SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Herra Skrzetuski lähti ruhtinaan lippukuntien etunenässä Zbaraziin eikä Tarnopoliin, sillä hän oli saanut uuden määräyksen, jonka mukaan hänen oli mentävä juuri sinne. Matkalla hän uskolliselle palvelijapojalleen kertoi omat seikkailunsa, kuinka hänet Siczissä oli otettu vangiksi, kuinka hänen kauvan oli täytynyt olla siellä ja paljon kärsiä ennenkuin Chmielnicki hänet vapautti. He kulkivat verkalleen, vaikkei heillä ollut muassa kuormastoa, he olivat nimittäin tulleet niin hävitettyyn maahan, että vain suurimmalla vaivalla saattoivat hankkia ravintoa sotamiehille ja hevosille. Siellä täällä kohtasivat he joukottain ihmisiä, varsinkin vaimoja lapsineen, jotka olivat mitä suurimmassa kurjuudessa ja jotka rukoilivat Jumalaa, että he saisivat kuolla tai vaikkapa joutua tatarilaisten vangeiksi, koska heille kahleissa annettaisiin edes ruokaa. Ja kuitenkin korjattiin paraikaa eloa tässä ennen niin viljavassa maassa, joka oli tiukkunut maitoa ja hunajaa. Mutta Krywonosin joukot olivat hävittäneet kaikki mitä vain saattoi hävittää ja jäljelle jääneet asukkaat söivät pettua.
Vasta Jampolin läheisyydessä tapasivat ratsastajat seudun, jota ei sota ollut kokonaan hävittänyt. Siellä saattoivat he hiukan levähtää ja hankkia tarvittavat ruokavarat. He kulkivat nyt ajaen käyttöä Zbaraziin, jonne saapuivat viisi päivää senjälkeen kuin olivat lähteneet Suchorzyncesta.
Zbaraziin oli kokoontunut paljon sotaväkeä. Ruhtinas Jeremi oli kaikkine joukkoineen pysähtynyt sinne ja lisäksi oli sinne tullut melkoinen määrä muita sotilaita ja aatelia. Sota oli ilmassa ja vain siitä puhuttiin. Kaupunki ja ympäristö vilisivät aseellista väkeä. Rauhanpuolue Varsovassa, jonka toiveita ylläpiti Braclawin vojevoda herra Kisiel, ei tosin vielä ollut luopunut sovitteluista ja eli yhä siinä luulossa että niillä voidaan tyynnyttää myrsky, mutta ymmärsi kuitenkin samalla, että sovitteluilla on joku merkitys vain silloin, kun niiden tukena on mahtava armeija. Myöskin kuninkaanvaalia valmistelevilla valtiopäivillä tuntui sodan uhka ja myrskyä aavistava levottomuus. Valtiopäivät määräsivät koko aatelin asetettavaksi sotakannalle, värvätyt joukot koottiin yhteen ja vaikka kansleri ja sotaväen ylipäällystö vielä uskoivatkin rauhan mahdollisuuteen, oli kuitenkin sotainen mieliala vallalla aatelin kesken. Wisniowieckin aikaansaama tuho kapinallisten joukossa oli kiihoittanut mielikuvitusta. Kaikissa paloi halu kostaa Ukrainan talonpoikain toimeenpanemat julmuudet, korvata Keltaisen Veden ja Korsunin luona kärsityt tappiot, kostaa tuhansien ja taasen tuhansien marttyrikuolemalla kuolleiden veri, kostaa häpeä ja nöyryytykset… Kauhean ruhtinaan nimi välkkyi nykyään kunnian aurinkoisessa loistossa, se oli kaikkien huulilla, kaikkien sydämissä ja sen yhteydessä kaikui Itämeren rannoilta aina Villeille Kentille asti tuo kohtalokas sana sota!
Sota! Sota! Sitä julistivat taivaan merkit ja ihmisten hehkuvat kasvot, sitä miekkain välke, koirain ulvonta öisin talojen edustalla ja verta vainuavien hevosten hirnunta. Sota! Vaakunaa kantava kansa kaikissa Puolan maissa, piirikunnissa, kartanoissa ja kylissä veti aitoista esiin vanhat varuksensa ja miekkansa, nuoriso lauloi lauluja Jeremista ja naiset rukoilivat alttarien edessä. Liikkeelle lähti asestettuja joukkoja Preussista, Puolan Liivinmaalta, Suurpuolasta, mehiläisrikkaasta Masoviasta ynnä muista osista Puolaa, aina Tatran taivasta tavoitteleville huipuille ja Beskidien tummiin metsiin asti.
Sotaa vaati luonnon pakko. Zaporogilaisten rosvoaminen ja Ukrainan rahvaan kapina tarvitsivat kuin tarvitsivatkin korkeampia tunnussanoja kuin teurastus ja ryöstö, kuin taistelu veroja ja päivätöitä sekä suurylimysten laajaa maanomistusta vastaan. Sen käsitti Chmielnicki. Ja käyttäen hyväkseen kytevää kiihtymystä, molemminpuolisia väärinkäytöksiä ja sortoa, josta ei noina raakoina aikoina suinkaan ollut puutetta, muutti hän sosiaalisen taistelun uskonnolliseksi, sytytti tuleen rahvaan uskonnollisen raivon ja kaivoi jo heti alusta alkaen molempien leirien välille kuilun, jota ei voinut täyttää pergamenteilla eikä sovitteluilla, vaan ainoastaan verellä.
Sydämessään halusi hän sovitteluja, mutta ennen kaikkea tahtoi hän turvata oman valtansa. Entä kaiken tämän jälkeen…? Mitä sitte oli seuraava? Sitä ei zaporogilaisten hetmani miettinyt, hän ei katsonut tulevaisuuteen eikä välittänyt siitä.
Asia jota hän kuitenkaan ei tietänyt, oli, että hänen aikaansaamansa kuilu on niin syvä, etteivät mitkään sovittelut voi sitä tasoittaa, ei edes siksi aikaa, joka hänelle itselleen, Chmielnickille, saattoi olla tarpeellinen. Ovela politikko ei huomannut, ettei hän koskaan tulisi saamaan rauhassa nauttia työnsä verisiä hedelmiä.
Mutta helppoa oli sensijaan arvata, että missä kymmentuhantiset aseistetut nousevat valtiota vastaan, siellä muodostavat taistelukentät sen pergamentin, jolle välikirja kirjoitetaan ja kyniksi tulevat miekat ja keihäät.
