VI.
Seuraavana päivänä hämmästytti Schrandenin kylää odottamaton vierailu, joka sai juhlatuulella olevat kyläläiset aivan kuin puusta putoamaan.
Kello oli viiden korvilla iltapäivällä, kun kylänraittia ajoivat kahdet häkkirattaat, joilla kummallakin oli viisi kuusi istujaa, nuoria miehiä jääkärin takit yllä, kenttälakit päässä, pyssyt olalla leveistä hihnoista riippumassa.
Etumaisilla rattailla istui sen lisäksi naishenkilö, joka, samassa kuin hevoset kääntyivät kirkkomäelle, hyppäsi huimalla loikkauksella häkin ylitse ja loittoni linnaa kohden.—
Jokainen schrandenilainen tunsi hänet jo ensi silmäyksellä paroonivainajan lemmityksi, mutta yleinen hämmästys oli niin suuri, ettei kenenkään päähän pistänyt ajaa häntä takaa.
»Mustan Kotkan» ravintolan edessä pysähtyivät rattaat. Ikkunat temmattiin auki, ja ennenkuin vieraat olivat vielä ehtineet nousta jalkeille, remahti sekava tervehdysmelu heitä vastaan.
»Heiden pojat—eläköön—Heiden pojat», kirkui Felix Merckel, joka oli yhdessä Sellenthinin eskadroonaan kuuluvain toverien kera ollut monissa otteluissa, ja heilutti ikkunasta heitä vastaan vaahtoavaa oluthaarikkaansa.
Hänen isänsä avasi ripeästi oven herrashuoneeseen, jossa sai juoda ainoastaan viiniä, sillä olihan toivoa, että hyvinvoivain talollisten pojat tosiaankin pistäisivät viiniksi.
Mutta näillä ei ollut innokkaaseen tulotervehdykseen muuta vastausta kuin synkkä, miltei vihamielinen äänettömyys. Katsomattakaan meluajiin vetivät he häkeistä esiin kaikenlaisia työkaluja—sahoja, kirveitä ja lapioita—ja alkoivat riisua hevosiaan.
Schrandenilaiset ällistyivät.
»Lempo soikoon—mikä on tukkinut kurkkunne?» huusi Felix Merckel ikkunasta. »Ja mihin olette jättäneet ihmeotuksenne, luutnantti Baumgartin?»
Ei vieläkään mitään vastausta.
Schrandenilaiset alkoivat luulla, että vieraat aikoivat tehdä heistä pilaa, ja purskahtivat remajavaan nauruun.
Silloin astui Karl Engelbert, joka esiintyi joukon johtajana, ikkunan alle, mistä leveähartiainen Felix Merckel nojasi ulos, tervehti häntä puolisotilaallisesti ja sanoi: »Luvalla sanoen, herra luutnantti, emme ole tulleet juhlimaan emmekä muuten huvittelemaan—olemme hautajaisväkeä.»
»Täällä Schrandenissa ei haudata ketään», huusi Felix Merckel yhä nauraen, mutta hänen kasvonsa venähtivät huomattavasti pitemmiksi.
»Luvalla sanoen, herra luutnantti—meidät on kutsuttu hautajaisiin.»
»Kuka on kutsunut?»
»Entinen luutnanttimme Baumgart.»
»Pöllö—luutnantti Baumgart ei ole täällä—teidänhän juuri oli tuotava hänet mukananne.»
»Luvalla sanoen, herra luutnantti, hän on jo täällä.»
»Missä se mies sitte piilee?»
»Taidatte tuntea hänet ainoastaan synnyinnimeltään. Herra von Schranden oli hän ennen— —»
Savinen haarikka putosi Felix Merckelin kädestä murskaksi nuoren Engelbertin eteen. Olut pirskui korkealle hänen jaloilleen.— —
Sisällä vierashuoneessa nousi kova meteli, ikäänkuin hankittaisiin tappelua, sitten paiskattiin ikkuna jyrähtäen kiinni, ja kun Johann Radtke janonsa ahdistamana aikoi astua portailta ravintolan eteiseen, lennähti ovi kiinni aivan hänen nenänsä edessä.
