X.

Päätös.

Raskaalla sydämellä oli Hannes lähtenyt Paavolasta. Hänkin oli epäillyt isännän lupauksen totuutta, koska hän oli käyttänyt kaikenlaisia vilppiä häntä kohtaan. Mutta hän ei kuitenkaan voinut uskoa häntä sanaansa pitämättömäksi. Iloisesti toivoen kaikki hyvin päättyvän, kärsi hän kaikki sodan vaivat ja teki urhoollisesti tehtävänsä. Toverinsa kunnioittivat häntä vakavana, kestävänä sotilaana, joka ei milloinkaan nähnyt säästävän itseänsä eikä henkeänsä siinä, missä sen alttiiksi antamista tarvis vaati. Vaikka hän aina oli tuimimmassa melskeessä, ei hän milloinkaan loukkautunut; kuolema näkyi välttävän häntä. Se tahtoi häntä säästää kestämään tuskaa ja taistelua, joka asemakseen otti hänen sydämensä ja jonka rinnalla sodan vaivat olivat leikkiä vaan.

Mutta Suomen, Hanneksen kaltaisten poikain urhoollisuus ei auttanut pelastamaan maata vihollisen jaloista. Ensin aluksi teki päälliköiden kelvottomuus kaikki toimet turhiksi ja pidätti uroot käymästä Venäläisiä vastaan, vieden niitä yhä edemmäksi pohjoiseen päin siksi, kun viimein kaikki voittojen mahdollisuuskin oli jo ohitse mennyt. Mutta vielä silloinkin näyttivät Suomen pojat miehuuttaan ja kääntyivät tuon tuostakin pakomatkaltaan vihollisiansa vastaan, joista toisinaan kauniita, vaikka seurauksiltaan pieniä, voittoja saaden pelastivat kunniansa. Heidän täytyi kuitenkin sortua ylivallan alle ja jättää maansa kokonaan vihollisen valtaan. Olkijoella tehdyn aselevon mukaan oli Suomen urhojen siirtyminen rakkaasta isänmaastansa Ruotsiin syksytalvella samana vuonna. Mutta vielä sielläkin pysyivät he uljaina lippuinsa alla ja kestivät sittemmin useita rynnäköitä, toivoen siitä apua onnettomalle synnyin maallensa. Mutta se oli kaikki turhaa. Seuraavana syksynä luovutettiin Suomi Venäjälle Haminan rauhassa. Sotilaat saivat palata kotipaikoillensa; monta ei niitä enää jälellä ollutkaan. Niistä, mitkä miekka oli säästänyt, olivat monenlaiset taudit ja puutokset vielä osansa ottaneet. Heikkoina, horjuvaisina, raajarikkoisina palasivat jälelle jääneet uroot, jotka toivorikkaina, rivakkaina olivat lähteneet kotoonsa uhraamaan ruumiinsa ja henkensä isänmaalleen. Kohtalo, jonka alaiseksi Suomi silloin tuli ja vaikka sittemmin onneksi kääntyneenä, oli sangen kova ja se pakottikin monen jättämään syntymämaansa ja muuttamaan "emämaahan," Ruotsiin. — — —

Oli kesäinen ilta v. 1810. K—n pitäjään kirkkoa kohden kulki nuori, riutunut sotilas ratsastaen. Hän oli Paavolan Hannes. Tultuaan hautausmaan portille, astui hän maahan, sitoi ratsunsa ohjista aitaan ja kulki itse kalmistoon. Hän tahtoi mennä katsomaan, vieläkö Paavolan emäntävainajan risti oli koristettuna tuoreella kukkasseppeleellä; hän tahtoi nähdä, vieläkö armaansa, jota ansaitsemassa hän oli riuduttanut elämänsä, oli hyvin voiva, vieläkö hän oli pitänyt lupauksensa, jonka teki silloin, kun he yhdessä kävivät ensimäistä seppelettä viemässä rakastetun emännän ja äitin ristille. Rakastavaisten mielestä tuntuu pienikin odotusaika i'ankaikkisuuden mittaiselta, ja sen tähden tahtovat he saada asioista ja tapahtumista, jotka heitä koskevat, tiedon niin pian, kun vaan on mahdollista. Se hätäisyys pakotti Hanneksenkin poikkeemaan kalmistossa tiedustelemaan Lyylin vointia; hän ei jaksanut varrota siksi, kun olisi ennättänyt hänen kotiinsa.

