X
Seoravan aamun mnää heräsi jo neljä aigois eng saann enä und. Mnää käändli ja väändli ittiän sängys, mutt kotei siit appu tuli, ni mnää pääti, ett mnää menen gävelemän gaupunkkihi, siks kom bäev tlee. Ja nii mnää teingi. Ilm ol käynn ai vaan gylmemäks ja ko mnää tlii ulos, ni mnää näi, ett yäll ol oli aika pakane. No, ko mnää siins sitt käveli suattan, ni mnuum bist miälehen, ett mnää teem biäne veisu ja veissa se sitt Vilkull ja Iirollk, ko matkall olla. Mnuus o näättäk ai olis semmost piänd vikka, ett mnää sillo dällön dee veisu. Ei semne halu usse mnuum bäällen dul, mutt sitt ko se tlee, ni se o niingon daut ja sillon däyty tehd veisu, ei siin mikkän guri aut. Ja ny mnää oli semsell humöörill. Mnää kävelin goko aamuskautte yht kattu ylös ja toist alas ja löi riimei kokko. — Ei se ol niingä huakkja tyät, ko moni luulis, siins saa sovittas sanoijas sendä vähä monellk kandill, ennengo nep paikkas hakeva. — Mutt olkkon gui hyvänäs, nin dosa vähä enne yhdeksät mnuull ol yks "meripoikkatte veis" valmis ja mnää läksin gestkeevrihi. Ko mnää tlee sinn, ni mnää nää Vilku ja Iiro ja Kuapukse istuvas isos salis pöydä ymbärs todiklasi noka ali. Ilosellp päällp poja oliva ja niin därkkjä pauhamist heill ol, ettei he mnuust mittän diätänn, ennengo mnää sanosi: "On dämäkin gaunist toimitust, ko juadan dodi aamust aikasi."
— Ei tämä todi ol, sanos Kuapus ja siirs sikaris toisse suupiälehe, — tämä on duutninkki. Ja täsä o snuullekki yks, ettes siink kiukuttel.
* * * * *
Mnää istusi sitt heijä joukkohos ja tein glasi ittellen. Mutt ko mnää sai se valmiks, ni mnää kysysi Iirot: "Jokos käve Valkot hakemas?"
— En gäynn viäl, katost, ko asja lait o semne, ett Kuapus toimitta meill vaunu ja kaks heost ette ja sitt mennängi herroiks. — Kuapus tlee Rauman gautt kotti.
— Vai semssi te olett tuumaskell; mihist Valko ja rattas sitt panna?
— Valko saa karat vaunuttem beräs ja ratta jätetän dänn. Mitäst Knappika niillt talvellt teke ja kyll nes sitt tääld ain gulkevak, ko marknoillt tulla. — Nii händ ja Vilkk osta kolmengymmne marka harmoniikka ja mnää, ko soittat taeda, vetelen gaike mailma marsi ja valsik, ko mep paina Rauma kohde.
— Nii oikke, sanos Vilkk, — harmoniikk osteta ja hyvä ja herroiks kuljeta.
Kyll nep poja asjak kunttoho olivaf fundeerann. Mutt mnuu harmitt koko jutt ja mnä sanosi Iiroll: "Tiädäks, ko mek kerra ole lainannk Knapi Valko ja linjaali, ni me viä nek kottik kans lailes. Linjaaleit ei jätetät tänn ja Valkot ei pannak karama vaunutten dakan; ei maaren, gom bannangin gulkema edell, ni löydetän gummingi laillset tiähaara. Mnää en dult teijä vaunuihin, go aja vaikk yksnäs linjaaleis Raumall. — Tehkän dek kuit tahdott."
Kyll mnää se näi, ett Iiro omatund rupes händ hiuka vaevama, mutt Vilkk ei muuttann lainkka miäldäs. Se ol semne, ett mitä se kerra sai päähäs, ni stää ei saanns siäld pihdeilläkkä. Ja konei Vilkum bää käändynn, ni ei Iiroka oli haluline jättämä vaunuis ajelemistas. Mutt se verra Iiros sendä ol miäst ett hän lupas koht lähti Valkot hakema.
— Se sopiki hyvi, mens snää, Kalkke, fölis, niin des saatt mennes kahde ostas se harmoniikka. Täsä o raha, sanos Vilkk ja löi flombuukkis pöyttähä.
Sillo mnää äkkäsingi, mitä mnuum bit tekemä. Mnää tunsin, diädättäk, Vilku ja olin goko ajam beljänn, ett se yhtäkkin duhla kaike rahas. Ja ko mnää nys sai häne flombuukkis kässihin, ni mnää päätingi itteksen, ett ko harmoniikk o ostett, ni mnää viä lopu Vilku rahoist pankkihi.
Ei siink kaua viivytt, ennengo Iiro ol löytänn yhdest puadist oikken gomja harmoniika. En mnää semsist ylipäätäs juur mittä ymmär eng olk koska semsest kopast mittä nuatti ulos saann, vaikkan diädä, ett semses ovak kaike mailma laulu ja marsi ja tansik, ko o vaa miäs repelemäs stää. Mutt kyll Iiro tuns semse vehke. Se poik tais soitta ja ko se ott harmoniikan gässihis, ni se sorme vilasiva, nii ettei niit tahtonnt toinen doisestas erotta ja kyll nuati liikkell läksivä, oliva hes sitt mitä sortti hyvänäs. Kyllkaiket niit o harmoniikasoittaji joka kyläsäkki, mutt ei tarvitt koittas sannoakka ett näillk kulmkunnill olis toist semmost poikka siihen doimehen go Iiro. Vaikkei se kuul ny oikkjastas tähä, mutt kuulu se sendä se verra, ett ymmärrätt, ett se ol kelvollinen galu, ko mes siit puadist osti. Siin ol vähä heli, kaunis ään ja kaikengaldasek klaffi ja rustingi joka kantill. Kolmkkymmend markka siit pyydetti, mutt mnää tinkkasi sen gahtengymmenttengahdeksaha ja Iiro ol vähä ilonen, go häm bist sen gainlohos ja läks enos tyyijö Valkot hakema. Mutt mnää menim bankkihi ja pani sinn Vilku nimehe 400 markka. Enemppä em mnää uskaldannp pankk, ko Vilku raha olivah hipunn nii vähihi, ettei jäänn enä ko 50 markka flombuukkihi. — Kyll semse reissu vaan dyyriks tleeva. — Vaikk em mnää viäl tänä päeväns saap päähän, kui me oli saann 250 markka menemä juur niingo me olsi ne jokkem baiskann. Mutt nii se vaa ol.
Ko mnää tliin gestkeevrihi, ni ol Hakkri Iiro juur pääss sinn Valkoines ja Skrama-Noorlund ol tulls saattama. Poja jatkovas sama tyätäs ko ennengi ja Skrama-Noorlundillekki ol toimitett yks niit heijän duutningeijas. Mutt mnää rupesi säälimä ittiän gottippäi vähä jouttu. Ja ko mnää oli saannk kaikk reeda, ni mnää kysysi heild kerra viäl: "Mitäst nyt teett, pojat; tleettak kotti mnuun gansan vai jäättäk tänn?"
— Kyll maare mek kottit tlee, mutt em me rattaill rönkkämä rupp. Tämsellk kelill o rattaillk kulkemine juur niingom bohtmes istuis, sanos Vilkk.
— Ni oikke, sendähde met tleengi vaunuis, lisäs Iiro siihem buhesse ja rupes soittamam Borilaiste marssi harmoniikall.
— No, hyväst sitt, mnää lähde ny.
Em mnää sitt enä viivytellk kauan, go oti Vilku fölisän gestkeevri emänän dyä ett saatti maksak kortteer. Se makso 10 markka. Ja 50 penni mep pääti anttaf flikall, ko ol meijä huanestan murhem bitänn. — Mnää makson gaiken dämä Vilku rahoist oikke häne nähdes ja anno sitt flombuuki hänellt takasi. Vilkk pist flombuukkis poviplakkrihis, ja mnää oli vähä ilone, ettei hän kattonns siihe. Jos se poik olis huamann, ett siit ol raha pois, ja saannk kuuli, ett mnää oli viänn nep pankkihi, niin gyllän olsi saannk kuullk kunnjan. Mutt eikä huamann mittä ja mnää ajattli: "Pid vaa meno kuip pali hyvänäs, ko mnää kerra olem bääss menemä; ei se mittän dee." — Eik siins sitt enä muut tarvitt, ko mnää kanno sänttin rattaill ja läksi. Mutt ko Skrama-Noorlund kuul rattatten grapina, ni äij tlee heng kurkus ulos ja sano, ett hän dahto tuli Valkot saattama. Mitäst täst, mnää oti äijä rattaillen ja sitt mentti. Hiljaksis kuljettiin bisin gaduj ja kon dullihin bäästi, ni Skrama-Noorlund käsk mnuum bysättä ja kiipust alas rattaild. Mutt ei hän goht meit jättännk, ko rupes Valkot silittämä ja taputtama ja puhuttel stää niingo se olis oli ihmne. Viime hän sitt sanos vedes silmis hyväst ens mnuull ja sitt Valkoll ja läks menemä. Mnää nytkäsi ohjaksist, nii ett Valko olis ymmärtänn lähti liikkell, mutt ei se vaa lähtennk, kon gatos taanes äijäm beräs ja hirnautt hiljaksis. Äij kuul se ja huus: "Hyväst ny Valko!" Mutt sillo Valko käänsiki ymbärs eik totell vaikkan olsin guik koittan nytki ohjaksist. Mnää rupesingi jo itteksen siin ajattleema, ett ong hän ny niin gamal, ett mnuun däyty jättä Valkon Durkkuhu daikk otta Skrama-Noorlundi Raumall. Mutt kyll äij asjak kunttohom ban. Hän gääns Valko jäll laillssen gurssihin, daputtel ja silittel stää ja sanos sill, ett sen däyty menn Raumall mnuun gansan. Sitt hän gäsk mnuun dull alas rattaild ja talutta Valkot suupiälist kapple matka ettippäi. Mnää tein dyät käsketty, astusi alas rattaild, oti Valko suupiälihin gii ja rupesin gävelemä. Mutt sillo äijä sanos: "No, no, ei nii sendä mennäp, pyssäst nyt viäl hiuka!" Ja ko mnää olim bysänn, ni hän ott lakkis pois päästäs ja luk Herra siunaukse. Sitt vast, ko se ol luett, ni hän viäl kerra sanos meill hyväst, kääns ittes ymbärs ja läks kävelemän glongauttaman Durkku kohde. Mnää seisosi lakk kouras ja vedes silmis, nii oikke, vedes silmis oikke — em mnää häpp stää sannoaksen — eng vähäld aikka ymmärtänn, misä mnää oikke olinga. Mutt kyll mnää siit sitt sendä vähitelle virkosi ja rupesin daluttama Valkot Rauma kohde. Taluttli händ siin virsta verra ja meni sitt vasta rattaill. Valko kävel hiljaksis ettippäi eng mnää malttann vaatti händ karaman, go ajattli ett kyll mar hän sitt ittelläskin garama ruppe, ko hän o ikäväs voittann. Ja nii se olikin; go ol kuljett viäl runsas virst, ni Valko huakkas yhden kerra, nost korvas pystöhö ja pist oikken gaunist hyrrytyst kottippäi.
Nii mes sitt kulji tytyväisint toinen doissehen. Mutt ko mep pääsi sen gorkkja alasahtem bäällk, kon Durust päin dulles o hiuka enne Humikkalan gestkeevri, ni mnää kuuli vähä kamala elämä takapualellan ja tuski olin gerjennk käändämäm bään sinnppäi, ni vaunuk, kaks heost edes, ajava mnuu siutten niingon duli ja leimaus. Se verra mnää vaan gerkesi näkemä, ett Kuapus ja Vilkk ja Iiro istusiva vaunuttem beräpuales, Kuapus ja Vilkk rinnasi ja Iiro vastpäät heit. Iiro soitt harmoniikka, niim bali ko henkki ol, Vilkk heilutt porokello ja Kuapus huus yhtmitta: "Pelakkam boja!"
