VII.
Kuleksija Hetussa kätkeytyi, jumalanlapsi kasvoi ja varmistui. Mutta vuosien vieriessä kasvoivat myöskin ajatukset ja ne olivat kuleksijan puolella.
Jota hiljasempaa ja jumalisempaa ympäristö oli, sitä enemmän mietteet villiintyivät, — ne eivät enää hetkeksikään pysähtyneet Hetun luokse.
Eivät ne enää kulkeneet ulkomailla, eivät kovin kaukana kotimaassakaan, ne pyrkivät omaan kylään, vertaistensa seuraan.
Akkunaan näkyi järventaus keinuineen, illoin kuului järven yli raikasta naurua, hälinää ja laulua. Siellä ajatukset viihtyivät. Talvi aina vaimensi kuohuvaa voimaa, talvi oli pitkä ja pimeä, saarnoille sopiva, mutta jälleen ja jälleen tuli kevät, uudelleen ja uudelleen ajatukset yltyivät ja yhä herpaisevammalla voimalla ne sieluun tunkeutuivat.
Kun tytöt ja pojat tulivat keinulta, he ikäänkuin ivaten katsoivat
Hetuun.
Varmaankin oli niillä ollut kovin hauskaa!
Heidän joukossaan oli muuan kaunis poika. Se ei milloinkaan katsonut ivaten Hetua, vaan näytti olevan pahoillaan siitä, ettei Hetu ollut mukana. Sen katse oli surullinen ja houkutteleva.
Varmaankin oli siellä ihana olla!
Mutta neiti ja neidin ystävät puhuivat hyvin pahaa järventaustan keinusta ja rukoilivat, että Herra armahtaisi niitä, jotka siellä kulkivat. Keinu oli neidin mielestä suuri synnin ja saastan paikka ja pimeyden ruhtinasta nuoriso siellä palveli.
— Kiitä sinä, lapseni, Jumalaa, hän Hetulle puhui, kiitä Jumalaa, joka sinut kuin kekäleen on maailman synnin tulesta siepannut. Näes, lapseni, sielua eivät maailman lasten riemut tyydytä, se kaipaa… se kaipaa jotakin parempaa, jotakin pyhempää.
Hetun sielu kaipasi keinulle nuorten joukkoon. Se inhosi parempaa ja pyhempää.
— Tekeekö sinun mielesi keinulle? kysyi neiti.
— Ei, vastasi Hetu huoaten.
— Niin, huokaa, huokaa vain, lapsi, maailman syntien suuruutta!
Kun Hetu täytti viisitoista vuotta, alkoi neiti valmistaa häntä rippikouluun. Neiti puhui niinä aikoina paljon rippikoulun merkityksestä ja sakramenttien suuresta pyhyydestä.
— Sinä olet tähän asti ollut lapsi, hän puhui, mutta kun sinä saat sen armon, että pääset osalliseksi siitä kalliista sakramentistä, joka on herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri, niin astut sinä ulos lapsuuden maailmasta Jumalan valtakunnan todellisuuteen. Sinä teet liiton Jumalan kanssa ja olet itse vastuunalainen jokaisesta sanasta, askeleesta ja teosta, joka ei ole Jumalan mielen mukanen. Mutta kaikki me ihmiset olemme heikkoja, eikä meidän elämämme, vaikka se hyväkin olisi, ole täydellisyydelle otollinen, sille täydellisyydelle, joka on Jumala, ja sentähden on meillä hänen kallis poikansa Jeesus, jonka kautta armo on meille annettu. Siis joka hetki, jok'ainoa silmänräpäys tulee sinun huoata Jeesuksen puoleen että hän armahtaisi sinua ja olisi laupias sinun heikkoutesi tähden.
Neiti oli aina ollut hyvä Hetulle, mutta mitään hellyyttä Hetu ei häntä kohtaan tuntenut. Heidän välinsä oli aina pysynyt uskonnollisen kylmänä, eivätkä vanhuksen sanat nytkään mitään vaikuttaneet. Hetu ei tuntenut mitään juhlallista jumalanliiton lähestymistä, tunsi vain tulevansa aika-ihmiseksi.