Olojen pakosta kehittyivät tapaukset siis sodaksi — ja yksinkertaisetkin ihmiset tunsivat vaistomaisesti, ettei muu ole mahdollista. Kautta koko valtakunnan kääntyi yhä useampi silmä Jeremia kohti, joka jo alunpitäen oli julistanut sodan elämästä tai kuolemasta. Tämän jättiläishahmon varjossa katosivat katoamistaan kansleri ja Braclawin vojevoda, virkaatekevät ylipäälliköt sekä heidän joukossaan mahtava ruhtinas Dominik Zaslawski, joka oli nimitetty ylipäälliköksi. Heidän arvonsa ja merkityksensä katosi vähitellen ja kuuliaisuus sitä esivaltaa kohtaan, jonka he muodostivat, väheni vähenemistään. Armeija ja aateli käskettiin koolle Lembergiin ja sitte Glinjanyyn, ja sinne tulikin yhä suurempia joukkoja. Myöskin värvätyt joukot saapuivat ja niiden jäljessä läheisempien vojevodakuntien maanviljelijät. Uudet tapaukset alkoivat kuitenkin heti uhata valtakunnan auktoriteettia. Niinpä eivät ainoastaan yleisen aatelin-liikkeellepanon johdosta muodostuneet ja kuriin tottumattomat lippukunnat, eivätkä ainoastaan värvätyt yksityislippukunnat, vaan myöskin säännöllisesti harjoitettuun väkeen kuuluvat kieltäytyivät kokoontumispaikalle saapuneina tottelemasta hallituksen päällikköjä ja marssivat, näiden käskyistä huolimatta, Zbaraziin antautuakseen siellä Jeremin käskettäviksi. Näin menettelivät ensimäisinä Kiowan ja Braclawin vojevodakunnat, joiden aateli jo ennestään oli melkoiselta osaltaan palvellut Jeremin johdolla. Esimerkkiä seurasivat Vähävenäjän ja Lublinin maan lippukunnat sekä niiden jäljessä kruunun sotajoukot. Selvää oli, että kaikki muut noudattivat näiden esimerkkiä.
Tahallaan sivuutettu ja unohdettu Jeremi tuli siis olojen pakosta hetmaniksi ja koko valtakunnan sotavoiman ylimmäksi päälliköksi. Aateli ja sotajoukko, jotka koko sydämestään olivat kiintyneet häneen, odottivat vain hänen viittaustaan. Valta, sota, rauha, Puolan tulevaisuus, kaikki lepäsi hänen käsissänsä.
Ja hän kasvoi päivä päivältä, sillä joka päivä virtasi hänen luoksensa uusia lippukuntia. Ja hän kävi niin jättiläiskokoiseksi, että hänen varjonsa alkoi pimentää ei ainoastaan kansleria ja hallituksen määräämiä sotapäällikköjä, vaan myöskin senaattia, Varsovaa ja koko valtakuntaa.
Hänelle vihamielisissä piireissä Varsovassa, kanslerin ja regimentariusten, ruhtinas Zaslawskin ja Braclawin vojevodan ympäristössä, aljettiin nyt puhua hänen tavattomasta kunnianhimostaan ja häikäilemättömyydestään. Kerrottiin oikeusjutusta, jota hän kävi Hadziaczin omistamisesta, johdatettiin mieliin, miten tuo röyhkeä ruhtinas oli tullut neljäntuhannen sotamiehen kanssa Varsovaan ja mennyt senaatin istuntoon valmiina lyömään maahan kaikki siellä, kuningaskin mukaan luettuna.
"Mitä voikaan odottaa sellaiselta mieheltä ja minkälainen hän nyt mahtaakaan olla — sanottiin — tuon xenophonilaisen paluumatkansa jälkeen Dnieperin takaa, kaikkien sotaisten urotöittensä ja voittojensa jälkeen, jotka niin suunnattomasti ovat kohottaneet hänen mainettansa? Mihin sietämättömään ylpeyteen sotamiesten ja aateliston suosio hänet mahtaakaan viedä, kuka häntä enään voikaan vastustaa? Miten käykään valtakunnan, kun yksi kansalainen pääsee sellaiseen mahtiin, että voi polkea senaatin tahdon ja riistää vallan hallituksen määräämiltä päälliköiltä? Aikooko hän todellakin panna kruunun prinssi Kaarlen päähän? Marius hän on, se on totta, mutta suokoon Jumala, ettei hänessä olisi Marius Coriolanusta tai Catilinaa, sillä ylpeydessä ja kunnianhimossa on hän näiden molempien vertainen."
Näin puhuttiin Varsovassa ja päällikköjen kesken, varsinkin ruhtinas Dominik Zaslawskin ympäristössä. Näiden kahden ruhtinaan kilpailu oli jo tuottanut valtakunnalle paljon vahinkoa. Mutta nyt istui Marius Zbarazissa synkkänä ja salaperäisenä. Äskeiset voitot eivät kirkastaneet hänen kasvojansa. Kun joku uusi lippukunta värvättyä väkeä tai joukko yleisestä aateliskutsunnasta läheni Zbarazia, niin ajoi hän sitä vastaan, arvioi sen yhdellä katseella ja vaipui taasen ajatuksiinsa. Iloiten ympäröivät hänet sotamiehet, he laskeutuivat polvilleen hänen eteensä ja huusivat: "terve, voittamaton päällikkö, slaavilainen Herkules, henkemme panemme alttiiksi puolestasi!" Mutta hän vain vastasi: "palvelijanne, hyvät herrat, me olemme kaikki Kristuksen käskyläisiä ja minun virkani on liian alhainen ollakseen teidän verenne vuodattaja". Ja hän palasi huoneeseensa, karttoi ihmisiä ja hautoi yksinäisyydessä ajatuksiaan. Niin kului kokonaisia päiviä. Kaupunki vilisi sotaväkeä, jota saapui saapumistaan. Sotapalvelukseen kutsutut rahvaanmiehet joivat aamusta yöhön, käyskennellen kaduilla ja pannen toimeen mellakoita ja tappeluja ulkomaisten värväysjoukkojen upseerien kanssa. Myöskin säännöllinen sotamies nautti, tuntiessaan kurin ohjasten heltyneen, viiniä, söi ahmimalla ja kulutti aikaansa pelaamalla luupeliä. Joka päivä saapui uusia vieraita ja senjohdosta seurasi yhä uusia juominkeja ja huvituksia porvarityttöjen kanssa. Kadut vilisivät sotajoukkoja, niitä oli läheisissä kylissäkin ja mikä määrä erilaisia hevosia, aseita, pukuja, töyhtöjä, panssareita, kypärejä ja värejä olikaan liikkeellä! Näytti siltä kuin olisi ollut jotkut suuret markkinat, joille oli kokoontunut puoli valtakuntaa. Tuossa kiitää kullatut tai purppuranväriset herrasvaunut, edessä kuusi tai kahdeksan töyhtöpäistä hevosta, ympärillä saattojoukko, unkarilaiseen tapaan puettuja pajukkeja, hovijanitshareja, kasakoita ja tatareja, tuolla taas on kulussa upseereja, jotka välkkyvät silkkiä ja samettia. Heillä ei tällä hetkellä ole panssaria ja he hajoittavat väkijoukkoa, ratsastaessaan anatolialaisilla tai persialaisilla hevosillaan edestakaisin. Ratsulakit ja takit välkkyvät kipunoivia hohtokiviä ja rubiineja, kaikki väistyvät niiden tieltä. Tuolla kuistin edessä taas ylvästelee jokin pikkuaatelisen jalkaväen upseeri uudessa