"Terveksi Teiskost", sanos Vilkk ja nost lakkias, ko he mnuu siutten menivä. Enempä en mnää kerjennk kuulema, sill'ett he olivas samas silmäräpäykses kaukan mnuust ja ko mnää tliin gestkeevrihi, ni oliva heose jo saann vett ja söiväk kauroijas. Mnää pani heini Valko ette ja menin gans sisäll, mutt siäläköst vast upra ol. Kuapus ol hukannf flombuukkis ja äkseeras vähä kamalast sendähde. Eik oli ihmettäkkä, ko siin ol oli raha oikke vähä isoma jouko. Mnää meinasim bittä heillk kova saarnan, gom bääti heijä hurjast menostas, ett he olivap pöhnäs, mutt ny mnää näingi, ettei niis pahois stää vikka oll; ei Vilkus eik Iiros kumminga. Kuapuksem buhe tais fiirat yhde eine. Mutt Vilkk ja Iiro oliva ai semse ylönannetu, ett ihmse luuliva niist pahemppa, ko olis saanukka luull. — No, mitäst tästä, me hai sitt stää Kuapukse flombuukki, käänetti äijäm blakkrik kaikk väärim buali ja köljätti vaunum berä läpitte. Mutt ei stää vaa löytynn. Me rupesi siins sitt fundeerama, ett mitä nyp pidäis tehtämä, mutt sillon Guapus nouseki ylös ja sano: "Helkkris sendä, mnää unhotingi sem bääalusen allk kortteerihi." Nii händ, sinn oikke hän se ol unhottannk, kyll hän se ny muist. Eik siins sitt muu auttannk, kon Guapuksen däydys lähtit Turkuhun dakasi rahoijas hakema ja vaunuis hän dahdos menn. Kyll häm byys, että Iiro ja Vilkk jäisivä odottama händ Humikkalaha, siks ko häm bala, mutt kon Guapus ol lähtenn, ni Vilkk sanos: "Kyll se o semnem baikk, Kalkke, ettei Kuapuksest olt tiätto, kosk hän Durust selkke, ko hän sinnk kerran daas om bääss, ja mnää tleengi snuu fölisäs kotti."
— Ja mnää kans, sanos Iiro.
— No nii, sanosi mnää, tulkka vaam, boja, mutt kyllkaiketakkin deijä nyt tlee vähä surkkjangaldane istu rattaillk, ko olett vaunuis tottunn herrastleema.
Ei pojas sanaka vastanns siihem buhessen, go hakivas sänttis ja veivä ne Valko rattaill. Iiro ei soittann enä harmoniikka ja Vilkk käsk mnuu sittop porokello linjaalette aissaha. Ja ko sitt Valko ol tarppeks puhaldann, ni me läksi jällk kottippäim bainama. Nörköksis poja istusiva omis ajatuksisas ja Valkokin garas huanomin, go hän ol saanns semse synnin daaka lissä. — Ei siin vaa monttaka sana puhutt. Kaikk ol nii ykstoikkost ja hiljast. Porokellokim baukus vaa sillon dällö ja muistutt mnuu miälestän lapsehoittajat, ko nuakku kehdo viäres ja tarttu kii vanhan drallituksehes ain go hän hetkeks pääse unevärppeistäs. — Ko näi sitt ol kuljett iso aik ja pääst Nästin gankkall, ni mnää ajattli, ett nyt taedais ollp paras aik ruveta veissama stää veissu, ko mnää oli laittannt Turus. Mnää rupesin goittama, mitä het tykkäisivä, jos pistetäis lauluks ja sanosi: "Tiädättäk poja, mnää olen dehn uude veisu."
— Vai nii, sanos Vilkk.
— Vai uude veisu, sanos Iiro.
Jos mnää tode sano, ni mnuu harmitt semne vastaus. Kon doine vaeva ajatuksias koko aamuskautte saadakses veisun gokko — eik se olekka mikkäm biän dyä — ni odotais sendä, ett toiset tahdoisivak kuuli, mimseld se tyä näyttä, ko se o valmistunn. — Mutt sama se, ajattli mnää, koskett tahdk kuuli, ni olkka ilma, ja rupesi itteksen hyräyttlemä stää uutt veissuan. Kuljetti sitt sillaill jäll virst ja pariki, ni Vilkk räyhäse: "Pahusikost siin nys sitt o, ettes snää veiss niit uusi virssiäs?"
— Ei olk kukkam byytännykkä mnuu veissama.
— Ongost kukkan giäldänns sitt?
— Ei olk kiäldänn eik käskenn ja sendähde mnää veissangi se itteksen.
— Vai ittekses snää täsä veissama ruppe, mutt mnää tykkä, ett om bareve, ettäs ole juur verkalles, ko ettäs siinp pörisek ko mikäkin gorro. — Anns snää, Kalkke, iloll äänes kuulut vaa.
— Kaunist snää pyydäkki, mnää meinasi sanno, mutt ajattli, ett jos mnää se sano, ni ei siit sunkka se hauskemppa tul ja sendähde mnää pääti, ett mnää veissa sittengi se veisu, vaikk mnuu kylläkkin gismitt. Nii händ, kismitt oikke. Mutt mnää olen gaiketakki niingo muukki värs- ja veismaakri, ett ko nek kerra ovas saann jotta valmiks, ni ei mar nes stää ittekses pidäis, ei maaren, gon guuluiks sen dullt täyty. Sillaill oikke. Ja nii se asi päätys, ett mnää kröhäsim bari kertta kurkkum buhtaks, sanosi: — Tämä o yks "Meripoikkatte veis" — ja algo:
Meripoikki meit varjelkkon daevas!
Vaevaloine o elämän dääll,
Ko me ansatte leippätän laevas,
Kaukans seilaile valdmerem bääll.
Mnää oti uudestas siit: "Ko me ansatte leippätän laevas" j.n.e. ja odoti, ett het tapas jälkke olsiva veisann mnuun gansan. Mutt ei mittän guulunn. Mitäs täst, mnää veisasin doise värsy:
Kon duul puhku ja aallo nep pauha,
Sillo meill aika armoton dyä,
Sillo miähill ei suadakka rauha
Olkkom bäev sitt taikk syyspimi yä.
Ja sitt mnää otti jäll uudestas se lopumbuale, mutt konei hes sillonga ruvenn veissama mnuun gansan, ni mnää sanosi: "Ei tämä veis näy olevas se väärtt, ett te viiteisit stää trallitta. Ja koten mnää viit yksnäs koko aikka veisat, ni mnää lakka valla."
— Ol ny vai, sanos Vilkk, luuleks snää ett mes se nuati nii oppe.
Siin on gaunis nuatt siins snuu veisusas. Mistäs se olek keksinn?
— Huals snää siit, mnää sanosi, ja mnuu harmitt jäll, ettei hän veisust mittäm buhunnk, ko nuatist vaa. Mutt mnää voiti vanha Aadami ja veisasi:
Siilon gokkiki märsraagall huakka
Eik pääs piilohom bannuttes taa.
Sillo ei kerjet laittama ruakka,
Mutt ko vyätän mep piukota vaa.
Kyll hes sillo sitt jo veisasivat toissen gertta se lopumbuale mnuun gansan, mutt ko se ol teht, ni he rupesiva mnuu haukkuma ja Vilkk sanos: "Ain helkkrisäk snää olek kulkennk, kos ole nähnk koki märsraagall." Se o nys sendä vallam bilivinnihi semnem buhe. Pahus soikko, jos niis laevois, ko mnää olen gulkennk, kokk olis tuli märsraagall, sillongo mnää oli reivamas, ni mnää olsi sanonn: "Men helvettin, gokk!" Nii, sillaill oikke mnää olsi sanonn, ja sillaill jokane vanhemb merimiäs sanois. — Kokk märsraagall! Kyll mares sen diädä, ett kokk saa kiittä Jumala, ko häne anneta näö vuaks täkill haalat jongum brassi viimesest nipust — Pahus soikko, enne snää nääk kalkaksen guuse ladvas, kon goki märsraagall, jos vaa jomnengin gomend laevas o.
Semssi he oliva, Vilkk ja Iiro. Ei net tiätänn yhtikäm behu, kuip pali siin on dyät, ko sovitta sanas veisuks ja ett sendähde värsmaakreill ongi lupa pistä hiuka muinassi, ett sana vaa saada sopimam baikoilles. — Mutt mnää suutusi viime heijä nälkkimisestäs ja sanosi: "Kosk tämä veis o nii huan, ni ei teijä stää kuulit tarvitt, mnää veissa se itteksen daikk ole valla verka." Ja nii mnää teingi, mnää istusi valla mykkän. Mutt luulettak, ett mnää sai oli rauhas. Ei maaren, gyll nep poja mnuu veissamam baniva jäll, ens moittimall ja sitt rukkolemall. Ja mnää veisasi sitt:
Vede vallas o skändäkk ja reeling
Ja mek kiipusta reivaman gaikk,
Kapteen huuta: "Hei, haala po jeeling!"
Se on dylkki ja totinem baikk.
— Ja vissi, sanos Vilkk, se on dylkki ja totinem baikk.
— Se on dosi puhe, lisäs Iiro siihe, totine ja tylkki paikk se o, mutt ole mnää enne siinp paikka, ko näis Valko ohjaksis. Vaikk näist kui vedäis, ni ei siit sem baremppa tul.
Ja kyll se tosi oliki, ett Valko men huanost ettippäi, mutt mnää luule, ett hangin dahdos kuull mnuu veissuan ja mnää kiiti Jumala, ettei hänell ollp puhelahja suatt. Hän olis, tiämäs, kans tehn mnuu veisun gunkkan gelppamattomaks. — No nii, mnää oli sendä ilone, ett yksiki värs ol heijä miälestäs osannp paikall ja veisasi ettippäi.
Hän saa miälelläs huutta ja käski,
Kyll hän leppy, kon gaikk o "ol reitt".
Ja meills syätetäm bauj, voit ja fläski
Ja meill annetan dyyny ja peitt.
— Annetan dyyny ja peitt! huus Vilkk. — Oles snää sendä aika halju, kuka niit meill annais. Kodes viäl pann, ett kyyppär tlee meijä sänkkyn viäre ja mes sano: "Tuastis yks tuutning!" taikk: "Ryypp ja voileip ja pual pottu olutt, mutt liukkast!" — Ei, Kalkke, kyll snää ole vähä hössättännk, kos semssi veissaile.
Ja Iiro tuumal: "Se o juur oikke se mitä Vilkk sano."
Nii händ, mitäst maare Iiro olis muut sanonn. Hänen däydyis ai appleerat Vilku sanoihi. Kuingast muuto. Mutt mnää suutusi ja sanosi: "Se o nys semnem baikk, poja, ett ko mnää kerra ole ruvenn veissaman dämä veisu, ni mnää veissa sem bäähä saakk sill ehdoll, ett te annatt mnuu oli rauhas niin gaua, ett mnää olen doimeistam bääss. Sitt saatt moitti ja haukku, niim bali kon dahdott. Millä muull ehdoll em mnää enä ruppet täsä lukkri virkka teillp pitämä."
No, mitäst täst, poja huamasiva, ett mnää oli sanonn heilit totude ja lupasiva oli ihmsiks. Mnää krakistin gurkkum buhtaks ja veisasin daas:
Ja ko haminam bäästä sitt kerra
Ja saatt ranttaha astia nokk,
Ni me itten dee fiiniks ko herra,
Mennä maihi ja ollan "duu blokk".
Meill o hentt joka mailma loukos,
Niingo hyvi se ymmärät kyll.
Niit o musti ja kredliinej joukos,
Semssi konei olp paittaka yli.
Paras hentt meill o Suamemaas sendä,
Händ en goska me unhotta voi,
Hänellp preivej meild yhtmitta lendä,
Hänells silkki ja kultta met toi.
Meripoikki meit varjelkkon daevas!
Vaevaloine o elämän dääll,
Paras sendä o ollaksem laevas,
Ko mes seilaile valdmerem bääll.
Ko se lopposa siit värssyst ol veisatt toissen gertta ja mnää oli oli verkalles isoma aikka, ni Vilkk kysys: "Siiheng se ny lopus?"
— Siihe oikke.
— Vai nii. Siin on gaunis nuatt siin veisus. Mutt kuulestis, snää es oikke ymmärk, kui veisuj tehdä. Tiädäks, se kuulu vähä kamalald, ko snää veissa niist meijä henduistan, go meill o joka mailma loukos. Ensiksikki, ei snuun darvittis kohist semsist sanaka. Nääks, ei stää tiäd, vaikkas joskus viäl mensi naimissi, ja jos snuu vaimos saa kuuli, ettäs olet tehn tämssi tunnustuksi, niin gat ettes, kuis snuun gäy. — Nii händ ja töine asi o se, ett snää sano, ettei niill olp paittakka yli. Se on gyll tosi, mutt snuu olis tarvinns sannok kans, ett siäll o niin guum siäll ulkmaill, ettei siällp pidet paitta; ett siäll o niingo muudis ett olla ilman baitta. Ja sitt snuu olis tarvinns sanno, ettei siälls sembualest ilkialasten gäyd. — Nääks, ei nes stää ymmärt täälls Suames, jos ei stää selitet. Ja sendähde se kuulu kamalald heijän gorvisas.
— Nii oikke, sanos Iiro, — ja färeis es snää Kalkke park olk kii yhtikäm behu. Misä Jumala nimes snää olek kredliinej ihmissi nähn?