Rippikoulua kesti kaksi viikkoa ja Hetu oli siellä paras. Hän osasi aina antaa oikean vastauksen papin kysymyksiin ja hänen käytöksensä oli mallikelpoista, hän kun oli tottunut hiljaa kuuntelemaan. Joka ilta tuli neiti häntä vastaan, kun hän palasi kirkosta. Vanhus pelkäsi ja varoi, ettei tyttö vain joutuisi maailman lasten viettelysten pauloihin. Ja kotona sai Hetu kertoa, mitä pappi kunakin päivänä oli häneltä kysynyt ja miten hän oli papille vastannut. Neiti oli tyytyväinen vastauksiin, joskus vain sanoi: olisit vastannut niin ja niin, se olisi ollut vielä parempi.
Huonoin ja vallattomin oppilas rippikoulussa oli se sama poika, joka Hetua katseillaan oli keinulle houkutellut. Häntä kutsuttiin isäksi, syystä että hän oli jo kahdeksantoista täyttänyt ja kävi toista vuotta rippikoulua. Milloinkaan se ei osannut oikein vastata, mutta sen vastaukset olivat enimmäkseen sukkelia ja naurua herättäviä.
Pappi ei ollut milloinkaan ankara sitä kohtaan.
Eemeli Ahola, se oli pojan nimi, oli suuren kotitalonsa ainoa poika ja, kuten kerrottiin, vanhempainsa ainainen surun esine. Miten syvää tuo suru hänen suhteensa oli, sitä ei varmasti voitu päättää, sillä usein sai äiti pakahtuakseen nauraa pojan kujeille ja isää taas lohdutti se usko, että poika vanhemmiten kyllä talttuu. Sellainen oli hänkin, isä, nuorena ollut.
Hetu oli huomannut, että Eemeli katsoi häneen useammin kuin muihin tyttöihin. Usein heidän katseensa kohtasi toisensa ja Hetun sydän alkoi silloin oudosti sykkiä. Kun sitten saapui se suuri hetki, jolloin Hetu ensi kertaa polvistui alttarin ääreen, ei hän ollenkaan enää muistanut hetken pyhyyttä. Hän ajatteli koko ajan, että tuleekohan Eemeli samaan pöytään, vai kaukaako katselee. Hän oli tuntevinaan Eemelin katseen ja hänen kasvojansa poltti.
Neidin kysymykseen, miltä hänestä tuntui, kun pappi niitä juhlallisia sanoja sanoen hänelle ehtoollisen ojensi, vastasi Hetu:
— Minä en osannut ajatella mitään, minusta tuntui kuin olisin ollut poissa maailmasta.
Neiti hymyili rakkaasti. —
Nyt oli Hetu aika-ihmisten kirjoissa… Mitään muutosta ei kuitenkaan tapahtunut hänen elämässään, hän luki, veisasi ja rukoili, kuten ennenkin. Mutta ajatukset olivat saaneet päämäärän, ne kohdistuivat Aholan Eemeliin.
Eräänä pyhänä, kun Hetu palasi kirkosta, hän tapasi Eemelin. Se pysähtyi ja alkoi kävellä tytön rinnalla.
Hetu oli hämillään eikä tietänyt mitä sanoa. Hän oli oppinut puhumaan vain jumalisista asioista, eikä ollenkaan tietänyt, miten maallisista asioista keskustellaan. Hänen vastauksensa olivat lyhyitä ja hän tunsi itsensä tyhmäksi ja kömpelöksi.
Eemeliltä sitävastoin riitti puhetta. Hän näytti tietävän koko maailman asiat, hän muisti hyvin, miten pappi oli saarnannut, lasketteli sukkeluuksia saarnan johdosta ja sanoi papin turhan päiten niin paljon pirua haukkuvan. Hänen, Eemelin mielestä oli ihmisen paras pysyä hyvissä välein niin Jumalan kuin paholaisenkin kanssa. Sillä kyllähän Jumala auttaa, kun sitä avuksensa huutaa, mutta piru on hätäisempi… ja joskus on hätäinenkin apu tarpeen.
Hetun mielestä tuo oli niin sukkelaa. Eemeli oli ihmeellinen mies, kun se noin uskalsi puhua pyhistä asioista. Siten ei Hetu edes ajatellakaan uskaltanut… Tien käänteessä tyttö pysähtyi, sillä hän ei tohtinut antaa Eemelin saattaa itseänsä kotiin asti.