Hän lähestyi kumpua. Mutta — olihan siinä aivan lähellä toinenkin risti; kenenkähän se oli? Ja seppele? — siitähän ei ollut enää muuta, kuin muutamia kuivaneita karoja jälellä! Synkkä aavistus sydämessä, riensi hän kiireisin askelin kummulle. Silmänsä eivät olleet pettäneet. Seppelettä ei ollut; lähellä seisoi toinen risti, josta hänen silmänsä heti huomasivat sanat: "Tässä lepää — — — — Lyyli — —." Se oli ikäänkun salaman isku Hannekselle; hän astui horjuen askeleen taakse päin ja lausui tuskallisella äänellä: "Hän on kuollut; kuollut varmaankin minun tähteni! Voi Lyyli, Lyyli!" Ja hänen heikot voimansa pettivät; hän vaipui maahan. Kyyneleitä vuodattaen ja polttavin sydämin siinä ollessaan muisti hän armaansa epäilykset ja ne vaan lisäsivät hänen tuskaansa. Vähitellen tointui hän tilastaan ajatellen: "hyvästi siis maallinen onni, jota niin paljon olen kuvitellut. Pitihän minun tuon tietämänikin, ett'en ole koskaan onnen lempilapsi ollut. Mutta vähät siitä. Minä tyydyn mielelläni osaani, jos vaan hän on ollut onnellinen täältä lähteissään; mutta voi! minä aavistan, että hän on minun onnettoman tähden saanut paljon kärsiä ja kukatiesi minun tähteni murtunutkin. Sen saanen vasta kuulla."

Vapisevana, horjuvin mielin astui hän kalmistosta, nousi ratsulleen ja kulki hiljalleen Paavolaa kohden.

Aurinko oli laskullaan, kun Paavolan pihaan saapui sotilas ratsastaen. "Jokos Hannes tulee?" kyseli väki. Mutta eihän ratsastava sotilas ollut hänen näköisensä. Hannes oli ollut pulska ja reipas, punaposkinen nuorukainen. Tämä sitä vastaan laiha, kalvea ja riutunut kuin varjo. Oli miten oli, mutta sisään astui Hannes, vaikka paljon entisestään muuttuneena.

Talon väellä oli paljo kyselemistä, mutta Hanneksella ei näyttänyt olevan haastelemisen voimaa eikä haluakaan. Hetken perästä tuli isäntä, tervehti häntä tavalla, jonka Hannes tunsi olevan aivan toista laatua, kuin sen katselemisen, minkä sai lähteissään. Hänen kasvoistaankin oli jo paennut entinen kylmäkiskoisuus ja itsekkäisyys, joka niistä ennen kuvasti ja joiden sijaan olivat tulleet kärsimyksiä ja katumusta kuvaavat juonteet.

"Terve tuloa!" lausui isäntä matalalla äänellä.

"Kiitos toivotuksestanne," vastasi Hannes. "Nyt", jatkoi hän ollen Lyylistä tietämättömänä olevinaan, "olen täyttänyt vaatimuksenne, vartoon vaan palkkaani lupauksenne mukaan."

Isäntä ei vastannut mitään. Hän henkäsi vaan raskaasti ja näytti tuskalla voivan pidättää kyyneleensä vuotamasta. Hanneskaan ei voinut sillä kertaa enempää kysyä, vaikka hän ei tietoansa ilmaissut.

Iltasen syötyään ja isännän kanssa kammarissa kahden ollessaan, kysyi hän taas: "Missä on Lyyli? Enhän ole häntä vielä nähnyt."

"Elä kysy häntä enää!" vastasi isäntä huo'aten. "Hän ei ole enää täällä maailmassa; hän on jo haudan toisella puolella. Hän on — kuollut!" ja kyyneleensä alkoivat vuotaa.

"Miten hän kuoli?" kysyi Hannes niin vakaana, kuin suinkin saattoi.

"Sinä kysyt, miten hän kuoli. Siihen vastaan suoraan: minä — minä murhasin hänen," ja hän vaipui puoleksi tunnotonna istuimelleen.

— "Te olette murhannut tyttärenne?"

— "Niin!" — Ja keskustelu loppui hetkeksi, sillä kummallakaan ei ollut sen pitkittämisen voimaa eikä haluakaan. Mutta kummankin huokaukset ja kyyneleet kertoivat kovasta, vaikka aivan erilaisesta taistelusta.