Nii, niingon guulett, ei Vilkk ja Iiro ymmär yhtikämittä semsest, ko veisundekkohon guulu. Eng mnää stää ihmettel, ettei he mnuulls suurkiitost sanonn. Mutt se mnuu kismitt, ko he yhtmitta siin vaa moitesiva ja nälkesivä ja mnää sanosingi viime. "Ett te mnuu veisustan mittä maksama ol joutunn eik teijä stää kuuli olis tarvinn, josett olis mnuum bakottans se veissama." Sillom boja häpesivä ja lakasiva hollamast siit asjast. Hiljaksis kuljetti sitt jäll, mutt kyll kaikist merkeist näys, ett poja olivat tullp paremallp pääll. Ja ko Nästihim bäästi, ni Vilkk ol niingo ennengi ja tek emänä valla hulluks jaarituksillas. Se ol näättäk sillaill, ett ko mep pääsi sisäll Nästihi, nii dlee emänd ja sano Vilkull: "Mnää olen deit sitt odottann niingom bäevä valknemist. Asi o näättäk semne, ett pyydetäis teijän boikkema mennesän Laitlan Gatihännän gylähä — siäll o semne lysteliseniminen gylä — ko siäld o varastett pali davara. Ja Virilähän, guulem, kans teit tarvitais."
— Em mnää kerkk ny, vastas Vilkk, — mnuun däyty kiirustem bainttat täst Konstantinoopelihi.
— Kui mihi, kysys emänd.
— Konstantinoopelihi.
— Mikä semnem baikk o.
— Se on Durkim pääkaupung. — Turkin geisrild o yhten yänk karann ykstoist frouva ja mnuum bidäis net takasin doimittama.
— Älkkä ny hulluijan. Ongost sill ussema frouva sitt?
— O oikke, siällp pruukata nii.
— Vai niim bruukata. Kyll mnää ole siit hiuka juttu kuull. — No, kyll keisar park kans nyt tuskas on gon gaikk frouva menivä menoijas.
— Kaikk frouva! Älkkä luulk, emänd hyvä. Hänell o jälill viäl — andakkast mnää kato hänem breivistäs (Vilkk vet paperim boviplakkaristas) — nii, hänell o jälill viäl kolmsstaseittmängymmendkuus.
— Jeskandeerakast! Mitä hän sills sitt väli pitä, vaikk ykstoist meniki hukka. Pahustak hän niit takka aja?
— Rangastakses tiätystengim, bistä säkkihi ja kivej säkkihi ja upotta niingom gatimboja.
— Jumal siunakko! Se o vähä kamala sendä!
— Niin gyll ongi, mutt semne o laki siäll ja met tiätäjä ole ai laim bualell.
— Nii oikke, nii oikke, huakkal emänd. — Mutt Rauman gauttakost tiä sinnk Konstumbaabelihi mene?
— No, ei se juur Rauman gautt men, mutt ei siäld kautt mennem bali vääräkän dul. Ja stää paitt kaikk mnuum barhama vehken ova Raumall, ni ett mnuu sengin dähden däyty mennk kodon gautt.
— Nii händ, nii händ, sanos emänd ja men.
Ja sillaill mep pääsim boikkemast Laitlan Gatihänttähä. Ilm ol tuli aikatavallk kylmäks ja me joingi siäll Nästis kuuma riäksa lämmetäksen. Ja ko ol lämmiteltt tarppeks ja Valko syänn, ni lähdetti jällk kulkema. — Juteltti sitt kaikki mailmattomi ajan guluks. Ja ko Laitla aukki rupes häämöttämä, ni Vilkk näyttä päi yht kylä vasemallk kädell ja sano "Kattokkast pojat, tosa nua ova jäll!" Se ol, näättäk, sillaill, ett jo tulles sen gylän duulmylly oliva harmittann meitt. Niit ol kummingin gymmengund ja kaikk olivas siivettömi paitt yks. Ja Vilkk ol sillo jo sanonn meill: "Taidattakkost tep pojas selittä, mingtähden duulmylly ei revit alas, ko stää kerra o lakatt käyttämäst ja siippe ovap pudonns siit helkkrihi? Mnuu miälestän domses siivettömät tuulmylly näyttävä kamalild, ova juur niingo handel ihmne."
— Kamalild oikke ne näyttävä, mes sanosi -. Ja ko ne nähti ny jäll, ni ne harmittiva uudestas Vilkku. Ko mes sitt kulji sen gylä siutte, ni siins seisos yhden dalom bortim biäles keskikäne miäs ja poltt piippuas. Hän ol vissingi lopettannt tyäs aikasemin gon davalisest, ko ol lauanda päev. No niin, go me hänen gohdalles tlii, ni Vilkk käsk Iirom bysäyttä heose ja sanos sill miähell: "Hyvä ehtopäevä."
— Jumal andakko, vastas miäs.
— Olettakost tes sen dalo isänd?
— Siks oikke mnuu haukuta.
— Vai nii, vai nii. Kyll mar isänd tiätä, kenen dua myll on, go siippe ova.
— Ja tua myll vai, ko siippe ova?
— Nii oikke.
— Tiädä maare.
— Vai niin, gene se o?
— Kyll se meijä myll o.
— No mutt kuningast isänd sitt nii ruakoton o, ett jättä siippep paikalles sunnundaks? Kattokast, kui net toisten dalotte isänä ovak kaunist ottann myllysiippep pois pyhäks.
Olsitt nähn, kuis se miäs suutus ja rupes meit haukkuma. Mutt Vilkk ei olit tiätvännäs, ko sanos: "Kamalan guum veri teill ongi, andakka Herran dähden gupat taikk lyäds suand, kosk o lauanda ehto ja tiätystengi saun lämmi."
Mutt enemä se miähe veri siit puhest kiähuma rupes ja ko me näi, ett se rupes haparoitteman givi kättehes, ni Iiro löi Valkot selkkähä ja me meni menoijan.
— Oi voi sendän, gui vähäst ihmne suuttu, tuumal Vilkk, ko me olim bääss niin gauas, ettei tarvinnp peljät saadk kivej päähäs.
Laitla aukkjall Iiro sitt heitt ohjakse Vilkull, hak harmoniikkas ja rupes pelama. — — Ja arvakkast, mitä se poik vetel? — Stää mnuu meripoikkatte veissuan. Se ol sitt semnem boik nuati oppema, ett siit ei friskat. Ja vähä korjast se stää soittiki, vaikk kynne vissin gondas oliva. — Eik ol aikkaka, ni Vilkk sanos: "No, Kalkke, veissast sana, ni mnääki auta!" Ja vois suas jukopere, ko mes sitt veteli stää veissu, nii ett koko mailm kajatt. Ja ko ol laulett se viiminem baikk: "Paras sendä o ollaksem laevas, ko mes seilaile valdmerem bääll", ni Vilkk sano: "Jaa-a, poja, ajatelkkast, kon däst taas tlee kevä ja vede aukkeva ja me lähde. Muistattak, kuip peli kalattle, ko ankkur hiivata? — Se o musiikki, poja! — Ja seilip pullistuva — ja laev lähte hiljaksis pois haminast — ja flika itkevä rannall. Se on doist pojak kon grapistellt tämsis vehkeis."
— Älä mittäm buh, sanos Iiro, pyhkes silmiäs ja niist nokkas. Ja karhjald rupes mnuungin gurkusan dunduma.
Niingo vahvistukseks Vilkum buhessen, gui ilkkjä mais kulkemine sendä o, Jumal anno meill oikke aika lumipyry, ja pimi ol niingom bussis. Valko-park ei jaksann enä karatakkan, go lumi ott pyärihin gii ja nii mes sitt sain gulkki hiljaksis ettippäi. Ihodes me jo meinasi jättä ratta ja pyyttä ree lainaks, mutt Iiro sanos: "Mennä nys sendä Unajan Dupalaha astikk; siäll o faar meijä vanh tuttun ja siäld kulkeva linjaalikkin gottip paremi."
Sillaill oikke se oliki meijä miälestän ja 10 aikan ehtost mes sitt viimem bääsin Dupalaha. Herätetti faar ja muar ja pantti vesi lämppemä. Meijä ol niin gova vilu, ett Vilkk meinas, ettei ny aut mikkä muu kon dodi, ja se o samas niingon Durun duljaissi Dupala faarill. Vilkk hakiki sitt rommpotu vakastas, eik oli aikkaka, ni me istusin Dupala faarin gans, join dodi ja praakkaskli muinassi. Ja mitä kauema mes siin jaarittli ja maistlin glaseistan, stää lämbeve meijän dul ollaksen ja stää hauskemald rupes mailm jälle näyttämä. No ko mes siins sitt istu ja juttle, ni Iiro heittä ittes oikkjaks Tupala faari sänkkyhy ja saa unem bäähän gii. Nii oikkem, boik nukus siihe niingon dorrakas, ja ko Vilkk huamas se, ni hän ol koht valmis koerangureines. Hän nyhjäs mnuu kylkke ja sanos: "Kuulestis, Kalkke, eks snääkin dykk, ett olis oikke synd herättä Iirot, ko hän noi makkjast nukku, muttkon guljeta me nyt tämä loppmatk kahde. — Kyll Iiro huamen girkklaistengin gans kottip pääse. — Hän on nääks reisust rähjändynn ja nukkumine hänell nyp parast teke."
Semne se Vilkk ol. — Niingo hän olis pitänns sill väli, jos töine ol rähjändynnt taikk ei. Mitäst maaren, gon goko asi ol ny vaa se, ett hän dahdos laitta Iiroll ihmettlemist, ko hän herä. — Vaikk em mnää sais Vilkku moittis, sill ett em mnää olit tippaka händ pareve. Mikäst mnuu olis olis sannoisan: "Ei maare jätettäkä Iirot tänn ihmistem bilkaks ja kukatiäs jalkasin gottit tleeman Duru reisust." — Nii, miksen mnää sillaill olis saanns sanno, mutt luulettak, ett mnää sen dei, muttko nyäkkäsim bäätän ja meinasi, ett kyll mar se vaam barast o, ett Iiro nukkus saa. Nii oikke mes se asjan gunttom bani ja Tupala faar pist yks kaks heose ree ette, eik oli aikkaka, ni me jo oli matkall. — Taevas ol ny valla selkki ja tähde loistiva nii ihanan gaunist, go ne ainakki loistavak, ko on gova pakane. Vilkk, ko semnen girimies o, rupes mnuulls selittleemän gaike mailman blaneeti ja komeeti, ko mes siink kulji. Mutt em mnää kaua viittinns semmost kuulustellk, ko rupesi veissama "Arvon mekin ansaitsemme" ja Vilkk sekös vähä äkkin daevan dähdistäs mnuu nuattihin. Nii mes sitt painsin gottippäi. Valko karas hyrryttel oikke nätist ja met tykkäsi, ett tämä ny vast ongi oikke lystreis, tämä. Mutt ko me olim bääss pualväli Unajan gylä ja Siärstan dorppa, ni meillt tapaduski vähä harmiloinen glumm. Vilkk ol juur pääss juttlemast ja hirvittleemäst, kui hän huame aamust mene Iirot vasta Unaja kohden, go mek kuulim biänem byräykse ilmoist, aisak krapisiva maaha ja Valko pysäs ja kääns pääs päi meit, niingo olis tahtonns sanno: "Tott mar tes se huamasitt." Vilkk karas koht ulos reest, men heosem bääm bualehe ja ennengo mnää olin gerjenn noo sanoma, ni hänell jo ol asi selkki ja hän huus mnuull: "Oi nyk koohot sendän, go luakk putos."
— Vai niin, vai ei sem bahemppa tapattunn, vastasi mnää ja läksin gattlema vahinkko.
— Eikä, meinas Vilkk, — tämä on biän asi, kyll mes semsem bian glaara.
— Klaara maare.
Niingo mnää jo enne ole sanonn, ni em me oli mittä heosmiähi, mnää ja Vilkk. Ei meijä vanhemillan ollk koska heost oli, ja stää paitt me olim biänest mukulast saakk laahanns Saksa ja Rauma väli joka ikine suvi, eng oli oli mais pali muut kon gäymälttä sill aikka vuatt, ko lapset tavalisest karava elukkatte ja heoste hännäs. — Nii, ett me olin davalisen gehnoj poikki heosvärkkette asjois. Sendähde em me ymmärtännykkä, ett siit semmost vähti pit tleeman, go siit tul, siit meijä luakam buttomisest. Nii händ, em mes semssi aavistannk, ko Vilkk sanos vähä nässist: "Jaahah, ja nys se luakk pistetängim baikalles jäll."
