Kun me kohdattiin saksalaiset siellä… miksi sitä nyt sanotaankaan? siellä Leipzigin luona ja piru ties missä kaikissa, niin kyllä minä sen sanon ettei yhtään saksan sanaa heille puhuttu, mutta kyllä maar he paikalla meille selkänsä näyttivät.

Vanhalla Nikolailla oli vielä muuan ominaisuus. Harvoin hän antautui juttelemaan entisistä vaiheistaan, mutta kun hän joskus erityisen hyvän tuulen hetkinä tarttui suustaan kiinni, niin hän valehteli kuin palkattu. Ei hän sitä tehnyt pahassa tarkoituksessa: ehkä tosiasiat vanhassa päässä olivat hämääntyneet ja kasvaneet satumaisiksi. Kun hän kuuli kerrottavan sotaseikkailuja nuoruutensa ajoilta, niin hän sovitti ne itseensä ja isoisääni överstiin ja uskoi itse pyhästi kaikkeen mitä kertoi. Monasti, ollessaan riihessä valvomassa työväkeä, jotka puivat viljaa, alkoi hän kertoa. Miehet silloin heittivät työnsä ja nojautuen varstoihin, kuuntelivat hänen puheitaan, suu auki. Mutta äkkiä hän sen huomasi ja huudahti:

— Mitä te siinä käännätte minuun suunne, niinkuin ne olisivat kanuunanaukkoja, häh? Ja uudestaan alkoi "lupu! tsupu! lupu! tsupu!" Jonkun aikaa kuului vain varstojen kopina, kun ne putoilivat olkiin: vanhus vaikeni, mutta alkoi hetkisen perästä:

— Poikani kirjoittaa että hän hiljan nimitettiin kenraaliksi Palmyran kuningattaren luona. Hyvä hänen siellä on olla, saa aika suuren palkan, mutta kauhea pakkanen siellä kuuluu vallitsevan… j.n.e.

Ohimennen sanoen lapset eivät tuottaneet vanhukselle onnea. Hänellä oli todella poika, mutta se oli suuri heittiö, joka täysi-ikäiseksi tultuaan teki, Jumala ties, mitä tyhmyyksiä ja vihdoin läksi maailmalle sekä katosi teille tietämättömille; Nikolain tytär taas, jota aikoinaan pidettiin ihmeellisenä kaunottarena, mellasteli kaikkien virkamiesten kanssa mitä kylässä vain oli ja kuoli vihdoin, synnytettyään maailmaan tyttären. Tämän tyttären nimi oli Hania. Hän oli minun ikäiseni, ihanainen, hento tyttönen. Muistan että me monasti yhdessä olimme sotasilla: Hania oli rumpalina ja nokkoset olivat vihollisiamme. Hän oli hyväluontoinen ja lempeä kuin enkeli. Häntäkin odotti maailmassa kova kohtalo, mutta ne muistot eivät kuulu tähän.

Palaan kertomaan vanhuksesta. Kuulin itse hänen kertovan, että ulanien hevoset Mariampolissa kerran pillastuivat ja että kahdeksantoista tuhatta hevosta laukkasi yhtä mittaa Varsovaan asti, hypäten kaikkien esteiden yli. Paljon ihmisiä ne tallasivat kuoliaaksi. Helposti saattaa käsittää että ihmiset luulivat tuomiopäivän tulleen. Toisen kerran hän kertoi — eikä riihessä, vaan pihassa ja meille kaikille, seuraavan jutun:

— Vai kysytte, tappelinko minä hyvästi? Kuinkas muuten! Kerran muistan, kun oli sota itävaltalaisten kanssa. Minä olen sitte siinä rivissä seisomassa… No niin, tuota noin, siinä rivissä. Tulee sitte luokseni sotapäällikkö, tahtoo sanoa itävaltalaisista, vastaiselta puolelta, ja sanoo: "aiai sinuas, sinä Suchowolski, kyllä minä sinut tunnen! Olisimmepa sinut lyöneet kuoliaaksi, niin olisi koko sotakin nyt lopussa."

— Eikö muistanut överstiä? kysyi isäni.

— Kuinkas muuten! tuota noin, sanoinhan minä selvästi, että sinut ja överstisi.

Pappi Ludvig kävi kärsimättömäksi ja huudahti:

— Mutta nytpäs sinä Nikolai valehtelet, niinkuin ihan olisit erityisen palkan siitä saanut.