— Pelkäättekö te sitä Sionin harppua? kysyi Eemeli nähdessään epäröivän ilmeen tytön kasvoilla.
— Kuka se on?
— Neiti, tiedän mä.
54
Sionin harppu…! Hetua niin nauratti.
— Enkö saa jälleen joskus tavata teitä? jatkoi Eemeli pitäen Hetun kättä kauan omassaan.
— En tiedä.
— Miks'ette? Eikö teidän ole ikävä niiden hurskaiden seurassa?
— On, vastasi Hetu vapisevin äänin.
— No niin, arvasinhan minä sen. Tulkaa joskus keinulle meidän kanssa!
— En minä tohdi.
— Olkaa menevinänne jonnekin muualle.
— Kantelevat vielä ja silloin minut paha perii.
— Se on tosi se. — Eemeli mietti. — Tulkaa minun kanssani kahden kesken, minä en kieli.
— Minä en milloinkaan pääse.
— Yöllä!
Hetua hirvitti sellainen ehdotus ja hän aikoi jo suuttua ja lähteä tiehensä.
— Kuulkaa, virkkoi Eemeli, minä en tarkota mitään pahaa. Minun on sääli teitä, kun te ette koskaan pääse nuorten seuraan. Minä en ole milloinkaan voinut unohtaa teitä, — hän kiihkeästi jatkoi, — siitä asti, kun teidät ensi kerran näin, olen minä teitä aina muistanut… Ettehän usko minusta mitään pahaa, kun pyysin teitä edes yöllä ottamaan itsellenne vapautta? Sanokaa, ettehän?
— En, vastasi tyttö tahdottomasti.
— Ettekö uskalla luottaa minuun?
— Kyllä, mutta…
— Mennään sitten joskus yöllä!
— Minä en tohdi.
— Niin, te ette luota minuun ja minä kun pidän teistä enemmän kuin koko maailmasta!
Se oli Hetun mielestä mahtava vertaus, sellaista hän ei ollut koskaan kuullut. Eemeli pitää hänestä enemmän kuin koko maailmasta!
— Tuletteko?
— Minä en pääse…
— Akkunasta!
— Niin, akkunasta, välähti Hetun ajatuksiin ja sanat pääsivät itsestään irti.
— Missä teidän akkunanne on, kysyi Eemeli.
Hetu selitti. Se oli puutarhaan päin ja neidin makuuhuoneen akkuna oli aivan toisaalle.
— Minä tulen, alkoi Eemeli selittää, teidän akkunanne alle ja autan teidät alas. Te jätätte akkunan hiukan raolleen, että jälleen pääsette sisään ja minä raivaan jäljet pois nurmikolta ja katson, ettei seinään tule naarmuja.
Poika tuntui tietävän keinot liiankin hyvin, mutta Hetu ei siinä huomannut muuta kuin suurinta kekseliäisyyttä. Eemeli määräsi ajan ja yön, jolloin he tapaisivat toisensa, ja niin he erosivat.
* * * * *
Seuraavina päivinä Hetu ei ollut oma itsensä. Hän oli hermostunut ja häntä kadutti, että oli luvannut mennä yöllä ulos Eemelin kanssa. Siinä oli jotakin ilkeätä… kuitenkin hän odotti sitä hetkeä.
Aika kului hiljaa. Hetu kaipasi ja ikävöi. Suuri salaisuus painosti häntä ja vaikkei hän ollut tehnyt mitään varsinaista rikosta, tunsi hän omantunnon soimauksia rukoillessaan neidin kanssa. Teeskentely hävetti Hetua. Hän olisi tahtonut heti paikalla kiiruhtaa syntisten joukkoon, lukeutua heihin, elää heidän laillansa, mutta hän oli liian kauan ollut jumalinen, ei käynyt laatuun noin yht'äkkiä muuttua. Yhä vielä hänen täytyi rukoilla itselleen Jumalan varjelusta maailman syntien ja viettelysten suhteen. Rukoileminen oli vastenmielistä, se kiusasi, tuskastutti ja painoi hänen mieltänsä.
— Etkö sinä enää rakastakaan Jumalaa samalla lapsellisella luottamuksella kuin ennen? alkoi neiti tiedustella. — Minusta tuntuu, kuin olisi sinun sydämesi kylmentynyt.