kiiltävässä ratsutakissaan, kädessä pitkä ruoko, kasvoilla pöyhkeys ja rinnassa porvarillinen sydän. Tuolla välkkyvät rakuunien harjaskypärät, saksalaisen jalkaväen hatut, nostoväen nelikulmaiset lakit tai ilveksennahkaiset naapukat. Eri väreihin puettua palvelusväkeä kihisee kuin pyreitä kuumassa vedessä, siellä täällä on tie täynnä rattaita ja yhä uusia tulla vilisee, kaikkialla huudetaan ja komennetaan "pois tieltä!", palvelusväen kiroileminen, riiteleminen, tappelu ja hevosten hirnunta täyttävät melullaan ilman. Pienimmätkin kujat ovat niin täynnä olkia ja heinää, ettei ole ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Ja kuinka kummallisilta näyttävätkään Wisniowieckin laihtuneet, ryysistyneet rykmentit ruostuneissa panssareissaan ja haalistuneissa väreissään keskellä loistavia rivejä, jotka välkkyvät kaikissa sateenkaaren väreissä, keskellä silkkiä, samettia ja brokaadia, keskellä hohtokivien kimmellystä. Arvokkaimpienkin lippukuntien upseerit näyttävät kerjäläisukoilta, halvemmilta kuin noiden komeiden rykmenttien palvelusväki. Kuitenkin kumartavat kaikki kunnioittavasti sekä noita repaleita että tuota ruostetta ja kurjuutta, sillä heidän edessään on sankarien lippukunta. Sota, tuo ilkeä äiti näet syö kuin Saturnus omat lapsensa ja niitä joita ei se syö, kalvaa se kuin koira luuta. Wisniowieckilaisten haaltuneet värit toivat mieleen sateisia öitä, marsseja keskellä elementtien raivoa tai auringon paahdetta. Rautaan syöpynyt ruoste johdatti mieleen poispyyhkimätöntä verta, omaa tai vihollisen, tai molempia yhtaikaa. Siksipä Wisniowieckilaiset olivatkin kaikkialla johtajina. Kun ollaan koolla kapakoissa ja majoissa, niin kertovat he ja toiset vain kuuntelevat. Ja saattaa sattua, että yhtäkkiä jonkun kuulijan kurkkua alkaa kuristaa ja hän lyö kädet kupeilleen, huudahtaen: "hitto teidät vieköön, paholaisia te olette ettekä ihmisiä!" Mutta wisniowieckilaiset vastaavat: "ei se ole meidän ansiotamme, vaan johtajan, jonka vertaista ei vielä orbis terrarum, maan piiri ole synnyttänyt." Siksipä loppuvatkin kaikki kemut huutoihin: eläköön Jeremi, eläköön ruhtinas-vojevoda, päällikköjen päällikkö ja hetmanien hetmani!
Kun aateli juo, niin se mielellään ryntää ulos kadulle ja ampuu kivääreillä ja musketeilla. Wisniowieckilaiset varoittavat sitä silloin sanoen, että vain hetken kestää vapautta, pian tulee hetki jolloin ruhtinas ottaa heidät komentoonsa ja panee toimeen sellaisen kurin, etteivät he vielä ole kuulleetkaan moisesta. Nyt käyttävät he vapaata aikaa hyväkseen, "Gaudeamus, niin kauvan kuin olemme vapaita! huutavat he. — Kun tulee tottelemisen aika, niin tottelemme ja kyllä sitä miestä kelpaakin totella." — Mutta huonosti oli sensijaan ruhtinas Dominik-paran laita, sillä hän oli alituisesti sotamiesten hampaissa. Kerrottiin että hän päivät pääksytysten rukoilee, mutta illalla kallistelee kannua, räpyttelee toista silmäänsä ja kyselee: "mitä tämä on?" Kerrottiin sellaisiakin, että hän yöksi ottaa jalapajuurta, ja sanottiin että kaikki mitä hän taisteluista tietää on se, mitä hän on oppinut alankomaisista seinämatoistaan. Kukaan ei enään puolustanut häntä eikä kenenkään käynyt häntä sääli. Enimmän hämmästelivät ja pilkkasivat häntä ne, jotka eivät pitäneet sotakurista.
Herra Zagloba voitti kuitenkin kaikki pilkkaajat kompasanojensa ja leikinlaskunsa vuolaudella. Hän oli näet jo parantunut selkäsärystään ja liikkui kuin kala vedessä. Turhaa on koettaa kuvaillakaan kuinka paljon hän söi ja joi, sillä sitä ei kumminkaan kukaan uskoisi. Hänen ympärillään oli alituisesti joukko sotamiehiä ja aatelisia ja heille hän jutteli ja kertoi, laskien pilaa niistä jotka häntä kestitsivät. Vanhana sotilaana katseli hän niinikään ylhäältäpäin nuorukaisia, jotka nyt lähtivät sotaan ja puhui heille ylvästelevän arvokkaasti. "Te nyt tiedätte sotavarustuksista yhtä paljon kuin nunnat tietävät miehistä… Kyllähän teidän uudet univormunne tuoksuvat unkarilaiselta hajuvedeltä, mutta koetan — minä puolestani kuitenkin ensi taistelussa pysyä teistä tuulen yläpuolella. Hohoi, joka ei ole haistellut sodan sipulia, se ei tiedä millaisia kyyneliä se pusertaa ihmisestä. Ei sota aamuisin tarjoa lämmitettyä olutta eikä viinilientä, kyllä teiltä sodassa lusahtavat kokoon ihramahat… Niin te kuivutte kuin kermajuusto auringonpaisteessa. Uskokaa pois vain, minä puhun kokemuksesta, olenhan minä ollut senkin seitsemässä leikissä ja olenhan minä vallannut useamman lipunkin, mutta se minun sentään pitää sanoa, ettei yksikään niistä ole ollut niin paha ottaa kuin se lippu siellä Konstantynowin taistelussa. Piru vieköönkin ne zaporogilaiset! Senkin seitsemät hiet minusta lähtivät ennenkuin minä sain kiinni sen lipun varresta. Kysykää vain herra Skrzetuskilta, häneltä, joka tappoi Burdabutin, hän oli näkemässä ja sai sitä kaappausta ihailla omin silmin. Huutakaappa vain jonkin kasakan korvanjuureen, että: Zagloba! niin saatte nähdä mitä hän teille sanoo. Mutta mitäpä näistä kannattaa puhua teille, jotka ette ole muuta kuin plätkällä tappaneet kärpäsiä seiniltä."
— Kummoista siellä sitte oli? kysyivät nuoremmat.
— Mutta tahdotteko te sitte, hyvät herrat, että kieli suussani alituisesta liikkumisesta syttyisi tuleen niinkuin pyörän akseli?
— Sitä täytyy tietysti valella, viiniä tänne! huusivat aatelismiehet.
— No se on toinen asia, vastasi herra Zagloba.
Ja iloissaan siitä että oli saanut kiitollisia kuulijoita, kertoi hän nyt heille kaikki seikkailunsa alusta asti. Hän kertoi matkastaan Galataan ja pakoretkestään Rozlogista, kertoi aina siihen asti kun hän valtasi lipun Konstantynowin luona. Ja kuulijat seisoivat suu auki, välistä vain murahdellen, kun Zagloba ylistääkseen omaa urhoollisuuttaan liiaksi halvensi heidän kokemattomuuttaan. — Yhä uusiin kortteereihin häntä kutsuttiin ja kaikkialla häntä juotettiin.
