V
Kului vuosi ja yhä kunnioitettiin nuorta vaimoa kotilieden ääressä kuin jumalatarta. Hän oli miehensä silmäterä, hänen rakkautensa, viisautensa ja valonsa. Mutta verratessaan onneaan mereen, oli Cinna unohtanut, että merelläkin on laskunsa. Vuoden perästä tuli Anteaan hirveä, tuntematon tauti. Hänen unensa oli täynnä kauheita näkyjä, jotka kuluttivat hänen elämäänsä. Aamuruskon säteet katosivat hänen kasvoiltaan ja jälelle jäi vain simpukan läpikuultavuus; hänen kätensäkin alkoivat käydä läpikuultaviksi, silmät vaipuivat syvälle otsan alle — ja ruusunkarvainen lotuskukka valkeni vaikenemistaan, kunnes se kävi valkeaksi kuin kuolleen kasvot. Huomattiin, että haukat rupesivat kiertelemään Cinnan taloa ja se tietää Egyptissä kuolemaa. Näyt kävivät yhä kauheammiksi. Puolipäivän aikaan, kun aurinko valoi maille valkeaa hohdettaan ja kaupungissa oltiin hiljaa, oli Antea kuulevinaan kuinka näkymättömät olennot nopein askelin liikkuivat hänen ympärillään ja ilman syvyyksistä näki hän ruumiin kuivat, keltaiset kasvot ja mustat silmät tähdättyinä itseensä. Ja nuo silmät tuijottivat häneen tavattoman itsepintaisesti, ikäänkuin olisivat käskeneet menemään jonnekin salaperäiseen, kauheaan pimeyteen. Silloin rupesi Antean ruumis vapisemaan kuin kuumeessa, hänen otsansa kalpeni, kylmät hikikarpalot pusertuivat esiin ja kotilieden jumaloitu papitar muuttui pelästyneeksi, avuttomaksi lapseksi, joka pakeni miehensä turviin ja valkein huulin toisteli toistelemistaan: "pelasta minut, Cajus! suojele minua!"
Ja Cajus olisi ollut valmis käymään joka aaveen kimppuun, minkä Persefon vaan saattoi manalasta lähettää, mutta turhaan iski hän katseensa avaruuteen. Kaikkialla oli tyhjää ja hiljaista, kuten tavallisesti puolipäivän aikaan. Kaupunki uinui valkeassa valaistuksessa, meri oli kuin upotettu auringonpaisteeseen eikä hiljaisuudesta saattanut eroittaa mitään muuta kuin taloa kiertävien haukkojen vikinää.
Näyt uudistuivat yhä useammin. Vihdoin ne tulivat joka päivä. Ne seurasivat Anteaa sekä ulkopuolelle kotia että atriumiin ja kammioihin. Lääkärien neuvosta toimitti Cinna taloon egyptiläisiä huilunsoittajia ja beduineja, jotka puhalsivat savipillejä, jotta he meluavalla soitolla estäisivät näkymättömien olentojen hyminää kuulumasta. Mutta turhaa se oli. Antea eroitti hyminän keskellä suurinta melua ja kun aurinko oli päässyt niin ylhäälle, että varjo makasi ihmisen jaloissa kuni takki, joka on valunut hartioilta, silloin näyttäytyi helteestä väräjävässä ilmassa ruumiin kasvot ja lasittuneet silmät, jotka tuijottivat Anteaan ja hiljaa liikkuivat ikäänkuin sanoakseen: "seuraa minua!"
Välistä näytti Anteasta siltä kuin ruumiin huulet hiljalleen olisivat avautuneet ja sen suusta olisi lähtenyt inhoittavia kovakuoriaisia, jotka lensivät suoraa päätä ilman halki häntä kohti. Kun hän vaan ajattelikin näkyjä, tuli hänen silmiinsä tuskallinen ilme ja vihdoin kävi elämä hänelle niin kauheaksi tuskaksi, että hän rukoili Cinnaa pitelemään miekkaa sydäntänsä vastaan tai että Cinna sallisi hänen ottaa myrkkyä.
Mutta Cinna tiesi, ettei hän voi… Hän olisi ollut valmis miekalla avaamaan suonensa vaimonsa tähden, mutta vaimonsa surmaajaksi ei hän kyennyt. Kun hän kuvitteli tuota kallista päätä kuolleena, silmät ummessa, jäisen rauhan leimaamana tai Antean rintaa oman miekkansa lävistämänä, tunsi hän, että hänen täytyy tulla mielipuoleksi ennenkuin hän kykenee sellaisiin tekoihin.