»Niinhän meidät täällä ajetaan ovelta takaisin kuin mitkäkin retkaleet»—murisi Peter Negenthin synkkänä puristaen siteissä olevan kätensä nyrkkiin.
»Haluatko tulla valapatoksi?» kysyi Engelbert hiljaa astuen hänen eteensä. »Jos haluat, niin käänny takaisin. Mitä meiltä vaadittaneekin, lurjus se, joka unhottaa Dannigkowin kirkon.»
»Ja kenen kurkkua kuivaa, särpiköön siikojen uimavettä,» lisäsi Johann Radtke huoaten.
Engelbert heitti pyssyn olalleen. »Rattaat menkööt edellä!» komensi hän.—»Eteenpäin, mars!»—Kulkue järjestyi ja marssi linnaa kohden. Jälestä tallusteli joukko kyläläisiä, jotka kunnioitus pyssyjä kohtaan piti loitolla.
Sillalla seisoi Boleslav heitä vastassa.
Riemastuneena hän syöksähti ystäviänsä vastaan—saaden tuskin kiitollisuuden huudahdusta huuliltaan.
Engelbert ojensi äänetönnä hänelle kätensä. Mutta kun Boleslav tahtoi häntä syleillä, vältti hän sen.
Mielenliikutuksessaan ei Boleslav sitä huomannut. »Tiesin kyllä, että tulisitte», sammalsi hän. »Tiesinhän että minulla on vielä ystäviäkin—ettei minua ole aivan turvattomaksi jätetty näiden susien kitaan.»
Kukaan ei hänelle vastannut.
Jäykkinä ja äänettöminä kuin muuri seisoivat he rivissään, katseet vain arastellen harhailivat hänen ohitsensa.
Engelbert katkaisi ensiksi äänettömyyden.
»Olet kutsunut—olemme täällä—mutta aikamme on vähissä—sano, mitä meidän on tekeminen.»
Silmänräpäyksen Boleslav mahtoi kummastella, kun häntä näin jyrkän lyhyesti puhutteli se, joka hänelle aina oli ollut rakkain kaikista tovereista, mutta kuinka hän heitä olisi voinut epäillä?
Olivathan he saapuneet!
Ja sekaisin, sikin sokin syöksähtelevin sanoin kertoi hän heille, kuinka häväistys, jonka schrandenilaiset olivat aikoneet tehdä hänen isälleen, oli nyt purkaantunut hänen ylitsensä, ja mitä hän nyt oli päättänyt tehdä ystävien avulla.
Sillävälin tuijotti muutaman soraläjän takaa häntä kohden leimuava silmäpari, sillävälin värisi ja vavahteli naisolento, joka siellä istui keräksi kyyristyneenä.
»He ovat täällä — he ovat jo kylässä!» oli hän huutanut hätäisellä riemulla häntä kohden syösten kuin mikäkin harhahenki linnanpihan poikki.
Ensi näkemällä oli Boleslav pitänyt häntä vieraana. Hänellä oli, heleänvärinen karttuunihame, yönuttu höllästi kiedottuna aaltoilevan poven ympäri ja kirjava huivi solmittuna leuan alitse talonpoikaistyttöjen tapaan.
»Nämä ovat he antaneet ylleni», lisäsi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen huomattuaan toisen kummastuneen katseen.
Boleslav ei ajatellut häntä enempää. Sitten odottaessaan sillalla ystäviään hän näki tytön hiiviskelevän raunioiden välissä. Huivi oli solunut niskaan—aivan valtoinaan valui musta tukka päivänpaahtamille kasvoille.—Ikäänkuin mieletön nauroi tyttö yksikseen.
Silloin hävetti Boleslavia, että hänen oli täytynyt näyttää tämä nainen ystävilleen, ja hän aikoi heti antaa tytölle lähtöpassit, jottei hän enää joutuisi heidän näkyvilleen.