Iloista ja meluisaa oli elämä näihin aikoihin Zbarazissa. Vanha Zacwilichowski ja muut vakavammat upseerit olivat aivan ihmeissään siitä, että ruhtinas salli näin pitkäaikaisen juhlimisen. Hän istui yhä kortteerissaan, antaen nähtävästi tahallaan sotamiesten nauttia elämästään ennenkuin lähdettiin uusiin taisteluihin. Silloin saapui herra Skrzetuski ja joutui aivan kuin pyörteeseen tai kuin kiehuvaan veteen. Hänenkin olisi kyllä tehnyt mieli nauttia lepoa toverien parissa, mutta vielä enemmän teki hänen mielensä päästä Bariin. Hän ikävöi rakastettunsa luo, haluten samalla vapautua pitkäaikaisesta jännityksestä, levottomuudesta ja pelosta ja unohtaa kaikki armaansa suloisessa syleilyssä. Viipymättä meni hän nyt ruhtinaan luo tekemään selkoa retkestään Zazlawiin ja pyytämään lupaa lähteä matkaan.
Ruhtinas oli niin muuttunut, että Skrzetuski vaivoin saattoi tuntea hänet. Pelästyneenä kysyi hän itseltään: onko tuo sama päällikkö, jonka näin Machnowkan ja Konstantynowin luona? Hänen edessään seisoi mies, jonka hartiat huolten taakka oli käyristänyt, jonka silmät olivat vajonneet syvälle ja jonka huulet olivat kuivuneet ikäänkuin raskas sisällinen tauti olisi niitä polttanut. Kun Skrzetuski kysyi hänen vointiaan, vastasi hän lyhyesti ja kuivasti olevansa terve eikä upseeri uskaltanut kysyä sen enempää, vaan alkoi tehdä selkoa retkestään sekä pyysi saada lomaa kahdeksi kuukaudeksi, jotta hän voisi mennä naimisiin ja viedä vaimonsa Skrzetuszewiin.
Silloin ruhtinas ikäänkuin heräsi unesta. Hyvyys joka oli hänelle niin ominainen valautui synkille kasvoille ja syleillen herra Skrzetuskia hän sanoi:
— Tuskasi ovat siis lopussa, lähde, lähde, Jumala sinua siunatkoon. Tahtoisin itsekin olla häissäsi, sillä sen olen velkaa nuorelle ruhtinatar Kurcewiczille, Wasilin tyttärelle ja sinulle, ystävälleni, mutta siihen aikaan en enään voi lähteä liikkeelle. Milloin haluat matkustaa?
— Se riippuu teidän ruhtinaallisesta armostanne. Vaikkapa tänään.
— Lähde huomenna, sinä et kuitenkaan voi ratsastaa yksin, minä annan sinulle kolmesataa Wierszulin tataria, jotta voit saattaa morsiamesi turvallisesti perille. Niiden kanssa ratsastat nopeasti ja ne ovat sinulle muutenkin tarpeelliset, sillä nykyään on liikkellä joukottain roskaväkeä. Minä annan mukaasi kirjeen herra Jendrzej Potockille, mutta ennenkuin sen kirjoitan ja ennenkuin tatarit saapuvat sekä sinä itse olet matkakunnossa, on ehtinyt kulua aikaa huomiseen iltaan.
— Aivan niinkuin herra ruhtinas käskee. Mutta vielä rohkenen pyytää, että Wolodyjowski ja Podbipienta saisivat lähteä mukaani.
— Hyvä. Tule vielä huomenna sanomaan hyvästi ja vastaanottamaan siunaukseni. Tahtoisin myöskin lähettää ruhtinattarellesi jonkun muiston. Hän on jaloa verta. Tulkaa onnellisiksi, sillä te olette toistenne arvoiset.
Ritari taivutti polvensa ja pani kätensä rakastetun päällikkönsä polven ympäri. Tämä toisti vielä muutamaan kertaan:
— Suokoon Jumala sinulle onnea, suokoon Jumala sinulle onnea! No niin, tule vielä huomenna.
Ritari nousi, mutta ei poistunut. Oli ikäänkuin hän vielä olisi tahtonut pyytää jotakin. Vihdoin hän puhkesi puhumaan:
— Teidän ruhtinaallinen armonne…
— Onko sinulla vielä jotakin sanottavaa? kysyi ruhtinas lempeästi.
— Antakaa anteeksi rohkeuteni, mutta sydäntäni vihloo ja suuri tuska antaa minulle rohkeuden kysyä: kuinka teidän ruhtinaallisen armonne on? Painavatko teitä huolet vaiko tauti?
Ruhtinas laski kätensä hänen päänsä päälle.
— Sinä et voi saada sitä tietää, sanoi hän lempeästi. — Tule vielä huomenna.
Herra Skrzetuski nousi ja lähti, sydän ahdistuksen vallassa.
Illalla tulivat hänen kortteeriinsa vanha Zachwilichowski, pieni Wolodyjowski, herra Longinus Podbipienta ja herra Zagloba. He asettuivat pöytään ja Rzendzian tuli huoneeseen, tuoden ruokaa ja pienen tynnyrin.
— Isän ja Pojan nimeen! huudahti herra Zagloba, — teidän palvelijapoikanne on, näemmä, noussut kuolleista.
Rzendzian lähestyi häntä ja syleili hänen polviaan.
— En ole noussut kuolleista, sillä en kuollut, kiitos teidän, joka pelastitte minut.
Herra Skrzetuski lisäsi:
— Ja menit sitte Bohunin palvelukseen.
— Se poika saa virkaylennyksen helvetissä, sanoi herra Zagloba. Sitte hän, kääntyen Rzendzianin puoleen, jatkoi: — No, et kai sinä siinä palveluksessa saanut maistaa mitään erityisiä nautintoja. Kas tuossa, ota lohdutukseksesi tuo taalari.
— Kiitän nöyrimmästi, sanoi Rzendzian.
— Siinä näette, huudahti herra Skrzetuski, — aika velikullan. Hän on kasakoilta ostanut ryöstösaalista ja hänellä on nyt niin paljon tavaraa, että me molemmat emme kykenisi sitä lunastamaan, vaikkapa te myisitte kaiken Turkissa olevan omaisuutenne.
— Onko niin? sanoi herra Zagloba. — No, pidä sinä vain minun taalarini ja kasva, kasva edelleen, rakas puu. Vaikket kelpaisikaan ristiksi meidän Herrallemme, niin ehkäpä kelpaat hirsipuuksi. Jo silmistäkin näkyy, että se on aika poika. (Tässä herra Zagloba tarttui Rzendzianin korvaan ja hyväntahtoisesti sitä nipistäen jatkoi hän edelleen:) Minä pidän tuollaisista veitikoista ja sitä minä ennustan, että sinusta tulee mies, jollei tule elukka. No, millainen muisto sinulle jäi herrastasi Bohunista, häh?
