ELÄMÄN TAISTELOON.
I.
VALA.
On kevätpäivä. Meren aava selkä jääkahleistansa vapahana välkkyy, ja riehakasti ulapalla kiitää nuo aallot vaahtoharjaiset ja uljaat. — Mutt' hiljallensa tyyntyy vauhti vauhko, ja lepohon jo laineet laskeuupi.
Siin' illansuussa istuu nuorukainen, veen kalvoon kuvastuu sen varsi norja. Hän yksin on, pää käteen vajonneena, ja katse haaveisena kauvas lentää. On kaunis hän. Kas kutrit tuuheaiset, kuink' kaartaa otsaa tyyntä, korkeata ja kuinka ympäröipi ohimoitaan niin hellän lempeä ja vakaa loiste.
Hän istuu itsekseen, ja on kuin mietteet nyt liikkuis' valtavasti mielessänsä. — Kas, pään hän nostavi, ja silmissänsä nyt leimahtaapi liekki jumalainen. Hän mitä miettinee? Miks' sävy kasvoin on jännitetty, totinen ja luja?
Hän ylös kavahtaa ja puhkeaapi nyt sanat intoiset nää huuliltansa: »sen vakuutan mä kautta meren, taivaan, sen vannon kautta auringon ja tulen, ett' ihanteilleni mä elän, kuolen ja taivas kostakoon jos tehnen toisin».
Hän lausui näin ja vaikeni ja istui, — niin viipyi rantamalla yöhön myöhään. Ja illan hämärään kun seutu hukkui hän vihdoin kotiin nähtiin palaavaksi.
II.
IMMEN LUONA.
On nuorukainen luona impyen tuon valittunsa, jota lempii. He kuiskii tuntehista sydämen ja armastellen toistaan hempii.
Mutt' sulho syleilyssä neitonsa
luo silmät hänehen ja haastaa:
»Oon onnekas, mut oi! en unhoita
ett' onnettomuus muita raastaa.
En kärsimystä unhoittaa mä voi,
sen nähnyt olen tuhat kertaa.
Mä kuulin kurjien kun itku soi
ja tuskalla ei ollut vertaa.
Näin osattoman katseen suruisen,
kun loppui työ, ja toivo kuoli.
Kun unen riisti, valtas' aatoksen
vain synkkä, harmaa leipähuoli.
Ah, silloin aattelin mä: 'rintani
nyt soita pyhää lemmenkieltä,
ett' toimeni ois' köyhän tueksi,
ja työni henkis' veljesmieltä.'
»Ja armas, löysinhän mä sinussa
myös saman kaihon, saman uskon.
Kas ihanteemme tuo on korkea:
uus' aika onnen, aamuruskon.»
Näin sulho haasteli ja neitonsa hän vastauksen riemuin kuuli: »Ah, kaksin kaunista on taistella, jos tulkoon sees tai vastatuuli!»
III.
ÄITI SUUNNAN VIITOITTI.
Tuo hopeahapsinen vanhus ken niin henkevä, kirkassilmäinen? — Hän on äiti. — Poikansa hältä kai tuon mielen puhtahan sai?
Kai äiti se istutti aatokset
pojan mielehen hellät ja lämpöiset?
Kai äiti se innosti lapsestaan
toden puolesta taistelemaan?
Kai äiti se suunnan viitoitti,
mitä sitten poikanen asteli?
Ja poika ei äitiä pettävän näy
vaan varmana tietään käy.
Tuo äiti, jo hopeahapsinen on joutunut haudan partaallen, mut vieläkin silmänsä kirkkahat pojan kulkua seuraavat.