KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kmicicin seuraava tiedonanto tuli Sokolkista ja oli aivan lyhyt:
»Viedäkseen harhaan meidän sotajoukkomme ruhtinas on menevinään Szczuczyniin, jonne on lähettänyt etujoukon. Itse hän on pääjoukon kanssa lähtenyt Janowoon ja saanut siellä lisää jalkaväkeä kahdeksansataa hyvää miestä, joiden johtajana on kapteeni Kyritz. Meille näkyvät ruhtinaan leirin tulet. Janowossa hän aikoo olla viikon. Vangit sanovat, että hän on valmis ryhtymään taisteluun. Kuume vaivaa häntä yhä.»
Saatuaan tämän tiedonannon Sapieha jätti viimeisetkin tykkinsä ja riensi kevyitten joukkojen kanssa Sokolkiin, joten vihdoin kaksi sotajoukkoa seisoi vastakkain. Taistelu ei ollut vältettävissä, sillä toiset eivät voineet enää peräytyä eivätkä toiset yhä ajaa takaa.
Nähtyään Kmicicin hetmani syleili häntä ja sanoi:
— Olin jo vihainen teille, kun ette niin pitkään aikaan antanut tietoja itsestänne, mutta nyt näen teidän toimittaneen enemmän kuin saatoin odottaakaan, ja jos Jumala antaa voiton, niin se on teidän ansionne eikä minun. Kuljitte kuin suojelusenkeli Boguslawin jäljessä!
Kmicicin silmät välähtivät pahaa ennustavasti.
— Jos olen hänen suojelusenkelinsä, niin minun on oltava läsnä myös hänen kuolinhetkellään.
— Jumala kaikki tuomitsee! — sanoi hetmani vakavasti. — Jos tahdotte, että hän teitä suojelisi, niin ahdistakaa isänmaan vihollisia eikä omianne.
Kmicic painoi päänsä alas eikä ollut huomattavissa, olivatko hetmanin kauniit sanat tehneet häneen vaikutuksen. Hänen kasvonsa ilmaisivat leppymätöntä vihaa ja olivat sitä ankaramman näköiset, kun Boguslawia vastaan tehdyn retken vaivat olivat niitä vielä laihduttaneet. Oli helppo huomata, että sen, jolle tämä mies oli päättänyt kostaa, oli oltava varuillaan, vaikkapa hän olisi ollut Radziwill.
Hän olikin jo kostanut peloittavalla tavalla. Hän oli saattanut Boguslawin ymmälle, sotkenut hänen laskelmansa ja saattanut hänet peräytymään. Wojskissa, Radziwillin maitten aivan keskeisessä osassa, hän hyökkäsi kuin hirmumyrsky ruhtinaan asuntoa vastaan, kun Boguslaw juuri oli istuutumassa aterialle, ja vain töin tuskin ruhtinas selviytyi siitä hengissä. Bialystokin luona hän anasti Boguslawin vaunut ja ruokavarat. Ruhtinaan sotajoukko uupui, nälkiintyi ja alkoi joutua hajoamistilaan. Oivallinen saksalainen jalkaväki ja ruotsalaiset ratsumiehet, joita Boguslawilla oli mukanaan, tulivat luurankojen näköisiksi, koska olivat alituisesti peloissaan ja varuillaan eivätkä saaneet öisin nukkua. Tataarilaisten ja Kmicicin vapaaehtoisten kaamea ulvonta kuului edestä ja takaa ja molemmilta sivuilta. Tuskin oli uupunut sotamies ennättänyt sulkea silmänsä, kun hänen jo oli tartuttava aseihin.
Kaiken lisäksi — Boguslaw itse oli sairas, mutta vaikka tämän miehen sydämessä ei yleensä suru kauan pysynyt ja vaikka astrologit, joihin hän sokeasti uskoi, olivat hänelle sanoneet Preussissa, että hänen henkeänsä ei tällä retkellä vaara uhkaa, niin hänen mieltään kirveli kuitenkin se, että hänen sotapäällikkömaineensa oli kärsinyt suuresti. Hän, jota ihmetellen mainittiin johtajaominaisuuksiensa vuoksi Alankomaissa, Reinin varrella ja Ranskassa, oli nyt tuntemattoman vihamiehen saartamana korvessa ja oli joutunut taistelutta tappiolle.