Rzendzian hymähti, sillä hyväily oli ollut hänelle mieleen, ja vastasi:
— Te, herra, olette ainakin itsestänne jättänyt hänelle sellaisen muiston, että kipinät lentävät, kun hän kiristelee hampaitaan mainitessaan teidän nimenne.
— Mene hiiteen! huudahti herra Zagloba suutahtaen. — Mitä sinä sekoitat minua siihen peliin.
Rzendzian läksi huoneesta ja herrat alkoivat keskustella huomisesta matkasta ja Jan herran tavattomasta onnesta. Sima saattoi pian taasen herra Zagloban hyvälle tuulelle ja hän rupesi heti onnittelemaan Skrzetuskia, tehden viittauksia vastaisiin ristiäisiin ja uudelleen kertoen, kuinka herra Jendrzej Potocki oli ihastunut ruhtinattareen. Vihdoin lausuttiin arveluja sodan vastaisista vaiheista ja ruhtinaasta. Skrzetuski, joka oli ollut kymmenkunnan päivää poissa leiristä, lausui:
— Sanokaa, hyvät herrat, mitä ruhtinaalle on tapahtunut? Hän on kuin toinen mies. Minä en ymmärrä häntä. Jumala on antanut hänelle voiton toisensa perästä. Jos hänet nyt onkin sivuutettu ylipäällikkyydestä, niin vähät siitä, sillä koko sotajoukkohan tulvimalla tulvii hänen luoksensa niin että hänestä tulee hetmani ilman kenenkään armoa ja hän lyö kuin lyökin Chmielnickin. Mutta nähtävästi jokin häntä kalvaa ja painaa.
— Ehkäpä häntä vaivaa leini, sanoi herra Zagloba. — Kun minun pitkääsormeani välistä repii, niin kiusaa minua alakuloisuus kolme päivää.
— Mutta minäpä kerron teille, veliseni, virkkoi päätänsä nyökytellen herra Podbipienta, — en tosin ole kuullut sitä kirkkoherra Muchowieckin omasta suusta, mutta kuulin hänen jollekulle sanoneen, miksikä ruhtinas on murheissaan… Minä en sano sitä itse puolestani — hänhän on hyvä herra ja suuri sotilas, mikä minä olisin häntä arvostelemaan, mutta kun kirkkoherra Muchowiecki… mutta tiedänkös minä miten sen asian laita oikein on.
— No, katsokaas nyt, hyvät herrat, tuota liettualaista! huudahti herra Zagloba. — En viitsi pilkata häntä siitä ettei hän osaa ihmisten kieltä, kysyn vain, mitä te nyt oikeastaan tahdotte sanoa. Te kierrätte ja kierrätte niinkuin jänis pesäänsä, mutta ette vain löydä oikeaan paikkaan.
— Mitäs te todella olette kuullut? kysyi Skrzetuski.
— No, katsokaas, kun sanotaan, että ruhtinas on vuodattanut liian paljon verta. Hän on suuri päällikkö, mutta ei tunne mittaa tai määrää rangaistessaan. Ja nyt hän näkee kaikki punaisena: päivällä on punaista ja yöllä on punaista, ikäänkuin punainen pilvi aina ympäröisi häntä…
— Älkäähän nyt puhuko tyhmyyksiä! tiuskaisi vanha Zacwilichowski vihaisesti. — Ne ovat akkojen juttuja. Rauhan aikana ei ollut herraa, joka paremmin kohteli roskaväkeä kuin hän, mutta jollei hän kapinoitsijoita kohtaan tunne mitään sääliä, niin eikö se ole oikein? Se on ansio eikä vika. Mitkä kidutukset ja mitkä rangaistukset olisivatkaan liikaa niille, jotka ovat upottaneet isänmaamme vereen, jotka luovuttivat omaa väkeänsä tatareille orjiksi, jotka eivät kysyneet Jumalaa, majesteettia, isänmaata tai esivaltaa. Mistä te voitte löytää samanlaisia hirmutekoja, missä muualla on harjoitettu sellaista julmuutta kuin nuo ovat harjoittaneet naisia ja pieniä lapsia kohtaan, missä muualla näette tuollaisia kauheita rikoksia? Onko paalu ja hirsipuu siitä liikaa? Hyi, hyi, teillä on rautainen käsi, mutta naisen sydän. Näinhän minä kuinka te, kun Puljania kärvennettiin, ähkyitte ja sanoitte, että mieluummin olisitte tappanut hänet heti paikalla. Mutta ruhtinas ei olekaan akka, hän tietää kuinka on palkittava ja kuinka rangaistava. Mitä te täällä lörpöttelette joutavia.
— Minähän sanoin, etten tiedä, selitteli herra Longinus.
Mutta vanhus läähätti vielä kauvan, sivellen kädellään maidonkarvaisia hapsiaan ja mutisten:
— Punaista… hm, punaista… hm, onko se sitte jotakin uutta. Siinä päässä joka sen on keksinyt, on kaikki sekaisin.
Tuli hetken hiljaisuus, vain akkunan läpi saatto kuulla juopottelevan aatelin meluamisen.
Herra Wolodyjowski keskeytti tuvassa vallitsevan hiljaisuuden.
— Mitäs te sitten arvelette? Mikä teidän mielestänne vaivaa meidän herraamme?
— Hm, sanoi vanhus, — en ole hänen uskottunsa enkä siis tiedä sitä. Mutta jotakin hän miettii ja käy sisällistä taistelua. Ja kova se taistelu onkin, sehän on luonnollista, sillä jota suurempi sielu, sitä raskaampi tuska —. Eikä vanha ritari erehtynytkään. Juuri samalla hetkellä ruhtinas, päällikkö ja voittaja virui kortteerissaan tomussa ristiinnaulitun kuvan edessä, käyden vaikeinta taistelua elämässään.
