PÄIVÖN MAILLA.
Kun päivöläiset olivat kaukaa pohjoisesta, eivät he lähteneet sudenajoon, vaan jäivät edelleen Osmalaa valmistamaan, samoinkuin monet muutkin. Nyt oli Osmala valmiina, ja päivöläiset tekivät lähtöä. Vaan silloinpa eräs Rongas-suvun nuorukainen vei Päivön vähän erikseen ja sanoi:
"Paljonko lunnaita tahdot tyttärestäsi Kaunohelmasta, ottaisin hänet niin mielelläni vaimokseni?"
"Kun Kaunohelma on ainoa lapseni, olen päättänyt, että hän saa olla isänsä kodissa, kunnes hän itse haluaa miehelään, ja kihlat otan siltä mieheltä, jonka Kaunohelma itse valitsee", vastasi Päivö.
Nuorukainen loi kysyvän, hämmästyneen katseen Päivöön. Nainen saa itse valita miehen milloin tahtoo! Semmoista ei oltu ikinä kuultu Karjalan mailla!
Mutta Päivö nyökäyttää hymyillen päätään, virkkoo: "Koeta onneasi, koeta onneasi, poika!"
Sitten he erosivat. Nuorukainen oli syvästi alakuloinen. Mutta Päivö mietti: "Tämä oli jo viides, joka minulta näillä uhrijuhlilla kysyi tytärtäni. Mutta minäpä en Kaunohelmaani myy. Kuitenkin, jos nuori Osma joskus haluaa emäntää, niin sitten, sitten —"
Kotiin päästyään oli Päivöllä paljon puuhaa. Niin monta päivää oli oltu poissa, eikä kukaan ollut sillä aikaa huolehtinut vainajien hengistä. Ja kaikkihan kuitenkin tiesivät, että vaikka Päivön suku oli pieni, ei millään Karjalan suvulla kuitenkaan ollut niin suuria haltijoita kuin Päivöllä. Olihan suvun tuhatvuotinen kanta-isä, suuri Päivö, melkein enemmän kuin haltija. Hän oli jumala, ilmojen kuningas, jonka hallussa oli tuo ihmeellinen talviöitten taikatuli. Sitä nimitettiinkin täällä revontuleksi, s.o. kuninkaantuleksi. Monet uhrit ja menot Päivö nyt toimitti.
Toista kuunkiertoa oli kulunut. Martaitten kuu oli tänä vuonna ihmeen kaunis. Oli kirkkaita, kuulakkaita pakkaspäiviä. Jäätynyt tanner tömisi jalkain alla ja järvien jää kantoi, mutta lumihiutalettakaan ei ollut tullut.
Eräänä tällaisena päivänä kuului outoa töminää metsästä pirtin läheltä.
Päivö tarttui miehineen aseisiin ja hänen silmänsä salamoivat.
Vainolainenko tulossa?
Ja aivan oikein, tuossa jo näkyi ratsujoukko. Mutta ennenkuin Päivö ennätti edes joustaan jännittää, karautti yksi kartanolle ja huusi: "Olemme rauhallisia kauppiaita ja matkalla Perman markkinoille. Aseettomana tulen luoksenne pyytämään apuanne. Komea ratsuni, jonka olen hankkinut aina Särklannista asti, nyrjäytti jalkansa. En voi jättää sitä metsään kuolemaan. Ottaisitko sen hoitoosi, siksi kun palaan?"
Niin, tietysti Päivö otti, otti jo ilostakin, kun ei joutunut vainolaisen kanssa tekemisiin. Kohta talutti vieras kaunista, mutta pahoin ontuvaa hevosta pihaan, jonne kaikki päivöläiset olivat tulleet katsomaan ja ihmettelemään. Vieras selitti, miten hevosta oli hoidettava, mutta vähän-väliä pysähtyi hänen katseensa Kaunohelmaan, ja joka kerta kun heidän katseensa yhtyivät, punastui neito ja katsoi poispäin. Vieras oli pitkä, solakka ja notkealiikkeinen. Kasvoja olisi voinut sanoa kauniiksi, elleivät tumma suippoparta, kihara tukka ja palavat silmät olisi antaneet niille omituista kulkijaleimaa.
Lähtiessään pisti vieras kultarahan Päivön käteen, loi vielä kerran ihmeellisen hehkuvan katseensa Kaunohelmaan ja ratsasti pois. — Mutta Päivölässä ei moneen päivään puhuttu muusta kuin näistä ihmeellisistä vieraista. Keitähän ne olivat?
