VII.
Julkisen kihlauksen päivä on tullut. Minä ostin sievän sormuksen Ludvig XV:n mallia. Mutta ei Kazia eivätkä vanhemmatkaan pidä siitä, sillä siinä talossa ei kukaan ymmärrä todellista taidetta.
Mitä Kaziaan tulee, täytyy minun nähdä paljon vaivaa kitkeäkseni hänestä kaiken poroporvarillisen ja opettaakseni häntä taiteellisesti tuntemaan asioita. Mutta hän rakastaa minua ja minä toivon parasta.
Kihlajaisiin en ole kutsunut ketään, paitsi Swiateckia. Minä kehotin häntä käymään ensin tervehdyksellä Suslowskien luona, mutta hän vakuuttaa, että vaikka onkin moraalisesti ja fyysillisesti rappiolla, ei hän ole kuitenkaan vajonnut niin alas, että lähtisi vartavasten tervehdykselle. Mikä keinoksi?!
Minun täytyy edeltäpäin selittää Suslowskeille, että ystäväni on omituinen mies, vaikka muuten hyvin etevä maalaaja ja mitä rehellisin.
Kun Suslowski oli saanut kuulla, että ystäväni maalaa "suuria, keskikokoisia ja pieniä raatoja", rypisteli hän otsaansa ja selitti, että hän on aina ollut tekemisissä kunnon ihmisten kanssa, että koko hänen virkauransa on tahraton ja että hän toivoo "herra Swiateckin" kunnioittavan vaatimattomassa ja kunniallisessa perheessä vallitsevia tapoja…
Minun on tunnustaminen, etten tässä suhteessa ole aivan vapaa pelosta. Olen jo varhaisesta aamusta saakka ollut sotasilla Swiateckin kanssa, joka itsepäisesti väittää lähtevänsä pitkävartisissa saappaissa kihlajaisiin. Minä kehotan, pyydän, rukoilen… Vihdoin hän suostuu selittäen, ettei tiedä syytä, miksi olla tekeytymättä muitten naurun alaiseksi. Ikävä kyllä, hänen jalkineensa ovat kuin keskisessä Afrikassa samoavan tutkimusmatkailijan, sillä ne eivät ole mustetta sen jälkeen nähneet kuin suutarilta velaksi kotiin tuotiin. Mitä tehdä?!
Vielä surkeampaa, että Swiateckin pää on kuin metsän peittämä Tatra-vuoren huippu, jolla myrsky on myllertänyt. Mutta sille ei mahda mitään, sillä maailmassa ei ole harjaa, jolla hänen tukkansa siistiä voisi. Sen sijaan minä pakotan häntä vaihtamaan puseron, jota hän joka päivä käyttää, takkiin. Hän vaihtaa, mutta näyttää sittenkin "raadolta", joita hän maalailee, ja vaipuu samalla haudansynkkään mielialaan.
Kadulla ihmiset katselevat hänen kampuraista sauvaansa ja suurta, kulunutta hattuaan, mutta siihen olen minä niin tottunut…
Me soitamme ovikelloa ja astumme sisään.
Jo eteisessä minä kuulen sukulaisemme Jaczkowiczin selittävän liikakansoitus-kysymystä. Jaczkowicz puhuu aina tästä asiasta; siinä on hänen viisautensa. Kazia on pilvenhattaran kaltaisessa musliinipuvussa; hän on suloinen… Suslowskilla on frakki yllä, miespuolisilla sukulaisilla frakit, vanhoilla tädeillä silkkiset puvut.
Swiateckin tulo herättää huomiota. Meitä silmäillään jonkunlaisella levottomuudella…
Swiatecki luo yrmeän silmäyksen ympärilleen ja selittää herra Suslowskille ettei hän olisi suinkaan tullut häiritsemään herrasväkeä, "jollei Wladek olisi ruvennut naimahommiin tai mitä se oikein lienee"…
Tuo "mitä se oikein lienee" vaikuttaa onnettomasti. Herra Suslowski ojennaikse arvokkaasti ja kysyy, mitä herra Swiatecki tuolla "mitä se oikein lienee" tarkottaa… Herra Swiatecki vastaa, että hänestä se on aivan yhdentekevää, mutta että "Wladekin tähden" hän antaa vaikka vernissata itsensä, jos herra Suslowski niin tahtoo…
Minun tuleva appeni luo vaimoonsa, minuun ja Kaziaan katseen, jossa hämmästys ja harmi taistelevat ylivallasta.
