X. CAMPANILI ELI SAN MARCON KELLOTORNI
Muukalainen, joka on viimeistä päivää Venetsiassa, tahtoo vielä viimeisen kerran, ikäänkuin jäähyväisiä heittääksensä, käydä niissä paikoissa, joista hän on löytänyt rikkaimmat kauneuden aarteet. Hän kuuntelee messua San Marcossa, kulkee läpi Dogien palatsin loistosalien ja käy kauneimmissa kirkoissa, seisoo hetken Tizianin ja Canovan hautamerkkien edessä sekä viettää muutamia hiljaisia hetkiä Taideakademiassa.
Tämmöiseltä retkeltä kotia palattuamme me istuimme huoneemme parvekkeella puhellen siitä kauneuden rikkaudesta, jota näinä päivinä olimme nähneet. Renessansiajan suurmiesten, varsinkin Tizianin, taulut olivat avanneet meidän silmämme näkemään muotojen rauhallista jaloutta ja värien verratonta voimaa.
Mielemme oli tämän viikon kuluessa vallannut kunnioitus kauneuden majesteetillista suuruutta kohtaan, ja meistä tuntui, kuin se kaupunki, joka tällaiset aarteet omistaa, ei koskaan voisi vanhentua.
Mutta Venetsian ihanuutta ylistäessämme ja loistavaa näköalaa katsellessamme silmä taas, kuten monta kertaa ennenkin, kiintyy neliskulmaiseen lauta-aitaukseen Markuksen torilla kauniin Kirjastotalon nurkassa.
Mitä se merkitsee? Ja mitä tietää Markuksen torin särkynyt kivitys?
Siinä seisoi San Marcon kuuluisa kellotorni, tuo uljaan kaunis 98 metrin korkuinen Campanili, jonka ensimmäiseksi huomaa Venetsian kuvissa ja joka kaikkina aikoina on ollut venetsialaisten ylpeytenä.
Noin v. 900 se rakennettiin, 12. ja 14. vuosisadalla se uudistettiin, ja Jacopo Sansovino rakensi renessansiaikana sen juurelle jalotyylisen korurakennuksen, Loggettan, joka oli täynnä veistoteoksia.
Mutta Campanilia ei ole enää. Heinäk. 14 p:nä 1902 se kukistui. Jo muutamia päiviä ennen oli tornin seiniin ilmestynyt aukkoja, jotka saattoivat viranomaiset pelkäämään pahinta. Asukkaat läheisistä taloista siirrettiin turvallisempiin paikkoihin, ja liike torille suljettiin.
14 päivän aamuna klo 1/2 10 aikoihin sortui mahtavalla jyrinällä ensin kellotapuli, sitten muutaman minuutin päästä kallistui tornin yläosa, ensin hiljalleen, mutta sitten rytinällä Piazzettalle päin. Kivet sinkoilivat San Marcon ja Dogien palatsin katoille, tehden siellä paljon vahinkoa. Kellotornin kuparinen enkeli putosi kirkon ison tornin viereen ja taittoi siipensä. Sansovinon ihana Loggetta hautaantui tiilikivien ja metallikappaleiden alle. Kirjasto vahingoittui.
Paljon kansaa kokoontui onnettomuuspaikalle ja koko Italia oli surun vallassa. Kerrotaan, että kyyneleet kiilsivät monen venetsialaisen silmissä, kun hän katseli Markuksen torilla olevaa sorakasaa…
Nyt rakennetaan kaatunutta tornia uudestaan, perustusta paalutetaan — syvyydestä kuuluu jyske ja laulu, ja muukalaiset, jotka Venetsiaan aikovat matkustaa, odottavat sitä aikaa, jolloin Markuksen torni taas kohoaa vanhan temppelin ja Dogien palatsin edustalla.
Mutta meidän Venetsiassa ollessamme kulki suusta suuhun kuiskaus, joka sai kasvot kalpenemaan… tornia ei voitane uudestaan rakentaa… perustus on liian heikko… se lepää meren liejuisella saarella.
Jokainen kaupungin asukas ymmärtää, mitä se merkitsee, ja me muukalaiset tiedämme sen myöskin.
Ruumista puistattaa, meistä tuntuu kuin maa vajoisi jalkaimme alla, ja kaikki, kaikki sortuisi soraan.
Venetsia, sinun kohtalosi on kaikkein kuolevaisten kohtalo: syvyydestä olet sinä noussut, ja syvyyteen pitää sinun jälleen vajoaman, ja tuhansien vuosien kuluttua, jolloin kanavat ovat kuivuneet, laguunit muuttuneet rämeiksi ja vihannoiksi niityiksi tahi meren mainingit huuhtelevat sortuneita raunioitasi, silloin kuuntelevat lapset kummaa satua merehen kaatuneista kirkoista ja kultahevosista. Ja se satu on yhtä ihmeellinen kuin tuhannen ja yhden yön tarinat.