Vanhus suuttui ja synkistyi, mutta ei virkkanut mitään, koska hän pelkäsi ja kunnioitti pappia. Hetkisen perästä hän sentään, ikäänkuin lieventääkseen puhettaan, jatkoi:

— Sen saman se sanoi minulle se pappi Siekluckikin, se kappalainen. Kun kerran sain itävaltalaisen painetin kahdennenkymmenennen… tarkoitan tietysti viidennen kylkiluuni alle, niin oli minun käydä hullusti. Hohhoh, ajattelin: nyt pitää kuolla. Ripitän siis syntini, joilla olen rikkonut Herraa Jumalaa kaikkivaltiasta vastaan, pappi Siekluckille, mutta pappi Sieklucki kuuntelee, kuuntelee ja sanoo lopuksi: "etkös sinä häpeä, Nikolai", sanoo, "nyt sinulta pääsi paljasta valetta". Niin minä vastasin hänelle: ehkä, mutta muuta minä en muista.

— No paranitko sinä?

— Paraninhan minä. Eihän ne osanneet minua parantaa, mutta minä kurierasin itse itseni. Kun minä kerran sekoitin kaksi latinkia ruutia yhteen kortteliin viinaa ja kulautin sen sisääni yöksi, niin nousin seuraavana päivänä terveenä kuin kala.

Olisin saanut kuulla enemmän näitä kertomuksia ja kertoisin teille niitä useampia, jollei pappi Ludvig — en muuten tiedä mistä syystä — olisi kieltänyt Nikolaita "aivan vääntämästä minun päätäni", kuten hän lausui. Pappina ja hiljaisena maalaisena ei pappi Ludvig raukka tietänyt että ensinnäkin jokaiselta nuorukaiselta, jonka myrsky syntymäseudun hiljaisista nurkista heittää elämän leveälle arenalle, pään täytyy vääntyä monta kertaa; ja toiseksi, etteivät vanhat palvelijat ja heidän kertomuksensa väännä päätä keneltäkään, vaan aivan toisellaiset olennot.

Muuten ei Nikolain vaikutus meihin voinut olla vahingollinen, vaan aivan päinvastoin, sillä vanhus piti meitä ja käytöstämme silmällä erittäin ankarasti ja huolellisesti. Hän oli omantunnonmukainen ihminen sanan täydessä merkityksessä. Sotilasajoilta oli hänelle jäänyt muuan hyvin kaunis ominaisuus, joka kuvaa juuri tuota omantunnonmukaisuutta ja tarkkuutta käskyjen täyttämisessä. Muistan että eräänä talvena sudet alkoivat tehdä meillä tavatonta vahinkoa. Ne kävivät niin rohkeiksi, että parvissa, joissa oli muutamia, jopa kymmenkuntakin, tulivat kylään. Isä, joka itse oli innokas metsästäjä, alkoi puuhata metsästysretkeä; ensinnäkin hän tahtoi saada naapurimme, tunnetun sudentappajan herra Ustrzyckin ottamaan käsiinsä pääkomennon aiotuissa sudenajoissa. Hän kirjoitti hänelle sentähden kirjeen, kutsui luokseen Nikolain ja puhui hänelle:

— Pehtori lähtee nyt kaupunkiin, Nikolai saa mennä hänen kanssaan, poiketa Ustrzycan tielle ja viedä herralle kirjeen. Vastaus on sitten tuotava minulle: ilman vastausta ei saa palata.

Nikolai otti kirjeen ja läksi pehtorin kanssa matkaan. Illalla pehtori palasi — Nikolaita ei kuulunut. Isä ajatteli että hän ehkä jäi yöksi Ustrzycaan ja palaa aamulla naapurimme kanssa. Päivä koittaa, Nikolaita ei kuulu; koittaa toinen päivä, koittaa kolmas — ei kuulu. Talossa tuli hätä. Isä, peläten että ehkä sudet olivat yllättäneet hänet kotimatkalla, lähetti väkeä joka taholle. Lähetetään kysymään Ustrzycasta. Siellä vastataan, että kyllä hän kävi, mutta ei tavannut herraa kotona, ja tiedusteli missä hän on: sitten hän otti lakeijalta lainaksi neljä ruplaa ja läksi, mutta ei tiedetä minne. Me mietimme päämme halki, mitä ihmettä tämä merkitsee. Seuraavana päivänä palasivat lähettiläät toisista kylistä, tuoden sen sanoman, etteivät mistään löydä miestä. Me jo aloimme itkeä häntä. Kuudennen päivän iltana, kun isä on kansliahuoneessaan antamassa ohjeita, alkaa hän äkkiä kuulla jalkojen kopinaa, rykimistä ja hiljaista murinaa, joista merkeistä paikalla tuntee Nikolain.