Onneksi minä pelastan aseman pyytämällä minulle harvinaisella mielenmaltilla appea esittämään minut niille vieraille, joita en tunne.
Seuraa esittely. Sitten me istuudumme.
Kazia istuutuu viereeni ja laskee kätensä omaani. Huone on täynnä ihmisiä, mutta kaikki ovat jäykkiä eivätkä puhu. Ilmanpaine on raskas.
Sukulainen Jaczkowicz palaa jälleen liikakansoitukseen. Ystäväni Swiatecki tuijottaa pöydän alle… Hiljaisuudessa kaikuu Jaczkowiczin ääni sitä kuuluvammin. Sen johdosta, että häneltä on yksi etuhammas poissa, kuuluu pitkä vihellys aina silloin, kun hänen pitäisi lausua s-äänne.
— Mitä suurin onnettomuus saattaa siitä ajan pitkään koitua koko
Euroopalle, — sanoo Jaczkowicz.
— Siirtolaisuus… — arvelee joku naapureista.
— Tilasto osottaa, ettei siirtolaisuuskaan saata estää liikakansoitusta.
Pikaisesti kohottaa Swiatecki päänsä ja katsoo kalamaisilla silmillään puhujaan.
— Silloinpa pitäisi meilläkin ottaa käytäntöön kiinalaisia tapoja, — mörähtää hän äreällä, matalalla äänellään.
— Suokaa anteeksi… Mitä kiinalaisia tapoja tarkotatte?
— Kiinassa on nimittäin vanhemmilla oikeus surmata heikkomielisiä lapsiaan. Meillä pitäisi lapsilla olla oikeus surmata heikkomielisiä vanhempiaan.
Siinä se nyt oli! Salama on iskenyt alas. Sohva ritisee tätien alla, ja minä olen hukassa. Suslowski sulkee silmänsä ja tuntuu hetkeksi kadottaneen puhekykynsä.
Hiljaista.
Sitten jyrähtää tulevan appeni vihasta väräjävä ääni:
— Hyvä herra, minä toivon, että te kristittynä…
— Miksi pitää minun olla kristitty? — keskeyttää Swiatecki ravistaen pahaatietävästi päätään.
Toinen salama! Sohva täteineen alkaa vavista kuin kuumeessa ja vaipuu syvyyteen… Minä tunnen, kuinka maa halkee jalkojeni alla.
Kaikki on menetetty, kaikki toiveet ovat tyhjiin rauenneet!
Yhtäkkiä kajahtaa Kazian heleä nauru, hänen jälkeensä purskahtaa Jaczkowicz nauramaan tietämättä miksi, tämän jälkeen, myöskin tietämättä miksi minä.
— Isä! — huutaa Kazia. — Sanoihan Wladek jo edeltäpäin, että herra Swiatecki on omituinen. Herra Swiatecki laskee leikkiä, sillä minä tiedän, että hänen äitinsä on elossa ja että hän on mitä parhain poika äidilleen.
Aika veitikka tuo Kazia! Kaikkea hänen mieleensä juolahtaakin ja hän arvaa oikein. Swiateckin äiti on todellakin elossa, ja minun ystäväni on kerrassaan kelpo poika.
Kazian nauru ja sanat johtavat huomion syrjään, ja vielä tuntuvammin vaikuttaa tähän suunnan muutokseen palvelija, joka tuo viiniä ja leivoksia. Se on sama ovenvartia, joka vei minun viimeiset kolme ruplaani, mutta nyt on hänenkin yllään frakki ja hän esiintyy arvokkaasti kuin lakeija. Hänen katseensa on kiintynyt tarjottimeen, lasit kilahtavat ja hän liikkuu niin varovasti kuin kantaisi täpösen täyttä vesilasia.
Minä alan pelätä, että hän minut huomatessaan pudottaa koko tarjottimen maahan, mutta onneksi näyttää pelkoni olevan aiheetonta…
Hetken kuluttua ovat lasit täytetyt.
Kihlajaistoimitus alkaa…
Eräs alaikäinen sukulaistyttö pitää lautasta, jolla on kaksi sormusta. Uteliaisuudesta ovat hänen silmänsä pudota päästä, ja koko toimitus innostaa häntä siinä määrin, että hän hyppii lautasineen, sormuksineen. Suslowski nousee seisomaan, toiset seuraavat hänen esimerkkiään; kuuluu tuolien kolinaa.