»Mitä täällä teet?» tiuskaisi hän.
Tyttö hätkähti. »En mitään, herra», vastasi hän kääntäen katuvana silmänsä maahan.
»Miksi nauroit?»
»Minäkö, herra?» sammalsi hän. »Olen vain iloinen.»
»Miksi?»
»Koska olen jälleen täällä.»
Oh—tuo kurja olento!
Mikä hänet kiinnittikään tähän maalipaikkaan, joka tarjosi hänelle vain häpeää ja puutetta ja jossa hän tästedes oli alttiina kaksinkertaiselle kurjuudelle?
Boleslav oli kuullut kerrottavan kotikissoista, jotka, kun asukkaat jättivät autioksi talon, johon ne olivat kotiutuneet, mieluummin kuolivat siellä nälkään kuin läksivät isäntäväkensä mukana muille maille.
Mitähän, jos tätäkään kissalajia ei voinut ajaa tiehensä!
Tällä hetkellä olisi ollut julmaa antaa hänelle karkotuskäskyä. Sai jäädä siis huomiseen, kunhan vain oli poissa näkyvistä.
»Korjaa luusi», käski hän, »ja älä tule minun äläkä vieraitten nähtäviin.»
Silloin oli tyttö nöyrästi painanut päänsä alas ja kadonnut soraläjän taakse. Siellä kyyrötti hän nyt vavisten pelosta, että hänet huomataan.— —
Boleslav oli lopettanut.
Engelbert vaihtoi neuvottelevan silmäyksen toveriensa kanssa; sitten hän sanoi: »Olemme tuoneet tarpeelliset työkalut mukanamme—jos annat meille lautoja, teemme tuotapikaa kirstun.»
»Tosin siitä ei tule mitään ritarillista ruumiskirstua,» lisäsi Peter Negenthin karkeasti hymyillen.
Engelbert heitti häneen nuhtelevan katseen. Pieni joukko kuiskutteli ja nurisi.
Iloisessa luottamuksessaan ei Boleslav nähnyt eikä kuullut siitä mitään. »Muistattehan vielä», huudahti hän, »kirstun, jonka pimeässä teimme nuorelle Dohnan kreiville? Kaksi tuntia meiltä siihen meni, emmekä nähneet kättä silmiemme edessä.»
Mutta hänen muistelmansa eivät herättäneet mitään vastakaikua.
»Joku jääköön hevosten luo», sanoi Engelbert, »me muut etsimme lautoja. Iltaan mennessä täytyy kaiken olla valmiina.»
Boleslav, huolissaan siitä, mitä voisi tehdä ystävilleen mieliksi, ajatteli viinivarastoa, jonka oli löytänyt kellarista tulelta säilyneenä.—Siellä oli myös talon ruokavarasto, hieman leipää ja savustettua lihaa, valitettavasti aivan liian vähän, jotta niillä olisi voinut ystäviä kestitä.
»Syötävää ei meillä ole juuri mitään», sanoi hän, »mutta ettekö tahdo ainakin ottaa siemausta viiniä, ennenkuin ryhdytte työhön?»
Vieraat vaikenivat synkän näköisinä.
»Älä huoli», tuumi Engelbert keveähköllä äänensävyllä. »Viini raukaisee ruumista ... työllä on kiire.»
Ja hän kumartui tarkastellen kopeloimaan muuatta hiiltynyttä lautaa, jollaisia virui hajallaan raunioiden välissä.
»Tämä menee mukiin», sanoi hän, »mutta älkää sahatko hiiltynyttä pois, se saa käydä maalista.»
Ja hän meni Boleslavin seuraamana edelleen valitakseen vielä pari kolme lautaa.
Silloin vilahti heidän edestään maasta pystyyn jotakin heleänväristä, joka oli samassa kadonnut lähimmän muurin taakse.
Boleslav puristi kätensä nyrkkiin. Hän oli tuntenut Reginan.
»Anteeksi», sanoi hän, »etten voinut teille lähettää parempaa sanantuojaa, mutta minulla ei ole ketään muuta saatavissa.»