Se oli todellakin Nikolai, köntyksissä, laihtuneena, väsyneenä, viiksissä jääpuikkoja, miltei aivan muuttuneena.

— Herranen aika, Nikolai, mitä sinä olet tehnyt koko tämän ajan?

— Mitäkö minä olen tehnyt? murisee Nikolai. — Mitä minun sitte piti tehdä? En tavannut herraa Ustrzycassa, vaan läksin Bzinaan. Bzinassa sanoivat että nyt on piru merrassa, sillä herra on lähtenyt Karolowkaan. Minä perässä. Mutta Karolowkassa ei häntä enään ollut. Pitäisikö hänen sitte lämmittää niiden nurkkia? Hän on herra. Hän tietysti ei kulje jalkaisin. Hyvä sanoa. Karolowkasta minä menin kaupunkiin, mutta siellä sanottiin että herra on läänillä. Mitä asiaa hänellä sitte on läänille, onko hän mikä vallesmanni? Hän meni piirikaupunkiin. Teki jo mieleni kääntyä takaisin, mutta millä oikeudella? Kuljin siis piirikaupunkiin ja annoin hänelle kirjeen.

— No antoiko hän sinulle vastauksen?

— Antoi. Vai vieläkö olisi pitänyt olla antamatta? Antoihan toki. mutta niin nauroi minulle että kulmahampaat näkyivät. Herrasi, sanoi, pyysi minua jahtiin torstaina ja vasta sunnuntaina sinä tuot minulle kirjeen. Se on nyt myöhäistä. Ja rupesi uudestaan nauramaan. Mikä hänen sitte oli nauraessa, mutta…

— Entä mitä sinä olet syönyt tänä aikana?

— Mitä vaan; eilisestä en ole syönyt mitään, mutta onko minun pakko nyt enään nähdä nälkää? Kielletäänkö minulta täällä lusikkaruuat? En ole syönyt, mutta syön vasta.

Senjälkeen ei kukaan enään antanut Nikolaille ehdottomia käskyjä, vaan aina kun hänet lähetettiin jonnekin, sanottiin että hänen pitää toimia asianhaarojen mukaan, jollei tapaa jotakin henkilöä kotona.

Muutamia kuukausia myöhemmin läksi Nikolai markkinoille likeiseen kaupunkiin ostamaan työhevosia, sillä hevosasiat hän ymmärsi täydellisesti. Illalla tuli pehtori ilmoittamaan, että Nikolai on palannut ja ostanut hevoset, mutta palannut niin hakattuna, ettei kehtaa näyttäytyä. Isä läksi paikalla hänen luokseen.

— Mikä sinun on, Nikolai?

— Olen tapellut, murahti vanhus.

— Häpeä sinä, vanha mies. Tappelemaanko sinä lähdet markkinoille? Ei sinulla ole järkeä. Vanha olet, mutta tyhmä. Tiedätkö, että toisen miehen jo ajaisin mäelle tuollaisesta teosta. Häpeä! Sinä olet tietysti ollut juovuksissa. Sinä pilaat väkeni sensijaan että näyttäisit heille hyvää esimerkkiä.

Isäni suuttui todenteolla ja kun hän suuttui, niin oli leikki kaukana. Mutta kumma kyllä Nikolai, joka tavallisesti ei unohtanut kieltä hampaitten väliin, tällä kertaa vaikeni kuin kanto. Nähtävästi ukko oli päättänyt itsepintaisesti vaieta. Turhaan urkkivat häneltä muut, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ukko vain murahti jokaiselle eikä vastannut sanaakaan.

Oli kuitenkin syytä huoleen. Aamulla vanhus sairastui niin että piti lähettää noutamaan lääkäriä. Lääkäri vasta valaisi asiain kulun. Viikko sitten oli isä löylyttänyt voutia, joka seuraavana päivänä karkasi talosta. Hän kääntyi nyt erään saksalaisen herra von Zollin puoleen, joka oli isän vihamies, ja jäi hänen palvelukseensa. Markkinoilla oli herra Zoll, entinen voutimme ja herra Zollin rengit, jotka olivat tuoneet syötetyitä härkiä myytäviksi. Herra Zoll huomasi ensinnä Nikolain, likeni hänen rattaitaan ja rupesi haukkumaan isää. Nikolai vastasi silloin että hän on hävytön mies, mutta kun herra Zoll uudestaan alkoi solvata isää, niin Nikolai maksoi hänelle piiskalla. Silloin rengit yhdessä herra Zollin kanssa hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja löivät verille asti.

