AJAN LAULU.
Ajan hengetär sairas on, elämä kansoille kiusaksi muuttuu. Päiv' on loistoton, ihmiset ihanteita, uskoa puuttuu.
Ajan hengetär sairastaa, tuskainen hällä on sykintä suonen, ruumista väristää kylmyys tuonen, rinnassa poltto ja avoissa huume, silmissä lieskat ja ohimoilla kuume, taudin on kamppaus ankara.
Maata kattavi kalman hämäryys, riehuvi verinen sotien soihtu, kuollut on rauhan kantelon loihtu, sovinnon sävelet ja suvinen sulo, laulelen lauhat, välkkehet veen. — Sydämen mailla on kulkenut kulo, ihminen harhaa murheineen, synkkä, synkkä on syys.
Ajan hengetär taudin vankina makaa, elämän siteet ne särkyy ja löyhtyy, kaikki henkisesti kituu ja köyhtyy. Eläimen viettejä kuohuvi povet, auki on hornan ovet
Villit voimat on irrallaan, raakahan mahtihin perustuu valta, hengen ylevyys ei kansoja johda, ajatuksen siivet on katkaistu, unelmat iskuilla ratkaistu, taivaalla tähti ei hohda.
Musta on yö,
selkäpiitä kaameus riipii.
Kuolon kellot lyö,
epätoivo kamala mielihin hiipii.
Elämän perusteet laihoina horjuu. —
Kysyen ihmiset toisiinsa tuijottaa:
»Turma uhkaa, ken sitä torjuu?
Kärsimys täähän on kamalaa.» —
Ajan hengetär sairastaa, soi väkivallan torvet, koi kosti kaikuvat korvet. Minnekkä joudumme, siitä on kysymys, sekasorto kasvaa, yltyvi hämmennys, pelastusta onkohan lainkaan?
Musta on yö, mielistä huokaus nousee: Emmehän aikone vaarassa nukkua, hävitä, häipyä hornan yöhön, mustien aaltojen alle hukkua, emmehän epätoivon kuiluhun vaipua, tuonelan oikkujen orjaksi taipua. — Siksi me nousemme työhön.
Syksyllä 1903.