— Paikalles oikke se panna, mnää meinasi ja sitt me rupesi sen gans pelama. Vilkk ott luaka ja aisa ylös maast, kiärs ruama hänembualmaises aisa ymbärs, pist luakam bää ruamalenkkihi ja käsk mnuun giärttäs samallt tavall ruama mnuumbualmaise aisa ymbärs ja sitt paintta luakka niim bali enemä väärä, ett sem bit menemä ruamalenkkihi aisa sisäpualell. Mnää tykkäsi, ett sillaill oikke se asi reedaha saada ja dein dyät käsketty. Mutt siinäköst vast olikim brässi! Vaikk mnää se itt sano, ni mnää oli siihen aikkan davalise frisk poik ja ko mnää otin gii johonkki, ni mnää takka, ett se tunnus. Mutt kyll mnää siin luakam bahukses ny vastuksen löysi. Mnää painsi ja painsi stää riivattu, mutt en saanns stää vaa niim bali enemä väärähä, ett se olis menn aisa sisäpualell. Eng kehdannp, pahus soikko, sanno Vilkull, ettei mnuull olit tarppeks voimi siihen doimehe, muttko vähtäsi vähtämistän, ett hiki tukas ol. Ja Jumal tiätä, kuingan gaua olsi siin askroinn, jos ei Vilkk olis huutanns siäld tois puald heost: "Eks snää stää ny jo saa?" Sillo mnuu pist harmiks, mnää puri hammastan ja painsi viäl yhdem bahan gerra ja sillo se mem baikalles, men niingo meniki, mutt samas huus Vilkk: "Pahustaks niin gamalast siäll nyhji, nys se lens ulos tällp puald jäll."
— Menkkö sitt — mitä se mnuullk kuulu — pains se paikalles jäll!
Ja kas näi Vilkk vähtämä, se poik pains ja ähkys ja puhkus, mutt ei siit se enemppä tuli. Mnuu ol miälen oikke hyvä, ett hängi sai hikkol voorostas. Mutt viime mnuu rupes tleema vilu ja ko mnää muutongi vähitelle väsysin durha odottamissehen, ni mnää huusi vihdo viime: "Eks snää stää jo saas sengi rääpäkäs."
— Rääpäkäs, ittes rääpäkäs ole! Kihisi Vilkk ja kimmatt nyrkis sojos mnuu etten. Ja nii häppi ko stää ongi sanno, ni sillaills siin vaan gäve, ett me heiti luakan diä viärehe ja karasin doinen doisen graivärkeihin gii oikken giukum bääll. Mnää, ko vahveve oli, rupesi juur saama Vilku hankkehen, go Valko lähte karama hölköttämä Rauma kohde. Hän dykkäs vissingi, ettei meist isso aikka mittä valmist tliis. Mutt se hyät niist Valko meiningeist ol, ett me huamasi, ettei ny ollukka aik tapell, ja läksi molemak karama Valkot kii ottama. Pia mes se sauti, talutetti se takasi ja ruvetti jäll voorotelle painama luakka paikalles. Mutt ei se vaa menn.
— Om mar tämä nys sendä oikken gamal paikk — sanos Vilkk vihdo viime — mnää tiädä juur vissi ett piänet trengpoja maillp paneva heose luakkvärkeihi. Ongost niills sitt enemä voimi ko meill?
— Em mnää händ ymmär, vastasi mnää. Ja sitt mef fundeerasi iso aikka ja pääti viimen dehd nii, että Valko ajetti ojaha, nii ett saatti luakan doinem bää päi yht suurt mäntty kon gasvo ojam barttall, ja sitt me molemap painsin doist päät paikalles. Mutt ei se sillaillakka luanistann meills, se tyä. Kyll mes se nyt tarppeks väärähä sai, mutt juur ko sem bit menemä siihe ruama lenkkihi, ni se flengatt kyljelles taikk lens pois paikoild toiseld pualeld, kodei siäll mittä sem baremppa toperholtti oli. Viime rupes päälsem bäätteks Valkokin dleema levottomaks. Kerrangin go me oli juur ja juur saamaisillas sen girotu luakam baikalles, ni Valko nytkäs sama ja siin oltti sitt jäll.
— Rupp nys snääki, sengi raat, siin viäl äkseerama, huus Vilkk kuikuisas ja vetel Valkot piiskallp pitki ja poiki. Mutt ei se siit viissamaks tullp, pikemi hullumaks.
Ja siin mes sitt präsäsi, siks ett Vilkk vihdo viimem bist luakan gainlohos, ott ohjaksek kättes ja rupes taluttama Valkot päin gaupunkki. Mnää meni aisoihi ja vedi rekki peräsän. - Se ol surkkja kulkko.
Kaikeks onneks ei meill ollp pitkä matka Siärstan dorppaha. Sinn mep poikkesi ja kolkuti ovem bääll, siks ett ihmse heräsivä, ja rupesi selittämän gui meijä ol käyn.
Mutt ko Vilkk sanos ett meijä luakkan ol lendännp pois paikoildas ja ettem mes saanns stää sijalles jäll, ni sillo lyättingi ovi kii meijä nokkan ette ja mek kuuli vaan go isänd sanos: "Pahukse hirvhamppak, kon dleevak keskell yät ihmsist pilkka tekemä. Korjakka ny luunn vähä äkki!" Ja siihe me jätetti eik ny auttann muu, ko lähti jällt tramppaman gottippäi sill erotuksell vaa ett ny men Vilkk aisoihi ja mnää kanno luakka kainlosan ja taluti Valkot. — Jaa-a, ko mnää se reisu muista, ni ei mnuu enängä mikkä nii harmitt, ko se, etten mnää stää luakka rekkem bannk, ko roikoti stää, niingo se olis raarikin gapen oli. Mutt ko Vilkk kiukuisas kerra ol ruvenns stää kandama, ni häm bist se mnuun gainlohon, go hän aisoihi men ja mnää, kahko, kanna stää huamattemat jäll voorostan. — No niin, sillaills sitt menttin gottippäi. Ei Vilkk enä komeeteist eik planeeteist olis hualinn, vaikk ne olis meijä niskaham budonn, eng me enä lauleskell: "Arvon mekin ansaitsemme", kon dravasi hiki tukas Rauma kohde.
Mutt ko mep pääsim Bitkjärve ahte ali, ni meijän däydys huilat ja vettä henkkiän. Mnää sanosingi siins sitt Vilkku: "Nääks nyk, kumnen dämä mailm o; vaunuis snää algo reisus ja rekki peräsäs traaksite snää kottit tlee" — Siihem buhesse ei Vilkk vastann mittän, go möris vaa niingon vanh kahlkoer.
Mutt mnää olingim bäättännk kiusat händ yhde eine ja sanosi hänelle: "Turh reis tämä oikkjastas oliki; niit snuum berindrahoijas me läksim bankkihi viämä, mutt käveikköstis snää lainkkam bangis."
— En gäynnk; kyll ne rahak kotonakkin darvita.
— Vai nii, mutt mitästis sanoisi, jos ne olsivakki sendä siällt
Turum bankis.
— Kui mitä? sanos Vilkk ja rupes kuuvalos flombuukkias syynämä. Ja ko hän löys siäld vaa hiuka viidettkymmend markka, ni hän gysy, mihi lopp raha o joutunn, ja mnää sanosi niingon dosi ol, ett mnää oli viänn nelisata markka pankkihi.
Mutt kaunik kiitokse mnää siit sai. Vilkk huus: "Oleks snää mnuu foormyndrin" ja karas päällen niingom beto. — Nii oikke, semnen dulikiukkune miäs se Vilkk o ja vaikk stää o häppi sanno, nin gyll mnuu se sendä sannot täyty, ett oikken dodem bääll me jälls siint tappli, rytistli. Mutt kesken gaike joku huuta meijän dakanan: "Lämmetäksennek siin vänkkröittett, poja?"
Me helliti vähä äkkin doinen doisen graivärkeist ja ko me näi, ett se oliki Hakkri Iiro, ko meit puhuttel, ni met tlii vähä ilosiks. Ja se ol sendän gaikkja ihmelisemppä, ettei Iiro olis suuttunn meijäm bäällen, go sanos vaa: "Sengi junkkrik, ko jätitt mnuun Dupalaha, mutt mnää heräsingim bikemin, gon de olitt luull ja läksi jalkasin gottippäi. Ja ny mnää sautan deijä. Misäst tes sitt oikke olett viivytell?"
Mnää meinasi juur ruvet selittämä hänellk, kui meijä ol käynn, mutt Vilkk, ko ai ymmärs päijät ittes, vastasikin goht: "Tuall me oli Siärstalls sisäll ja sovesin deerejahtist ensmäis keskviikko aamust ja ny juur lens meijä luakkan däsä ah te allp pois paikoildas; pistäst snää se ruamihi jäll."
Sillo mnää ymmärsingi, ett Vilkk koitt salat kui meijä laitan oikke ol ja mnää ajattli itteksen, ett om mar se Vilkk sendä vähä järkeväs poik. — Mutt ei meill oli onni sillk kertta.
Iiro vastas, näättäk, ett hänen gätes oliva niin gondas, ettei hän rupp yrittämänkkä semssin doimeihi.
Sillo ei auttann muu kun dotus ja Vilkun däydys sanno, ett Tupala luakk ol niin gankki, ettem me jaksannp paintta stää paikalles ja ko hän gerra ol alkkum bääss, ni hän lopett: "Luuleks, pahus soikko ett me muuto olsin dranunn rekki peräsän ja taluttann Valkot toispuald Siästan dorpan dähä saakk."
Olsitt sillo nähn Iiro! Se rupes naurama; se nauro nii ett se vallan giärittel lumihanges ja Jumal tiätä, kosk se olis lakann, jos em me olis viime uhann anttas sillk kölilöyly. Semnem buhe meild vaikutt sendä se verra, ett hän sai sanotuks meill, ett me avaisi rinnustime auk. Ja ko Vilkk se ol tehn, ni luakk meniki vähä nässist paikalles ja sitt Vilkk vet rinnustimen gii jäll eik ol viäläkkä lakann ihmettleemäst, ett hän se sai kii nii hiukall venuttamisell.
Kyll mes sitt pani jala Valko ali. Mutt synd olis sanno, ett me oli hyvällp pääll. Vilkk syljeskel pitki syljelj ja mnuu kismitt koko jutt. Mutt Iiroll ol lysti, eppäle mnää, kosk sen goko ruumis pudauttel ai joukko, eng mää usk, ett sillp pahall vilu ol. — Nii händ, sillaill meijän gäve, ett ko meijäm bit Iirost jekku tekemä, ni me joudusi itt naurualaseks. Ja ko sitt viimem bäästin Dasalam bortill, ni Vilkk sai ruvet puhuma hyvä-kaunist Iiron gans, ettei hän olis jutellk kaupungis siit luakam buttomisest. Mutt luulettak, ett Iiro tais pittäs suus kii. Ei maaren daitannukka, vaikk hän lupas oli hissuksis. Kyll meijä luakastam bian goko kaupungis nauretti ja hirviteltti semsten gesken go luakkvärkim bääll ymmärtävä.
Nii ett pali meill ol harmi siit Turu-reisust Mutt ol meill sendä lystiki oli ja miälelläs mnää ylipäätäs muistle stää kertta, ko met Turkkuhun guljeti net Tasala Vilkum berindraha.
Tasala Vilkun gäändmys paremppa elämähä
Yks pyhäpäev vähä jälkken gynttlä samant talvenk, ko me niitte Vilkum berindrahatten gans vähtäsi, mnää meni jällt Tasalaha Vilkku kattoma, niingo mnuun dapan ol ain go aik pakkas pitkäks tleema. Ja pitkäks kyll se käveki, nii ett me vähä mond kertta kadusi, ett me olin dalvreisust kotti jäänn. Se o näättäk semnem baikk, ettei merimiäs kuukausräkningillt tult toime semsell alustallk, kodei lainkkan geinauttel. — Vilkk sai sendä joingim bäeväs kuluma. Siin ol vähä semmost pyssmiähe vikka ja se fliitos yhtmitta pyssyines Nanus ja Lonsis ja Isollmetäll ja Jumala tiätä misä. Eik sillp pahall valla huano onniakka oli. Välist joku kahko jänes anno sen dappa ittes ja sai se joukkon getungi sakseihis, ko se niit virittel pisi niituj ja mäej metäelävätte ja ihmisten durmlukseks. Nii juur, ihmisten durmlukseks, sano mnää, koskan itt kerra joudusi Vilku sakseihin, go läksi händ jälkki myäde metäst hakema. Ko mnää sillo hyppii siinp pisi hankki Vilkun geturaudak kondisan ja Vilkk sitt viäl, ko hän vihdo viime löys mnuun, gehtas ruvet klummima mnuu sendähde, ett mnää oli häne viritykseks tärveli, ni mnää pääti miälesän, ett em mar mnää ikänäs enä rupp pyssmiähe jälkki seorama. — Mutt ny mnää sekkongi vallan doissi asjoihi. — — Nii händ, mnää menin Dasalaha ja se ol yks pyhäpäev vähä jälkken gynttlä.
Ko mnää pääsi sinn, nin Dasala muar, Vilku äit, istus kuistill ja itk. Mnää ymmärsin goht, ett ny ol Vilkk jällt tehn jongun goeranguri. Se ol sitt ai semne ylöannett. Mnuun dul oikke surk stää Tasala muari ja mnää rupesingin goht lohduttama händ ja koiti saad muari hyvällp pääl jäll.