Hyökkäykset häntä vastaan olivat niin paljon tavallista sodankäyntiä kiivaammat ja ilmaisivat sellaista katkeroitumista, että nopeaälyinen Boguslaw pian arvasi, että häntä ahdistelee joku hänen henkilökohtainen vihamiehensä. Pian hän kuuli myös nimen Babinicz, joka oli kaikkien suussa, mutta se oli hänelle outo. Hän halusi tutustua mieheen ja keksi jos minkälaisia ansoja, mutta Babinicz osasi ne välttää ja ilmestyi aina sinne, missä häntä vähimmän osattiin odottaa.
Kmicic sulki huolellisesti kaikki tiet, jotka veivät Janowosta Sokolkiin, Koryczyniin, Kuznicyyn ja Suchawoloon. Ympäröiviin metsiin ja viidakkoihin asettuivat tataarilaiset. Ei päässyt läpi ainoakaan kirje eikä muonakuorma, joten Boguslawille itselleen oli tärkeätä saada ryhtyä taisteluun, ennenkuin sotajoukko oli syönyt viimeisen korpun.
Mutta ovelana ja kokeneena miehenä hän päätti ensin koettaa neuvotteluja. Hän ei vielä tietänyt, että Sapieha oli semmoisissa asioissa paljon taitavampi häntä. Niinpä saapui Sokolkiin Boguslawin lähettiläänä herra Sakowicz, aatelismarsalkka ja staarosta ja hänen persoonallinen ystävänsä. Hän toi kirjeen, ja hänellä oli valtuus tehdä rauha.
Tämä herra Sakowicz, joka myöhemmin kohosi senaattoriksi, oli tähän aikaan Liettuan kuuluisimpia ritareita ja yhtä urhoollinen kuin kauniskin. Boguslaw, joka ei koko elämänsä aikana ollut ketään todella rakastanut, piti paljon Sakowiczista ja osoitti hänelle runsaasti suosiotaan.
Sakowicz saapui Sapiehan luo ylpeänä kuin voittaja, joka sanelee rauhan ehdot. Hetmani ymmärsi heti, minkälaisen miehen kanssa oli tekemisissä, ja hymyili salaisesti säälivää hymyä.
— Herrani Birzen ja Dubinkin ruhtinas, Liettuan suuriruhtinaskunnan tallimestari ja hänen ruhtinaallisen korkeutensa vaaliruhtinaan sotajoukkojen ylipäällikkö, — sanoi Sakowicz, — lähettää minun kauttani teidän ylhäisyydellenne tervehdyksen ja kysyy vointianne.
— Pyydän teitä kiittämään ruhtinasta ja kertomaan nähneenne minut terveenä.
— Minulla on tässä kirjekin teidän ylhäisyydellenne
Sapieha otti kirjeen, avasi sen jokseenkin välinpitämättömästi, luki ja sanoi:
— Sääli on hukata aikaa… En oikein saa selvää, mitä ruhtinas tarkoittaa… Antaudutteko vai tahdotteko koettaa onneanne?
— Antaudummeko me? Luulisin, että ruhtinas tuossa kirjeessä juuri ehdottaa teidän ylhäisyydellenne, että te antautuisitte. Ainakin minun saamani ohjeet…
Sapieha keskeytti.
— Ohjeistanne puhumme myöhemmin. Herra Sakowicz! Olemme ajaneet teitä kuin metsäkoirat jänistä. Oletteko koskaan kuullut, että jänis ehdottaa koirille antautumista?
— Olemme saaneet lisäjoukkoja.
— Kyritzin kahdeksansadan miehen kanssa. Muut ovat aivan uuvuksissa.
— Vaaliruhtinas kaikkine sotavoimineen on puolellamme.
— Se on hyvä. Sittenhän ei minun tarvitse kaukaa etsiä häntä. Minä nimittäin tahdon kysyä häneltä, millä oikeudella hän lähettää sotajoukon valtioomme, jolle hän vasallina on velvollinen olemaan uskollinen.
— Voimakkaamman oikeudella.
— Kenties Preussissa on sellainen oikeus olemassa, mutta ei meillä.
Muuten, jos olette voimakkaammat, niin ryhtykää taisteluun.
— Jo kauan sitten olisi ruhtinas käynyt kimppuunne, jollei hänestä olisi vastenmielistä veljesveren vuodattaminen.
— Lienee ensimmäinen kerta, kun hänestä se on vastenmielistä!