Vartiat Zbarazin linnassa huutelivat jo puoliyön tuloa, mutta yhä keskusteli Jeremi Jumalan ja oman ylhäisen sielunsa kanssa. Järki, omatunto, isänmaanrakkaus, ylpeys, tieto omasta voimasta ja suurista tehtävistä kävivät hänen rinnassaan niin kovaa taistelua, että sekä rinta että pää olivat särkyä ja tuska kouristeli hänen kaikkia jäseniään. Puolan primaksen, kanslerin, senaatin, ylipäällikköjen ja hallituksen tahdosta välittämättä olivat voittajan luokse rientäneet kaikki värvätyt joukot, aateli ja yksityiset lippukunnat, sanalla sanoen: koko valtakunta oli antautunut hänen käsiinsä, paennut hänen siipiensä suojaan, uskonut kohtalonsa hänen nerolleen ja parhaitten poikiensa kautta huutanut: pelasta, sillä sinä yksin voit pelastaa! Vielä kuukausi tai kaksi — ja Zbarazin luona on oleva satatuhatta sotilasta, jotka ovat valmiit elämästä ja kuolemasta taistelemaan sisällisen sodan lohikäärmettä vastaan! Nyt alkoivat tulevaisuudenkuvat kunnian ja voiman valon kirkastamina solua ruhtinaan silmien editse. Ne jotka tahtoivat sivuuttaa ja nöyryyttää hänet tulevat vielä vapisemaan, hän tempaa mukaansa nuo rautaiset ratsujoukot ja vie ne Ukrainan aroille, vie ne sellaisiin voittoihin, ettei historia vielä ole moisista kertonut. Ruhtinas tuntee omaavansa vastaavan voiman, hänen hartioilleen kasvavat siivet, sellaiset, jommoiset ovat pyhän arkkienkeli Mikaelin hartioilla, hän muuttuu tällä hetkellä jättiläiseksi, joka ei mahdu kokonaiseen linnaan, ei kokonaiseen Zbaraziin, ei edes koko Vähävenäjään. Totta tosiaan hän tuhoaa Chmielnickin, hän tallaa alleen kapinalliset, hän palauttaa isänmaahan levon ja rauhan… Hän näkee edessään laajat kentät, kymmentuhantiset sotajoukot, hän kuulee tykkien paukkeen, taistelua, taistelua, kuulumatonta hävitystä! Kymmenettuhannet ruumiit, kymmenet tuhannet liput peittävät verellä tahratut arot, ja hän tallaa alleen Chmielnickin ruumiin ja sotatorvet toitottavat voittoa ja ääni vyöryy meriltä merille… Ruhtinas heittelehtii ja ojentaa käsiään Kristusta kohden, mutta Herran pään ympärillä palaa jokin punainen valo. "Kristus, Kristus!" huutaa hän, "sinä tiedät, sinä näet, että minä voin sen tehdä, sano minulle, että minun tulee!"
Mutta Kristus vain päästää pään rinnalleen ja vaikenee niin tuskallisen surullisena ikäänkuin hänet juuri hetki sitte olisi ristiinnaulittu. "Sinun kunniaksesi sen teen!" huutaa ruhtinas — "non mihi! non mihi! sed nomini Tuo da gloriam! Ei minulle, ei minulle, vaan omalle nimellesi anna kunnia. Uskon ja kirkon, koko kristikunnan kunniaksi, oi Kristus, Kristus sen teen!" Ja uusi kuva välähtää taasen sankarin silmien eteen. Tämäpä tie ei vielä lopu siihen voittoon, joka saadaan Chmielnickistä. Tukahutettuaan kapinan hän vielä vahvistuu ja saa lisää jättiläisvoimia, sillä hän liittää kymmenet tuhannet kasakat aatelin kymmeniin tuhansiin ja marssii niin eteenpäin. Hän hyökkää Krimiin, saavuttaa hirveän lohikäärmeen sen omassa pesässä ja pystyttää ristin sinne, missä tätä ennen eivät kirkonkellot koskaan ole kutsuneet uskovaisia rukoukseen…
Tai hän lähtee maihin, joita ruhtinas Wisniowieckin ratsujen kaviot jo ovat tallanneet, hän lähtee Puolan rajoille ja levittää kirkon alueen maailman ääriin asti…
Missä onkaan tämän pyrkimyksen määrä, missä tämän kunnian, voiman ja mahdin loppu? Sitä ei ole ollenkaan…
Linnan kammioon lankeaa kuun kirkas valo, mutta kellot lyövät jo myöhäistä hetkeä ja kukot laulavat. Kohta nousee päivä. Tuleeko tämän päivän taivaalla olemaan auringon rinnalla uusi aurinko, joka loistaa maan päällä?
* * * * *
Aivan niin! Lapsi olisi ruhtinas eikä mies, jollei hän sitä tekisi, jos hän jostakin syystä ei kuulisi ääntä, joka kutsuu häntä uusiin tehtäviin. Ja hän tunteekin jo jonkinlaista rauhaa, jonka laupias Kristus valaa häneen. Olkoon Hänelle siitä ylistys! Jo toimii hänen ajatuksensa levollisemmin, jo katselee hän sielunsa silmillä ikäänkuin keveämmin isänmaan tilaa ja kaikkia asioita. Kanslerin ja noiden Varsovan herrojen sekä Braclawin vojevodan politiikka on huono ja isänmaalle turmiollinen. Ensimäinen tehtävä on Zaporozen kukistaminen, se on tuhottava veriin, hävitettävä, perinpohjin voitettava, ja sitten vasta on poistettava väärinkäytös ja sorto, sitten vasta järjestys ja rauha palautettava. Maa on herätettävä uuteen elämään. Kas siinä ainoa menettely, joka on suuren ja jalon valtakunnan arvoinen. Ennen, ennen ehkä olisi voinut menetellä toisin, mutta nyt ei. Mitäpä hyödyttävät neuvottelut, kun vastassasi on kymmeniä tuhansia miehiä aseissa? Ja vaikkapa saataisiinkin aikaan jonkinlainen sovinto, niin mikä pätevyys sillä olisi? Ei, ei. Ne ovat unikuvia, haaveita, ne vain pidentävät sotaa vuosisadoiksi, ne vain synnyttävät vastaisuudessa kokonaisen meren kyyneliä ja verta. Valitkoot he vain tuon yhden suuren, jalon ja mahtavan tien — silloin hän ei enään tahdo eikä pyydä mitään muuta. Silloin hän asettuu Lubnieensa ja odottaa hiljaa kunnes Gradywon läpitunkevat torvet jälleen kutsuvat hänet työhön…
Valitkoot! Ketkä valitsisivat? Senaattiko, meluisat valtiopäivätkö, kansleriko, primasko, päällikötkö? Kukapa toinen kuin hän ymmärtäisi tuon suuren ajatuksen? Ja kukapa voisi sen toteuttaa? Jos sellainen mies löytyy, niin saadaan aikaan sovinto. Mutta missä hän on? Kenellä täällä on voima? Hänellä yksin, ei kenelläkään muulla. Hänenpä luoksensa rientää aatelisto, hänenpä luoksensa tulvivat sotajoukot, hänenpä käsissänsä on valtakunnan miekka. Kansan tahtohan Puolaa hallitsee silloinkin, kun sen valtaistuimella on hallitsija. Mutta varsinkin aikana, jolloin ei ole herraa. Se, kansan tahto, se on suprema lex, korkein laki, ja sen julkilausuu valtiopäivillä ei ainoastaan edustajat, senaatti ja kansleri, ei ainoastaan kirjoitetut lait ja julistuskirjat, vaan vielä voimakkaammin, vielä selvemmin — teko. Kuka hallitsee Puolassa? — Ritarisääty. Ja kas nyt kokoontuu tuo ritarisääty Zbaraziin ja sanoo hänelle: sinä olet meidän johtajamme. Koko valtakunta luovuttaa hänelle vallan, ilman äänestystä, tosiasiain voimalla, ja toistaa: sinä olet johtaja. Pitäisikö hänen silloin epäillä? Mitä nimittämistä hän enään kaipaa? Keneltä hänen on sitä odotettava? Niiltäkö, jotka pyrkivät kukistamaan valtakunnan ja nöyryyttämään häntä?
