VII
Ilma, joka aamulla oli ollut kuuma ja kirkas, rupesi puolenpäivän aikaan käymään pilviseksi. Luoteesta tulla lasketti mustia tai kuparinkarvaisia pilviä. Ne eivät olleet erittäin suuret, mutta uhkaavat ja täynnä rajuilmaa. Niiden välitse saattoi vielä nähdä taivaan sineä, mutta epäilemättä ne pian olivat juoksevat yhteen ja peittävät koko taivaan laen. Päivä päärmäsi niiden laidat kullalla ja tulella. Kaupungin ja etäisimpien vuorten päällä kaarteli vielä poutainen taivas eikä alhaalla tuntunut vähintäkään tuulen henkäystä.
Korkealla ylätasangolla, jota kutsuttiin Golgataksi, seisoi jo siellä täällä pieniä kansanryhmiä odottamassa kulkuetta kaupungista. Aurinko valaisi laajaa, kivistä maisemaa, joka näytti ylen autiolta ja hedelmättömältä. Sen yksitoikkoista harmautta keskeytti ainoastaan revelmien ja rotkojen musta verkko, joka mustenemistaan musteni jota valoisemmaksi ylätasanko kävi. Etäältä häämöitti korkeampia vuoria, yhtä paljaina ja sinisen sumun peitossa.
Alempana, kaupungin muurien ja Golgatan kukkulan välillä oli tasanko, joka oli miltei kuin erämaa, siellä täällä vaan joku kallio revelmistä, joihin oli kokoontunut hiukkasen mustaa multaa, nousi laihalehtisiä, surkeita viikunapuita. Siellä täällä kohoili litteäkattoisia asumuksia, liimautuneina kuni pääskysen pesät kiviseiniin, tai paistoi auringossa valkeiksi maalattuja hautoja. Likeisen juhlan johdosta oli kaupunkiin todella saapunut tulvimalla maaseutulaisia ja muurien ympärille oli sentähden pystytetty suuri joukko telttoja ja lehtimajoja. Hyörivine ihmisineen ja kameleineen teki kokonaisuus miltei leirin vaikutuksen.
Aurinko yleni ylenemistään sitä puolta taivaanlakea, joka ei vielä ollut pilvien peitossa. Hetket, jolloin näillä seuduin vallitsi kolkko hiljaisuus ja jolloin jokainen elävä olento haki suojaa muurien luota tai laaksoista, likenivät. Nytkin, vaikka elämä oli niin harvinaisen vilkasta, kalvoi omituinen surumielisyys seutua; eiväthän häikäisevät auringonsäteet täällä tavanneet vihantaa luontoa, vaan harmaita kivilohkareita. Etäisten äänten humu, joka kuului muurien puolelta, oli tänne ennättäessään kuin aaltojen kuohuntaa ja hiljaisuus miltei nieli sen.
Hajanaiset ihmisjoukot, jotka varhaisesta aamusta asti olivat odotelleet Golgatalla, käänsivät päänsä kaupunkiin päin, mistä kulkue minä hetkenä hyvänsä saattoi lähteä liikkeelle. Antean kantotuolikin saapui paikalle, ympärillä muutamia sotamiehiä, jotka prokuratori oli pannut tekemään tietä tungoksen läpi ja suojelemaan ystäviään ulkomaalaisia vihaavan raivoisan joukon solvauksilta. Kantotuolin rinnalla asteli Cinna ja sadanpäämies Rufilus.
Antea oli ikäänkuin levollisempi ja tyynempi vaikka puolenpäivän aika pian oli käsissä kauheine näkyineen, jotka kuluttivat hänen elämäänsä. Prokuratorin kertomukset nuoresta Natsarealaisesta olivat panneet hänen ajatuksensa sekaisin ja kääntäneet hänen huomionsa pois hänen omasta tuskastaan. Se oli hänestä tavattoman kummallista, hän totisesti ei saattanut sitä käsittää. Silloinen maailma oli nähnyt paljon ihmisiä, jotka olivat kuolleet tyynesti kuten polttorovio sammuu, kun puut ovat palaneet loppuun. Mutta se oli muka ollut filosofin rohkeaa alistumista lahjomattoman välttämättömyyden alle. He olivat tieten tahtoen vaihtaneet valon pimeyteen ja todellisen elämän sumeaan, katoavaan, epämääräiseen olotilaan. Kukaan ei tähän asti ollut siunannut kuolemaa, kukaan ei ollut kuollut siinä horjumattomassa luulossa, että vasta polttorovion tai haudan takana alkaa todellinen elämä ja onni, niin mahtava ja määrätön, että ainoastaan kaikkivoipa ja ääretön olento voi sellaisen antaa.
