IV
Aterian jälkeen alettiin tanssia; mutta Fant jäi istumaan erääseen sohvannurkkaan tupakkahuoneessa. Hänen vieressään istui mies, jonka hän muinoin oli suututtanut tuijottamalla tämän ulkomaalaiseen ritarimerkkiin; mutta miehestä oli nyt tullut komendöri. Heistä oli tullut hyvät ystävät ja he sinuttelivat toisiaan, kun he sanoivat jotain toisilleen; mutta he eivät sanoneet mitään. He vain istuivat kumpikin omassa sohvannurkassaan ja polttelivat suuria vatsavöillä varustettuja sikareja ja ymmärsivät toisiaan täydellisesti.
Lääkärit olivat kieltäneet Fantia polttamasta väkeviä sikareja, sillä hänellä oli heikko sydän. Mutta hän oli juuri sytyttänyt kolmannen päivällisen jälkeen.
Peilistä vastapäätä olevalla seinällä näki hän tanssin pyörteen ja salista vuotavan valovirran. Hän oli usein ihmetellyt mistä johtui, että he näyttivät tanssivan ikäänkuin huopamatolla tai pehmeällä nurmikolla, äänettömästi. Hän ymmärsi nyt sen riippuvan siitä, että hän näki tuon kaiken peilistä. Kun kuva sattui häneen toiselta suunnalta kuin hälinä ja soitto, ei hän asettanut näitä yhteyteen toistensa kanssa, ja lattialaudoilla, joita peili kuvasti, kävi tanssin-karkelo näköään äänettömästi. Katso nuorten tyttöjen valkosia pukuja, katso heidän huohottavia rintojaan — — —
Hän muisti kerran nähneensä hänen, joka nyt oli hänen vaimonsa, liitelevän ohitsensa kuten he nuoren tytön yksinkertaisessa valkosessa tanssijaispuvussa. Hän oli silloin toisin puettu kuin nyt.
Kas, tuolla hän olikin, hänen, tuon serkun seurassa. Hän jäi seisomaan silmänräpäykseksi ovelle, suorana, hentona ja solakkana kuten aina. Hän näytti aivan alastomalta verhonaan tuo kankea, kirjava silkkipalanen, johon hän oli käärinyt ruumiinsa, ja jota pitivät koossa vain muutamat soljet olkapäillä ja vyötäisillä. Ja he painoivat päänsä yhteen ja kuiskuttelivat.
Ei, hänen täytyi liikkua hiukan… oikoa jalkojaan hiukan… Ei ole hyvä istua liian kauan hiljaa vankan päivällisen päälle ja polttaa kolme väkevää sikaria.
Hän sytytti neljännen ja alkoi kuljeskella pitkin huoneita.
Hän tuli eteiseen. Kolme nuorta herraa valkoset kukat napinlävessä istui puulaatikolla paperossit suupielissä jutellen naisista; mutta he vaikenivat hänen ohikulkiessaan.
Hän avasi pienen vihreän huoneen oven ja astui sisään. Se oli tyhjä. Hän pani mandarinin keltaisen pään sormensysäyksellä liikkumaan ja astui akkunan luo.
Akkunalasi huokui huurretta ja talvikylmää. Hän puhalsi ruutuun kunnes sai aukon jääkukkasten väliin, pani silmänsä lasia vasten ja katseli. Taivas oli tumma ja täynnä kimaltelevia tähtiä. Ylinnä loisti Otava.
Oli myöhä siis.
Hän ei voinut jättää huonetta, sillä hän kaipasi katkerasti vaimoaan ja muinaista suudelmaa, suudelmaa yksinäisen hehkulampun sinivihreässä valossa, suudelmaa, jonka todistajana mandarini oli ollut nuokkuen torkkuessaan. Jos hän tulisi nyt, juuri nyt? Ei kukaan osannut suudella kuten hän, ei kukaan. Hän oli suudellut muita naisia sitten kun hän ei häntä enään rakastanut, mutta hän oli unohtanut heidät kaikki, eikä hän olisi tuntenut heitä, jos he olisivat tulleet vastaan kadulla. Jos hän tulisi! Niin, vaikkapa hän tulisikin kohtaamaan tuota toista, niin silloinkin hän vastaanottaisi hänen väkinäisen ja petollisen suudelmansa onnena, silloinkin — — —
Hän kuunteli. Oven takaa kuului kuiskuttelevia ääniä, mutta ne vaikenivat äkisti ja kaikkonivat.
Hän tunsi jotain kummallista sydämensä kohdalla, hän tunsi, että hän parin silmänräpäyksen kuluttua oli makaava pitkänään matolla, tajuttomana, mutta hän pysytteleikse vielä pystyssä, ja yhtäkkiä hän kuuli eteisestä, missä nuoret herrat istuivat puulaatikolla, paperosseja poltellen, hyvin selvään äänen, joka sanoi:
"No, onhan se muuten luonnollistakin. Eihän voi vaatia, että hän olisi rakastunut henkilöön, jonka toiseen käteen on tatuoitu sininen ankkuri."