Engelbert tahtoi puhua, mutta hänen kielensä oli aivan kuin sidottu.
»Ja sinun on hänet täytynyt ensin pukeakin?»
»Niin», sanoi Engelbert, jonka puheliaisuus pääsi valloilleen. »Tapasin hänet puolikuolleena ja revityin vaattein makaamassa oven edessä, kun yöllä nousin ja menin katsomaan, mitä koirat haukkuivat.»
»Kuinka? Oliko se jo yöllä?»
»Kahden aikaan aamulla.—Tämä lauta tässä on hyvä—sen voitte ottaa.—Hän oli kulkenut viisi peninkulmaa seitsemässä tunnissa.—En ikinäni olisi sitä pitänyt mahdollisena.—Hän makasi kuin mikäkin ammuttu saukko—niin jäykkänä ja kiiltävänä —ja haukkoen henkeään—ja paperipalaasi puristi hän käsissään. Hän tahtoi nousta, mutta painui paikoilleen—ja silloin noudin viinaa ja hieroin sillä hänen ohimoitaan ja annoin hänelle— — —»
Joku tovereista, joka oli häntä seurannut, katsoi häneen kummissaan. Hän pelästyi ja pysähtyi keskelle lausetta.— — —
Seuraavina tunteina kuulivat schrandenilaiset, jotka raivoissaan ja hämmästyneinä juoksentelivat pitkin virran rantaa, linnansaarelta ahkeraa vasaroimista ja sahaamista ja kalkutusta, joka ei näyttänyt merkitsevän mitään hyvää.—
Näinkö siis heidän kauneimmat suunnitelmansa raukesivat tyhjiin?
Ei kestänyt kauan, ennenkuin näyttäytyi vanha Hackelberg olallaan pyssy, jota hän tavallisesti piti lantatunkioon haudattuna. Hän näet pelkäsi, että se häneltä jälleen viedään, kuten kerran oli tapahtunut, kun hän torilla huvittelihe ampumalla yölepakoita, jotka hänen vakuutuksensa mukaan selvällä päivälläkin lensivät parvittain hänen perästään. Tällä samaisella kelpo pyssyllä oli hän aikaisemmin joka yö harjottanut salametsästystä, mutta sitten kun pettämättömän käden oli juopottelu muuttanut heikoksi ja vapisevaksi, oli tämä hupainen ammatti täytynyt jättää sikseen. Vain silloin tällöin, kun hän oli juonut oikein rennosti, valtasi yhtäkkiä ihanien metsästysretkien muisto hänen mielensä. Silloin hän hoiperteli piilopaikkaansa, kaivoi pyssyn kätköstään ja ampui ilmasta ensimäisen pääskysen, joka livertäen vilahti ohitse.
Lavertelevalla puheliaisuudella, joka hänelle oli ominainen, alkoi hänkin pauhata.
»Schrandenilaiset, kunnia kutsuu—aseihin pettureita vastaan!—Olen onneton isä—lapseni on hän minulta ryöstänyt—ammun hänet kuoliaaksi—mokoman koiran.»
»Mutta hänhän on jo kuollut», tuumi joku.
»Onko hän jo kuollut?—Ei haittaa mitään—sikiö on hänkin ammuttava kuoliaaksi—kaikki ovat he ammuttavat kuoliaiksi.»
Sillävälin juoksenteli Felix Merckel vierashuoneessa edestakaisin kuin haavotettu karju.—Hän tunsi kylliksi Heiden pojat tietääkseen, että jos heidät ärsytettiin tai heidän kimppuunsa hyökättiin, eivät he tunteneet mitään rajoja. Välttämätönnä seurauksena täytyi olla verenvuodatus, jollaista ei aavistanut kukaan niistä, jotka ulkona räyhäsivät.—Ja silloin—mitä silloin? Eikö loukatun lain koura silloin tarttuisi ensiksi häneen, luonnolliseen johtajaan?