Kauppamatkue kulki nopeasti kohti Taikalahtea. Parahiksi päästiinkin markkinoitten alkuun Permaan. Ja aivan oikein, täällä olikin kaupan, kuten viesti oli kertonut, kuuluisia arapialaisia aseita, joihin miehet vaihtoivat kalliit turkiksensa. Ennen paluumatkalle lähtöä pistäytyivät miehet vielä Perman kuulussa kalmistossa, joka oli metsässä Taikalahden rannalla. Kalmistoa ympäröi korkea aita, mutta hyvin aseistetut vartijat laskivat miehet portista sisään, koska he tulivat aseettomina. Keskellä kalmistoa oli mahtava jumalankuva, jonka kaulassa kultavitjat välkkyivät ja joka polvillaan piti suurta hopeamaljaa. Maljaan panivat miehet muutamia hopearahoja ja poistuivat hiljaa kalmistosta. Suotuisa paluumatka oli nyt varma, kun Perman suuri jumala oli uhrilahjoin lepytetty.
Nopeasti kuljettiin taaskin halki erämaan. Miehet vain ihmettelivät keskenään, miksi heidän nuori, verevä johtajansa oli nyt niin hiljainen ja hajamielinen. Sillä eiväthän miehet aavistaneet, että johtajan edessä alituisesti oli nuori, ihana nainen ja nuo ihmeelliset syvät silmät. — — —
Kaunohelma asteli aikansa kuluksi pihamaalla pirtin takana ja muisteli notkeata matkustajaa ja sen kummallista katsetta. Mutta mitä! Siinähän oli vieras hänen edessään.
"Terveisiä Perman markkinoilta! Miten on oriini laita?" sanoi vieras iloisesti.
"Isä sanoo, että jalka on parempi, mutta käy itse katsomaan", vastasi
Kaunohelma ja meni vieraan edellä aukaisemaan vajan ovea.
Vieras hyppäsi ratsunsa selästä ja meni vajaan. Kaunohelma nojasi ovenpieleen. Vieras tarkasteli jalkaa. Molemmat olivat ääneti.
Vihdoin vieras oikaisihe, katsoi Kaunohelmaan ja sanoi: "Etkö tahtoisi lähteä kanssani kaukaiselle maalle, pääsisit emännäksi komeaan kartanooni."
Kaunohelma säpsähtää, punastuu, mutta äkkiä nostaa hän painuneen päänsä ja vastaa: "Karjalan impi ei koskaan lähde tuntemattoman miehen mukana."
Nyt hämmästyy vieras vuorostaan: "Tuntemattoman miehen mukana! Niin tosiaan, et tunne minua. Olen Kaukomatka, Kainun kuningas, mutta täällä Karjalassa taidatte kutsua minua Vaaraviitaksi."
"Vaaraviitta! Sinä! Heimoni alueen ainainen hätyyttäjä!" sanoo
Kaunohelma rajattoman hämmästyksen vallassa ja peräytyy askeleen.
Mutta Kaukomatka-Vaaraviitta vastaa tyynesti: "Niin, miten sen asian ottaa. Silloin kun ei edes Karjalan heimon nimeä mainittu näillä pohjan mailla, hallitsivat esi-isäni maata Ruijasta Taikalahteen ja Pimeydenmeren rantamilta Kymmenenvirran maahan. Kun karkoitan karjalaiset pohjoisesta, puolustan silloin vain Kainun kansan vuossataisia oikeuksia. Niin, kukahan siinä oikeastaan on hätyyttäjä?"
Kaunohelma ei vastaa mitään, luo vain katseensa maahan. Tätä hän ei ollut koskaan ajatellut. Ettäkö kuuluisa peikkojen maa, Noitapohja, onkin Kainun kansan ikivanhaa aluetta! — Ja tuon miehen pehmeä ääni ja lämmin katse!
Vaaraviitta läheni, mutta Kaunohelma ei liikahda paikaltaan. Nyt hän kuuli aivan läheltään saman houkuttelevan, pehmeän äänen: "Etkö tule emännäksi talooni, komea on Kaukomatkan kartano?"
Taas nostaa Kaunohelma päänsä, vastaa: "Kuinka voisin tulla heimoni vihollisen luo!"
Mutta miehen ääni on niin kiehtovan pehmeä, kun hän puhuu: "Olen kulkenut kaukaiset maat, nähnyt Särklannin, Kiovan, Miklagårdin, mutta olen myöskin nähnyt useammin kuin kerran, kuinka naisen sisimmässä on jotain, joka ei kysy heimoa, ei maata, ei kansaa — — —"
Hän ottaa tytön käden: "Tuletko Kainun kansan luo, Kaukomatkan vaimoksi"
Ei vastausta.
"Pelkäät isääsi; hän ei suostuisi. Mutta on mulla vaikka kuinka suuret lunnaat antaa."
