LÄHTÖ HÅLOGALANNISTA.
Oli kulunut viisi vuotta. Osma oli kehittynyt mieheksi. Hän oli pitkä, hartiakas, komea kuten kaikki Osmat ja parranhaiveniakin oli jo leuassa.
Nuoresta ijästään ja vieraasta syntyperästään huolimatta oli hän saavuttanut suuren luottamuksen. Ulvin uskottu oli hän alun pitäen ollut, mutta aivan huomaamattaan oli Torulvkin tullut siihen, ettei päättänyt mitään tärkeämpää asiaa kysymättä Osman mieltä. Ja viisaita olivat Osman neuvot aina. Myöskin häneen luotettiin niin, että hän usein sitä itsekin ihmetteli. Yhdessä asiassa vain ei luotettu: aina oltiin varuillaan, ettei hän pääsisi pakenemaan. Eikä Osma päässyt, mutta silti oli hänen kaipauksensa sanomaton, — niin, ehkä suurempikin juuri siksi, kun tiesi turhaksi toiveetkin kotiin pääsemisestä. — — —
Kaunis oli keväinen aamu. Tunturien tummat kuuset seisoivat kyllä yhtä vakavina kuin talvellakin, mutta lehtimetsä upeili uudessa vaaleanviheriässä puvussaan ja leivon laulu soi laaksossa. Torulvin miehet olivat juuri lähdössä merelle kalastamaan, kun pikaviesti tulla lennähytti etelästä, minkä hevosen kavioista lähti. Tuskin oli hän päässyt pihaan, kun jo huusi: "Kaikki on mennyttä, Tröndalagin vapaus on mennyttä! Kamalasti kävi taistelussa! Meidät voitettiin perinpohjin, ja kuninkaamme, Tröndalagin kuuluisa kuningas, joutui Harald Hårfagren vangiksi. Ja viikon päästä on Harald täällä! Vastustaa ette voi, paitsi jos itse Odin Valhallan urhojen kera avuksenne rientää!" — — —
Torulv vetäytyi heti tupaan neuvottelemaan luotettavimpien urhojensa kanssa. Joukossa oli Osmakin. Ja pian oli päätös tehty. "En koskaan, en koskaan alistu Haraldin läänimieheksi ja veronmaksajaksi", sanoi Torulv. "Ennemmin jätän ijäksi päiviksi tämän Hålogalannin ja lähden sinne, jonne Haraldin kavala käsi ei ulotu. Kaukana Lännenmeren vaahtoisessa sylissä on Islanti. Sinne lähti uljas Ingolfr Arnarson, siellä on tilaa minullekin. Tuskaista on jättää isien maa, mutta ennemmin vapaana Islannissa kuin orjana täällä Norjassa Ja koittanee kerran kostonhetki Haraldillekin." — — —
Näin oli maastalähtö päätetty. Heti lähetettiin viesti Hålogalannin huomatuimmille perheille, että voivat lähteä kuninkaansa mukana Islantiin, jos niin tahtoivat. Ja moni päättikin lähteä.
Kiireesti valmistettiin Torulvin kartanossa lähtöä. Pitkät meriuiskot otettiin esille ja korjailtiin tarkoin. Kaikki kalleudet ja irtain omaisuus vietiin veneisiin ja mitä, ei saatu sopimaan, se kätkettiin tarkoin saarille, josta ne myöhemmin päätettiin käydä noutamassa.
Torulv ja Orvar-skald vetivät parhaan veneen erikseen. Sitten he hitain askelin menivät temppeliaitan luo. Paljastetuin päin he katselivat sitä kauan. Vihdoin virkkoi Torulv: "Oletko varma, Orvar-skald, että åsat hyväksyvät työmme?"
"Olen", oli runoilijan lyhyt vastaus, ja niin alkoi työ. Hellävaroin hajoittivat he nyt temppeliaitan ja veivät sen osa osalta veneeseen. Ei pientäkään naulaa tai sirua jätetty viemättä. Ja kun koko aitta oli veneessä, nostivat he peruskivet maasta ja vierittivät nekin veneeseen. Viimeiseksi lapioivat he temppeliaitan alla olevan mullan nahkasäkkeihin ja veivät säkit veneeseen.
Muutaman päivän kuluttua oli kaikki lähtökunnossa, ja joka puolelta saapui venematkueita, jotka kuninkaan mukana tahtoivat jättää maansa. Oi, kyllä oli surullistakin surullisempi jättää synnyinmaa! Monta kyyneltä oli näinä päivinä vuodatettu. Surullisin oli kuitenkin Osma, sillä hänen suruunsa yhtyi synkkä toivottomuus. Tähän asti oli hän toki ollut samalla maankamaralla kuin Karjala, mutta nyt lähdettiin mittaamattoman ulapan taa. Siellä ei ollut enää pelastuksen toivoa. Mutta mikäs auttoi, lähteä täytyi.
Kun kaikki olivat paikoillaan veneissä, käski Torulv puhaltaa torveen lähtömerkiksi; vaan samassa huomattiin, että Orvar-skald oli poissa. Lähteminen jäi ja alettiin tiedustella, mutta kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Torulv tuli jo levottomaksi, vaan silloin näkyi runoilijan komea olento korkealla kalliolla, meren rannalla. Ja ennenkuin kukaan ennätti mitään sanoa, alkoi hän valtavalla, miehekkäällä äänellään laulaa sepittämäänsä jäähyväislaulua. Ensin hän ylisti Hålogalannin kauneutta, sen valoisia kesäöitä ja mahtavia pohjanpaloja. Sitten hän lauloi menneitten aikain suurista sankareista. Viimeksi hän kertoi Torulvista ja hänen mainetöistään. Lopuksi hän lauloi lähtöhetken kaipauksesta ja kaihosta tavalla, joka pehmitti kovimmatkin sydämet. Ainoakaan silmä ei ollut kuivana, kun runoilija surun murtamalla äänellä toisti laulunsa viimeisen säkeistön:
Jää ijäti hyvästi isien maa, minä katoan kauaksi ulapan taa, vaan muistosi pyhän mä kanssani vien, ja kunnekka åsat mun johtavat tien. Tääll' lapsuutein kehto ja lauluni lehto, vaan missähän sammuu eloni ehtoo? Oi Valhallan åsat, oi Odin ja Frej, tää lähtö mun iloni ijäksi vei!
Hitaasti kului matka. Sattui kuitenkin olemaan kauniita ilmoja ja niin vihdoin päivien päästä alkoi Islanti häämöittää etäisyydessä. Torulv, joka oli täällä ennen käynyt, löysi helposti Ingolfrin valkamoille. Ja voi sitä riemun määrää, joka nyt syntyi meren myrskyjen ympäröimällä saarella.
"Tämä ei ole ainoastaan jäiden maa, tämä on myöskin tulen maa, lämmön kultainen pohjola", puheli Ingolfr innoissaan.