Hän, joka piti ristiinnaulittaman, lausui sen epäämättömänä varmuutena. Tämä oppi teki Anteaan syvän vaikutuksen ja näytti hänestä olevan ainoa lohdutuksen ja onnen lähde. Hän tiesi, että hänen täytyy kuolla ja se tieto tuotti hänelle ääretöntä tuskaa. Sillä mitä kuolema hänelle merkitsi? Hänen täytyi luopua Cinnasta, luopua isästä, luopua valosta, rakkaudesta ja vaihtaa kaikki tyhjään, kylmään, pimeyteen, joka on miltei olemattomuutta. Jota parempi hänen oli elämässä, sitä suurempi tuska häntä odotti kuoleman jälkeen. Jos kuolemasta olisi ollut edes jotakin etua, jos olisi saanut ottaa mukaansa edes muistot rakkaudesta ja onnesta — niin olisihan siihen tyynesti alistunut.
Mutta juuri silloin, kun ei hän kuolemalta odottanut mitään, sai hän äkkiä kuulla, että se voi antaa kaikki. Ja kuka sitä tietoa julisti? Ihmeellinen mies, opettaja, profetta, filosofi, joka käski ihmisten rakastaa ja piti rakkautta suurimpana hyveenä, joka siunasi, kun häntä ruoskittiin ja joka piti ristiinnaulittaman. Antea ajatteli: "minkätähden hän opetti sellaista, koska hän saa ristin ainoaksi palkakseen? Muut ovat vaatineet valtaa — ei hän ole sitä tahtonut. Muut ovat vaatineet rikkautta — hän on pysynyt köyhänä; muut ovat vaatineet palatseja, ylellisyyttä, purppuravaatteita, päärlyillä ja elfenluulla koristettuja vaunuja — hän on pysynyt paimenena. Koska hän on saarnannut rakkautta, armahdusta, hurskautta, niin eihän hän ole voinut olla paha eikä ehdointahdoin pettää ihmisiä. Jos hän taas on puhunut totta, niin siunattu olkoon silloin kuolema, joka tekee lopun maallisesta hädästä, joka muuttaa pahemman elämän paremmaksi, joka valaa valoa sammuville silmille ja antaa sielulle siivet, joilla se pääsee lentämään iankaikkiseen iloon!" Nyt alkoi Antea ymmärtää ylösnousemisen lupausta.
Sairas raukka tarttui koko sielullaan ja sydämellään tähän oppiin. Hänen mieleensä muistui myöskin mitä isä monasti oli sanonut, nimittäin, että ainoastaan joku uusi oppi voi vapauttaa väsyneen ihmishengen pimeästä ja kahleista. Tässäpä nyt oli uusi totuus! Se voitti kuoleman ja toi siis pelastuksen. Antea vaipui sielullaan ja mielellään niin kokonaan näihin ajatuksiin, että Cinna monen monituisen päivän perästä tänään ensi kerran huomasi hänen kasvonsa tyyninä, vaikka puolenpäivän hetki läheni.
Vihdoin läksi kulkue liikkeelle kaupungista Golgataa kohti — ja kukkulalta, missä Antea oli, saattoi selvästi nähdä kaikki. Kansanjoukko oli aika suuri, mutta tässä kivierämaassa se miltei hukkui. Kaupungin avatuista porteista tulvi yhä enemmän väkeä ja matkalla tulivat ne, jotka olivat odottaneet muurien ulkopuolella, vielä lisää. Ensin he kulkivat pitkässä jonossa, mutta jota etemmä tultiin sitä taajemmalle alalle levisi joukko ikäänkuin joki, joka tulvii. Molemmin puolin kihisi lapsiparvia. Valkeat vaatteet ja naisten siniset ja punaiset päähineet kuulsivat ja välähtelivät joukossa. Keskeltä loisti roomalaisten sotamiesten asuja ja peitsiä, joihin auringonsäteet ikäänkuin lennähtämällä heijastuivat. Etäältä kuului ihmisäänten sekavaa hyminää, joka kävi yhä selvemmäksi.
