VIII.
Vielä kavaluutta.
Hanneksen lähdön jälkeen oli Lyyli, kuin kukkanen sateettomalla kesällä; hän lakastui ja riutui vähitellen. Hänen isänsä ei sitä kuitenkaan huomannut ja, jos huomasikin ei pitänyt väliä. Hän jatkoi entistä elämäänsä, jossa yhä edistyi, mutta onnettomuudekseen aina pahaan päin. Nyt oli hän erittäin hyvillään, saatuaan Hanneksen pois tieltään; olihan nyt toivoa saada Lyyli suostumaan naimiskauppaan Katajan rusthollarin kanssa; voihan tuon poika nahjuksen palaamisen tehdä Lyylille hyvin epäiltäväksi. Hänen turmeltunut sydämensä ei voinut käsittää unhottumatonta liittoa kahden puhtaasti rakastavan sydämen välillä; hän luuli sen olevan yhtä pian rikotun, kuin hänen viinapäissään annetut lupauksensa. Epäilytti ja kammotti häntä kuitenkin vähän Hannekselle antamansa lupauksen rikkominen, sillä joku salainen ääni kuiskasi hänen muuten jo kivikovaksi paatuneesen sydämeensä, että tuollainen julma rikos kuitenkin kerran tulee kostetuksi. Mutta itseksensä kuitenkin hän salaisella, pirullisella voittoriemulla kerskaili ettei ollut kukaan, paitsi Hannes sitä kuullut, unhottaen, että kolmaskin, nimittäin Jumala, siinä saapuvilla oli ollut. Oli miten olkoon, mutta hän päätti ryhtyä taas toimeen. Se kuitenkin jäi jäämistään aina kesään asti.
Eräänä Heinäkuun iltana tapaamme isännän taas tyttärensä kammarissa.
"No," lausui hän tavallista lempeämmällä äänellä. "No, joko nyt olet huomannut hourupäisyytesi ja unhottanut Hanneksen?"
"Mitä? Minäkö unhottaisin hänen," vastasi Lyyli pikaisesti. "En koskaan tee sitä; miksi sitä kysyttekään? Olettehan luvannut antaa minun hänelle vaimoksi."
Isäntä pudisti päätänsä ja kirosi itsekseen. "Minäkö luvannut sinun hänelle?" ärjäsi hän vihassaan. "Kuka tuonlaisia juoruja on levittänyt? Vai minä olisin tuonlaisia naurettavia tehnyt!"
Lyyli säikähti. "Nyt tiedän," lausui hän itselleen, "mitä on edessäni.
Niin kävi, kuin aavistinkin."
Isäntä jatkoi: "nyt siis on aika mennäksesi miehelle, vapauttaaksesi vanhaa isääsi talon toimista."
"Ei, isä kultani," lausui Lyyli rukoilevalla äänellä, laskien polvilleen isänsä eteen. "Elkää pakottako minua siihen; minä en ole tottelematon, käskekää mihin muuhun hyvänsä, niin täytän tahtonne, mutta tässä en sitä voi. Armahtakaa minua ja sallikaa minun olla yksin. Ettehän muutenkaan minulle, omalle lapsellenne, pahaa toivo ettekä toimita, miksikä siis tässä sitä tekisitte. Minä rukoilen ja pyydän — — — —"
"Vaiti!" tiuskasi isänsä. "Lopeta! jo olen kyllin kuullut. Sinä saatat vihani kuohumaan. Tuo poika, jota sanot rakastavasi, on mennyt sotaan, josta hän ei ikinä enää palaa. Tästä vastaan hangottelemisestasi on loppu tehtävä; minä en voi sitä enempää kärsiä. Tiedäthän, että olen isäsi ja että minulla on valta naittaa sinun kenelle tahdon, siinä ei tule sinun juonesi kysymykseen. Nyt on tahtoni, että Katajan Matti nai sinun ja tulee meille isännäksi. Ensi Lauvantaina tulee hän meille ja Sunnuntaina vietetään kihlajaiset. Ja sen sanon, että jos pienenkin vastahakoisuuden sinussa huomaan, niin varo, varo, en tiedä sitte enää mitä teen."
"Voi isäni!" rukoili Lyyli. "Minä en voi rakastaa Mattia enkä — —"
"Vaiti!" ärjäsi isäntä. "Tässä ei ole kysymystä sinun rakkaudestasi. Asia on jo päätetty; ei mitään puolustuksia enää." Viimiset sanansa lausui hän ulos astuessaan. Lyyli jäi yksin kammariinsa. Hän ei tiennyt mitä olisi ajatellut. Hän tiesi, ettei isänsä puhunut turhia, sen hän oli usein tullut näkemään. Hän ei voinut mitenkään suostua isänsä tahtoon; hän oli antanut Hannekselle lupauksensa, jota hän ei voinut eikä tahtonut rikkoa, siihen, niin päätti hän, ei voisi häntä koko maailmakaan pakottaa. Mutta hän oli vaan heikko turvaton nainen; mitä oli siis hänen tekeminen? Niitä ajatellessaan joutui hän kokonaan häiriöön. Hän rakasti Hannesta, hän kammosi ja inhosi Mattia. Sen hän tiesi, muu kaikki oli synkkää ja pimeää. Ainoa päätöksensä oli pitää pyhänä Hannekselle antama lupauksensa ja seurata sydämensä hartainta halua, muun kaiken jätti hän sattumuksen ohjattavaksi.
Koko viikon oli hän kuin sairas. Hän ei puhunut kenellekään mitään; kukaan ei puhunut hänelle mitään. Yksinään käveli hän usein Leppäniemen kalliolle, joka oli hänelle rakas paikka. Siellä oli hän kerran vannonut rakastavansa Hannesta, siellä olivat he vannoneet uskollisuutta toiselleen. Siellä hän hetkeksi unhotti tuskansa, muistellessaan armastansa. Isäänsä hän ei usein nähnyt eikä hänelle mitään puhunut, sillä hän tiesi kaiken avun toivon olevan turhan mieheltä, jolta viina oli sydämen jäädyttänyt. Hän vartosi vaan Sunnuntaita tietämättä, miten asia oli päättyvä.