Mutta toiselta puolen—pitikö tälle luikkarille, joka oli uskaltanut väärällä nimellä hiipiä toverien luottamukseen, vieläpä puijata luutnantin valtakirjan—miehelle, joka nyt kaksin kerroin ansaitsi jokaisen urhoollisen, kunniakkaan sotilaan vihan ja inhon, pitikö hänelle suoda tämä voitonriemu?
Herra Merckel vanhemmalla oli sillävälin muita huolia.
Hänestä oli erittäin moitittavaa, että niin suuri määrä jaloa suuttumusta laukaistiin turhan tähden tyhjään ilmaan, ja hän päätti tehdä lopun tästä vallattomuudesta.
Hän astui talon portaille ja huusi hänelle ominaisella isällisellä hyväntahtoisuudellaan alhaalle joukkoon: »Piirinne esimiehenä, rakkaat lapset, en saata sallia, että julkisella paikalla pidätte tuollaista meteliä.—Etsikää kauniisti suljettu huone, lapset—siellä saatte elämöidä kuinka paljon tahdotte.»
Että »suljetulla huoneella» tarkotettiin vain »Mustan Kotkan» kapakkaa, oli jokaiselle selvänä, ja viittä minuuttia myöhemmin oli väkijuomien nauttiminen jo saanut vauhdin semmoisen, ettei paremmasta apua.
Felix oli nojannut pörröisen päänsä käsiinsä ja tuijotti synkän raivoisasti eteensä.
Ei kukaan preussilainen isänmaan ystävä, vielä vähemmän mies, joka kantoi miekkaa, saanut sallia sellaisen tekosen tapahtuvan, ennen kuolla—ennen—
Ja hän alkoi puhua joukolle innokkain sanoin.—
Vaikutus tuli pian näkyviin. Yksi toisensa jälkeen pujahti pellolle, palatakseen pian takaisin jokin ase mukanaan—millä tuliluikku, millä käyräsapeli, millä viikate.
»Olkaa aina kauniisti, rauhallisia ja isänmaallisia, lapset!» huusi myhäillen vanha Merckel tähystellen vilkkuvilla silmillään tyhjiä haarikoita.— —
Oli tullut yö. Kaksi ruskeankeltaista talikynttilää savusi tarjoilupöydällä tukehuttavan kuumassa, täpötäydessä huoneessa, jonka puolipimeässä kirkasten viikatteiden heijastukset välähtelivät kuten salamat. Silloin syöksyi huoneeseen pari poikasta, jotka olivat olleet vartioimassa nostosillan luona, huutaen: »He tulevat, he tulevat!»
Nousi raivoisa ulvonta.
Kaikki tunkeutuivat ovelle. Felix Merckel riensi makuuhuoneeseensa ottaakseen miekkansa vyölleen, mutta ei palannut takaisin.—Luultavasti hän oli malttanut mielensä nähdessään aseen, jota oli niin kauan kunnialla kantanut.
Hänen isänsä kehotteli sillävälin raivoajia levollisuuteen ja malttiin, erittäinkin niitä, jotka eivät vielä olleet maksaneet juomalaskujaan.
»Eteenpäin!» lallatti vanha Hackelberg. »Kostakaa lapsi parkani puolesta—hakatkaa heidät maahan!»
Kauppatorille, jolle kuu pilvien verhosta valeli himmeää loistettaan, oli koko kylän väki kokoontunut. Yksin rintalapsetkin olivat temmatut kehdoistaan. Heidän paruntansa sekaantui tuhatääniseen meluun.
Synkkänä ja äänetönnä katseli kirkko tummine varjoineen tätä hurjaa näytelmää. Synkkänä ja äänetönnä lepäsi pappilakin paikoillaan.