— Ruhtinas ihmettelee sitä, että Sapiehat niin vihaavat Radziwilleja ja että te ette epäröi yksityisen koston takia vuodattaa isänmaan verta.
— Hyi! — huudahti Kmicic, joka hetmanin tuolin takana oli seurannut keskustelua.
Sakowicz mitteli häntä kiireestä kantapäähän uhmailevin katsein, mutta luki Kmicicin silmistä sellaisen vastauksen, että katsoi parhaaksi kääntää katseensa alas.
Hetmani rypisti kulmakarvojaan — Te erehdytte. Minä en vihaa Radziwilleja, vaan pettureita. Paras todistus siitä on, että omassa leirissäni on ruhtinas Radziwill. Sanokaa, mitä te tahdotte?
— Sanon niinkuin sydämessäni ajattelen: se vihaa, joka lähettää salamurhaajia.
Sapieha hämmästyi suuresti.
— Minäkö lähetän salamurhaajia ruhtinas Boguslawin luo?
— Niin.
— Te olette hullu!
— Janowon läheisyydessä on otettu kiinni mies, joka jo ennenkin on ollut osallisena yrityksessä murhata ruhtinas. Kidutus saa hänet kyllä ilmoittamaan, kuka hänet lähetti.
Syntyi hetken hiljaisuus, mutta sen vallitessa Sapieha kuuli, kuinka hänen takanaan seisova Kmicic, kahdesti lausui yhteenpuristettujen huulten välistä.
— Voi hirveätä!
— Jumala on tuomarini, — sanoi hetmani arvokkaasti, — enkä minä rupea teille taikka teidän ruhtinaallenne tekemään tiliä, sillä te ette kelpaa tuomarin virkaan. Sen sijaan että puhelette joutavia, sanokaa suoraan, mikä on asianne ja mitä ruhtinas ehdottaa.
— Ruhtinas on lyönyt Horotkiewiczin, voittanut Krzysztof Sapiehan, valloittanut Tykocinin ja voi siis syystä pitää itseään voittajana sekä vaatia huomattavia etuja. Koska hän ei kuitenkaan mielellään vuodata kristittyjen verta, niin hän haluaa poistua rauhassa Preussiin pyytämättä muuta kuin että saa jättää linnoituksiin varusväen. Olemme ottaneet melkoisen joukon vankejakin, joiden joukossa on huomattavia upseereita, puhumattakaan neiti Borzobohatasta, joka jo on lähetetty Taurogiin.
— Älkää kehuko voitoillanne, sillä minun etujoukkoni, joita johti tämä täällä läsnä oleva herra Babinicz, ajoi teitä taaksepäin kolmekymmentä penikulmaa tuottaen teille suurta vahinkoa. Teidän sotajoukkonne on nälkiintynyt, ettekä tiedä, mihin menisitte. Minun sotajoukkoni näitte itse ja voitte tehdä vertailuja. Mitä tuohon neitiin tulee, niin hänen holhoojansa en ole minä, vaan herra Zamoyski ja ruhtinatar Grzyzelda Wisniowiecki, joten ruhtinas joutuu näille vastaamaan mahdollisista edesottamisistaan. Sanokaa, mitä teillä vielä on sanottavaa, mutta puhukaa viisaasti, muuten käsken herra Babiniczin heti hyökkäämään!
Vastauksen asemesta Sakowicz kääntyi Kmicicin puoleen:
— Te siis meitä niin ahdistelitte matkalla? Näytte oppineen Kmiciciltä rosvon tavat.
— Katsokaa omasta nahastanne, olenko hyvin oppinut!
Hetmanin kulmakarvat rypistyivät taas.
— Asianne on lopussa! — sanoi hän Sakowiczille. — Voitte lähteä.
— Antakaa, teidän ylhäisyytenne, minulle edes kirje vietäväksi ruhtinaalle.
— Hyvä on. Odottakaa kirjettä herra Oskierkan luona!
Oskierka saattoi heti pois Sakowiczin, jolle hetmani jäähyväisiksi viittasi kädellään. Sitten Sapieha kääntyi Andrzejn puoleen:
— Miksi sanoitte, »voi hirveätä», kun oli puhe tuosta vangitusta miehestä? — kysyi hän katsoen ankarasti Kmicicin silmiin. — Onko viha siinä määrin tukahduttanut teissä omantunnon äänen, että todellakin lähetitte salamurhaajan ruhtinaan luo?