Vihdoin ihmiset tulivat ihan likelle ja ensimäiset rivit rupesivat jo nousemaan kukkulalle. Joukolle tuli kiire, sillä jokainen tahtoi saada hyvän paikan ja nähdä kärsimyksen niin täydellisesti kuin suinkin. Sotamiesosasto, joka saattoi tuomituita, jäi yhä jälemmä. Ensinnä tuli lapsia, varsinkin kirkuvia poikanulikoita, puolialastomina, lanteilla vyöt, päät kerittyinä paljaiksi, paitsi kahta hiustupsua, jotka olivat jätetyt ohimojen kohdalle. Päivä oli polttanut heidät ihan ruskeiksi, ainoastaan silmät olivat siniset. Hurjasti huutaen rupesivat he revelmistä kiskomaan irti kivenpalasia, heittääkseen niillä ristiinnaulittavia. Samassa rupesi heidän ympärillään kihisemään kaikellaista kirjavaa joukkoa. Useimmissa kasvoissa paloi kiihtymys ja toivo saada nauttia näytelmästä. Ei ainoissakaan kasvoissa saattanut nähdä säälin hiventä. Antea oli kyllä Aleksandriassa tottunut kreikkalaisten vilkkauteen, mutta täällä hänen täytyi hämmästyä kimeitä ääniä, sanatulvaa joka pursui joka suusta ja liikkeiden kiihkeyttä. Ihmiset puhuivat toisilleen sellaisella raivolla, että olisi luullut heidän aikovan syöstä toistensa niskaan; he huusivat ikäänkuin heidän henkensä pelastus olisi ollut kysymyksessä ja rähisivät ikäänkuin heitä olisi nyljetty.
Sadanpäämies Rufilus oli tullut kantotuolin ääreen ja antoi tyynellä, auliilla äänellä tarvittavia selityksiä. Kaupungista tulvi kaiken aikaa uusia ihmisaaltoja, tungos kasvoi joka hetki. Kansanjoukossa saattoi nähdä varakkaita jerusalemilaisia vyötetyissä viitoissaan ja pysytellen niin etäällä kuin suinkin etukaupunkien köyhästä roskaväestä. Paljon oli maalaisiakin, jotka perheineen päivineen olivat tulleet juhlille kaupunkiin, Maamiehet kulkivat pussit selässä. Paimenet, jotka olivat puettuina vuohennahkoihin, näyttivät hämmästyneiltä ja hyväluontoisilta. Miesten joukossa kulki joukottain naisia, mutta koska eivät varakkaammat kaupunkilaisnaiset mielellään liikkuneet kodin ulkopuolella, olivat nämä enimmäkseen kansannaisia, maalaisia tai kirjavapukuisia katulintuja, jotka jo kaukaa hajusivat nardukselta. Heidän hiuksensa, kulmakarvansa ja kyntensä olivat maalatut, korvissa riippui jättiläisrenkaat ja kaulalla oli rahoista tehtyjä koristuksia.
Vihdoin saapui Sanhedrinkin ja sen keskellä Hannas, vanha mies, jonka kasvot olivat ankarat ja silmät verestivät, sekä lihava Kaifas, päässä kaksikulmainen lakki, rinnalla kullattu taulu. Heidän kanssaan kulki eri lahkoihin kuuluvia fariseuksia, kuten laahaavia, jotka tahallaan astuivat kaikkien esteiden päälle, veriotsaisia fariseuksia, jotka niinikään tahallaan hakkasivat otsaansa muureihin ja nöyriä fariseuksia, jotka olivat valmiit ottamaan koko kaupungin syntikuorman hartioilleen. Ankara itsetietoisuus ja kylmä kiihko eroitti heidät muun kansan meluisasta vihasta.