— Mitäst te muar siin ny itkett niiskuttleett, mnää kysysi, — ong kiss kuall vai?
Mutt ei muar tiättos pistännk, ko itk kollot vaa ja pyhkes nokkatas esiliinahas.
— Älkkä yhtä itkekk, muar kuld, kyll mnää se Vilku opeta vanha äittiäs kiussama.
— Snää opeta, sanos muar ja nous ylös niingo yks tuaksaus, — snää opeta! Tiädäks jos snuu äitilläs olis yksiki semnem boik ko meijä Vilkk, ni ei täsä mailmas mittä hättä oliska. Älä snää puhels semssi, ett snää opeta Vilkku, mutt kon goit vaa otta esimerkki hänest, niim bali ko snuun durmeldunn luandos myäde anda.
— Vai nii, vai nii, änkkäsi mnää, kon em, bahus soikko, enä ymmärtänn, mitä mnuum bit sanoma. Mutt vähitelle muari sanas sendä rupesiva mnuu kismittämä. — Vai Vilkk täsä ny ruppe esimerkiks toisillk kelppama, Vilkk, ko ain gaikk juanek kekses ja ol pann meijä huano huuttohon goko kaupungis ja viäl ulkmaillakki! Vai Vilkk täsä oikke säädylise nuare miähe esikuva o muari miälest! Semnem buhe harmitt mnuu sendä vähä kamalast ja mnää sanosingi muarillk, ko olin gerjenn hiuka virkkoma hämmästyksestän: "Ei mar meijä äit nykkä vaa sunkka itk poikas tähde niingon de."
— Ei sunkka itkekkä, harvon gaiketakki hän ilon gyynli mukulattes tähde vuadattas saa.
— Kuit te sanositt, muar? Ilon gyynli! Ilostakkost tes siin nyp pargutt sitt?
Ei muar puhunns sanaka, mutt ko itk, tillitt vaa ja vede juaksivas silmist niingo rännist. Mnää pakkasi jo oikke sekkoman gaikest tämsest, mutt viime mnää pääti, ett mene mar mnää sendän gattoma, mimne se Vilkk sillo on, go hänen dähtes ilost itketä. Ja mnuun däyty sanno, ett ko mnää oti ove lippahan gii ja pyäräyti itten sisällt Tasala salihi, ni mnuu sisikunnasan tunnus juur samallt tavallk, ko enne mailmas lukuvooroll mennes. Mutt sisäll mnää meni ja istusi sali ovipiälehe. Ja kyll mnuu se sannot täyty, ett mailm näytt muuttunnuld mnuu silmisän, go mnää hetke aikka siin istunn oli. Salim beräll istus Vilkk pöydän dakan hirmuse iso postill ja Tasala muari virskiij noka ali ja luk kovall äänellp päevä evangeeljumi. Kyll mnää se näi, että hän mnuu huamatt, ko mnää sisällt tlii, mut ei se poik vaa oli mnuu näkevännäs eik hyvä päevä sanonnk, ko luk ettippäi. Mnää kopistim biippun saappangorkkoan vastan dyhjäks, pisti sem blakkrihin ja ajattli itteksen: "Ova maaren däsä oikke niingon girko meno, annast katto, mitä täst lopuks tleeka."
Mutt Vilkk pit harttast vaa asjas pääll ja luk sem bäevän deksti selitykse loppuhu astikk. Ja ko hän se ol lukenn, ni hän ott virskirjan gättehes ja rupes veissama se numron 254, ko aika: "Valitan vaikkiast kans kuningas Davidin". Ko mnää valla hyvin daisi se virre ja nuati eik mnuu äänenikkä niit kaikkjan goohomppi ol, vaikkan se itt sano, ni mnää oti nuattihin gii ja rupesi hurauttlema joukko. Muarikim bist ittes sisälls salihi ja yhdys kimjäll äänelläs ja semsill värisevill, vanha-aikkasillk kruussauksill veissuhu, nii ett kuulus oikke juhlaliseld, ko mes siink kaikin golme veteli stää virtt, nii ett Tasala sali akknat tärisivä. Ja muari silmist juaks vesi koko aikka. Ko sitt nek kuus värssy oliva veisatu ja Vilkk ol lukenn Herra siunaukse ni hän dul mnuu tervettämä ja rupes pauhama mnuun gansan niingo ennengi. Tasala muar toi meillk kaffett; auringokin dirkistel hetke aikka sisäll ruudust, katava oksat tuaksusiva laattjal ja meill ol oike lysti, ko mes siin istusi ja join gaffettan.
Viime em mnää enä taitann hillit ittiän, go sanosi: "Kyl mar tämä kaikk ny vaa hyvä o ja vallam baikallas, ett snääki Vilkk olet tull hurskaks".
— Em mnää mikkä hurskas ol, mutt sapati mnää pidän gunnjas, vastas
Vilkk.
— Nii oikke, mnää nää se ja meinangi vaa, ett näi se parast ongi. O oikke, mutt mnää tahdoisi vaa vähä niingo muistuttas snuu, ettes snää enne niim bali väli pitänn, mikä päev viikkos me hulluttli.
— Engän daitannp pittä, mutt ny ovakki asjat toisi ja mnuull on däys syy muutta elämätän.
— No, se o viss se. — Mnää tahdoisi vaan diättä, mikä kamal snuull on dapattunnk, ko snää semssem bäätöksehen dull ole. — Kyll mnääki ole mond kertta ajatell, ett meijän darvittis ruvet elämätäm barandama, mutt ei mar siit vaa ol valmist tull.
— Nii händ, ei olt tull valmist eik tleekka ennengos saas semse varotuksen go mnääki. — Kuulestis, uskoks snää, ett o synd tehdt tyät pyhäpäevän?
— Kyll mar kaiketakkin, gosk sanas nii lueta. En mnää se enemppä tiäd.
— Eskä snää tiäd, mutt mnää tiädä. Istust nyt hilja, ni mnää juttlen goko asja. — Tiädäks, mnää sain getu eilä.
— Op perhan, vai luanist snuu jäll! Sitt pidetängi juhla tänäp ehtost, ko se kiskota. — Mep pruukkasi näättäk kiskot yhdes kaikk ketuk, ko Vilkk sai, ja sillo Vilkk pist ain dodiks.
— Älä kir, sanos Vilkk. — Stää ei nyljetäkkän dänäpä eik todiakka juad. Tänäp o sunnunda, tiäds se.
— Oh helkkar sendä — o oikke.
— Älä kir! Nääks, siit ketust ei saa nahka pois pyhäpäevän, vaikkas kuik koitaisi.
— No, mikäst siin sitt esten olis?
— Siin o ny vaa semne este, ett selväst näke, ettei pyhäpäeväns saas semssi turhi toimitta. — Ko mnää se sai eilä, ni se kerkes jäätymä, ennengon gottip pääsi. Se ol juur jämt niingo yks jäänglimpp. Mnää olsingi muuton dulls snuu eilä ehtost hakema ja me olsi yhdes kiskonns se. Mutt ei jäätynny kettu kukka rupp nylkemä ja sendähde mnää pistingi sem bakartuppaha sulama ja ajattli itteksen, ett tänäp aamust mnää se nylje yks kaks. No niin, dänäp aamust se kyll ol sula ja notki ja mnää rupesin goht toimeihi. Ja kaikki käveki hyvi, siks ett mnää pääsin geskkohta kaula, mutt sillo oliki juur jämt stopp. Sen gauemaks ei nahk lähtenn. Mnää vedi ja nytkesi, auti veitellän ja ähkysi ja hikkoli, mutt ei nahk vaa ottann lähtiäkses, ei vaikk piru — — —
— Älä kir! sanosi mnää, näyttäksen, ettei Vilkk ollk kalljollk kylvänn jumala sanatas.
Mutt ei Vilkk siit oikken dykännk, kosk hän gatos luinautt mnuu yhdem bahan gerra. Viime hän sendä voitt luandos ja sanos: "Nii oikke, eikä saak kirot pyhäpäevän."
— Eik arkkjanakka, mnää tuumali.
Mutt sillo Vilkk suutus ja sanos: "Joses snää ny vaa ol hilja ja kuulustel, mitä mnää sano, ni mnää jätän goko asja selittämät. — — Nii oikken, gaulan geskpaikoills saakk nahk läks hyvi, mutt siit ei ettippäi ei vaikka pi — — nii, vaikk pimjähä astikk olsi rehkinn."
— Älä nyk koohoijas, se sitt vast klookk kett ongi, mennästis kattoma stää. — Kyll kait stää sendän gattos saa, vaikk ongim byhäpäev.
— Saa maare, mikäst etei sais. Ja saa stää koitta nylkkiäkki.
No, me läksi sitt Tasalam bakartuppaha ja kyll kaikk näytt olevas, niingo Vilkk ol selittänn. Siällk killus kett kados kinnerpuus ja pualväli kaulaha saakk nyljett nahk hipas tuva laatijat.
— Kas nii, sanos Vilkk, — tosa o varotus. Rupp toimeihi vaa, jos miäles teke, niis lakka maalissi pyhäpäevän ajattlemast.
Mnuun däyty sanno, etten mnää sillonga viäl luull muut, ko ett Vilkull ol jäll jotta jekku miäles. Mutt olkkon guit tahanas, tuumali mnää itteksen, heiti jakum bois yld, kiversim baeda hia ylös ja rupesin dyähö. Mnää ole eläisän mond elukka ulos heijä nahastas ajann ja mond kettuakki, ni ett mnää luule vähä ymmärtävän näit asjoit ja tiädä se, ett kon gerra vaa saa käpälä ja saparak klaariks, ni ei mittä muut kon griuskuvee vaa, kyll nahk vissi lähte niingon dyhjä tehde. Mutt tämä nahk ei lähtenn, jos uskott taikk ei. Mnää vedi ja vedi ja mnuu harmitt ja pelguttiki jo viimeseks, mutt nii se vaa ol, ko olis koittannk kaljot traaksip paikoildas.
— Äläst sendä hual reppi rikk stää nahka, sanos Vilkk vihdo viime.
— Reppi rikk! Pahustak sills sitt väli on, guit tämse nahan gäy! Es sunkka snää tätä myyd mein. Eik tämä mikkän gett olk, kyll maares se ymmäräk, kos nääk, kui mnää täsä vähtä ja hikkole, eng vaa saa nahka lähtemä. — Vanh-faar tämä o eik mikkän gett.
— Olkko sitt Belsebuub itt, mutt ko arkki tlee, ni vissi mnää häneld naha ota ja myyn gahdellttoist markall.
Sillo mnuu rupesiva Vilkum buhek kammottama ja mnää pisti jakkun yllen ja läksim bois. Vilkk tul peräs, me meni salihi jäll, veisasi yhde ehtovirre ja joim bari kuppi teet. Ja ko mnää läksi, nin Dasala muar itk jällp piäne loraukse.
Seoravanp päevän Vilkk tul meill ja vihels tullesas, nii ett mnää jo aikka, ennengo hän ove avo, tiäsin, guka siält tulos ol. Kyll se poika ny jäll ol endselläs, lakk ol toisellk korvall ja silmä vilasivap pääs niingon gärpp kiviroukkjos.
— Tomsellp päälläk snää ny jäll ole, vaikkas eilä sais semse varotukse? kysysi mnää.
— Älä kohis, sanos Vilkk, ei ny ols sunnunda. — Ja siit ketust ei puhut enä mittä. Se pahus ol nääks joskus joutunn jäneksem baulaha. Lang ol katkenn ja jäännp piukka ymbärs kaula. Sendähde ei nahk lähtenn. Mnää olen dänäp tutkinnas se asja. Arkkipäevän o miäs sendäm bali rohkeve ko sunnundan.
Nii, semne se asi ol. Mutt Tasala muar sure viäl nykki, ett Vilku elämäm baranus kest vaa yhde voorkaude. Ja mnää, ko joudum bitämä Vilkku esikuvanan, dykkä, ett kyll o syyt surrakki.
Kui Hakkri Iiro meijäm belast saksan giälen daedollas
Ko Raumall ol saatt merikoul ja ruvettin dekemän gapteenej ja styyrmannej siäll Vänni sillan gorvas, nin gukast mar sinn olis mennk koulum bengill istuma jos ei Tasala Villk. Nii händ, hän go semnen girimiäs ol, hän ol tiätystengi ensmäine miäs pistämä nimes sen goulun girjoihi. Kyll me hänest koitim bilkka tehd ja kysysi häneld, eik hänehe jo tarppeks järkki ajett siäll Heurthenin goulus.
— Ei maarenga, ei stää piom bohjan gautt pali päähä menn; olett kaiketakkin des se ittestänn huamann, vastas Vilkk, niingo hän olis oli viissave ko me ja niingo siäll Heurthenin goulus olis koitett klopoll mändät järkki meijäm bäähän. Kyll Vilkk se vaa hyvin diäs, ett stää muist syist käytetti ja ett stää Jumala lahja hyvin dasasest tul jaettu mnuu ja Vilku ja Iiron geske. Eng mnää ol viss, vaikk se olis hyväki meillt tehn.