— Kautta Pyhän Neitsyen, jota olen puolustanut, minä en ole tehnyt moista! — huudahti Kmicic. — En minä tahdo vieraitten kätten kautta riistää hänen henkeään.
— Miksi siis sanoitte »voi hirveätä»? Tunnetteko sen miehen?
— Tunnen! — vastasi Kmicic kalveten liikutuksesta ja raivosta. — Lähetin hänet jo Lembergistä Taurogiin… Ruhtinas Boguslaw on vienyt Taurogiin neiti Billewiczin… Rakastan tuota neitiä… hän on morsiameni… Lähetin tuon miehen hankkimaan tietoja hänestä, kun hän oli semmoisen henkilön käsissä…
— Rauhoittukaa! — sanoi hetmani. — Annoitteko hänelle jonkin kirjeen?
— En… Tyttö ei olisi lukenut sitä.
— Miksi?
— Koska Boguslaw kertoi hänelle minun tarjoutuneen ottamaan kiinni kuninkaan!
— Kyllä teillä on syytäkin vihata ruhtinasta!… Tunteeko ruhtinas tuon kiinni saadun miehen?
— Kyllä. Se on vääpeli Soroka… Hän auttoi minua, kun otin Boguslawin kiinni.
— Ymmärrän, — sanoi hetmani. — Ruhtinas kostaa hänelle.
Vähän mietittyään hän lausui:
— Ruhtinas on ansassa. Kenties hän suostuu luovuttamaan miehen.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic. — Pidättäkää Sakowicz ja lähettäkää minut ruhtinaan luo. Ehkä saan mieheni pois.
— Onko se teistä niin tärkeä asia?
— Hän on vanha soturini, vanha palvelijani… On kantanut minua käsillään. Monta kertaa hän on pelastanut henkeni… Jumala rankaisisi minua, jos hylkäisin hänet tämmöisessä pulassa.
Ja Kmicic alkoi vavista säälistä ja levottomuudesta. Hetmani sanoi:
— Ei ole ihme, että sotamiehet teistä pitävät, sillä tekin rakastatte heitä. Teen mitä voin. Kirjoitan ruhtinaalle, että vaihdan tuon miehen johonkin hänen sotilaaseensa ja että mies on toiminut teidän välikappaleenanne ilman omaa syytään.
Kmicic tarttui päähänsä.
— Mitä hän välittää vangeista? Ei hän päästä Sorokaa, vaikka saisi niitä kolmekymmentä.
— Ei hän sitten anna sitä teillekään, vaan koettaa vielä ottaa teidätkin hengiltä.
— Teidän ylhäisyytenne! Yksi on, johon hän sen vaihtaisi: Sakowicz.
— Sakowiczia en voi pidättää, koska hän on lähettiläs.
— Pidättäkää hänet, teidän ylhäisyytenne! Minä lähden viemään kirjettä ruhtinaalle. Kenties saan jotakin toimeen. Jääköön kosto sikseen, kunhan saan tuon sotamiehen!
— Odottakaa! — sanoi hetmani. — Voin pidättää Sakowiczin. Kirjoitan sitäpaitsi ruhtinaalle, että hän antaa avoimen turvakirjan nimittämättömälle.
Hetmanni ryhtyi heti kirjoittamaan. Neljännestunnin kuluttua ratsumies jo nelisti Janowoon viemään kirjettä ja toi illan suussa vastauksen.
»Pyytämänne turvakirjan lähetän»,
— kirjoitti ruhtinas Boguslaw, —
»ja sen turvin pääsee jokainen lähetti palaamaan, vaikka minua ihmetyttää, että teidän ylhäisyytenne tahtoo sitä, kun teillä on panttivankina palvelijani ja ystäväni, josta pidän niin paljon, että päästäisin hänen tähtensä vapaaksi kaikki teidän ylhäisyytenne upseerit. Tunnettua muuten on, että lähettiläät ovat loukkaamattomia, ja villit tataarilaisetkin, joiden avulla teidän ylhäisyytenne ahdistaa kristittyä sotajoukkoani, pitävät tapanaan heidän loukkaamattomuuttaan kunnioittaa. Vakuuttaen siis lähettilään loukkaamattomuuden ruhtinassanallani olen edelleen etc.»
Vielä samana iltana Kmicic otti turvakirjan ja molemmat Kiemliczit mukaansa ja lähti. Sakowicz jäi panttivankina Sokolkiin.