Ja miksi? Siksikö että kun kauhu valtasi kaikki, kun hetmanit joutuivat vankeuteen, sotajoukot tuhottiin, herrat piiloutuivat linnoihinsa ja kasakka laski jalkansa Puolan rinnalle, hän yksin työnsi pois tuon jalan ja nosti tomusta — Puola-äidin taintuneen pään, uhraten sen puolesta kaikkensa, elämänsä, omaisuutensa, pelastaen sen häpeästä ja kuolemasta, hän, voittaja!
Ottakoon vallan se joka on häntä ansiokkaampi! Pysyköön valta niissä käsissä, joille se oikeudenmukaisemmin kuuluu. Hän puolestaan luopuu mielellään tuosta taakasta, hän sanoo mielellään sekä Jumalalle että valtakunnalle: laskekaa palvelijanne lepoon, sillä onhan hän jo sangen uupunut ja väsynyt. Ja lisäksi on hän varma, että hänen muistonsa ei häviä.
Mutta jollei tuollaista voimakasta nyt ole, niin olisinhan kaksin-, kolminkertainen lapsi enkä mies, jos suostuisin luopumaan vallasta, luopumaan tuosta aurinkoisesta tiestä, tuosta loistavasta, suuresta tulevaisuudesta, jossa piilee valtakunnan pelastus, sen kunnia, mahti ja onni.
Ja miksikä?
Ruhtinas nosti jälleen ylpeästi päänsä ja hänen palava katseensa kohdistui Kristukseen. Mutta Kristus päästi pään rinnalleen ja vaikeni niin tuskaisesti kuin jos hänet juuri äsken olisi ristiinnaulittu…
Miksi?
Sankari paineli käsillään hehkuvia ohimojaan… Ehkäpä hän vielä saa vastauksen! Mitä merkitsevät nuo äänet, jotka keskeltä kultaisia ja monivivahteisia kunnian näkyjä, keskeltä tulevien voittojen kohinaa, suuruuden ja mahdin aavistuksia, niin hartaasti huutavat hänen sieluunsa: "oi pysähdy, onneton"! Mitä merkitsee tämä rauhattomuus, joka valtaa hänen pelottoman rintansa ja panee sen levottomuudesta väräjämään? Mitä merkitsee se, että juuri kun hän mitä selvimmin ja perusteellisimmin on todistanut itselleen, että hänen täytyy ottaa käsiinsä valta, jokin kuiskaa hänelle omantunnon syvänteistä: "sinä petät itseäsi, ylpeys vie sinut harhaan, turhamaisuuden saatana lupaa sinulle kuningaskuntia"!
Ja jälleen alkoi ruhtinaan sielussa kauhea taistelun temmellys, jälleen nousi siellä levottomuuden, epäröimisen ja epäilysten pyörre.
Mitä tekeekään aateli, joka tulee hänen luoksensa eikä päälliköitten? Sehän rikkoo lain. Mitä tekee sotajoukko? Rikkoo kurin. Ja hänenkö, kansalaisen, sotilaan, hänenkö on noustava laittomuuden etunenään? Hänenkö on omalla arvovallallaan peitettävä tuo laittomuus? Hänenkö on ensimäisenä annettava esimerkki kurittomuudesta, hillittömyydestä ja lainhalveksimisesta? Ja tämänkö hän tekisi saadaksensa vallan käsiinsä vain kahta kuukautta aikaisemmin, sillä hän saa sen joka tapauksessa jos prinssi Kaarle valitaan valtaistuimelle. Hänkö vastaisille vuosisadoille antaisi tuollaisen hirveän esimerkin? Mitä siitä seuraisikaan? Se, että näin tekee tänään Wisniowiecki, huomenna tekee samalla tavalla Koniocpolski, Potocki, Firlej, Zamoyski, tai Lubomirski. Ja jos siis jokainen, välittämättä laista ja kurista, alkaa toimia vain oman kunnianhimonsa käskystä, jos sitte lapset noudattavat isiensä ja isänisiensä esimerkkiä, niin mikä tulevaisuus lopulta odottaakaan tätä onnetonta maata? Omavaltaisuuden mato, epäjärjestys ja itsekkyys kalvavat jo ennestäänkin valtakunnan juuria. Sisällisen sodan kirveen alla hajaantuu se mikä on lahoa kohta tomuksi. Kuivuneet oksat putoavat puun varresta. Mitä tapahtuukaan sitte, kun ne joiden tulisi varjella tuota puuta kuin silmäteräänsä, itse sytyttävät tulen sen alle, mitä tapahtuu, Jeesus, Jeesus?
Chmielnicki verhoaa itseään, hänkin, yhteishyvän varjolla, eikä itse asiassa muuta tee kuin nousee lakia ja esivaltaa vastaan.
Väristys puistatutti ruhtinasta kiireestä kantapäähän. Hän väänteli käsiään. "Pitääkö minun olla toisena Chmielnickinä? Oi Kristus, Kristus!" Mutta Kristus päästi pään rinnalleen ja vaikeni niin tuskallisesti kuin jos hänet olisi hetki sitte ristiinnaulittu…
Ruhtinas yhä riuhtoi ja kamppaili. Jos hän nyt ottaa käsiinsä vallan ja kansleri, senaatti ja päälliköt julistavat hänet petturiksi ja kapinalliseksi — miten silloin käy? Tulee uusi sisällinen sota. Ja onko Chmielnicki edes tämän valtakunnan suurin ja uhkaavin vihollinen? Onhan sitä vastassa ollut vieläkin suurempia mahteja ja voimia, esimerkiksi silloin, kun kaksisataa tuhatta rautaista saksalaista Tannenbergin luona ryntäsi Jagellon joukkoja vastaan. Ja kun Chocimin luona puoli Aasiaa oli aseissa, näytti tuho olevan vieläkin likempänä. Ja kuinka kävi näiden vihollisvoimien? Puola ei pelkää sotia eivätkä sodat sitä tuhoa. Ei! Mutta miksi se sitte, huolimatta tuollaisista voitoista, kaikesta kätketystä voimastaan ja kunniastaan, miksi se Puola, joka löi ristiritarit ja turkkilaiset, sittenkin samalla on niin heikko ja voimaton, että se horjahtaa yhden ainoan kasakan edessä, miksi se on niin heikko, että naapurit saattavat hävittää sen rajoilla, kansat pilkata sitä, eikä kukaan kuule sen ääntä tai välitä sen vihasta, vaan kaikki ennustavat sen sortumista?
Oi, siihen on syynä juuri ylimysten ylpeys ja kunnianhimo, omavaltaiset teot ja hillittömyys. Pahin vihollinen ei ole Chmielnicki, vaan sisällinen epäjärjestys, aatelin vallattomuus, sotajoukon pienuus ja kurittomuus, valtiopäivien riitaisuus, eripuraisuus, hajanaisuus, kykenemättömyys, itsekkäisyys ja kurin puute, niin, ennen kaikkea juuri kurittomuus. Puu mätänee ja lahoaa aina ytimestään, pian saattaa odottaa, että myrsky sen kaataa. Mutta isänmurhaajaksi on nimitettävä sitä, joka on mukana edistämässä sellaista työtä. Kirottu hän ja hänen lapsensa kymmenenteen polveen… Otappa nyt, sinä Niemirowin, Pohrebyszczen ja Konstantynowin voittaja, otappa nyt, ruhtinas-vojevoda ja riistä päälliköiltä valta, polje sinä laki ja oikeus ja anna vastaisille polville esimerkki, kuinka omaa äitiä raadellaan!