Ei vastausta.
"Veisin sinut nyt jo mukanani Kainuun."
Ei vastausta.
Kuuluu askeleita. Kaukomatka kuiskaa hätäisesti: "Saanko tulla myöhemmin sinua noutamaan?"
"En tiedä", vastaa Kaunohelma, mutta hänen katseensa kertoi toista, ja se ei jäänyt mieheltä huomaamatta.
Ratsujoukko lähti, mutta Päivölässä puhuttiin taas pitkän aikaa näistä merkillisistä kauppiaista ja vieläkään ei tiedetty, keitä he oikeastaan olivat. Sillä näes, Kaunohelma kätki salaisuuden sydämeensä. Kuin unissaan kulki hän aamusta iltaan. Hän ei oikein itsekään ymmärtänyt, mikä hänen oli. Jotain uutta ja ihmeellistä se vain oli. Vihdoin hän muisti sadun, jonka oli lapsena kuullut. Äiti oli kertonut monta kertaa, miten nuoren naisen sydämeen kerran lentää ihmeellinen taikalintu, joka muuttaa hänet vallan toiseksi. Pahan se voi tehdä hyväksi, hyvän pahaksi. Ja kerrottuaan oli äiti aina suudellut häntä ja sanonut: "Kunpa se taikalintu muuttaisi minun Kaunohelmani hyväksi!" — Olikohan se taikalintu nyt lentänyt? — — —
Kauniita pakkaspäiviä jatkui yhä. Kaunohelma kulki haaveillen rannalla, kaukana kodistaan. Hän pysähtyy, kuuntelee. Niin, todella, kavioitten kapse! Se lähenee. Siinä tulee Vaaraviitta! Mutta Kaunohelma ei ihmettele, hänen täytyi tulla, hän tietää sen. Vaaraviitta kietoo kätensä hänen ympärilleen, sanoo: "Nyt tulin sinua noutamaan!"
"Isä on hirvenajossa ja tulee vasta huomenna kotiin. Ja sitäpaitsi, ei hän ikinä suostu antamaan minua sinulle, Vaaraviitta."
"Siinä tapauksessa nostan sinut heti ratsuni selkään ja ajan Kainuun."
"Oi, ei, ei! Tahdon vielä kerran nähdä äitini. Tahdon sanoa hyvästi hänelle!"
"Sinä tulet siis", sanoo Vaaraviitta ja hänen silmänsä paloivat.
"Tulen", kuiskasi Kaunohelma. — Äiti on kauhusta kuolla. Naisen ryöstäjät täällä! Ja Vaaraviitta, anastaja! Ja Kaunohelma ei edes vastusta! Oi, metsien haltijat, isien henget, tulkaa, rientäkää, juoskaa, lentäkää, apua, apua!
Mutta oi! Tuohon pani Vaaraviitta tavattoman suuret lunnaansa, tästä tytön otti äidin sylistä, tuonne katosi tunturin taa. — — —
Miehet palasivat seuraavana päivänä metsästämästä, ja äiti kertoi kauhulla naisenryöstön. Mutta voi hirmua sitä Päivön vihaa! Hän löi jalkaa ja pui nyrkkiä, että sormet natisivat. Jo lensivät lunnaat ulos uksesta. Päivö aivan sähisi. Nyt hän lähestyy kiuasta. Silloin kaikki riensivät kiireesti pois pirtistä, sillä he tiesivät, mitä tuleman piti. Ja aivan oikein, pirtistä kuului kohta kauhistuttava kolina. Päivö viskeli vihansa vimmassa kiukaan kiviä pirtin kaikille kulmille. Ensin oli pirtti yhtenä ryskeenä, mutta vähitellen alkoivat kivet putoilla yhä hitaammin. Vihdoin kolina lakkasi kokonaan. Äiti meni pirttiin. Päivö istui kiukaan korvalla. Hän katsoi ensin vaimoaan, sitten nokisia kiviä lattialla ja purskahti nauramaan. Äiti rupesi myöskin nauramaan. Sitten tuli siihen koko Päivön väki ja kaikki nauroivat katketakseen ja kokoilivat kiviä pitkin lattiaa. Eniten kuitenkin nauroi Päivö itse, sillä hänestä tuntui niin hassunaikaiselta tuo kiukkunsa tavaton purkaus. Vihdoin hän kuivasi naurusta vetiset silmänsä ja sanoi: "Miehet, tuokaa paras hevoseni, ja vaimot, pankaa evästä konttiin!"
"Mutta minne kummassa sitten lähdet?" kysyi äiti.
"Osmalaan! Naisenryöstäjä ei totisesti kostamatta kulje!"