Kun isäni kuuli tämän kertomuksen, vierivät kyyneleet hänen silmistään. Hän ei saanut suoduksi itselleen anteeksi että oli torunut Nikolaita, joka tahallaan salasi koko asian. Kun vanhus parani, meni isä nuhtelemaan häntä. Alussa ei ukko tahtonut tunnustaa mitään koko asiasta ja mutisi ainoastaan, kuten tähänkin asti, mutta heltyi sitte ja isän kanssa yhdessä he itkivät kuin lapset. Mutta Zollin vaati isä siitä hyvästä kaksintaisteluun ja saksalainen muisti sen leikin kauvan aikaa.

Ilman tohtoria olisi Nikolain uhrautuminen pysynyt salassa. Samaa tohtoria ei Nikolai sittemmin moneen aikaan voinut kärsiä. Asian laita oli tämä: minulla oli suloinen nuori täti, isän sisar, joka asui meillä. Rakastin häntä suuresti, sillä hän oli yhtä kaunis kuin hyvä eikä minua ensinkään hämmästyttänyt että kaikki häntä rakastivat, muitten muassa tohtori, nuori, lahjakas mies ja koko seudun kunnioittama. Ennen oli Nikolai pitänyt tohtorista, sanonut häntä kelpo pojaksi ja kehunut hänen hyvästi istuvan hevosen selässä. Mutta kun tohtori rupesi oleskelemaan meillä, aivan selvissä aikomuksissa täti Maryniaan nähden, niin Nikolain tunteet häntä kohtaan muuttuivat aivan tuntemattomiksi. Hän kävi hänelle kohteliaaksi, mutta kylmäksi kuin ventovieraalle ihmiselle. Ennen hän monasti oli häntä torunutkin. Kerran kun hän oli istunut meillä tavallista kauvemmin, sopersi Nikolai hänelle, auttaessaan päällysvaatteita hänen ylleen: "Kuka sitä nyt kököttelee yökaudet? Ei siitä kostu kukaan ja onko nyt sellaista ennen nähty!" Sitte hän lakkasi jankuttamasta, mutta vaikeni sensijaan kuin kivi. Kelpo tohtori kyllä käsitti mitä tämä tarkoitti, ja vaikka hän yhä hymyili entistä hyväntahtoista hymyään, niin hänen mielessään varmaan tuntui katkeralta.

Onneksi nuorelle miehelle olivat täti Marynian tunteet ihan toista laatua kuin Nikolain; eräänä kauniina iltana, kun kuu ihanasti loisti saliin ja jasmiinien tuoksu tulvi puutarhan lavoilta kautta avattujen ikkunoiden, tapahtui, että täti Marynia pianon ääressä lauloi "io questa notte sogno"; silloin tohtori Stas likeni häntä ja kysyi vapisevalla äänellä, luuleeko hän hänen voivan yrittää elää ilman häntä. Täti nähtävästi lausui epäilyksensä siinä asiassa, sitte seurasi molemminpuolisia valoja, joihin kuu kutsuttiin todistajaksi, ja kaikkinaista muuta, mitä sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti tapahtuu.

Onnettomuudeksi tuli Nikolai juuri samassa hetkessä kutsumaan illalliselle. Kun hän huomasi mitä tapahtui, juoksi hän paikalla isän luo, mutta koska isä ei ollut kotona, vaan käveli talolla tarkastelemassa rakennuksia, kääntyi hän äidin puoleen. Lempeästi hymyillen, kuten tavallisesti, pyysi äiti ettei hän sekaantuisi niihin asioihin.

Nikolai ällistyi ja vaikeni, mutta hänen sisuaan kaiveli kaiken iltaa. Kun isä ennen maatapanoa vielä meni kamariinsa kirjoittamaan kirjeitä, kulki Nikolai hänen perässään, seisahtui ovensuuhun ja rupesi rykimään ja kopistelemaan jalkojaan.

— Mitä Nikolai tahtoo? kysyi isä.

— Sitähän minä… Mitenkäs minä nyt sen sanoisin? Sitähän minä tahtoisin herralta kysyä, että onko se totta, että meidän neiti aikoo ottaa miehen, tarkoitan: aikoo mennä naimisiin?

— On. No entä sitte?

— Mutta eihän neiti toki mene sellaiselle… teurastajalle.