Hurja kauhu ja epätoivo kuvastuivat ruhtinaan kasvoilla… Hän parahti tuskallisesti ja, tarttuen käsillä hiuksiinsa, sortui maahan Kristuksen eteen.
Ja ruhtinas katui ja löi päätään kiviseen permantoon ja hänen rinnastaan puhkesi kumeita ääniä.
— Jumala, armahda minua syntistä! Jumala, armahda minua syntistä!
Ruusuinen aamunkoitto oli jo noussut taivaalle, pian seurasi sitä kultainen aurinko, valaisten salin. Räystäillä tiukuttivat varpuset ja liversivät pääskyset. Ruhtinas nousi ja lähti herättämään paashiansa Zelenskiä, joka nukkui oven takana.
— Juokse lähettisotilaiden luo ja käske heitä kutsumaan tänne luokseni rykmentinpäälliköt, jotka majailevat kaupungissa ja linnassa, kaikki, sekä värvättyjen että nostoväen päälliköt.
Kahden tunnin perästä alkoi sali täyttyä. Tuli pitkäviiksisiä, parrakkaita sotilaita. Ruhtinaan päälliköistä saapuivat vanha Zacwilichowski, Polanowski, Skrzetuski, ynnä herrat Zagloba, Wurcel, eversti Machnicki, Wolodyjowski, Wierszul, Poniatowski ja melkein kaikki upseerit lipunkantajiin asti, paitsi Kuszel, joka oli lähetetty Podoliaan tiedusteluretkelle. Värvätyistä olivat läsnä Osinski ja Korycki. Nostoväkeen kuuluvista ylhäisistä aatelismiehistä ei untuvapatjoilta saatu liikkeelle läheskään kaikkia, mutta heitäkin tuli sentään melkoinen määrä. Ja oli heidän joukossaan huomattavia henkilöitä valtakunnan eri osista, alkaen kastellaaneista aina podkomorzy'eihin asti. Siinä sitä oli hälinää ja puheensorinaa, sali kihisi kuin mehiläispesä ja kaikkien silmät tähtäsivät ovea kohti, josta ruhtinaan odotettiin tulevan.
Äkkiä vaikeni hälinä ja ruhtinas astui sisään. Hänen kasvona olivat tyynet ja leppeät, ainoastaan unettomuudesta punoittavat silmät ja pingoittuneet piirteet todistivat läpikäytyä taistelua. Leppeyden ja herttaisuuden läpi kuulsi arvokkaisuus ja taipumaton tahto. — Hyvät herrat, lausui ruhtinas, — tänä yönä olen keskustellut Jumalan ja omantuntoni kanssa siitä mitä minun tulee tehdä. Ilmoitan siis teille ja ilmoittakaa te koko ritarikunnalle, että isänmaan menestyksen ja vastoinkäymisen hetkellä välttämättömän sovun tähden alistun valtakunnan sotapäällikköjen tahtoon. Syvä hiljaisuus vallitsi salissa.
* * * * *
Puolenpäivän tienoilla seisoi linnan pihalla kolmesataa Wierszulin tataria valmiina lähtemään matkaan herra Skrzetuskin kanssa. Ja linnassa tarjosi ruhtinas päivälliset upseereille. Nämä päivälliset olivat samalla tarkoitetut jäähyväispidoiksi Skrzetuskille. Hänet asetettiin sulhasena ruhtinaan viereen ja hänen toisella puolellaan istui herra Zagloba, koska tiedettiin hänen kekseliäisyytensä ja rohkeutensa pelastaneen morsiamen hengenvaarasta. Ruhtinas oli iloinen, sillä olihan hän heittänyt hartioiltaan raskaan taakan. Hän kohotti maljansa nuoren parin onneksi. Seinät ja akkunat tärisivät, kun upseerit huusivat eläköötä. Etuhuoneissa melusivat palvelijat, heidän johtajanaan esiintyi Rzendzian.
— Hyvät herrat, lausui ruhtinas, — kohotan tämän kolmannen maljan tulevien perillisten onneksi. Olkoon heitä pesä täynnä ja suokoon Jumala, etteivät omenat putoaisi kauvas puusta. Syntyköön haukastamme isänsä arvoisia haukanpoikia.
— Eläkööt! Eläkööt!
Skrzetuski kiitti, tyhjentäen suuren maljan malvasiaviiniä.
— Eläkööt! Eläkööt!
— Crescite et multiplicamini — kasvakaa ja lisääntykää.
— Teillä täytyy olla niitä puoli lippukuntaa asetettavaksi riveihin, sanoi nauraen vanha Zacwilichowski.
— Kokonainen sotajoukko Skrzetuskeja — kyllä minä hänet tunnen! huusi Zagloba.
Aatelisto puhkesi nauruun. Viini oli noussut päähän, kasvot punoittivat, viikset heilahtelivat. Mieliala nousi nousemistaan.
— Koska asia tässä nyt on tullut puheeksi, huusi innoissaan herra Skrzetuski, — niin täytyy minun herroille tunnustaa, että käki jo kerran kukkui minulle kaksitoista poikaa.
— Suokoon Jumala sen tapahtuvan! Kaikki haikarat tulevat kuolemaan rasituksesta, huusi Zagloba.
Aatelisto vastasi uudella naurunremahduksella. Naurettiin niin että koko sali jyrisi.
Kesken kaiken ilmestyi salin kynnykselle synkkä, tomun peittämä haamu. Nähdessään juhlapöydän, kemut ja vieraiden hehkuvat kasvot se pysähtyi ovelle, ikäänkuin epäröiden, mennäkö sisälle Ruhtinas oli ensimäinen joka huomasi miehen, hän veti kokoon kulmakarvansa, varjosti kädellä silmiään ja sanoi:
— Kuka siellä on? Aa, sehän on Kuszel. Tiedustelumatkalta. Mitä kuuluu? Mitä uutisia?
— Hyvin huonoja, herra ruhtinas, sanoi nuori upseeri oudolla äänellä.
Hiljaisuus valtasi kokoontuneet silmänräpäyksessä, ikäänkuin heidät olisi lumottu. Maljat joita oli viety huulille, pysähtyivät puolitiehen, kaikkien silmät kääntyivät Kuszelia kohden, jonka uupuneilla kasvoilla kuvastui kärsimys.
— Parempi olisi ollut jättää ne uutiset kertomatta, nyt kun juuri olen iloisen maljan ääressä, sanoi ruhtinas, — mutta koska kerran olette alkanut, niin lopettakaa.
— Herra ruhtinas, mieluisempaa olisi minullekin, jollei minun tarvitsisi tässä olla huuhkajana, sillä vaikeaa minun on kuin onkin saada nuo uutiset huuliltani.
— Mitä on sitte tapahtunut? Sanokaa! — Bar… on valloitettu.