Viimein lähestyi isäntä Hannesta ahdistuksesta horjuen ja lausui sortuneella ja vapisevalla äänellä:

"Hannes. Minä olen käyttänyt pirullisinta kavaluutta ja tehnyt hirmuisinta vääryyttä sinua kohtaan, mutta siitä olen saanut kyllin ansaitun rangaistukseni. Minä tahdon kertoa sinulle rikokseni ja sitte ottaa vastaan tuomion: Nähtyäni tyttäreni ja sinun vain tulevan yhä rakkaammaksi ja saatuani siitä kokea vastuksia hänen naittamiselleen rikkaalle rusthollarille, päätin laittaa sinun petoksella tieltäni pois, saadakseni lisätä maallista rikkauttani, jota minulla jo kyllin oli. Minä vihasin sinua, ja ainoastaan sen tähden, että olit köyhä, omantuntoni mukaan puhuen, en sinussa muuta vikaa löytänyt. Minä sain sinun petoksella sotamieheksi. Sillä jo luulin päässeeni tarkotukseni perille, mutta se oli turhaa. En ymmärtänyt silloin, että puhtaat sydämet voivat toisiinsa eriämättömästi kiintyä, sillä minä olin itse kokonaan turmeltunut. Minä luulin rakkauden katoovan silloin, kun rakastavaiset olisivat erotetut, mutta siinä erehdyin surkeasti. Tyttäreni rakasti sinua yhä kuin ennenkin, vaikka ko'in hänelle selittää, että hän ei sinua kentiesi enää koskaan näkisi. Siitä huolimatta aloin kuitenkin häntä pakottaa Matille vaimoksi, vaikka kyllä tiesin hänen vihaavan tuota rikasta rusthollaria jota minä rikkaana ja ahneena ollessani pidin parhaana miehenä maailmassa. Nähden muusta ei apua olevan, päätin käyttää kovuutta, sillä isekkäinen luontoni ei sallinut tuumani turhaan raukeevan. Te'in niin, kun päätinkin ja — — — ja — —"

— "Entäs sitte?"

"Sitte," jatkoi isäntä, ollen epätiedossa, mitä sanoisi; "minä löysin armaan tyttäreni — järvestä sinä päivänä, jona piti hänen kihlajaisensa vietettämän!"

— "Hän hukutti siis itsensä?"

— "Ei suinkaan, minä toivon, että hän ei sitä tehnyt. Luulen hänen vahingon kautta sinne joutuneen, mutta kuitenkin tiedän ja tunnustan, että se tapahtui minun tähteni; minä uskon sen, että jos en olisi häntä pakottanut väkisin naimisiin ja sitä vastustettuaan häntä uhkaillut, niin hän vielä olisi tässä meidän molempain ilonamme. Sen tähden tunnustan suoraan, että olen hänen murhaajansa, Jumala sen minulle anteeksi antakoon!"

— "Onneton isä, onneton isä! Mutta minä olen yhtä onneton, sillä ne kaikki ovat tapahtuneet minun tähteni."

— "Ei, ei. Älä sano niin. Syyt on kokonaan minun. Tämä on kaikki minulle kuritukseksi tapahtunut ja olen suuresti kiitollinen, että sillä olen päässyt; minä olen ansainnut paljon enemmän rangaistusta; minä en ole mahdollinen enää maailmassa kenellekään silmiäni näyttämään. Tahdotko kuulla onnettoman, vaipuneen sydämen katkeria mietteitä?"

Hannes ei vastannut mitään, mutta isäntä jatkoi:

"Minä olin ennen onnellinen; minä olin rikas, minulla oli sievä ja hyvä aviopuoliso, minulla oli lapsi, jota rakastin enemmän, kuin mitään maailmassa. Mutta kuolema korjasi puolisoni ja minä yksinäni ikävyyden vaivaamana rupesin elämään maailman mukaan. Minä aloin tehdä leikkiä viinan kanssa tietämättä ja muistamatta että se on tuhansia sieluja jo onnettomina vajottanut maailmassa kurjuuteen ja ijankaikkisuudessa helvetin pimeyteen ja syvyyteen. Mutta minä tahdoin vaan olla miehenä miesten seurassa. Minusta tuli juomari, vaikka en itse huomannut, taikka oikeen sanoen, en ollut huomaavinani ennen, kun olin jo niin syvälle vaipunut, ett'en enää voinut itseäni pelastaa. Maailma turmelee sydämet, mutta se tekee sen niin viekkaasti ja kavalasti, salaa ja petollisesti, kuin käärme. Me emme sitä huomaa ennen kun jo olemme sen varmoja, katoomattomia uhria, kun olemme kokonaan turmeluksen vallassa.