Muuan kreikkalainen lääkäri sanoi hänelle, että Hekate ilmestyy Antealle ja että nuo näkymättömät olennot, joitten hyminä peloittaa häntä, kuuluvat pahansuovan jumalattaren seurueeseen. Hän oli sitä mieltä, ettei Antealle löydy pelastusta, sillä sen joka näkee Hekaten, täytyy kuolla.
Silloin Cinna, joka vähän aikaisemmin olisi nauranut uskolle Hekateen, uhrasi hänelle hekatombeja. Mutta ei uhri auttanut ja seuraavana päivänä tuijottivat ankarat silmät taas puolenpäivän aikaan Anteaan.
Koetettiin peittää hänen päätään, mutta hän näki ruumiin kasvot paksuimmankin vaatteen läpi. Kun hänet suljettiin pimeään huoneeseen, katselivat kasvot häneen seinästä ja valaisivat pimeyden kalpealla, kuolonkarvaisella loistollaan.
Illoin oli sairaan parempi. Silloin meni hän niin raskaaseen uneen, että Cinna ja Timon monasti pelkäsivät hänen nukkuneen iäksi. Pian kävi hän niin heikoksi, ettei hän päässyt kävelemään omin voimin. Häntä kuljetettiin kantotuolissa.
Cinnan vanha rauhattomuus palasi sata kertaa suuremmalla voimalla ja valtasi hänet kokonaan. Hän pelkäsi Antean henkeä ja samalla hänellä oli se kummallinen tunne, että hänen tautinsa on jossakin salaperäisessä yhteydessä niiden asioiden kanssa, joista Cinna ja Timon ensimäisessä tutunomaisessa keskustelussaan olivat puhuneet. Mahdollisesti vanha tietäjä ajatteli samaa, mutta Cinna ei tahtonut eikä uskaltanut kysyä häneltä. Sairas vaan kuihtui kuihtumistaan kuten kukkanen, jonka terään myrkyllinen hämähäkki on tehnyt pesänsä.
Cinna sekä toivoi että koetti epätoivoissaan häntä pelastaa. Ensin hän vei hänet erämaahan likelle Memfistä, mutta kun ei pyramidien hiljaisuus vapauttanut häntä hirveistä näyistä, palasi hän Aleksandriaan ja toimitti hänen ympärilleen noitia ja ennustajia, jotka manasivat tautia, sekä kaikenkaltaista roskajoukkoa, joka ihmeitätekevien lääkkeiden avulla käytti hyväkseen ihmisten herkkäuskoisuutta. Mutta Cinnalla ei enään ollut valikoimisen varaa, vaan hän kävi kiinni kaikkiin keinoihin.
Niihin aikoihin tuli Cesareasta Aleksandriaan kuuluisa juutalainen lääkäri Josef, Khusan poika. Hänet toi Cinna paikalla vaimonsa luo — ja hetkeksi palasi toivo hänen sydämeensä. Josef, joka ei uskonut kreikkalaisiin eikä roomalaisiin jumaliin, hylkäsi ylenkatseellisesti puheet Hekatesta. Hän arveli, että pahat henget pikemmin ovat riivanneet sairaan ja neuvoi Cinnaa lähtemään pois Egyptistä, jossa Deltan soiset höyryt vahingoittavat terveyttä, pahoista hengistä puhumattakaan. Hän neuvoi — ehkä siksi, että itse oli juutalainen — lähtemään Jerusalemiin: siihen kaupunkiin eivät pahat henget pääse ja siellä on ilma kuiva ja terveellinen.
Cinna seurasi mielellään hänen neuvoaan, ensinnä siksi ettei ollut muuta neuvoa ja toiseksi sentähden, että Jerusalemissa oli varakonsulina muuan hänen tuttavansa, joka joskus oli ollut Cinnan perheen holhokkina.
Heidän saapuessaan otti varakonsuli heidät vastaan avosylin ja antoi heidän asuttavakseen oman kesätalonsa, joka sijaitsi likellä kaupungin muureja. Mutta Cinnan toivo oli haihtunut jo ennenkuin he pääsivät perille. Sillä ruumiin kasvot olivat tuijottaneet Anteaan jo laivan kannella — perille päästyä taas sairas odotti puolipäivän hetkeä yhtä kuollettavassa hädässä kuin ikinä Aleksandriassa.
Ja niin alkoivat heidän päivänsä kulua kidutuksessa, tuskassa, epätoivossa ja kuoleman odotuksessa.