HEIMOKÄRÄJÄT.
Vain vähän matkaa piilopirtistä pohjoiseen aukeaa suuri selkä. Sen etelärannalta pistäikse rinnakkain syvälle järveen kaksi kapeata niemekettä. Toinen niemeke on matala, toinen korkea. Matala on Käräjäniemi, korkea Uhriniemi.
On varhainen syysaamu. Käräjäniemellä on elämää ja liikettä. Tuolta tulee miehiä soutaen, täältä ratsain, sieltä käyden. Sotisovat ja komeaksi kirjaillun vyön solet välkkyivät puitten välitse. Mutta miesten muoto oli tavallista vakavampi: kaikki olivat kuulleet, mitä oli tapahtunut suurelle Osmalle. Reippautta oli kuitenkin mielissä. Olemme Karjalan miehiä ja Karjala on meidän heimomme, niin, Karjalan heimon maa! Ja kellä oli sankaria Osman vertaa! Näin puhui jokaisen katse.
Vaan jo kaikui Osman vakava ääni yli vaarojen, ja miehet kiirehtivät Käräjäniemelle. Siellä oli pyörässä 14 kiveä, sillä Karjalan heimo jakaantui 14 sukuun ja kunkin suvun päämiehellä oli oma kivensä. Kyllä tulivat suvun muutkin miehet käräjille, mutta he asettuivat pyörän ulkopuolelle, kukin sukunsa päämiehen läheisyyteen. Osma istui jo kivellään ja katseli, saapuivatko kaikki 14. Niin, ne saapuivat. Vakava oli miesten mieli, kun he katselivat tietäjäänsä, jolta entinen voimakas ryhti oli poissa. Vaan tietäjästä liukui katse pikku Osmaan, joka totisena seisoi isänsä takana. Ja miesten mieli kävi niin hyväksi, niin sanomattoman hyväksi, sillä nuorella Osmalla oli kaikki tietäjäsuvun merkit: kuoppa leuassa, ylähuulen keskellä soma kaari alaspäin, suuret harmaat silmät, korkea otsa ja tuuheat kiharat hartioilla. Voisiko enää enempää pyytää!—
Jopa kaikuu suuren Osman ääni: "Mitä kuuluu Karjalan kulmilta, heimoni mailta?"
Osman vierellä istuva harteva ja tanakka Äyrämö, jonka suku veti vertoja itse tietäjän suvulle, vastaa: "Minun sukuni mailta ei mitään uutta kuulu, rauhassa olemme saaneet siellä etelässä elää. Tänä kesänä on erikoisen paljon kulkenut Voionmaan kauppiaita vesillämme ja hehän eivät koskaan nouse maihin ryöstämään, kuten pirkat ja jommit."
Harmaapartainen Virras ja kumaraselkäinen Tiuro nyökkäsivät päätään merkiksi, ettei heilläkään ollut mitään erikoista sanottavana.
Silloin alkoi puhua Pelko, mies pitkä ja solakka kuin lehdon koivu: "Mutta mepä Laatokan rantamilla emme ole saaneet rauhassa elää. Ei se ole ollut idän vainolainen eikä Hämeen hätyyttäjä, jonka kanssa olemme saaneet taistella kaiken kesää; ei, susien kanssa olemme taistelleet yli voimain." — Sitten hän kertoi, miten idästä päin ensin oli tullut muutamia susia, mutta sitten yhä suurempia ja suurempia susilaumoja. Heimon miehet olivat ajaneet ne monet kerrat takaisin kauas itään, mutta jonkun ajan kuluttua ne taas palasivat. Miehiä oli aina paimenessa, vaan sittenkin tapahtui tuhoja. Olivatpa sudet jo ryöstäneet kaksi lasta ja repineet yhden paimenen.
Yhdessä alettiin nyt tuumailla, mitä tehtäisiin, sillä olihan silloin hätä käsissä, kun Pelko valitti. Osma kyseli tarkoin: oliko metsäonni säilynyt, oliko kotihaltijoita muistettu; oliko vainajien hengille uhrattu; oliko metsän haltijoita lepytetty? Mutta kun Pelko vastasi, että kaikki uhrit ja palvelukset oli toimitettu kuten ennenkin, ja että metsäonni oli ollut tavallista parempi, päätti Osma, etteivät sudet olleet tulleet haltijoitten tahdosta, vaan jonkun pahansuovan noitumisesta. Joku idän noita oli varmaan ne lähettänyt, ja silloin ei auttanut muu kuin antaa susille rautaa. Päätettiin siis, että heti kun sudet taas ilmestyvät, panee Pelko arpakapulan kiertämään ja kunkin suvun parhaat metsämiehet lähtevät silloin Pelkosen maille näyttämään susille keihästä ja nuolta.
Sitten siinä hetken päästä alkoivat puhua Räikkö, Sarvi ja Kauko, jotka kaikki olivat pitkiä, jykeviä miehiä. Muistotarina kertoi, että nämä suvut olivat lähteneet samasta juuresta. Suvun kantaisällä oli ollut kolme poikaa. Mutta ne olivat olleet niin riitaisia keskenään, että erkanivat eri haaroille ja niin syntyi kolme sukua. — Kun Sarvi alkoi puhua, myhäilivät heimon miehet, sillä sehän oli vanha juttu, että jokaisilla käräjillä soviteltiin noitten kolmen suvun asioita. Niinpä nytkin oli taas kiistaa kalavesistä ja oravametsistä. Kun oli kuultu kaikki valitukset ja syytökset, päätettiin, että Osman, Tiuron ja Äyrämön suvusta lähtee kaksi miestä ja nämä kuusi miestä sitten käyvät riitelevien sukujen rajat, jotta kiistat kerrankin loppuisivat.