"Voi sinä kirottu viina! Sinä upotit minun syvyyteen, josta tuskalla enää ikinä pääsen. Kuinka monta katkeraa kyyneltä sai armas lapseni, Lyyli, vuodattaa minun sinun vaikutuksestasi luonnottomana isänä ollessani ja viimiseksi, kuinka hirveän kirouksen olet päälleni saattanut murhatessani hänen.

"Voi maailman rikkaus! Sinä saatit minun pirullisessa ahneudessa halveksimaan siivoa, hyväntahtoista nuorukaista ja sen tähden saattamaan turmioon oman lapseni. Mitä nyt teen sinulle; mihin panen rikkauteni, koska minulla ei enää ole omaista. Voi armas Lyylini! Jos sinun takaisin saisin, niin olisin valmis uhraamaan kaikki, mitä minulla on. Mutta se on turhaa. Voinko edes milloinkaan saada anteeksi rikostani, jonka tein sinua kohtaan. Sydämeni, miksi et itke verikyyneleitä, maa, miksi et repeä, miksi et niele helvetin pimeyteen minua hirmuista murhamiestä?"

Niin huokaili katkerilla tunteilla täytetty isän sydän. Hannes oli sitä kuullessaan vaipunut ajatuksiinsa. Hän tuskin kuuli mitä isäntä puhui; hän mietti vaan, mitä kärsimyksiä armaansa, Lyyli oli hänen tähtensä saanut kestää. —

Eräänä päivänä lausui isäntä Hannekselle: "minulla ei ole enää ketään sukulaista, jolle taitaisin taloni ja tavarani antaa; minä julistan sinun perillisekseni. Suostutko siihen, poikani?"

"Kiitoksia tarjoumuksestanne!" vastasi Hannes. "Mutta minä en usko enää tarvitsevani maallisia tavaroita. Minä jätän pian kaikki tänne ja muutan toiseen maailmaan; minä tunnen voimani riutuvan ja ruumiini lakastuvan."

Isäntä lausui huo'aten: "viiminenkin toivoni on kadonnut. Sen olen kyllä ansainnut."

Hannes oli menettänyt nuoret voimansa sotaretkellään. Hänen nuori ruumiinsa ei kestänyt niin kovia ponnistuksia, kuin siellä tarvittiin. Hän riutui riutumistaan ja silmin nähtävästi ei hänellä enää pitkiä aikoja ollut jälellä. Sisällinen suru ja kaiho auttoi vielä häntä hautaa lähemmäksi. Aikaansa vietti hän milloin Paavolassa, milloin vanhempainsa luona Mäkelässä. Mutta rakkaimmat paikat hänelle olivat Leppäniemen kallio ja Lyylin hautakumpu kalmistossa. Niillä istuen vietti hän monta iltahetkeä muistellen entisiä armaita, onnellisia aikoja, milloin sai elää rakastajan ja rakastetun ihanaa elämää, jonka aurinko, Lyylin puhdas sielu, säteili hänen ihanista silmistään lämmittäviä, sulostuttavia säteitään.

Eräänä Elokuun iltana tapaamme Hanneksen taas istumassa lemmittynsä haudalla ajatuksiinsa vaipuneena. "Lyyli!" kuiskasi hän. "Sinä menit minua ennen pois, mutta kau'an ei tarvinne varrotaksesi armastasi, hän tulee pian perässäsi. Meidän ei sallittu täällä maailmassa omistaa toisiamme, mutta tuon synkän haudan tuolla puolen tapaan sinun yhtä puhtaana tahi puhtaampanakin, kuin täällä. Puhdas rakkaus on kuin hieno sade, joka kuivilla kesillä virkistää luonnon ja saattaa kaikki uuteen eloon. Se kirkastaa kiiltävillä helmillänsä kukkasten lehdet ja terät. Rakkaus jalostuttaa aatteet, se puhdistaa sydämet, virkistää sielun ja tappaa itsekkäisyyden. Se on Jumalasta alkuansa ja sitä hän suvaitsee ja siunaakin. Rakkaus on i'ankaikkisuuden onnellisuuden loistoa. Maassa se puhtaanakin on vielä himmeää, mutta haudan tuolla puolen on se i'ankaikkisesti kirkas ja loistava.