Cinna katseli ihmishyörinää kylmällä ylenkatseella, kuten ainakin mies, joka tietää kuuluvansa vallassa olevaan rotuun. Antea näytti ihmettelevän ja pelkäävän, Aleksandriassa asui paljon juutalaisia, mutta siellä ne olivat puoleksi kreikkalaistuneet. Täällä hän ensi kerran näki heidät sellaisina, jommoisiksi prokuratori oli heitä kuvannut ja jommoisia he olivat omassa pesäpaikassaan. Antean nuoret kasvot, joihin kuolema jo oli painanut leimansa, hänen koko olentonsa, joka oli kuin varjo, herätti yleistä huomiota. Häneen katsottiin niin paljon kuin kantotuolia ympäröivät sotamiehet vaan sallivat. Mutta niin suuresti vihattiin ja inhottiin Jerusalemissa vieraita, ettei ainoissakaan kasvoissa saattanut huomata sääliä. Päinvastoin näyttivät kaikki iloitsevan siitä, ettei uhri pääse pakoon kuolemaa. Vasta nyt ymmärsi Antea selvästi, minkätähden tämä kansa vaati ristinpuuhun profettaa, joka oli puhunut sille rakkaudesta.
Ja äkkiä tuntui Natsarealainen hänestä hyvin likeiseltä, milteipä rakkaalta. Hänen täytyi kuolla — Antean samoin. Hänen tuomionsa oli langetettu, häntä ei mikään voinut pelastaa. Antean kohtalo oli niinikään määrätty, sentähden hänestä tuntui siltä kuin kärsimyksen ja kuoleman sukulaisuus olisi ollut heitä yhdistämässä. Mutta Natsarealainen kulki ristiä kohti tietäen että kuolemaa seuraa huomen, kun sensijaan Antealla ei vielä ollut tätä uskoa, vaan hän oli saapunut tänne ammentamaan sitä Natsarealaisen näkemisestä.
Etäältä oli kaiken aikaa kuulunut melua, vihellystä ja ulvontaa. Äkkiä hiljeni kaikki. Kuului ainoastaan aseiden helske ja sotamiesten raskaat askeleet. Kansanjoukko lainehti ja antoi tietä ja osasto, joka seurasi tuomittuja, rupesi kulkemaan kantotuolin sivutse. Sekä edessä että takana ja sivuilla asteli hitain, tasaisin askelin sotamiehiä. Keskeltä näkyi kolmen ristin poikkipuut, jotka näyttivät liikkuvan itsestään, sillä miehet jotka niitä kantoivat, olivat aivan lyyhistyksissään niiden painon alla. Helposti saattoi arvata, ettei kukaan näistä kolmesta miehestä ollut Natsarealainen. Kahden kasvot olivat nimittäin raa'at kuin ryövärillä ja kolmas oli keski-ikäinen, yksinkertainen maalainen, jonka sotamiehet nähtävästi olivat pakoittaneet matkaansa. Natsarealainen kulki ristien perässä ja hänen kintereillään seurasi kaksi sotamiestä. Tuuli heilutteli hänen purppuraista viittaansa. Hänen päässään oli orjantappurakruunu, jonka piikkien alta tihkui veripisaroita. Toiset tippuivat hiljalleen hänen kasvoillensa, toiset hyytyivät ja jäivät punaisina kuin orjantappuramarjat tai korallihelmet kruunun alle. Kalpea hän oli ja kulki horjuvin, väsynein askelin. Joukko herjasi ympärillä, mutta hän näytti astelevan pyhien ajatusten vallassa, ikäänkuin jo poissa maailmasta ja ikäänkuin eivät vihan huudot enään olisi häneen pystyneet. Hän näytti antavan anteeksi enemmän kuin ihminen saattaa antaa anteeksi ja hän näytti säälivän enemmän kuin ihminen saattaa sääliä, sillä iäisyys varjosti jo häntä, hän oli jo kohotettu inhimillisen pahuuden yläpuolelle. Hän asteli hiljaisena, lempeänä ja surren koko maailman ääretöntä surua.