Seuraa syvä hiljaisuus. Kuulen erään tädeistä kuiskaavan, että hän otaksui sormukseni olevan paremman. Huolimatta tästä huomautuksesta on hetki niin juhlallinen, että kärpäset putoavat seiniltä…
Suslowski rupee puhumaan:
— Lapseni! Ottakaa vanhempain siunaus!
Kazia polvistuu, minä polvistun myöskin…
Millaiselta mahtaa Swiateckin naama nyt näyttää, hyvä Jumala, millaiselta se mahtaa näyttää!
Mutta minä en uskalla katsahtaa häneen. Minä katselen Kazian musliinipukua, joka vaalenneella, punaisella matolla muodostaa kauniin täplän. Vanhempain kädet laskeutuvat päittemme päälle, ja sitten minun tuleva appeni lausuu:
— Tyttäreni! Sinulla on vanhempiesi kodissa ollut paras esimerkki siitä, mitä vaimon tulee olla miehelleen. En rupea tässä sentähden opettamaan sinulle velvollisuuksia, joihin — kuten toivon — miehesi on sinua oikealla tavalla opastava… Mutta minä tahdon kääntyä sinun puoleesi, Wladislaw….
Nyt seuraa pieni puhe, jonka aikana minä lasken sataan asti ja alotan sitten taas yhdestä… Suslowski kansalaisena, Suslowski virkamiehenä, Suslowski isänä, Suslowski roomalaisena saattaa nyt osottaa henkensä suuruuden… Sanat: lapsi, vanhemmat, velvollisuudet, tulevaisuus, siunaus, okaat, puhdas omatunto ja muut senkaltaiset surisevat korvissani kuin mehiläisparvi, ympäröivät pääni, pistävät niskaani, kasvoihin, tukkaan…
Minä olen varmaankin sitonut kaulaliinan liian tiukkaan, koska minun on paha olla. Kuulen rouva Suslowskan itkevän, ja se liikuttaa minua, sillä hän on kelpo eukko. Kuulen sormusten kilinän, joita hyppivä sukulaistyttö pitää lautasella. Herra Jumala, millaiselta Swiateckin naama nyt mahtaa näyttää!
Vihdoin me nousemme. Sukulaistyttö työntää lautasen nenäni eteen ja me vaihdamme Kazian kanssa sormuksia…
Uh! nyt olen kihloissa! Arvelen, että nyt se on lopussa, mutta eipäs ollutkaan, sillä Suslowski kehottaa meitä pyytämään siunausta tädeiltä.
Me astumme heidän luokseen. Minä suutelen viittä kättä, jotka ovat kuin haikaranjalat… Kaikki tädit toivovat, etten minä ole laiminlyövä heidän luottamustaan.
Millaista luottamusta, saakeli soikoon, voivat he minulle osottaa? Sukulainen Jaczkowicz sulkee minut syliinsä. Minä olen aivan varmaan sitonut kaulaliinani liian lujasti…
Pahin on ohi. Hämärtää… Tarjotaan teetä.
Minä istun Kazian vieressä enkä ole näkevinäni Swiateckia. Se paholainen saa minut vielä kerran levottomaksi, sillä kysymykseen, tahtoisiko hän lisätä vähän arrakkia teehen, hän vastaa juovansa arrakkia vain pullottain… Muuten ilta päättyy onnellisesti.
Me lähdemme, Swiatecki ja minä. Kadulla minä ahmin ilmaa täysin rinnoin. Kaulaliinani on varmasti liian tiukassa.
Me astelemme vaieten. Sanattomuus kiusaa minua ja muuttuu pian aivan sietämättömäksi. Minä tunnen, että nyt minun pitäisi puhua Swiateckille jotakin onnestani, kuinka kaikki onnistui hyvin ja kuinka minä rakastan Kaziaa… Rohkaisen mieltäni, mutta ei ota lähteäkseen. Vihdoin, kun me olemme jo aivan lähellä kotiamme, sanon:
— Tunnusta, Swiatecki, että elämä on sentään suloista.
Swiatecki pysähtyy, katsoo minuun silmäkulmainsa alta ja vastaa:
— Sylikoira!
Sinä iltana emme jutelleet sen enempää keskenämme.