ÄITINI MUISTOLLE.
Tämä kirja kuuluu Sinulle.
Silloin kun Sinä vielä olit voimakas ja onnellinen, lähdimme kerran — niinkuin usein hämärissä, kun minä olin pikkupoika — »toivomus-matkalle» kaupungin katuja pitkin: puotien ikkunoissa osoitimme kaikkea sitä, jota toivoimme itsellemme, jaoimme nuo ihanuudet, jotka eivät olleet meidän, ja kiistelimme niistä. Sinä päivänä pysähdyimme myös kirjakaupan ikkunan ääreen, ja Sinä luit kaikki kirjojen nimet ja sanoit: »Kun Sinä kerran kirjoitat kirjan, niin pane minun nimeni sen kansilehdelle.»
Ja sitten, kun Sinä jo olit sairas ja me niin usein kuljimme »Lundenin» harventunutta puistikkokujaa — Sinä tarvitsit syyskuun myöhäistä aurinkoa — tartuit eräänä päivänä käteeni ja sanoit äänelläsi, joka oli tullut niin täyteläiseksi tuskasta ja hyväilyistä: »Kun minä olen kuollut ja sinusta, poikani, kerran on tullut taiteilija, tahdotko silloin pitää huolta, lupaa minulle pitää huolta, että ihmiset — eivät vallan minua unhota?»
Ja Sinä itkit, äiti, että Sinun piti kuolla.
Mitä Sinä pyysit, en ole milloinkaan unohtanut.
Nyt kirjoitan niinesi tämän kirjan kanteen. Minä tiedän, se ei ole Sinun rakkautesi, ei myöskään Sinun sydämesi tai henkesi arvoinen. Mutta tämä kertomus on orastanut mielessäni, kun muistelin Sinua ja sitä paikkaa, jossa minut synnytit. Kuolemaasi asti sanoit sitä paikkaa kodiksesi.
Vainon aika ja vieras valta hävitti piankin sen valoisan seudun, jossa Sinun oli viihtyisä ja hyvä olla Sinun, jonka olisi pitänyt saada elää ilossa ja auringossa. Niinkuin viholliset vanhaan kotiimme, niin tulivat onnettomuudet meidän päällemme.
Ja nyt, kun Sinä jo aikoja olet ollut kuollut, piirrän minä nimesi tähän kirjaan, joka puhuu tappiomme ajasta ja kadotetusta kodistamme.
* * * * *
Teen sen nyt, jolloin nuoruuteni on mennyt, ja jolloin kaikki, mitä kymmenen vuoden kestäessä olen kirjoittanut, kirjoittanut elääkseni ja kirjoittanut kirjoittaakseni, näkyy minulle usein niin äärettömän kaukaisena ja niin äärettömän selvänä.
Kaksi taistelee — eikä taistelu kai milloinkaan täysin taukoa — kaikissa näissä sanoissa: minun vanha sukuni ja Sinä, joka tulit siihen, uutena ja vieraana. Sinä kannoit sen nimeä intomielisellä hellyydellä. Sinä rakastit sitä niinkuin minäkin. Sata vuotta oli se kasvattanut valtiomiehiä, joita maa ei ole unhottava, kuuluisia lääkäreitä, jotka polvesta polveen olivat suurimmat ja enimmin rakastetut pohjoismaissa.
Mutta sittemmin tulivat sen pojat papeiksi, sillä he pyörtyivät nähdessään verta, ja toimettomiksi raukoiksi, joitten tyhjät aivot vaativat keinotekoista lämmitystä.
Sinä kerroit minulle usein sukuni kunniasta. Eräs sen suuria lääkäreitä jätti minulle kertomuksen kaikista sen erheistä ja sairauksista: hän tahtoi punoa — opiksi — lankansa sukuhistoriaan.
Oma sukuni se varmaan minussa kirjoitti niin paljon, paljon — nuoruudessani.
Mutta myös Sinä, Äiti, kirjoitit oman osasi.
Stella Høeg ja Nina ja Agnes neiti ja Katinka rouva — he ovat sinun vertasi. He ovat sinua ja vain sinua. He ovat Sinun riemusi ja Sinun surusi lapsia. Heillä on Sinun kasvosi ja Sinun äänesi. Kun he rakastavat ja kärsivät, rakastaa ja kärsii Sinun sydämesi. He menivät nuorina hautaan kuten Sinä, Sinun murheesi takia.
Ja jos he elävät — edes jonkun lyhyen vuoden — et Sinä sillä aikaa saa joutua unhotukseen.
Tämän kirjan lehdelle piirrän nimesi, muistoksi siitä valoisasta ajasta ja kodista, joka häämöttää aivan kuin äkkiä suljetun oven takaa. Niinkuin vainon aika tuhosi vanhan kotimme, niin tulivat piankin onnettomuudet ja kuolema meidän luoksemme.
Herman Bang.