Vanha visapää oli pitänyt sanansa. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, mitä tapahtui.—
Linnalle vievää tietä reunustavain majojen takaa kajasteli tummanpunainen tulenloiste. Matalain kattojen ylitse kiemurteli mustanharmaa savu korkeutta kohden. Purppuranpunainen huuru levisi kuin tulipalon loimo suviyön kalpeaan hämärään.—
Yhteisen vaikuttimen voimasta alkoi joukko paltoutua kirkkotietä myöten hautuumaalle, joka sijaitsi muutamain askelten päässä reunimmaisista taloista, aivan tien varressa.
Siellä portilla voitaisiin tulijoilta parhaiten sulkea tie.
Ne, jotka olivat olleet mukana sotaretkellä, järjestyivät riveihin. Olihan sotilasten taisteltava sotilaita vastaan.
»Missä on Merckel?» huusi kummissaan joku, joka tällä hetkellä odotti kuulevansa luutnantin komentavan äänen.
»Missä on Merckel?» kajahti ällistynyt kaiku joka suunnalta.
Rauhotuttiin sentään jälleen. Hänhän oli vain mennyt noutamaan aseitaan.
Tulenloimo läheni lähenemistään.
Erotettiin jotakin mustaa, nelisnurkkaista, joka heilui ilmassa liekkiseppeleen ympäröimänä.
»Ruumiskirstu—ruumiskirstu!» murisi joukko ehdottoman väristyksen valtaamana.
Silloin äkkiä—kukaan ei tiennyt, ken alotti—oli kuin samassa hengenvedossa olisi sama ajatus välähtänyt kaikkien mielissä—silloin äkkiä viritti joukko kohisevana kuorona hirveän virrenvärssyn:
»Herramme Schrandenissa, jonka tähden
hävetä saamme kaiken kansan nähden
ja käydä mieron pilkkana,
lyö rutolla, o Jumala!»
Ja ruumissaatto läheni lähenemistään. Jo levittivät soihdut loimotuksensa veisaavan joukon ylitse, jo tunkeutuivat vaimot ja lapset, jotka olivat etumaisina joukossa, kirkuen taaksepäin— —
Joukkoon aukeni kuja—juuri siksi leveä, että ruumissaatto sopi siitä kulkemaan, ja sulkeutui heti saattueen viimeisten miesten jälestä.
Kuusi miestä kantoi ruumiskirstua olallaan ja vapaissa käsissään he heiluttivat päresoihtuja ajellen niillä joukkoa syrjään.—Toiset kuusi seurasivat perästä ladatut pyssyt kainalossa.
Mutta edellä, kenttälakki takaraivolla, käsissään kaksi pistoolia hanat vireissä, leimuavin katsein tähystellen vastustajiaan, kulki Boleslav, raivaten tietä isänsä ruumiille.
Yhä syvemmäksi repeytyi rako väkiryhmään, yhä ohuemmaksi kävi aita, joka erotti saattueen asestetuista schrandenilaisista.
Nämä katselivat levottomasti kaikille suunnille, sillä he tunsivat itsensä johdottomiksi.
Jo seisoi Boleslav rinta rintaa vasten heidän edessään.—He tahtoivat tunkeutua eteenpäin. Silloin—äkkiä hätkähtivät heidän rivinsä, sillä heidän korviinsa kajahti lyhyt, sotilaallinen »seis!» jonka he olivat usein kuulleet sotaretkellä.
Ja vanhan tavan mukaan tottelivat heidän jäsenensä, vaikkakin tahto ponnisteli vastaan.
Boleslav, joka tämän komennon oli huutanut kantajille, huomasi hätkähdyksen miesseinässä edessään—äkillinen pelastava ajatus leimahti hänen aivoissaan.
»Hiljaa!» komensi hän edelleen.
Kukaan ei liikahtanut.—Hänen katseensa, hänen äänensä hallitsi heidät.
»Kuka teistä on ollut sotilaana? Kuka on auttanut kuningasta vapauttamaan maan?»
Synkkä, puoleksi vastahakoinen murina kulki rivien lävitse, mutta vastasivathan he sentään.