— Sinä olet totuus, kuiskasi Antea vapisevin huulin.
Kulkue liikkui juuri kantotuolin ohi. Hetkeksi sen täytyi pysähtyäkin, sillä sotamiehet, jotka kulkivat edellä, puhdistivat tungosta tieltä. Antea näki nyt Natsarealaisen muutaman askeleen päästä, näki tuulen heiluttavan hänen hiuksiaan ja punaisen hohteen lankeavan purppuravaatteista hänen kalpeille, läpikuultaville kasvoilleen. Tungos tölmäsi häntä kohti ja asettui niin ahtaaseen puoliympyrään sotamiesten eteen, että heidän peitsillään täytyi suojata häntä joukon vimmalta. Kaikkialla näkyi nyrkkejä pystyssä, silmiä pullollaan päässä, kiiluvia hampaita, partoja, joita vimman liikkeet panivat tutisemaan, huulia, jotka olivat vaahdossa ja jotka päästivät käheitä ääniä. Natsarealainen katsahti ympärilleen ikäänkuin kysyäkseen: "mitä minä olen tehnyt?" — nosti sitte silmänsä taivasta kohti, rukoili ja — antoi anteeksi.
— Antea! Antea! huusi tällä hetkellä Cinna.
Mutta Antea ei näyttänyt kuulevan hänen huutoaan. Hänen silmistään vieri suuria kyyneliä, hän unohti sairautensa, unohti, ettei hän moneen päivään ollut liikkunut kantotuolista ja nousi äkkiä pystyyn. Hän vapisi. Joukon sokea vimma oli kiihoittanut hänen säälinsä, tuskansa ja mielenliikutuksensa äärimmilleen. Hän rupesi repimään irti hyasintteja ja omenankukkia ja heittämään niitä Natsarealaisen jalkojen juureen.
Hetkeksi syntyi äänettömyys. Joukko hämmästyi nähdessään ylhäisen roomattaren osoittavan kunniaa kuolemaan tuomitulle. Natsarealainen käänsi silmänsä hänen sairaihin, surkastuneisiin kasvoihinsa ja hänen huulensa alkoivat liikkua ikäänkuin hän olisi häntä siunannut, Antea oli vaipunut patjoilleen. Hän tunsi rajattoman valoisuuden, hyvyyden, lempeyden, lohdutuksen, toivon ja onnen merenä aaltoilevan vastaansa ja kuiskasi taasen:
— Sinä olet totuus.
Sitte syöksyi uusi kyynelvirta hänen silmistään.
Tungos vei Natsarealaista eteenpäin, muutaman askeleen päähän, mihin ristinpuut jo olivat pystytetyt kallionrevelmiin. Joukko kihisi taas hänen ympärillään, mutta koska hän seisoi korkealla paikalla, saattoi Antea selvästi nähdä hänen kalpeat kasvonsa ja orjantappurakruununsa. Sotamiehet kääntyivät vielä kerran joukon puoleen ja karkoittivat sen niin kauvas, ettei se olisi häiritsemässä toimitusta. Nyt sidottiin molemmat ryövärit syrjillä oleviin risteihin. Kolmas risti seisoi keskellä, sen huippuun oli kiinnitetty valkea paperi, jota yhä yltyvä tuuli repi ja räpytteli. Vihdoin likenivät sotamiehet Natsarealaista ja rupesivat häntä riisumaan. Silloin sateli joukosta huutoja: "kuningas, kuningas, älä alistu! Missä sinun saattosi on? Puolusta itseäsi!" Sitte päästi kansa sellaisen naurun rämäkän, että kalliot kaikuivat. Natsarealainen oikaistiin nyt pitkäkseen maahan, jotta hänen kätensä saataisiin kiinnitetyiksi ristin poikkipuuhun ja jotta hän sitte sellaisenaan saataisiin nostetuksi pääpuuhun.
