IX.
Kolme viikkoa sitten tiesi tuskin kukaan minusta, mutta nyt minä saan vastaanottaa kymmenittäin kirjeitä, suurimmaksi osaksi rakkaudentunnustuksia. Viidestä kirjeestä alkaa ainakin neljä seuraavin sanoin: "Tämän kirjeen luettuanne Te ehkä halveksitte naista, joka" j.n.e. Minä en varmaankaan halveksisi naista, en ainakaan siinä tapauksessa, että tämä jättäisi minut rauhaan.
Jollei minulla olisi Kaziaa, niin totta puhuen, enpä taitaisi niinkään jättää näitä tunteenpurkauksia huomioon ottamatta.
Se minua eniten suututtaa, että tuollainen "tuntematon" nainen saattaa edes toivoakaan, että mies, joka ei ole häntä milloinkaan nähnyt, ilman muuta hänen kehotukseensa suostuisi. Paljasta ensin itsesi, ihana "tuntematon", ja kun olen nähnyt sinut, niin sanon kyllä… Ei, enpäs sanokaan, sillä Kazia!…
Olenpa saanut myöskin nimettömän kirjeen eräältä harmaahapsiselta ystävättäreltä, joka nimittää minua mestariksi, mutta Kaziaa hanheksi.
"Mestari, onko hän sopiva Teidän vaimoksenne?" — kysyy harmaahapsinen ystävättäreni. — "Onko tämä valinta arvokas sellaiselle henkilölle, johon koko kansakunnan katse on kiintynyt? Te olette joutunut vehkeilyn uhriksi," j.n.e.
Merkillinen päähänpisto ja vielä merkillisempi vaatimus, että minä muka en saisi naidessani noudattaa sydämeni tunnetta, vaan yleistä mielipidettä.
Kazia parka on jo heidän tiellään!
On olemassa suurempia rikoksia kuin nimettömät kirjeet, mutta ei ole sen suurempaa kuin… kuinka minä oikein sanoisin?… Jättäkäämme se!
Hääpäiväni ei ole vielä määrätty, mutta se tulee pian.
Sillä välin pyydän Kaziaa pukeutumaan koreaksi ja lähtemään kanssani taidenäyttelyyn. Nähkööt meidät nyt yhdessä…
Swiateckin "raatoja" on myöskin saapunut Parisista.
Hänen taulunsa on nimeltään "Viimeinen tapaaminen" ja esittää nuorukaista ja neitoa, jotka makaavat leikkauspöydällä. Kuvan perusajatus selvenee katsojalle heti ensi silmäyksestä: nuo kaksi kuollutta ovat eläessään rakastaneet toisiaan, puute on heidät toisistaan erottanut, mutta kuolema jälleen yhdistänyt.
Ylioppilaat, jotka ovat kumartuneet ruumiiden yli, näyttävät kuvassa hiukan kuivasti maalatuilta, leikkaussalin perspektiivissä saattaa huomata virheitä, mutta ruumiit ovat oivallisesti kuvatut. Niistä oikein huokuu kylmyyttä. "Salongissa" ei maalaus saanut tunnustusta, ehkä siksi, että se on hieman jäykkä, mutta arvostelu sitä ylisti.
Meikäläisten maalaajain joukossa on epäilemättä useita kykyjä. Niinpä on Swiateckin taulun vieressä Franek Cepkowskin "Koreckin kuolema". Siinä on voimaa ja persoonallisuutta!
Swiatecki nimittää Cepkowskia idiootiksi, ensiksikin koska tämän tukka on kammattu jakaukselle ja parta leikattu suippopäiseksi, toiseksi siksi, että hän pukeutuu viimeisen muodin mukaan, ja vihdoin senvuoksi, että hän on saanut hyvän kasvatuksen, noudattaa tarkasti tapoja ja mainitsee usein ylhäisistä sukulaisistaan. Mutta Swiatecki erehtyy…
Kyky on lintu, joka pesii missä haluaa, milloin raivaamattomassa korvessa, milloin hyvin hoidetussa puutarhassa.
Olen Münchenissä ja Parisissa nähnyt taiteilijoita, joista toiset olivat kuin oluttehtaiden renkejä toiset sitävastoin kuin partureja tai muotikeikailijoita; penniäkään ei heistä maksaisi. Mutta kuitenkin he olivat ihmeteltävän intomielisiä, heillä oli mainio muoto- ja väriaisti ja pystyivät kankaalla esittämään ajatuksiaan. Ostrzynski, joka on aina valmis sattuvasti lausumaan ajatuksensa kaikesta, kirjottaisi "Leijassaan": "Spriritus flat, ubi vult!"
Swiateckin mielestä on historiamaalaus "obskuranttia barbaarimaisuutta". Minä en maalaa historiallisia tauluja, ja minusta persoonallisesti on kaikki yhdentekevää. Mutta kun sitä saa kuulla joka suunnalta, niin ei ole ihmeellistä, jos siihen suuttuu.
Meidän puolalaisissa taidemaalaajoissamme on yksi vika. He kiintyvät johonkin taideteoriaan ja elävät sen tohvelin alla, luovat sen mielen mukaista taidetta ja ovat sentähden enemmän apostoleja kuin taidemaalareita. Mutta olenpa tuntenut sellaisiakin taiteilijoita, jotka puhuvat itsensä sairaiksi selittäessään mitä taide on ja mitä sen pitäisi olla, vaan jotka eivät pysty kerrassaan mihinkään, kun on tartuttava siveltimen varteen…
Usein olen ajatellut, että taideteorian luominen kuuluu filosofeille, ja jolleivät he siinä onnistu, niin vastatkoot itse puolestaan. Mutta taidemaalaajan pitää maalata niin, kuin sydän käskee, ja hänen pitää myöskin osata maalata, sillä se on pääasia…
Minun mielipiteeni mukaan on pienin kyky arvokkaampi kuin suurin teoria, eikä suurinkaan teoria ole kyllin arvokas edes vapauden jälkiä suutelemaan.