Tuskin oli tämä päätös tehty, kun vastapäätä Osmaa istuva pienikasvuinen Päivö alkoi puhua. Hänen tukkansa oli sysimusta, liikkeet tuliset ja tummat silmät aivan säkenöivät, kun hän puhui. Kerrottiinkin, että Päivö oli vain puoleksi karjalainen. Hänen sukuaan oli kaukana Yömeren rantamilla. Siellä itse suuri Päivö leiskotti öisin ihmeellistä taikatultaan lumoten sillä yksin haltijatkin, jotka silloin antoivat Päivölle tietoja tulevista tapauksista, tai lahjoittivat hänelle kuolemattomuuden nestettä. Eräs Karjalan poika oli ennen vanhaan erämatkalla tavannut tuon suuren Päivön tyttären ja niin joutunut tummasilmän lumoihin, että toi hänet puolisonaan Karjalan maille. Tästä sitten polveutui karjalainen Päivösuku, joka muuten oli koko heimon lempisuku, kaikki pitivät päivöläisistä. Hyväntahtoinen hymy levisi nytkin miesten kasvoille, kun Päivö alkoi vilkkaasti valittaa, miten hänen sukunsa yksin sai pohjoisessa taistella vieraita vastaan, jotka taas olivat tulleet Karjalan heimon alueelle. "Pitäisipä taas kerran koko heimon tulla pohjoista veljeään auttamaan", päätti Päivö.
Niin, kukapa ei olisi tahtonut varjella heimoaluetta. Mutta ensin toki asia tutkittiin ja silloin huomattiin, että Päivön valitus permalaisista oli vallan aiheeton. Kesän aikana oli Perman kauppiaita kulkenut vesiteitä Karjalan ja Kainun maan poikki Ruijaan ja siihen heillä oli oikeus. Jos he sitten yöpyessään olivat kalastelleet ja jonkun linnun ampuneet, ei sitäkään voitu katsoa rikokseksi, sillä vanha perintätapa sanoi:
"Ken syödäkseen ottaa nauriin halmeesta, kalan vedestä, otuksen oksalta, ei hän varasta."
Mutta Päivön toinen valitus teki miehet vallan vakaviksi. Kainulaiset elelivät kuin kotonaan Karjalan heimon pohjoisimmilla alueilla: verottivat lappalaiset, vetivät rikkaimmat apajat, kaatoivat parhaan metsänriistan. Olipa joku uskaltanut jäädä asumaankin Karjalan maitten rannoille.
Alkoipa siinä nyt pohtiminen. Ja päätökseksi tuli, että jos kainulaisia edelleenkin kuljeksii Karjalan mailla, niin heti kun järvet saavat kannen, suot sillan, lähdetään Kainuun. Silloin opetetaan kainulaisille ja heidän hornan päällikölleen, Vaaraviitalle, mihinkä asti Karjalan alue ulottuu. Jättäneet ovat hämäläiset Karjalan maan, kauan ei uhmaile Kainun kansa!
Kun vielä oli päätetty pari pientä asiaa, alkoi itse Osma puhua: "Te tiedätte, mikä minua on kohdannut ja olette varmaan ajatelleet kostoretkeä Hämeeseen." — Vilkas humina kuului nuorten miesten parvesta ja Päivö tapaili jo tapparaansa. Mutta tietäjä jatkoi: "Olen kuitenkin ajatellut, että jätämme nyt kostoretken. Vaimoani kyllä etsin siksi, kunnes hänet löydän joko elävänä tai kuolleena. Neljä parasta miestäni on jo matkassa ja itsekin lähden kohta, mutta yhteiselle kostoretkelle en kehota. Sillä niin se on, kostoa seuraa kosto, vihan kylvöä viha. Jokaisen vieraan, joka tunkeutuu Karjalan alueelle, me armotta karkotamme, mutta jättäkäämme kostoretki nyt, kun tuho on kohdannut minua ja haltijatkin kieltävät lähtemästä." — No niin, mitäpä heimolla olisi ollut tietäjän tahtoa vastaan. Päivö vain oli ihmeissään. Hän ei voinut ymmärtää, miten mies, jonka vaimo oli ryöstetty, ei halunnut kostoa, ja hän, Päivö, tahtoi kostaa koirankin katoamisen. Suuri on sentään sankari Osma!
Seurasi hetken hiljaisuus. Osma oli niin vakavan juhlallinen, että suuri odotus täytti miesten mielet, kun hän taasen alkoi: "Heimoni miehet, te tiedätte kaikki, että isieni henget asuvat täällä pyhässä kuusikossa, vaikka kotini onkin kaukana täältä. Eräs isistäni, kauan sitten — minä olen hänestä jo seitsemäs — tahtoi tuoda pirttinsäkin tänne pyhän lehdon liepehille voidakseen paremmin palvella haltijoita ja uhrata isien hengille. Mutta silloin sukumme kantaisä, mahtava Osma, jota kaikki kunnioitatte, ilmestyi hänelle yöllä unessa ja sanoi: 'Vasta sitten kun Karjalan heimon maa ulottuu merestä mereen, saa Osma muuttaa pirttinsä pyhän maan liepeille.' — Viime talvenahan kävimme Valkean- ja Yömeren rannoilla ja etelässä on meri kauan ollut maamme rajana. Kun nyt pirttini on raunioina ja Karjalan alue ulottuu merestä mereen, niin ajattelen rakentaa uuden pirtin tänne haltijoitten maahan. Luulenpa, että suuri onnen aika alkaa Karjalalle", lopetti Osma.
Riemuiten päätti heimo, että Osma siirtyy tänne asumaan, ja samalla koittaa Karjalassa ikuinen onni. —
Heimokäräjät päättyivät.