Mutt olkko se asja lait kuit tahanas, summ se vaa ol, ett Vilkk käve yhden dalven girja ja kartak kainlos Vännin goulus ja ko suvi tul, ni hän seilas styyrmannist Saksareisuill. Sillo mnää vast äkkäsi, ettei se Vännin goul ollukka niit kaikkja hullumppi alstandej ja seoravans syksyn istusi mnää jo itt Vänni sillan gorvas. Ja ko mnää talve oli siäll hikkoll ja ajannk kaike mailma viissaudek knuppihin, ni sillt tavalls se jutt lopus, ett ko vede aukesivak keväll, nin Dasala Vilkk ol vanha Minervan gapteenin ja mnää styyrin. Hakkri Iiro me otin gonstaapliks, se ol luanoline asi. Stää poikka ei saatt, näättäk, kouluhu, vaikk olis ihmeit teht.
— Ei sinns sendä jokane järjestäs mennä, sanos Iiro, — kukast sitt enä mastohon giippe, jos mek kaikk täsä kapteeneiks ja styyrmanneiks ruppe ja kävele sikar hamppais ja käde houssuim blakkreis. Ei pojak, kyll niit merimiähi sendän gans tarvita ja pikioravan mnää ole meinann elä ja kuall.
Siihe se asi jäi. Mutt vaikk meist ny ol tullp päälysmiähi, ni em mes sendä Iirot vasta mittä ylppeytt osottannk, kom bidi händ kambraattinan niingo ennengi. Vilkus pakkas kyll asuma vähä semmost herrastlemise henkki, mutt se tul esill vaa sillo harvon, go hän ol saann jongun glasi liiveihis. Sillo ei hän enä sanonnukka, niingon davalisest: "Kuulestis Iiro", muttkon gäytt ain garahtääri ja sanos: "Kuulkkast konstaapel, nyt teijän däyty tehds se ja se", taikk: "Tiätäköst konst, kuis se asja lait o", j.n.e.
Nii händ, semne oikke hän ol ja — niingo sanott — ny olttin gaikin golme Minervas ja painetti Saksa kohde, nii ett rytis. Olitt yks lauanda ehto, ko mes siink kryssäili Ryygeni saarem baikoill. Meill ol kaunist ilma ja Vilkk käsk mnuun gajuttihi; met tei ittellem biänen glasi ja istutti sikari suus ja pauhatti muinassi. No, ko siins sitt istutti ja voitti hyvin gaikin davo, ni Vilku silmäk kiäpautiva yhtäkkin gajuutin gattoho, ja ko hän näk siälls signaalrakettkimbu, ni hän ol koht valmis vehkeines.
— Jaaha, Kalkke, kosk täsä muutongi lysti pidetä, niim bäästetäst yks rakett.
— Ei mar päästetäkkä, sanosi mnää, kyll maares sen diädä, ett semne rakett merkitte, ett me ole henge hädäs; pelastuspaatt tliis tänn ja mes saisi jongun duhane sakko, ko ole heit narrann; nii ett ann ollp päästämät vaa.
— Jaa-a, snuu jutuisas taitaki ollp perä niingo Järmberi valheis. Mutt otetast sendän dua kimpp alas ja katota heit. Tiädäks, nii vanh merimiäs ko mnää olengi, niim, beevele viäkkö, mnää en diäd, kui raketej ilmaham bäästetä. Ja mnuu miälestän jokatte merimiähe sendän darvittis taittak kaks konsti, uid ja raketej päästä. Mutt kui moni meist niihin doimeihin bysty?
— Kyll snuus o oikkeus. Em mar mnääkä sunkka vaan diäd, kui raketej ilmoihi lennätetä.
Sillaikka Vilkk ol siäpann rakettkimbu alas ja ottanns siit erinäs yhde oikke aika junkkri. — Siin mes sitt syynäili stää kaikim buali. Sikari mep pidi seikan dakan, sill ett me ymmärsim beljät stää pahust, ko se siin makas pöydällp pirun gurej täynn. Viime Vilkk sanos mnuu: "Käskest se konst sisälls, se o seilann ammeriikkalaisis manuuareis, kyll mar se nämäkki vehket tunde."
Mnää käski Hakkri Iiron gajuuttihi. Vilkk tarjos hänells sikari ja kysys sitt "Tietäkös konst, kui raketej päästetä?"
— Tiädä oikke. Kuingasten diädäis, vaikken olekkan dalvkaussi Vänni sillan gorvas istunn, sanos Iiro, sytytt sikaris ja vet semssi sauj ko heinleivisköit. "Kattokast, tosa papertollo alapääs on dämä langambätk ja toho noim bistetä valu", lisäs Iiro ja sojott sikaris päi stää langam bäät. Mutt stää ei hän oliska saannt tehd. Se langam bahus rupes, tiädättäk, pihisemä ja kipenöittemä vähä jumalattomast, ja sillo em me ymmärtänn enä muut, ko ett ny om bako paras. Ensmäiseks pyäräytt Iiro ulos, sitt mnää ja viimeseks Vilkk, niingon gapteeni velvolisus ongin, go merell hädäs olla. Eik Vilkk enä kerjenn ovi peräsäs kiip panema.
Me lyyhistysi sitt hissuksis kajuuti seinän daa ja odoti, mitä pit tleema. Eik meijän gaua odottat tarvinn, ennengon gajuutt ol niingon ilmvalus. Ja voi tuhane juhanest stää jytinä ja prätinä, stää paukkna ja puskomist, ko siäld kuulus. Kaikist merkeist me ymmärsi, ett se raketim bahus nyk koitt ylös ilmoihi, niingo semste luand o. Mutt ny ei häm bäässykkä ja kotei häm bääss, ni hän lens, niingo mek kropinoist ymmärsi, seinäst seinähä ja laattjast kattoho ja kadost laattjaha ja koperoitt kaikk nurka läpitt niingom baha tullvahtmestar. Mnää ajattli siins suutuksisan itteksen, ett koit ny vaam boik, koit parastas, kyll se turha olit taita. — Mutt Vilkk väris mnuu viäresän niingo langvyht. Mnää lohduti händ ja sanosi: "Älä yhtä hual, anda häne ny aikas pyristellk, kyll häne viime vissi leppyt täyty?"
— Mutt jos se sytyttä koko lae —?
Enemppä ei Vilkk keijenns suustas saama, ennengo eläm siällk kajuutis muutus juur hiljaseks ja me näim biäne välädykse ilmois ja kuuli hetkem bääst oikke lujam baukaukse. Vilkk konttas laevam beräbualehe ja kysys Savilan Gyärild, ko seiso ruaris: "Näiks mittä?"
— Jo se men, sanos Kyär ja haukkas aika palase leipkyrsästäs. Sill ol, aingo se ruaris seisos, naru kaulas ja narus killus leipkyrs.
Ny me ymmärsi, ett rakett ol löytänn ulos ovest ja meild pääs helpotukse huakkaus. Mentti siit sitt kajuuttihin gattlema ja siälläköst vast sekasotku ol. Kyll se rakett ol kaunistengi siäll askroinn. Ei viikko enne joulu ol missän gaikk nii riipi raapin go Minervan gajuutis sillo. Siäll oliva merikorti ja talriiki, leivämbalase ja rommi, jaku ja liivi, ja kiikri ja värki yhdes rymssys, ni etten me luuli niistkoskan dolkku saavan. — Kamal sisu semses raketis sendä on, gyll sen däydy jokatte sannok, ko o olls semsten gans tekemisis.
Me rupesi sitt vähitellen goittama siivot siällk kajuutis ja kyll siin — niingo sanott — siivomist oliki. Hiki tukas siint tyät tehti. Mutt juur ko me oli saamaisillas kaikk vähä sinnppäin go ennengi, ni mek kuuli ett täkillk karatti ja mäikätti. Vilkk pist pääs ulos kajuuti ovest ja huus: "Mitäst tes siäll ny äkseeratt, poja!"
— Pelastuspaatt o laevan gyljes ja miähet tleeva buurihi, vastas boosu.
— Kas nii, ny ongim beevel paatis, sanosi mnää.
— Älä mittän buh, huakkal Vilkk.
Mutt ei siin ollp pali huakkamise ja fundeeramise aikka. Vilkk ja mnää meni ulos kajuutist ja samall hetkell astus pelastuspaatim bäämiäs yli reelingi ja rupes saksatas sopottama. Mutt em mes saksa osann, Vilkk eng mnää. Ei stää kiäld kukka merimiäs op, vaikk olis kui mond kertta Rauma ja Saksa väli laahann; toist se o, se engelskan giäl, stää merellp puhuta ja osata. No, nii, mitäst täst, mes seisosin dotisin niingo Laustim bundar ja sakslainen giros ja pärmänttäs. Mutt sillon duliki Iiro kajuutist ja sakslaine hyppäs koht häne ettes. Se luul häne vissin gapteeniks, ko hän viimeseks tul. Ja vähä aika ramariika Iiro siins saiki osalles. Mutt Iiro kuulusteli vaa niingo muin miähin, ja ko sakslaine lopett puhes, ni Iiro vastas selvälls saksan giälell: "Niks". Saksalaine jälls sopottama, nii ett vähä henkki ol, muttko Iiro sai suuvooro, ni hän sanos taas saksaks: "Niks". Sakslaine suutus ja hyppäs paattihis, mutt Iiro kiukustus kans ja saikim bittä viimese sana siin riidas. Kom belastuspaatt tek lähtö meijä laevastan, ni hän huus niills sakslaisill viäl kerra: "Niks!"
Me oli vähä turkase ilossi, ett mes sillaills selkesi siit jutust, ja ko me juttli Iirollk, kui nolost meijä meinas käöds se sakslaisen gans, ni Iiro meinas: "Kodett mnuu koht hakeman dull, vaikk se hyvin diädätt, ett mnää saksa taeda."
Ja nii se kyll oliki. Se Iiro ol vähä taetav miäs, vaikk ei se ollp pali koulu käynn. Se uis niingon gala, tais päästä raketej ja osas päälsem bäätteks vielä saksaki. Eik stää lainkka sitt ol ihmettlemist, ett meijä laeva väkiki meinas, ettei jokattes astjas olekka semmost konsti ko vanhas Minervas.
Kuit Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro viäkottliiva mnuu uude veisun dekemä
Siit on gymmengund aastaikka takasin, gon Dasala Vilkk ja Hakkri Iiro tliiva meill ja kekkasiva mnuu oikkem bahom bäevi. Hetke aikka he istuskliiva ens ja juttlivak kaike mailmattoma, mutt viime Vilkk sanos: "Kuulestis, Kalkke, nys snuun däyty tehd meillp piäne veissumbätkä siit meijäm brankkoorilaiste reisust Turkkuhu."
— Kui mist reisust? kysysi mnää.
— Eks snää mittän diäd? vastas Vilkk. — Koko kaupung siit juttle. Nääks, eiläm balo yks talo Turus ja Nuurberillt telefornatti siit koht, ko valuvaar algo. Hän ilmott se meijäm balokunna varusmestrill ja tämä lähte koht kokkoman gymmengund miäst, lainata Östmannild heonem, banna yks pruutt lammuskoill ja lähdetän Durkkuhu valuappu. Mnää näi itt, ko nep poja läksivä, ja kysysi heild, mihi he ny menos ova. "Turun gaupung palaja me lähde appuhu", sanos varusmestar ja löi heost selkkä. — Mutt Ottla ahte all he olivat tulls siihem bäähä, ett kyll mar Turk palaman gerkke, ennengo hes sinnp pääseväkkä ja tliivakkin gotti jäll. — Eks snääkin dykk, ett se ol vähä liia hättänen deko?
— En diäd, mnuu miälestän o ai hyvä, ko olla auttamisen doimeis täsä mailmas.
— No nii, olkko nys sitt niingi, mutt soveis mar snuu siit sendäm biäne veisun dehd?
— Soveis oikke snuu siit veisun dehd, sanos Iiroki, — ja sen darvittis olls semne, se veis, ett se menis tämä nuati jälkke.
Ja sitt Iiro rupes trallittama mnuu edesän ja tramppas tahti jalallas.
— Ol ny verka, sanosi mnää, — em mnää teill mittä veisuj rupp tekemä, en ainakka, ennengo saan guull, mitä tet teett semsell.
Sillo Vilkk rupes selittämä, ett palokund teke piäne retke ensmäis sunnundan ja ett hän ja Iiro sillo neljä viide muu miähen gans olis olevannas nek, kon Durkkuhu läksivä ja ett he veissaisiva ne värsyk, ko mnää tee.
— Om mar teill vaan guri, sanosi mnää, — ja kyll mnää teills se veisungin dehdt taedaisin, gosk teill o ni sopev nuatt. Mut sill ehdoll mnää se sitt tee, ettett saas stää levittä ymbärs mailma mnuu ja palokunna harmiks.
