LAKKOPÄIVINÄ.
Kirjoitettu Yleislakon ajalla 1905.
I.
30 p. Lokak.
Yhteiskunta myrskyää, kansa nousee tuhatpäinen. Kaikki pyörät pysäyttää työmiesjoukko, jättiläinen.
Kaikki pyörät seisomaan,
työmiesten se ompi tahto.
Aallot kulkee kulkuaan —
korkealle lentää vahto.
Vapaus soi ilmassa,
nousee uuden ajan aamu.
Kansa katkoo kahleensa,
väistyy sorron harmaa haamu.
Teon tulikukkaset
esiin puhkee suuret, ylväät.
Murtuu salvat, estehet,
kaatuu sorron tukipylväät.
Orjat paljaiks' riistetyt
kärsimänsä kohlut kostaa.
Punalipun puhtaan nyt
kansa korkealle nostaa.
Ovet jylhäin vankilain
taika-iskuin aukeaapi,
vapauteen ponnahtain
vankilaumat vaeltaapi.
Tulta sielut leimuaa. —
Tuomiota kansa säätää,
valtapaikat valloittaa,
konnat niistä alas häätää.
Kuuluu ryske, rysähdys,
murtuu pakkovallan pohja.
Vapaus ja veljeys
vastaisuuden ompi ohja.
Kaikki pyörät seisomaan!
Orjuudest' on tehty lakko.
Iskekäämme sortajaan,
sen on alistua pakko.
Punaliput liehumaan.
Ylös miehet, naiset innoin!
Sankareina astutaan
vapauteen hehkurinnoin.
II.
2 p. Marrask.
»Ihmisarvoon, ihmisarvoon!» kuuluu huuto kautta maan.
Milloin sana kaunihimpi Suomessamme kuultiinkaan?
Sana vyöryy lainehena, ken sen taitaa mykistää?
Ei, se kipunasta syttyi, loimuna jo liekehtää.
Kauvan kansan hartioita painoi sortajamme ies.
Nytpä pois se heittäkäämme yksin mielin nainen, mies.
Pelko pois ja epätoivo, heikkona ken korjuukaan,
kun on meillä turvattava rauha, onni Suomenmaan.
Ei! — Nyt kasvot kalpeatkin innon tulta purpuroi,
Valtavasti sydän lyöpi, hengen säilä salamoi.
Rikki kenkä, ryysynuttu, niiss' ei mitta miehuuden,
tasa-arvoisina kunhan käymme eespäin taistellen.
Ihmis-arvon eestä taistoon. Rivit lujiks' suorikaa.
Hartiata vasten toinen, käsi kättä puristaa.
Ilman täyttää veljeshengen suuri, pyhä tuulahdus. —
Nyt on lyönyt kansan hetki, köyhäin ylösnousemus.
III.
6 p. Marrask.
On paljon kaunista puhuttu,
en suuria sanoja kummeksu,
mut nälkä sanoista sammu ei —
ja rikkahat riistat vei.
Sanat pois, nyt aika on toiminnan,
kukin tuokohon uhrin parhaimman.
Pois sorto ja pyytehet itsekkäät.
Ylös orjien poljetut päät.
»Ylös» kaikuvi äänet. Te kuunelkaa.
Kuka kansaa herjata uskaltaa?
Te nähkää, kansa se voiton saa,
uus' huomen jo sarastaa.
Pois veljesriita ja vainot jo,
työn, toimen ehto on sovinto.
Ja kansanvalta te nostakaa,
jot' ei taideta kukistaa.
Sanat pois ja köyhille oikeus,
se Suomen on turva ja pelastus. —
Maa kallis, kansani kallein myös,
joko vihdoin loppuvi yös'?
On paljon kaunista puhuttu,
en suuria sanoja kummeksu.
Mut kurjuus niistä ei haihdukaan. —
Teot luovat onnelaks' maan. — — —
Miten lie, mä näänköhän aamunkoin,
vai virvatultako ihannoin;
kun halki myrskyn ja raivosään
mä Suomeni päivän nään.