Äkkiä heittäytyi joku mies, joka seisoi ihan likellä kantotuolia ja joka oli puettu valkeisiin vaatteisiin, maahan, sirotti tomua ja hiekkaa päälaelleen ja rupesi kauhealla, epätoivoisalla äänellä huutamaan:
— Minä olin spitalinen — hän paransi minut — miksi he hänet ristiinnaulitsevat?
Antean kasvot kävivät valkeiksi kuin vaate.
— Hän paransi hänet… kuuletko Cajus? virkkoi hän.
— Joko palaamme kotiin? kysyi Cinna.
— Emme. Tahdon jäädä tänne!
Mutta tuulispään voimalla valtasi Cinnan äkkiä rajaton epätoivo. Ettei hän ollut kutsunut Natsarealaista taloonsa parantamaan Anteaa!
Sotamiehet olivat sovitelleet naulat käsiin ja rupesivat lyömään niitä kiinni. Kuului kumea kalina, kun rauta sattui rautaa vastaan. Vähitellen, kun terävät naulat olivat tunkeneet käsien läpi ja painuivat puuhun, muuttui ääni ja kaikui ikäänkuin kauvempaa. Ihmisjoukot olivat vaienneet, nähtävästi ne tahtoivat nauttia huudoista, joita tuskat pakoittaisivat pääsemään Natsarealaisen suusta. Mutta hän pysyi vaiti ja ainoastaan vasaran uhkaavat, kauheat iskut kaikuivat pitkin kukkuloita.
Vihdoin valmistuttiin siitä työstä ja yhdessä poikkipuun kanssa nostettiin ruumis korkeuteen. Toimitusta johtava sadanpäämies lausui, tai oikeastaan lauloi yksitoikkoisella äänellä komentosanat, ja niiden mukaan rupesi yksi sotamiehistä kiinnittämään puuhun jalkoja.
Pilvet, joita aamusta alkaen oli kerääntynyt taivaan rannalle, peittivät nyt auringon. Etäiset vuoret ja kukkulat, jotka olivat paistaneet auringossa, sammuivat. Maa pimeni. Pahansuova kuparinkarvainen hämärä otti haltuunsa seudun ja jota syvemmä aurinko vaipui pilvimöhkäleiden taakse, sitä sakeammaksi se kävi. Olisi luullut jonkun ylhäältä päin kylväneen maan päälle punertavaa pimeyttä. Kuuma tuulenhenki läähätti tuontuostakin, mutta sammui. Ilma kävi helteiseksi kuin höyry.
Äkkiä pimenivät viimeisetkin punan väläykset. Mustina kuin yö ja suurina kuin jättiläisvallit alkoivat pilvet liikkua ja kulkea kukkulan ja kaupungin päällitse. Nousi myrsky. Maailmalle tuli hätä.
— Palatkaamme kotiin! lausui Cinna uudelleen.
— Vielä, vielä minä tahdon häntä nähdä! vastasi Antea.
Koska pimeys peitti ristiinnaulitun ruumiin, käski Cinna viedä kantotuolin itse kärsimyspaikalle. He tulivat niin likelle, ettei ollut kuin muutama askel ristille. Puun tummaa pintaa vastaan erottautui ristiinnaulitun ruumis selvästi pimeästä. Se paistoi valkeana ikäänkuin kuun hopeiset säteet olisivat sitä valelleet. Natsarealaisen rinta nousi ja laski nopeasti. Hänen päänsä ja silmänsä olivat yhä tähdätyt kohti korkeutta.
Pilvien povesta kuului jylhä jyminä. Ukkonen heräsi, nousi, heittäytyi hirveällä jyrinällä lännestä itään ja putosi sitte ikäänkuin pohjattomaan kuiluun, tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle, vuoroin hiljeni, vuoroin paisui ja päästi vihdoin niin kauhean rymäkän, että maa tärisi perustuksia myöten.
Samaan aikaan särki sininen jättiläissalama pilvet, valaisi taivaan, maan, ristin, sotamiesten asut ja kansanjoukon, joka pelkäsi ja vapisi kuin lammaslauma.