— Mille teurastajalle? Johan Nikolai nyt puhuu hulluja. Joka paikkaan
Nikolai tahtookin pistää nokkansa!

— Mutta tuota noin, eikö neiti ole meidän neiti, eikö hän ole herra överstin tytär? Herra överstipä ei ikinä sallisi tätä. Eikö neiti muka ansaitsisi maatilanomistajaa ja oikeata herraa? Mutta pyydänpä kysyä, mikä tohtori on? Ihmisten pilkaksi neiti joutuu.

— Tohtori on viisas mies.

— Viisas, vai viisas! Enkö minä olisi tohtoreja nähnyt? Kyllä niitä kulki sekä kuormastossa että esikunnassa, mutta kun töksähti tosi eteen, kun tuli tappelu, niin silloin ei niitä nähty eikä kuultu. Monet kerrat herra översti niitä kutsuikin veitsiniekoiksi. Mikä konsti on leikellä sitä, joka ei voi puolustaa itseään, kun ei jaksa pitää mitään kädessään. Mutta koetappa koskea terveeseen ihmiseen, joka pitelee asetta. Voi, voi, onko se nyt olevinaan suurikin asia viiltää pitkin ihmisen luita! Ei tämä käy laatuun. Kyllä herra översti haudastaan nousisi, jos kuulisi. Mikä sotamies tohtori on? Tai onko olevinaan maatilanomistaja? Ei se käy laatuan. Ei neiti mene hänelle. Se ei ole komennon mukaista. Kukapa uskaltaisikaan neitiä tavoitella?

Mutta Nikolain harmiksi tohtori sekä tavoitteli neitiä että saavutti hänet. Puolen vuoden perästä olivat häät ja sekä sukulaisten että varsinkin Nikolain kyynelvirtojen valamana läksi överstintytär elämään yhteisiä kohtaloita tohtorin kanssa.

Nikolai ei kantanut hänelle vihaa, hän ei voinut sitä kauvan kantaa; hän rakasti häntä liian paljon. Mutta tohtorille ei hän tahtonut antaa anteeksi. Hän ei koskaan suorastaan maininnut hänen nimeään ja koetti yleensä olla hänestä puhumatta. Muuten täti Marynia ja tohtori Stanislaw olivat erittäin onnelliset. Vuoden päästä antoi Jumala heille herttaisen pojan, seuraavana taas tyttären ja sitä jatkui vuoronperään, ikäänkuin tilauksesta. Nikolai rakasti lapsia niinkuin omiaan, kanniskeli niitä sylissään, hyväili ja suuteli. Monasti sentään saattoi huomata, että hänen sydämessään yhä vielä kyti jonkinlainen hapatus täti Marynian "säätyrikkoisen avioliiton" tähden. Muistan kerran jouluaattona kun istuimme juhla-aterialle, että äkkiä kaukaa alkoi kuulua rattaitten rätinää routaisella maantiellä. Odotimme aina jouluksi paljon sukulaisia, sen tähden isä sanoi:

— Katsokoon Nikolai, kuka sieltä tulee.

Nikolai meni ulos ja palasi pian, kasvot hehkuen ilosta.

— Neiti tulee! huusi hän jo kaukaa.

— Kuka? kysyi isäni, vaikka jo tiesi, kenestä hän puhui.

— Neiti!

— Mikä neiti?

— No meidän neiti — vastasi vanhus.

Ja kelpasipa sitä "neitiä" katsella, kun hän astui huoneeseen kolmen lapsen kanssa. Herttainen neiti! Mutta vanhus ei vahingossakaan koskaan puhunut hänestä kuin sillä nimellä.

Vihdoin hänen vastenmielisyytensä tohtori Stasiin kuitenkin loppui. Hania sairastui kovaan lavantautiin. Seurasi minullekin surun päivät, sillä Hania oli minun ikäiseni ja ainoa leikkitoverini ja minä rakastin häntä melkein kuin sisarta. Tohtori Stas ei melkein kolmeen päivään jättänyt hänen huonettaan. Vanhus, joka rakasti Haniaa koko sielunsa voimalla, kulki hänen sairautensa aikana epätoivoissaan, ikäänkuin kaikki olisi häneltä hävitetty; sairaan vuoteen ääreen sai ainoastaan minun äitini mennä; ukko ei syönyt eikä nukkunut, istui vaan tytön huoneen ovella, antaen kovan, rautaisen tuskan kalvaa rintaansa. Olihan hänen sielunsa harjaantunut sekä ruumiilliseen työhön että kohtalon iskuihin, mutta kuitenkin hän oli murtumaisillaan ainoan tyttönsä vuoteen ääressä. Kun vihdoin monen päivän kuolettavan pelon perästä tohtori Stas hiljaa avasi sairashuoneen ovea ja onnesta säteilevin kasvoin kuiskasi tuomiota odottaville viereiseen huoneeseen sanan: "pelastettu!" niin ei vanhus voinut pidättyä, vaan mylvi kuin piisonihärkä, heittäysi hänen jalkoihinsa ja toisteli nyyhkien: "minun hyväntekijäni, minun hyväntekijäni!"