Hetun sydän ei ollut kylmentynyt, mutta Jumalaa hän ei ollut koskaan rakastanutkaan.
Rakastiko yleensä kukaan Jumalaa? Neitikin vain enemmän puhui rakkaudesta, kuin sitä tunsi, ja samoin tekivät kaikki muutkin uskovaiset.
Hetu ei ketään rakastanut, hän ei tahtonut ketään rakastaa.
Hän ei tietänyt sitä pelkoa, mikä hänellä oli, sitä vavistusta ja tuskaista odotusta heräävän rakkauden oireeksi.
Vihdoin tuli odotettu yö.
Neidillä oli vieraana muuan saarnaaja ja hän jäi keskustelemaan sen kanssa. Hetu valitti päänsärkyä ja meni aikaseen levolle.
Hänen mielensä kuohui, rinta oli pelvosta särkyä, sydän vavahteli niin kovin joka kerta kun pieninkin rasahdus kuului puutarhasta.
Aivan vain kiusalla neitikin valvoo ja juttelee saarnamiehen kanssa…
Voi, miten Hetu vihasi saarnaajia…
Iltayön hetket kuluivat verkalleen, Hetu on menehtyä tuskaansa. Jospa se ei tulisi! Mitä varten oli hän luvannut mennä yöllä ulos Eemelin kanssa… nyt olisi niin ihanaa nukkua rauhassa…
Tai jos se koputtaa akkunaan niin kovaa, että neiti kuulee!
Mutta onko hänen pakko lähteä ulos? On nukkuvinaan, eikä välitä, vaikka Eemeli miten jyskyttäisi! Voihan sitten selittää, että neiti aavisti jotakin ja valvoi koko yön. Olkoon… hän ei ole tietävinään mistään, vaan nukkuu! Onko se hänen vikansa, jos hänen akkunaansa koputetaan… Hetu rauhottui hiukan, ummisti silmänsä, mutta samassa hän kuuli liikettä puutarhasta.
Kiireesti hän nousi ylös ja meni akkunan luo katsomaan. Siellä ei näkynyt mitään… vain hämärä syyskesän yö.
Neiti oli mennyt maata. Hänen hengityksensä kuului selvästi Hetun huoneeseen. Saadakseen tietää, miten sikeästi se nukkui, Hetu yskäsi, ensin hiljaa, sitten kovempaa. Neiti yhä nukkui.
Hetu oli päättänyt olla menemättä ja nukkua, kun Eemeli tulee, mutta varovaisuuden vuoksi hän sentään aukasi akkunan haasta ja raotti sitä hiukan. Sitten hän hiljaa puki yllensä ja alkoi odottaa.
Voi, jospa se ei tulisi! Hyvä taivaan isä, ettei se tulisi!
Yö oli kulunut puoliväliin, eikä ketään kuulunut. Jumalan kiitos!
Kello löi yksi. Vieläkään Eemeliä ei näkynyt. Mitähän sille oli tapahtunut, kun se ei tullut? Entä jos se vain narrasi, piti pilkkanaan…
Hetu yhä odotti. Tuulen kohina puutarhassa saa hänen ruumiinsa värisemään pelon ja onnen sekaisesta tunteesta.
Ketään ei tule…
Hetu oli jo epätoivon partaalla, hän itki, väänteli käsiään, ikävöi. Jospa Eemeli edes hetkeksi tulisi hänen akkunansa alle, että hän saisi nähdä hänet, puhutella häntä… Hän puhuisi sille paljon, paljon asioita… Hetu kuvitteli kauniita sanoja, ihmeellisiä tunteita, jotka hän Eemelille ilmaisisi.
Kuvitteiden keveään horrokseen vaipuneena hän kuuli keveän kosketuksen akkunaan. Hän kavahti ylös, hiipi akkunan luo ja raotti sitä henkeään pidättäen.
— Minä, kuului yön hämärästä ääni. Hetu työnsi akkunan auki. Eemeli oli kyyrysillään akkunan alla seinään litistyneenä. — Tule ulos!
Hän tarttui Hetun vyötäisiin ja nosti hänet ulos akkunasta.
He pysähtyivät hetkeksi kuuntelemaan, mutta kaikki oli hiljaista. He hiipivät puutarhasta maantielle, rantaan, veneeseen.