Salamaa seurasi vieläkin paksumpi pimeys. Kantotuolin likeisyydessä kuului naisten valitusta. He olivat hekin tulleet likemmä ristiä ja haikean vaikutuksen teki heidän valituksensa keskellä hiljaisuutta. Ne, jotka olivat hävinneet joukkoon, rupesivat nyt huutamaan. Sieltä täältä alkoi kuulua läpitunkevia ääniä.
— Voi meitä! voi! Kun eivät vaan olisi ristiinnaulinneet vanhurskasta!
— Hän antoi oikean todistuksen! Voi meitä!
— Hän herätti kuolleita! Voi meitä!
Toinen ääni huusi:
— Voi sinua, Jerusalem!
Samassa kuului toinen:
— Maa järisi.
Jo syöksyi uusi salama esiin taivaan povesta, paljastaen jonkinlaisia jättiläiskokoisia tulipatsaita. Äänet vaikenivat tai oikeastaan hukkuivat myrskyn vinguntaan. Tuulispää oli nimittäin äkkiä hirveällä voimalla tarttunut päähineihin ja vaippoihin ja ruvennut heiluttamaan niitä ilmassa.
Äänet puhkesivat taasen huutamaan:
— Maa järisi!
Toiset läksivät pakoon. Toiset kahlehti kauhu paikalle — ja he seisoivat sokaistuina, voimatta ajatella yhtään selvää ajatusta ja ainoastaan hämärästi aavistaen, että oli tapahtunut jotakin kauheaa.
Mutta pimeä alkoi hiljalleen hälvetä. Tuuli hajoitti pilvet ja repi ne säpäleiksi kuin palaneen vaatteen. Päivä palasi vähitellen, vihdoin särkyivät mustat pilvimöhkäleet ja revelmistä puhkesi esiin tulvanaan auringonvaloa. Seutu, pelästyneet ihmiskasvot ja ristit näkyivät selvästi.
Natsarealaisen pää vaipui syvälle rintaa vastaan kellertävänä kuin vaha; hänen silmänsä olivat kiinni, huulet sinettyneinä.
— Hän kuoli, kuiskasi Antea.
— Kuoli, toisti Cinna.
Samassa upotti sadanpäämies peitsensä kuolleen kylkeen. Kumma kyllä näytti valon palaaminen ja tämän kuoleman katseleminen rauhoittavan joukkoja. Ne likenivät likenemistään. Sotamiehetkään eivät enään estäneet pääsyä. Joukosta alkoi taas kuulua ääniä:
— Astu alas ristiltä! astu alas ristiltä!
Vielä kerran katsahti Antea tuota kalpeaa päätä, joka riippui rinnalla.
Sitte hän hiljaa ja ikäänkuin itsekseen lausui:
— Nouseeko hän kuolleista?…
Kuolema oli jo painanut sinertävän leimansa hänen silmilleen ja suulleen. Käsivarret olivat ylenmäärin venytetyt, ruumis oli liikkumattomana ja maa veti sitä jo puoleensa kuten ainakin raskaita, kuolleita kappaleita. Kun Antea tätä kaikkea katseli, värisi hänen äänessään epätoivoisa epäilys.
Hätä oli vallannut Cinnankin sielun. Ei hän uskonut, että Natsarealainen nousisi kuolleista, mutta hän uskoi, että jos hän olisi elänyt, niin hän yksin olisi joko pahalla tai hyvällä voimallaan voinut parantaa Antean.
Yhä useammat äänet huusivat nyt:
— Astu alas ristiltä! Astu alas ristiltä!
— Niin, astu! toisti Cinna epätoivoissaan. — Tee hänet terveeksi ja ota minun sieluni!
Ilma tuli yhä kauniimmaksi. Vuoret olivat vielä autereen peitossa, mutta Golgatan ja kaupungin yläpuolella kirkastui taivas kokonaan. "Turris Antonia" välkkyi auringossa ja paistoi kuin päivä, Ilma oli käynyt raikkaaksi ja pääskysiä oli joukottain liikkeellä. Cinnan käskystä lähdettiin paluumatkalle.
Puolipäivän hetki oli käsissä. Oli jo päästy likelle taloa, kun Antea äkkiä huudahti:
— Hekate ei tullutkaan tänään.
Cinna oli hänkin ajatellut samaa.