»Kuningas on lähettänyt teidät kotiin», jatkoi hän, »koska on tehty rauha;—luuletteko sen olevan hänelle mieleen, kun hän kuulee, että olette jälleen rikkoneet maan rauhan?—Hyi, sanoo hän, niin käyttäytyvät puolalaiset, mutta eivät preussilaiset.— —Sentähden tie auki—pojat—tie auki!»
Miesmuuri aaltoili ja huojui, se alkoi jakaantua, ja hetkisen häämötti hautuumaan portti vapaana Boleslavin silmiin—mutta takaapäin tunkeutui keskustaan uusia olentoja, jotka sulkivat aukeaman.
Meteli nousi uudelleen—siihen sekaantui ivanauru, remuava ja rähisevä—ja seuraavana hetkenä hän näki etumaisten hartioiden välistä jotakin pyöreää, mustaa ja välkkyväreunaista, jonka takaa näkyi häijysti salamoiva silmä, suuntautuvan hänen otsaansa kohden.
Hän näki sen vain vilaukselta, tuskin siksi, että ehti tajuta, mikä häntä lähinnä odotti. Silloin kuului hänen takaansa kimakka kirkaisu—olento, valkoinen ja notkea kuin pantterikissa, syöksyi hänen ohitsensa ja heittäytyi schrandenilaisten joukkoon, joka jakaantui uudelleen. Siten syntyneellä avoimella paikalla Boleslav näki kaksi olentoa, jotka kierivät maassa, naisen, joka oli käynyt miehen kimppuun ja ponnisteli vääntääkseen kiiltävän pyssynpiipun hänen käsistään.
Ne olivat puuseppä Hackelberg ja hänen tyttärensä. Tämän oli täytynyt salavihkaa ja huomaamatta seurata ruumissaattoa; sillä Boleslav ei ollut nähnyt tyttöä sen jälkeen kuin tämä oli kadonnut linnanraunioiden taakse.
Uteliaina tunkeutuivat ihmiset luo, tahtoen tietää, mitä maassa kierivä kerä merkitsi.—Käyttäen hyväkseen tätä hämmennyksen hetkeä, kulki Boleslav, ruumiskirstu perässään, painiskelijain ohitse hautausmaan portille.
Hänen takanaan pamahti pyssy, joka vääntelevissä käsissä oli lauennut.
»Vartioikaa porttia!» huusi hän kuudelle, jotka seurasivat kirstua, kantajain jatkaessa matkaansa hautakumpujen välitse Schrandenin vapaaherralliseen sukuhautaan.
Karl Engelbert, joka komensi jälkijoukkoa ja oli ensimäisenä asettunut paikoilleen uhatulle portille valmiina hengellään ja verellään sitä puolustamaan, näki pimeänhämärässä, joka syntyi soihtujen loitottua, kuinka joukko syöksi painiskelijain kimppuun.
Nainen päästi pari kolme vihlaisevaa kirkausta. Ilmeisesti väkijoukko alkoi heti purkaa raivoaan häntä kohtaan. Epäilemättä he tappavat hänet, jollei hän saa pikaista apua.
»Päästäkää hänet!» huusi Engelbert, jykevin nyrkiniskuin sivallellen väkijoukkoon. Seuraavassa tuokiossa hiipi olento, joka juuri oli pelastunut varmasta kuolemasta, uudelleen hänen ohitsensa—, kyyristyi kirkkomaan kuivaan vallihautaan ja vilahti kuin varjo aidan vartta pitkin yöhön.
Schrandenilaiset alkoivat rähisten juosta hänen jälestään.
»Mutta hautaus?» huusi joku.
»Piru vieköön hautauksen», huusi toinen vastaukseksi heittäen aran katseen vartioiviin miehiin, joiden kanssa ei näyttänyt olevan leikittelemistä.
Tämän turvattoman otuksen metsästys oli paljon parempi huvitus kuin täällä panna oma nahka parkkiin.
Ja kuten parvi verikoiria syöksyivät schrandenilaiset tiehensä.—Puuseppä Hackelberg yritti tehdä samoin ja nousi vitkaan, mutta kellahti ojaan, jäi siihen makaamaan ja nukkui.