V.
Kun tuskat nousevat yli sen määrätyn rajan, minkä ihminen niitä jaksaa kantaa, silloin loppuu tuskien tunto ja kuoleman kaltainen tyyneys tulee sijalle.
Pieni Hetu ei vielä ollut täyttänyt kymmentä vuotta, kun hän huomatessaan istuvansa kruunun rattailla, jotka veivät häntä kotipuoleen, — siihen paikkaan maailmassa, joka monelle ihmiselle on niin rakas, — jo oli tyhjentänyt pohjaan kärsimysten kalkin. Hän ei tuntenut mitään, ei ajatellut, eikä välittänyt mikä kohtalo häntä perillä uhkaisi Rajaportin lehmien takia. Eikä hän enää ikävöinyt äitiään, ei vihannut sitä miestä, joka äidin oli vienyt. Elämä oli sammunut hänen sielustaan.
Sellaisessa tilassa hän oli, kun kyyditsijä ilmotti, että oltiin tultu perille, Hetun kotipitäjän vallesmannin taloon. Ja kun kyytimies käski Hetun nousta rattailta ja mennä sisään huoneeseen, totteli lapsi vähintäkään pelon merkkiä osottamatta. Herra, jonka eteen hän joutui, oli suuri ja tuimannäkönen ja muulloin olisi Hetu vapissut sellaisen edessä, mutta nyt oli hänelle yhdentekevää, minkä näkönen se oli.
— Kuinka sinä olet Lahteen joutunut? kysyi nimismies käyden aivan punaseksi kasvoiltaan.
Hetu oli vaiti.
— Vastaa, kun minä kysyn!
Tyttönen ei puhunut mitään. Hän milt'ei toivoi, että vallesmanni niin vihastuisi, että löisi häntä. Vaistomaisesti Hetu halusi saada tuntea edes tuskaa.
— Etkö sinä saa sanaa suustasi! ärjäsi nimismies tuimasti.
Silloin astui kansliaan nuori, lempeä rouva, joka tyttöseen viitaten virkkoi miehelleen:
— Lapsiparkahan on puolikuollut pelosta. Kohtele sitä hyvin ja puhu sen kanssa kauniisti.
— Sano nyt, miten sinä jouduit Lahteen, uudisti nimismies koettaen hillitä ääntään.
— Minä kävelin sinne, vastasi Hetu tuskin kuuluvasti.
— Mitä varten sinä sinne kävelit?
— Äitiäni hakemaan.
— Mistä sinä tiesit, että äitisi oli Lahdessa?
Jälleen oli Hetu vaiti.
— Mitä varten sinä karkasit Rajaportista?
— Kun ne lehmät repesivät kuoliaiksi, vastasi Hetu hiljaa.
— Mitä, mitkä…?
— Ne Rajaportin lehmät.
Rouva alkoi puhua vallesmannin kanssa ruotsia, tämä naurahti ja muuttui ystävällisemmäksi.
— Luulitko sinä, että ne lehmät kuolivat siihen pieneen kauramaan pahaseen?
— Luulin. Eivätkö ne kuolleetkaan?
— Eivät. Ja nyt sinä olet turhan takia tehnyt kunnalle sellaisen vahingon, että sen täytyy maksaa sinun kyytisi Lahdesta tänne, — torui nimismies, mutta hänen äänensä ei ollut enää vihanen.
Kuulustelun jälkeen Hetua kestittiin, kuin olisi hän ollut hyväkin vieras. Hetu muuttui vähitellen avomieliseksi ja kertoeli matkastaan ja seikkailuistaan. Mutta kun nimismies sanoi lähettävänsä hänet takasin Rajaporttiin, alkoi Hetu itkeä, eikä sanonut enää koskaan menevänsä sinne, ei suurin surmin. Jos hänet sinne viedään, niin karkaa hän heti jälleen ja kulkee kauas, niin kauas, että maailma loppuu ja hän putoaa jyrkänteeltä alas tuliseen järveen. Kysymykseen, miksi ei hän tahtonut mennä Rajaporttiin, ei Hetu muuta vastannut, kuin ettei hän tahdo, ei vaikka mikä olisi.
Nimismies keskusteli hetkisen rouvansa kanssa, rouva vei Hetun kamariin ja alkoi siellä kahden kesken tiedustella syytä, minkä tähden Hetu pelkäsi Rajaporttia.
— Ne ovat niin pahoja minulle, uskoi Hetu.
— Lyövätkö ne sinua, tiedusteli rouva osaaottavasti.
— Lyövät ja repivät tukasta.
— Miksi? Oletko sinä paha ja tottelematon?
Siihen ei Hetu sanonut mitään.
Rouva silitti hänen päätänsä ja kiitti häntä totuutta rakastavaksi lapseksi.
— Kerro nyt minulle oikein tarkkaan, miten ne sinua kohtelevat, niin ehkäpä sinun ei tarvitsekaan mennä sinne. Minä uskon sinua. Kerro nyt!
Hetulla oli vilkas mielikuvitus ja matkalla oli hän oppinut yhtä ja toista ihmisten suhteen. Hänen ei tarvinnut paljoakaan miettiä kerätäkseen koko joukon kaskuja siitä, miten häntä oli kohdeltu. Toivo siitä, ettei hänen enää tarvitsisi mennä Rajaporttiin, lisäsi valeiden vauhtia.