— Mitäst mes stää levittämä ruppeisi, em mar ruppekka. — No, se asi o sitt sovitt! Rupp koht toimeihi vaa. Kyll Iiro ja mnää auta snuu, ett siit kelvolinen galu tlee.
— Ol vai ol, Vilkk, sanosi mnää. — Ei siit mittän dul, jos te mnuu auttama ruppett, eik semssi veisuj sendä niim bian dehd, kon de luulett. Mutt jos tleett huamen dännt tälls samall aikka, ni saada nähd, jos se olis sattunn valmistuma. — Kyll sen guule kaikist, ettett te ymmärrt tämsist asjoist mittä.
Mnuu ol oikke miälen hyvä, ko mnää sai heit vähä kolhit tällk kertta. Mnää tiäsi, ettei nep pojak kahde olis saann minkkälaist veissu kokko, vaikk hek kyll oliva valmi nälkkimä ja korjaleman doisen dyät sill alall, niingo stää mnuu meripoikkatte veissuangi esimerkiks. Eik he uskaldannp puhhu mnuu vastangan, go he ymmärsivä, ett, jos mnää suutuisi, ni ei heijä juanistas olis tull mittä.
Nii händ, pojas saiva niäll harmis ja ko Iiro ol trallittann viäl stää nuatti, siks ett mnää se opesi, ni mnää käski heijä men menoijas ett mnää saisi ruvet tyähö rauhas.
— Kyll me vaa mene, sanosivap poja ja oliva nii nöyrä, ett mnuu jo pakkas tleema oikke surk heit. Mutt hetkem beräst tlee Iiro takasi ja sano: "Muist panns se asi ja siihe veissuhu, ett Palokunnam bäälysmiäs suutus heijä hättälemisestäs nii, ett hän anno heill apskeedi. Ei sendä ainaseks muttko yhdeks pualtiimaks. Ja sitt siihem bannais viäl seki, ett —"
— Ja mitä sitt viäl, tiuskasi mnää, ja sillo Iiro korjasiki luus vähä äkki.
Kyll mnää siin vähä hikkolls sitt sai, ennengo se heijän dilaukses valmistus, mutt mnää pääti, ett sem bit olema valmis seoravanp päevän ja valmiks se tuliki. Ja ko hes sitt tliivas stää hakema, ni mnää veisasi se heill ja näi se kuulus:
Nämäp poikki o vast, meit en lakk kehumast, valuvaara me huakkiast voita. Janon duska, ne vaa, ei niit samoma saa, vaikk mek kyll stää ni ahkerast koita.
Mutt se Nuurber ol miäs, ko se ilmottat tiäs, ett Turun gaupung ol palamaisillas. Se ol perhanam baikk, vesikopp, talok kaikk palo ryähäsi juur parhamillas.
Em mef fundeeranns stää, nämäp poja ja mnää hääräs juur, niingon doukk häärä kingus. Saatti Östmannild kaakk ja sitt pruutti yks taakk ja mentti appu, ett haijakse vingus.
Ko mep pääsi sinns sitt, ni me huamasi itt, ett Turun gaupung ol juur vanhas paikas. Se ol meill aika fomm ja met teingin "grugom", ko meijä Ruskon ol huilanns siäll aikas.
Ny o lopp tämä veis, se ol surkki se reis, mes sai apskeedin goht, ko siäld tilitti, yhdeks pualtiimaks vaa, sill ett prankkoor ei saa mistän dämmössinäi velikultti.
— Kyll se kelppa, sanos Vilkk, ko mnää oli lopettann, ja sitt he läksivä eik niim bali, ett olis "suurkiitost" sanott. — Mnuu harmitt sendä vähä kamalast, ettän oli heit auttama ruvenn.
Seoravans sunnundan ehtopäevällk, konei mnuull oli muutakkan doimitust, ni mnää pääti lystiksen mennk kaupungindalohon, go siäll olivas semsep palokundlaiste naamjohuvit, taikk miks heit sanota. Ja hausk siäll olikin gatellk kaike mailma hullutuksi, ko he olivak keksinn lystikseks. — No, ko mnää siins sitt kävele ja kattle ymbrillen, ni vedetä se vaate siälls salim beräll ylös ja kymmengund palokundlaist tlee naamris silmill ja pruuttak kädes sinns salim berällk, kon deaattri näytetä, ja heijäm bäämiähes ruppe veissama niit värsyj, ko mnää olin dehn. Ja joka värsy jälkke he ottiva uudestas se lopposa ja marsesiva ymbärs salim berä. Kyll mnää koht tunsi, ett se ol Hakkri Iiro, ko siinp päämiäs ol, ja ymmärsi sen gans, ett he oliva jällp pelannp prakimbeli mnuun gansan. Mutt em mnää kerjenns siink kaua fundeeraama ja suututtleema, sillett yks ja toinen, go se veisun guul, meinas, ett tomne ei olk kenenkkä muun go Anundilan Galkken dyät, ja sillo mnää rupesim belkkämä ett palokundlaise näytäisivä mnuull, mist seittmä hirtt poikk ol siint talos. — Nii händ, liässuhu mnää lykkäsi ja vähä nässist.
Jälkkembäi mnää sai sitt kuuli, ettei mnuu olis tarvinnp pakkoho lähti. Palokundlaise olivak kaikk ymmärtänn, ettei sill veisull mittäm baha meinatt.
Mutt aika kiäru mnää anno Vilkull ja Iiroll, ja se mnää sano, ettem mnää enä ikänäs rupp heilli veisuj tekemä.
Tasala Vilkk pauha meillp pyssyist
Siink koht jälkken Gynttlä samant talvenk, ko met Turusakkin gäve, Vilkku luanist nii erinomasest, ett hän sai ammutuks sude. Ja sillongost hänes vast äijä ol. Eik ol ihmekä. Ei sendähde, ett sudeist siihe aikka mailma puutett oli olis, ei maare. Kaupungi nurkis nes sillon garaliva, mutt harvo heit sembualest tapettu saatti, ja ko Vilkk ny ol ambunns semsem bedo, nin goko kaupung meinas, ett se vast pyssmiäs ongi, se Tasala Vilkk. Ja Vilkk ol nii ylppi, ett valla syljeskel pisi rinnoijas.
Yks ehto mes sitt kaikin golmen giskosi se suden Dasalam bakartuvas ja ko se tyä ol teht, ni mentti salihi istuma ja juhla pitämä. Iiro ol ollk koko ehto nii hissuksis, ett mnää valla hyvi ymmärsi, ett hänell ol jotta erinomast tuumalemist, ja ko siin nys sitt istuttim böydä ymbärs, ni hän jua klasis tyhjäks, lyä sen böyttähä ett yks helin vaa o ja sano: "Jaa-a, ny ongi asi semme, ett tämä poik osta ja pyssy ja ruppe kans sussi ampuma. Ko sais vaa josta semsem byssy ett käy hyvi."
Meijä lensiväs silmä ens vähäm bystö, mutt sitt me rupesi naurama ja Vilkk sanos: "Oi voi sendän, gumssi snääkim bauha. Niingon gaikk olis valmist kos vaa saisis semsem byssyn, gon gäy hyvi. Ei, Iiro, ei se sendä vallam byssym bääll ol. Nääks pyssyn dakant tarvita ja jotta; siällt tarvitam byssmiäst ja ongost se sanott, ett snää oles siks luatt. Mnää ole syndynnp pyssmiäheks, mutt siit ei tiäd mittä, ett ong snuus stää vikka. Se on gans, nääks, yks Jumala lahi, ko anneta synttyis, eik saada oppemall."
— Nii händ, niingo se ittiäs kehumisen daitoki, mörätt Iiro pöydän dakka, ko Vilkk saarnama rupes.
Anda tullt tommost vaa, ni yks kaks nua miähe ovat tukast yhdes mnää ajattli ja tei ittellen uuden glasi.
Mutt Vilkk ol nii hyväll miälells sinä ehton, ettei Iiroka saann händ suuttuma ja hän jatko vaa saarnatas, niingo hän ei olis lainkkan guullukka Iirom buhett.
— Nii oikke, erityine Jumala lahi oikke se pyssmiähe luand o, mutt ymmärrettävästengi siin harjandumist kans tarvita. Ja hyvä pyss kans tarvita, jos jotta saada meinata. Mutt ei siinäkkä sendä viäl olk kylliks, ett pyss käy hyvi ja ett se on daitava miähen gynsis.
— No, mitäst siins sitt muut viäl tarvitais? kysysi mnää, ko rupesi jo kans tykkämä, ett Vilkk pan omias.
— Jaa, ett mitä siin viäl tarvita, snää kysy, niingo semnen gysy, kodei tiäd näist asjoist juur mittä. — Näättäk, poja, ei siin olt tarppeks ett pyss käy hyvi. Sen däyty tappak kans hyvi, sillett surkkjamppa parselli ei olt täsä mailmas, ko semnem byss kon gäy, mutt ei tap. Jos snuus olis hiukangi mettmiähe vikka, ni snää tiädäisis se. Sen diätä jokanen go vaa haulpyssylläkim bräiskyttle. Mutt ei monika heist tiäds stää, että hyväkim byss saada muuttuma semseks, ettei se tap ja hyvi harv tiätä, kuit tämne vika paraneta. — Mutt mnää tiädä sengin, go olen goko piäne ikän semste vehketten gans pelann, ja kosk meillt täsä ny o aikka ja Iiroki meina pyssy rustat ittelles, ni mnää juttlen deill niingo esimerkiks yhde jutun, go olishyväks opetukseks monell vanhemmallekkim byssmiähell. — Mutt maistetast ens näist klaseist yks tilkaus.
— Nii, näättäk, sillo alkvuasink ko mnää tähäm byssmiähe virkkaha rupesi, mnää pääti osta ittellen uudem byssy. Eik mnuu lainkkan darvinnf fundeerat, mist mnää se ostaisi. Lapi Ylikeeren Gniht o semnem byss-sepp, ettei niit ol monttaka semmost koko Suame maas, ja hänen dyyijös mnää sitt läksingin gauppa tekemä. Hänell osasiki oli valmin yks oikkem bahukse nätt ja sopev luadpyss, ja kodei siin oli hinttaka liiaks, ni mes sovesi yks kaks kaupoist. Mutt tiätystengi stää ens koitetti, mimne se ol käymä, vaikk se oikkjastas olikin durha, sill ett sen diätä koko mailm, ettei Lapin Gniht päästä kelvotond kalu pois kynsistäs. Mutt se o nyk kerra nii, ett pyssy koiteta juur niingo heostakki, ennengo se osteta. Ja nii mekkin dei. Kniht pan neli halstoopimbotum gorkki kive nokkaha, astus kuuskymmend askeld pois kivest — eik se poik astunnukka mittä mamsälli askleit — ladas pyssys ja ammus täräytt ensmäisen gorki mäsäks. Sitt hän anno pyssy mnuull ja sanos: "Ny o snuu vooros". Ja mnuun däyty sanno, ett mnää hiukam belkäsi, ettän häpäsisi itten, go mnää niim biänehe maalihi ambumam bantti. Mutt mnää sihtasingi vähä nuugaste ja flättäsi, niingo flättäsingin gorki säpäleiks. Ja kuingasteten olis flätänns, sill ett konei pyssys vaa vikka ol, ni ei olp pyssyn dakanakka, sillon go se tämsem bojan gäsis o, vaikkan se itt sano. — Nii händ, ja sitt ammus Kniht kolmanen gorki rikk ja käsk mnuu sitt amppus se neljäne. Se olis ollk kylläkki huakki tyä mnuull, mutt em mnää viittinn enä semssen doimehe ruvet, ko sanosin Gnihti, ett "Pahustak met täsä korkej palottlen, gyll mar niit vaa huushollisakkin darvita. Eik stää ny enä eppällt tarvitt, ettei tämä pyss käy. Ei maaren, gon gäyki niingo ihmse miäl."
Mnää koperoitti sitt rahap plakkristan, mutt ennengo mnää nek Knihtill anno, ni mnää kysysi sendä vissemäks vahvudeks: "Mutt tappakost tämä ja hyvi?"
Siilon Gniht katos luinautt mnuu vähä kiukkusest ja sanos: "Ei semmost tarvitt lainkkan gyssykkä mnuun dekosist pyssyistäni sen diätä koko mailm, ett ko niist vaa o luad sattunn lailssem baikkaha, nin gyll siins sitt kans o viimenem bapuruak edes, olkko elukk sitt suureve taikka piäneve. Mutt koskas eppäle, ni mnää anna snuull muutma luadi ja hiukan gruutti, niis saak kotti mennes pistä ittes mettähä ja nähd, ett se pyss tappa yht hyvin go se käyki." Nii oikken Gniht sanos ja anno mnuull viis luadi ja bualem biolist kruutti.