Hania paranikin sitte pian ja tohtori Stas jäi vanhuksen silmäteräksi.

— Kelpo poika, puhui hän kierrellen tuuheita viiksiään. — Ja hyvästi istuu hevosen selässä, ja jollei häntä olisi ollut, niin Hania… äh! En tahdo sitä ajatellakaan. Piru vieköön!

Mutta jonkun vuoden perästä alkoi vanhus itse riutua. Hänen suora ja väkevä vartalonsa taipui ja koukistui. Hän lakkasi torumasta ja valehtelemasta. Yhdeksänkymmenennen ikävuotensa loppupuolella kävi hän aivan lapselliseksi. Hän viritteli vain pauloja linnuille ja joukoittain lenteli niitä, varsinkin peipposia, hänen huoneessaan. Muutamia päiviä ennen kuolemaansa ei hän enään tuntenut ihmisiä, mutta itse kuolinpäivänä hänen järkensä sammuva lamppu vielä kerran leimahti kirkkaaseen tuleen. Muistan että vanhempani, äidin terveyden takia, juuri silloin olivat ulkomailla. Sinä iltana istuimme lieden ääressä minä, nuorempi veljeni Kasimir ja pappi, joka myöskin oli paljon vanhentunut. Talvinen tuuli lumipyryineen piiskasi ikkunaa; pappi Ludvig rukoili. Minä panin Kasimirin avulla kuntoon pyssyä huomispäivän metsästysretkeä varten. Äkkiä tultiin ilmoittamaan, että vanha Nikolai tekee loppua. Pappi Ludvig riensi paikalla kotikappeliin hakemaan sakramentteja, minä juoksin minkä jaksoin vanhuksen luo. Hän makasi vuoteellaan hyvin kalpeana, kellertävänä ja melkein kankeana, mutta levollisena ja täydessä tajussaan. Kaunis oli tuo paljas, kahden arven koristama pää, pää vanhan soturin ja rehellisen miehen. Vihityt vahakynttilät loivat kalmankarvaista valoa huoneen seinille. Nurkissa visertelivät kesyt peipposet. Toisella kädellään vanhus painoi rintaansa vastaan krusifiksia, hänen toista kättään piteli ja suudelmilla peitti Hania, kalvakkana kuin liljan kukka. Pappi Ludvig tuli huoneeseen ja rippi alkoi; sitte kuoleva halusi nähdä minua.

— Ei ole täällä herraani eikä rakastettua rouvaani, kuiskasi hän, — sentähden tuntuu raskaalta kuolla. Mutta olettehan te, nuoriherra kulta, perintöherrani… Holhotkaa tuota orpoa… Jumala teille palkitsee. Älkää olko vihoissanne… jos olenkin rikkonut, niin… antakaa anteeksi. Minä olin paha, mutta uskollinen…

Äkkiä heräsi hän uudelleen, puhui voimakkaalla äänellä ja kiireesti, ikäänkuin hän jo olisi ollut hengen heitossa:

— Herra!… perintöherra!… minun orpoani!… Jumala, sinun käsiisi…

— Annan tämän kelpo soturin, uskollisen palvelijan ja kunnon ihmisen hengen, lopetti juhlallisesti pappi Ludvig.

Vanhus oli jo kuollut.

Lankesimme polvillemme ja pappi alkoi voimakkaalla äänellä lukea rukouksia vainajille.

Siitä on kulunut toistakymmentä vuotta. Uskollisen palvelijan haudalle on kasvanut tuuheita hautakanervia. Ajat ovat olleet surulliset. Myrsky on puhaltanut sammuksiin kotikyläni pyhän ja hiljaisen tulen. Jo on haudassa pappi Ludvig, haudassa täti Maryniakin; minä ansaitsen kynällä jokapäiväisen leipäni, mutta Hania…

Oi, valukaa kyyneleet!