— … ja kerrankin löi se isäntä minua kirveellä, kun minä ikävöin äitiäni.
— Suuri Jumala, mitä puhut sinä, lapsi?
— Löi se.
— Mihin se sinua löi?
Hetu oli vastaamaisillaan: »päähän», kun hän muisti jalassaan olevan arven, joka oli syntynyt ärtyneestä ajoksesta.
— Se löi minua jalkaan.
— Näytä, mihin paikkaan.
Hetu näytti. Rouva vaaleni mielenliikutuksesta. Hän heittäytyi sohvalle ja alkoi itkeä. Oi, miten se Hetua huvitti! Näin oli aina meneteltävä tällaisissa tapauksissa!
Rouva meni pois, mutta palasi hetken kuluttua miehensä kanssa ja yhdessä he alkoivat tarkastella arpea.
— Ei sinun enää tarvitse mennä Rajaporttiin, siitä pidän minä huolen, — sanoi vallesmanni vihasella äänellä, mutta Hetu tiesi, ettei se enää ollut vihanen hänelle vaan rajaporttilaisille. Jospa se sakottaisi niitä!
Toistaiseksi Hetu sai jäädä nimismiehen luokse.
Eräänä päivänä ajoi Rajaportin isäntä sisään vallesmannin pihaan. Hetu näki hänet jo kaukaa ja säikähti kovasti, sillä nyt arvasi hän joutuvansa tilille puheistaan. Mutta sitten meni pelko ohitse ja sen sijalle tuli jälleen tunteeton kylmyys. Tyynesti hän alkoi suunnitella uutta karkuretkeä. Kun tulee pimeä yö ja kun toiset nukkuvat, hiipii hän alas kiukaalta, ottaa mukaansa leipää ja kalaa ja katoaa yön pimeyteen iäksi, iäksi…
Kansliasta kuului nimismiehen ja Rajaportin isännän äänet vihasina, kiihtyneinä.
Ovi aukeni, nimismies tuli ja talutti Hetun kansliaan ja näytti arpea tytön jalassa.
— No, entä tämä, hän ärjäsi, entä tämä? Miten voitte te tämän selittää?
— Siinä oli vihelmöivä ajos, jota se poti monta viikkoa, vastasi isäntä. — Näkeehän sen hullukin, ettei se mikään kirveen jälki ole.
Nimismies tarkasti kauan arpea ja kysyi vihdoin Hetulta, oliko siinä ollut ajos.
— Olenko minä lyönyt sinua kirveellä, hä? kysyi osaltaan Rajaportti.
Kysymyksiä seurasi pitkä hiljaisuus.
— Milloin minä olen sinua kirveellä lyönyt, sano! … Minä en ole ikinä tuohon tyttöön kynnellänikään kajonnut, sen minä teille, herra vallesmanni, ilmotan. Mutta se tyttö on niin konsteihinsa oppinut, että se panee viisaimmankin pään pyörälle. Kyllä siitä tulee toinen äitinsä, sanokaa minun sanoneeni ja vielä te itsekin, herra vallesmanni, tulette sen huomaamaan, jos ette ennen, niin ainakin sitten, kun sen kahleisiin kytkette.
— Puhu nyt, Hetu, virkkoi vallesmanni koettaen olla ystävällinen. —
Sano nyt tämän isännän läsnäollessa, onko hän lyönyt sinua?
Hetu ei vastannut.
— Kun ei ole lyönyt, ei ole mitä valittaa, uhosi isäntä. — Tulkoon yksikään ihminen ja todistakoon että minä olen sitä lyönyt…
— Onko emäntänne lyönyt sitä, keskeytti nimismies.
— Jos tuota joskus lie kohlassut… lyö se omaakin lastaan, silloin kun se on kurin tarpeessa. Sen enempää ei vaimonikaan ole sitä hakannut, kuin mitä ristillinen velvollisuus perheen äidiltä vaatii. Minä en ole koskaan ollut oikeuden kanssa missään tekemisissä, niinkuin arvoisa herra vallesmanni sen hyvin tietää, ja jos minä nyt tekemisiin joudun, niin kunnialla siitä selviydyn.
Nimismies tiesi sen ja siksi hän tyynesti virkkoi:
— Velvollisuutensa voi ihminen helposti niin täyttää, ettei laki niistä pääse mitään sanomaan, mutta läheskään kaikki ei ole siinä. En tahdo sanoa, että olette kirveellä lyönyt tuota lasta, — sen hän on itse keksinyt, — mutta minä tiedän varmasti, että te olette syypää siihen, että lapsen on täytynyt moinen vale keksiä. Hän on pieni, turvaton taimi ja sellaista pitää kohdella hellävaroen ja kasvattaa rakkaudessa.
Isännän katse kulki paikasta toiseen ja hän oli vetäytynyt ovensuuhun.
Siinä hän kovensi itsensä:
— Herra vallesmanni on hyvä ja koettaa itse rakkauskasvatustaan tuohon lapseen, minä en sitä kiellä. Mutta minulle ei herra vallesmannin tarvitse sellaista opettaa, ei se teidän virkaanne kuulu. Pitäjässä on kallis pappi. Vast'ikään minä vein sille kymmenykset.
Isäntä poistui hyvästiä sanomatta ja keskustelut Hetun suhteen raukesivat siihen. Tyttönen jäi yhä edelleen lainvalvojan turviin.