Mnää oikke häpesi, ettän oli semmost kysynnykkän Gnihtild, mutt oli ai mnää samas miälisänikkin, go hän mnuullk kruutti ja luadej anno, ja mnää ajattli itteksen ett kosk mnuull o viis luadi, ni mnuull o sitt viis linttuakkin, go mnää pyssyinen gottit tlee. Nii mnää tuumali, ladasim byssyn ja läksin gruunusarkka tramppaman gottippäi. Mutt ko mnää pääsi sinn Vuatla Vahtriston gohdall, ni mnää poikkesi mettähä vasemallk kädell ja rupesi linnuj vahtama. No, ko mnää siins sitt kävele, nin dlee se Häpplämberä Viku, yks niit oikke mailma lopu miähi, mnuu vasta ja kysy: "Oleks linnustusreisull?"
— Ole oikke, mnää vastasi, — osti uudem byssy ittellen ja ole stää ny vähä niingo freistamas.
— Vai om mar snuull uus pyss; annast mnääkin gato stää.
Ja mnää hull annom byssyn Vikun gässihi. Se kattel stää ens joka kandild, sihtaskel sillk kolmell eri haarall, ja ko se ruakoton viime ol pannp piipum bää suuhus ja puhaldanns siihe, ni se anno se mnuullt takasi ja sanos: "Kyll se hyvi henges pitä, mutt käyköst se ja?"
— Ei, kyll stää pahust roikottat täyty, vastasi mnää, kon diäsi, ettei Häpplämberä Viku ymmärtänp pyssyst enemppä kon Diilvuaren damm taevan dähdist, vaikk hän ny ol nii viissa ja ymmärtäväise näköne. Ja nii me erosi.
Ko mnää sitt hetke aikka oli siink käveli, ni mnää vihdo viime näim byy yhdellp puuoksall, oijensim byssyn ja täräyti stää koht. Mutt jos uskott taikk ei, ni ei se paha pudonn, eikän, go lens toissem buuhu ja vahtas mnuu siäld puun dyven dakka, niingo olis tahtonns sanno: "Katost tota, ko o saannp pyssyn grapan gättehes ja sojottle ja paukuttle niingo mikäki." Mnuu harmitt vähä kamalaste se lind. Mutt älästis hual, mnää ajattli, älästis hualk, kyll snää ny luulek korjus olevas, kodei snuust näyk kom bää, mutt tiäds se, ett täsä ongi semnem boik, kon goppa luadillp pyyt päähän gosk hyvänäs. Ja sitt mnää paningim byssyn oikken duell, sihtasi stää linttu raatto päähä ja laukasi. Mutt ei pyy ko lensi pyräytt jällk kapple matka ja piilott ittes, niingom byy pruukka. Ja sinns se jäi mnuust ja siälls se o viäläkki mnuum bualestan. — Kyll se ymmärätt, kuis suuttunn mnää oli, ja se mnuu viäl enemä suututt, koden enä nähn mitta muutakka linttu taikk metäelävä, ettän olsi saann uudestas onnian goitta. Engä nähnykkän, gon durham bäite mnää siink käveli. En löytänn Äöhö-järvest suarssiakka, vaikkan giärsi melkken goko järve ja meni viäl Lensum baikoill yli joengi. Mutt semne se pyssmiähe onn o, ja kon gerra yks klumm tlee, ni niit tlee ussemangi, ajattli mnää ja rupesi odottama ett mikä harm mnuull ny viäl tulleka. Eik mnuun gaua odottat tarvinnukka.
Ko mnää olim bääss siihe Mälikän danhua suum baikkoill, ni mnää näi orava yhden goivu ladvas. Hyvi se siin näysikin, go ol Mikom bäevä aik, ettei oli lehdeijäkkä enä puis, ko joku aino siällt tääll. Mnää pysäsin gattlema stää, ko se siin istus kuusemommone etukondettes välis. Ja ko mnää stää siink kattli, ni mnuum bist päähän, ett mnää ammu sengin, gosken muutakka ols saann. Mnää sihtasi sitt stää keskellk kroppa, sanosi itteksen, ett "Kyll snääki elukk park nys siins sendä viimest kuusemommost sortteera", ja ammusin däräyti. Mutt ei orav juur pali tiättos pistänn. Eikän, gom ban vaam bari kertta: Tjukk, tjukk, ja rupes jällk kuusemommostas kiärittleemän gäpälättes välis. — No, mutt ny ova vissin gaikk metä-elävä noidutu, ajattli mnää, ladasi uudestas pyssyn ja ammusi jäll. Mutt ei siit sem baremppa tuli, siäll orav vaa istus koivus niingo muin miähin, eik muut tehnk kon gääns selkäs päi mnuu niingo olis meinann ett "Koitastis kert täldäkkin gandild, taita luanistap paremi."
— Vai pilkka snää mnuust ruppet tekemä — ajattli mnää, ladasi jällp pyssyn ja ammusi uuden gerra, vaikkan oli niin suuttunn, ett koko ruumin väris kiukust. Orav kimmat vähä äkki ylös, heitt kuusemommoses menemä ja kas näim bainaman goivuladva ylimäisse nippuhu. "Vai ylöspäi snää pakka, ko mnää snuu alas koita" — kihisi mnää kiukuisan ja rupesim banema uutt ladinkki pyssyhyn. Mutt sillo mnää huamasingi, ettei mnuull oli enä yhtikä luadi jälill. Se mnuu vast kismitt, eng mnää harmeisan taitannt tehd muut ko heriti nyrkkiän sill oravam bahall ja sanosi: "Nääks, semssi puffej tääld annetam, berhanam bihknokk." — Kyll mnää ny ymmärsi, ett mnää oli saanns semsem byssyn, gonei tap, ja semne o, niingot sanott, viheljäinen galu. — Mnää läksingi sitt kotti oikke aika kiäru. Ja ko mnää pääsi sinn, ni mnää pani sem byssym bahukse naulaha ja pääti, ett ko mnää saan Gnihtin kässihin, ni mnää sano hänell oitis päi silmi, ett hän o mnuun gekann.
Eik ollk kulunn kom bari päevä se jälkke, nin Gniht tul meill ja mnää anno hänell oikke aika pyhkes siit pyssyn gaupast. Mutt ei Gniht ko nauro vaa, ja ko mnää oli saarnan lopettann, ni hän gysys: "Ekköstis snää andanns stää pyssy viärän gässihi, ennengos sill rupesi linnuj ambuma."
— Viärän gässi! — mnää sanosi — kene viäran gässihi mnää se andann olsin, godei mnuu vastangan tuli yhtä ihmist, mutt ko se Häpplämberä Viku, ja se ei ole mnuull mikkä viäras enemppä kon deillekkä.
— Vai nii, mutt sanostis ny, annoks snää pyssys Vikun gässihi?
— No, annon gaiketakkin, go häm byys kattos stää — ja nuugaste hän stää syynäliki ja sihtas sillk kolmell eri haarall.
— Siin oltti, sanos Kniht. — Vai kolmell haaralls se sihtaskel. Oles snääki sendä aika viti, kodes tiäd, kuip pyssy hoideta. No annast kuuli, mitä hän viäl tek sillp pyssyll?
— Mitä hän dek? Ei hän mittä muut sitt enä tehnykkän, gom buhals siihem biipu suust ja sanos, ett "kyll se vaa hyvi henges pitä." Pahukse halju, pit kaiketakki se henges, ko se täödes ladingis ol.
— Aim baremppa ja paremppa, sanos Kniht ja nauro nii ett ol vallan gaksingerro.
— Eks snää ymmär, ett Viku o noitunns snuum byssys. Nääks, se ei olis tehn mittä, jos snää olsi andann hänen kattos stää, muttko snää anno hänem bidells stää, ni sillo hän sai sen durmelluks. — Se verram bidäis sendä jokattem byssmiähen diätämä.
— No, om mar hän nyk klookku sendä. Vai siinäk sitt vika ongi, ett mnää vallan dyhjä paukuttli? — Saadang semne vika enä paranettukka?
— Saada händ, kon gonstit tiädetä. Ja kyll ne myäs tiädetä. — Se pyss ei tarvitt ny mittä muut, ko ett se panna maantiändrumbu ali, vähä ennengo joku ruumis se ylitten guljetetan, daikk ettäs ammu hoppikuulallk, kos ensmäitten gerra ny jäll linnustama menes sillt, taikk ladas se eläväll hoppjall ja ammus se ladingim bäim bohjast. Sitt se tappa niingo ennengi, mutt älä vaa anns stää toist kertta turmell, muist se ja hyväst ny.
Seoravanp päevän mnuull ja Tiula Fretull ol sitt vähä kamala vähti, ko stää pyssy huussama ruvetti. Mnää oli ostann apteekist elävähoppja, ja Fretu ol oikken gompassi jälkke hakennp pohjose, ja kon gaikk sitt ol saatt klaariks, ni mnää ammusi se elävähoppja Staketintaustan galljoihi, nii ett yks tömäys ol vaa.
Mutt ko se ol teht, ni Fretu meinas, ett olis mar oikke lyst nähd, ett paranusikost se nys siit kuurist.
— Lysti oikke stää nähd olis, tuumali mnääki, — kodei ny ol yhtä varestakkan duallk kalljoill ett sais freistat.
— Ei maare niit sillo olk, ko niit tarvitais, vaikk he muuton dosa rääkyväp päevkautte, ettei heild leppo tahds saad, vastas Fretu ja kattel ulos akknast. Muttko hän siin hetke aikka ol vahdann ymbrilles, ni hän nous vähä äkki ylös, nyhjäs mnuu kyynärpäälläs ja sanos: "Katostis pahust, tuall naapurtalo navetan gadom bääll makka Korpplaiste muarin gollkatt, amms se, niis tee hyvän dyä samas, sill ett nii saastast elukka ei olt toist täsä mailmas ko se katt. Se on, diädäks, niin gamal tapplema, ett kaikkitte muitte ihmisten gateild se repele silmä ja korvap pois pääst, ja tosa se nauku ja parku yäkautte nurkis, niingo Jumal olis andanns sen doime hänell oikke urakall. Ja niin gamal se o sitt viäl varastamangi, ett se viä lihap padast kuumald hellaldakki. Se katt on, diädäks, koko korttelkunnam bainajaine."
Semssi oikke Fretu pauhas ja mättäs semse synnindaaka sen Korpplaiste muarin gollkati niskaha, ett mnää tykkäsi, ettän teksi oikke hyvän dyän koko meijän gristelisells seorkunnallen, go mnää se elukam bäästäisim bois päevild. Ja nii mnää sitt ladasim byssyn, avo akkna, sihtasi stää kauhja elukka siinnätte väli ja ammusi flajauti. Mutt ei koll jäsenem bäätäs värkättännk, ko makas auringom baistes juur niingo ennengin kondi oikkjan.
— Ei kureist ols, sanos Hull-Reikk, mnää tuumali ja Fretuki meinas, että kyllkaiketakki se pyss pysy semsenk, ko Häpplämberä Viku ol se laittann.
Mutt juur ko mes siink kiukuttli ja kattli stää katti, ni me näin, gon Gorpplaiste muar tlee pihallt tass kädes ja riäska tassis ja ruppe haukuttleeman gattias alas kadom bääld. Mutt ei se paha vaan dull. Fretu kattel ihmeisäs stää peli vähä aikka, mutt yhtäkki hän ol asjois kii ja sanos: "Kyll snuum byssys ny jäll o reedas; tiädäks, tua katt on guall; mnää tunne sem bruuri ja tiädä, ett se tliis alas niingo yks kihaus riäskatas syämä, jos se olis hengis."
Ja nii se oliki. Korpplaiste muarin gatt ol pois hengild ja se olikin guall nii äkki, ettei kerjenn häälättämängä, ennengo hän ol unhottannt tapplukses ja parkumises ja varastamises. — Kyll se Kniht vaan diäs, kuip pyss paranetan, go se o noidutt, ja nys sen diädätt tekki. Eik teijä lainkkan darvitt ruvet toiste ihmisten gatej ambuma uskon vahvistukseks. Eikän darvittekka, ja hyvä ongi, ettei tarvitt, sillett mnää tiädä sanno, ettei semsest saa mittän giitost, ko valla harmi. Vaikk sama se o; ne harmi ova oll ja menn, eik nek kuult tähä juttuhu. Mnää olengi vaan goittanns selittät teill, ettei siinn olk kyll, ett pyss käy. — Kyll se käymäst pia lakka jos ei stää hoittat taed, — Kas niim, boja maistetast jäll!
Ja ko mes sitt oli maistann ja hetke aikka fundeerannk kuki omias, ni Iiro sano: "Saamare säseräk kapena nep pyssys sitt sendä ovakkin, guulem. Mnää anna vissin goko kauppan lahot paljaihi meiningeihi."
Ja silles ai se Iiron gaupp jäiki. Kyll sude hänem bualestas saiva loikkroit vaikk pisin gaupungin gaduj.