"Oi! jospa jo pian minunkin lakastunut ruumiini kannettaisiin tänne ja peitettäisiin multaan. Silloin vapautettu henkeni kohoisi ikuisiin rauhan majoihin, jättäen tämän surkean maailman."

Niin huokaili Hannes aavistamatta, että toivonsa piankin tuli täytetyksi. Hän kävi yhä heikommaksi ja lakastui kuin kukkanen, joka myrskyn kestettyään on jälleen kohottanut päänsä ihailemaan ilmaa, joka ei enää kuitenkaan ole sovelias hänen elämällensä. Hän oli uhrannut elämänsä armaansa ja isänmaansa tähden, mutta joita kumpaistakin oli onnettomuus kohdannut.

Kolme päivää siitä, kun tapasimme Hanneksen Lyylin haudalla, vaipui hän vuoteelleen, josta ei enää noussut. Isännälle, joka kyyneleitä vuodattaen pyysi häneltä anteeksi petostansa ja kavaluuttansa, lausui hän: "Maailma ei ole toteuttanut minun toiveitani eikä kuvitelmiani, mutta siitä en syytä teitä. Se on maailman yleinen tapa ja te olette vaan olleet välikappaleena sen täyttämisessä. Minä, kukatiesi, olen toivonut liikoja ja sen tähden saanut katkeruutta kärsiä. Maailma ei ole onnellisuuden eikä rauhan kotimaa; maailmassa ei ole enää paratiisia, sen olen jo aikoja sitte huomannut. Ne kaikki ovat maailman ulkopuolelta toivottavat ja etsittävät. Minä suon sydämestäni anteeksi teidän rikoksenne, jotka olette minua vastaan tehnyt, jos niitä on ja pyydän teitä tekemään samoin minulle. Minä rukoilen puolestanne, ett'ette enää lankeisi syntiin, josta tuskalla olette irralleen päässyt."

Itkeville vanhemmilleen lausui hän: "Minä olen osani jo maailmassa toimittanut, vaikka en osaksikaan velvollisuuksiani täyttänyt. Elkäätte surko, että pääsen täältä parempaan elämään."

Kau'an ei hänen enää tarvinnut kärsiä tuskia. Parin päivän perästä loppui hänen monivaiheinen, vaikka lyhyt elämänsä. Seuraavana Sunnuntaina saatettiin hänen ruumiinsa viimiseen lepokammioonsa, armaansa rinnalle, lepäämään. Isäntä lausui:

"Levätkäätte rauhassa! Maailma on taistelutanner, jossa usein vääryys totuuden polkee, mutta hauta sovittaa kaikki ja haudan tuolla puolen ei ole vääryydellä eikä kavaluudella mitään valtaa."

* * * * *

Monta vuotta on jo vierähtänyt sitte, kun Lyyli ja Hannes kannettiin maan mustaan poveen lepäämään. Jos, ystäväni, satut kulkemaan sen kalmiston ohitse kesä-iltana, niin aukaise rautaristikkoinen portti ja astu tuohon hiljaiseen rauhalaan! Käy sitte suoraan kalmiston perälle, niin saavut heidän hautakummullensa. Siinä kasvaa vahvaa ruohoa ja sen seassa pari ruusupensasta ja monen laisia kukkia; aivan lähellä levittää pihlaja suloista tuoksuansa. Iltatuulen henkiessä kumartelevat ruohot ja kukat maata kohden. Ne tahtovat lausua: "Ihmislapsi! Sitte vasta olet onnellisuuden saavuttanut, kun olet sydämesi puhtaana tuonne maan kylmään poveen säilyttänyt. Te'e se!" Ruusut seisovat totisina, ikään kun siskoonsa surren. Ne eivät taivuttele itsiään. Jos tahdot ymmärtää, mitä ne sanovat, niin astu lähemmäksi, haista niiden suloista hajua ja ihaile niiden kauneutta ja puhtautta! Pihlajassa humisee tuuli niin surullisesti, mutta kuitenkin suloisesti. Pieni lintu istuu sen oksalla ja laulaa. Mitä se laulaa? — Se laulaa lempeä, se laulaa rakkautta; rakkautta, joka ikuisilla siteillä yhdistää sydämet toisiinsa; rakkautta, joka kohoaa yli katoovaisuuden, rakkautta, joka säteillään lämmittää kylmää maailmaakin.