KUUDES AISTI
Oli kerran prinsessa…
Emme tienneet asiastakaan, ennenkuin hän jo oli keskellämme, säteillen elämänhalua, kimallellen timanteissa ja uhkealla povella valtava aasialainen ritarimerkki. Salongissa syntyi kuolonhiljaisuus. Emäntä riensi häntä vastaan levitetyin käsivarsin; punastuen ihastuneena nähdessään hänen todellakin saapuneen; sillä hän ei ollut mikään tavallinen prinsessa. Hän ei ollut kuninkaan eikä keisarin, vaan Söderissä asuvan nahkuri Lundholmin tytär; ja hän oli jäänyt leskeksi eräästä kalmukkilaisesta diplomatista, joka täydellä oikeudella kantoi prinssin arvonimeä, sillä hän oli äidin puolelta sukua Bukharan khanille ja polveutui isänäidin puolelta suoraan alenevassa polvessa Aasian Kaarle XII:sta, kuolemattomasta Djingis-Khanista. Hän oli määrättömän rikas. Hänellä oli Turkestanissa erämaa, johon kuului kalastusoikeus Araljärvessä, linna Kaukasiassa, palatsi avenue Ruysdael'in varrella ja talo Tervahovinkadulla.
Tyynnyimme vähitellen. Seura oli pieni, mutta valittu. Kaksi tai kolme suurta runoilijaa, muutamia suuria maalareja ja säveltäjiä, suuri näyttelijä. Sitäpaitsi useita ministerejä ja lähettiläitä.
Kuljeskelin edestakaisin huoneissa, silloin tällöin haistellen jättiläissuurta agapantusta, jonka kaunein naisista oli irroittanut vyöltään ja antanut minulle salaisen liittoutumisen merkiksi. Mutta se ei tuoksunut juuri miltään. Toisinaan tyhjensin hajamielisenä lasin jotain alkoholipitoista juomaa.
Isäntämme, ystävällinen kenraalikonsuli, kysyi minulta, mitä arvelin murhamies Nordlundista. Vastasin, etten voinut hyväksyä hänen menettelyään.
Prinsessa istui kullatulla pöydällä salongissa ja kertoi pikku piirteitä oleskelustaan muutamissa Europan hoveissa. Tanskan kuningas oli lasketellut hänelle sukkeluuksia. Walesin prinssi oli tarjonnut hänelle kupin teetä. Hän mainitsi myös jotain prinsessa May of Teck'istä. Hän kertoi näistä asioista koruttomasti ja tuttavallisesti, eikä nähtävästi pannut niihin paljoakaan painoa. Naiset asettuivat piiriin hänen ympärilleen ja kuuntelivat kostein silmin.
"Kuinka yksinkertainen ja ihastuttava hän onkaan", kuiskasivat nuoret tytöt toisilleen. "Eipä juuri luulisi hänen olevan prinsessan."
Lähestyin naista, joka suuressa hyvyydessään oli antanut minulle agapantuksen.
"Rouva", kuiskasin minä, "minä rakastan teitä."
"Niin, eikö totta", vastasi hän, "eikö hän ole ihastuttava?"
Tupakkahuoneessa istuivat runoilijat puhellen liikeasioista. Muuan maalareista haaveili pianon ääressä. Näyttelijä seisoi keskellä lattiaa, liikkumattomana kuin patsas.
Yht'äkkiä prinsessa hyppäsi kevyesti pöydältä ja sammutti sähkövalon. Senjälkeen istuutui hän patjalle lattialle. Naiset kiljuivat ihastuksesta ja leiriytyivät mustalaistapaan hänen ympärilleen. Hän alkoi puhua kummituksista ja hengistä ja Jumalasta, vienolla ja visertävällä äänellä, koruttomasti ja tuttavallisesti kuten äsken, kun hän puhui Tanskan kuninkaasta. Maalari lakkasi haaveilemasta, runoilijat tulivat tupakkahuoneesta kuin karhut pesästään, ja isäntämme, ystävällinen kenraalikonsuli, vei minut syrjään ja kuiskasi:
"Nyt teidän on yritettävä pysyä totisena."
Nainen, joka verrattoman suloisella kädenliikkeellä oli irroittanut vyöltään agapantuksen ja antanut minulle, lepäsi prinsessan jalkain juuressa ja katseli häntä silmiin, kun hän puhui kummituksista ja hengistä ja Jumalasta. Ja Marialla Betaniasta ei ollut niin autuas ilme silmissään, kun hän lepäsi mestarin jalkain juuressa.
"Niin", sanoi eräs runoilijoista, "prinsessa on oikeassa kummituksia on olemassa. Maalla, missä minä asun on meillä kummitus, joka on puettu mustaan takkiin ja silinterihattuun. Se livahtaa usein ohitseni hämärissä, kulkiessani porstuan poikki. Se pysytteleikse mieluummin telefonin lähettyvillä."
Seuruetta värisytti hieman. Ilma tuntui viileältä.
"Emännöitsijänikin on sen nähnyt, ja palvelijattaret niinikään. Emännöitsijä sanoo, että kummituksen nimi on Gavelius tai Gavell tai jotain sentapaista. Kuitenkin tuntuu minusta hiukan ajattelemattomalta kummituksien olemassaolosta, mikä on aivan eittämätöntä, päättää, että on olemassa Jumala ja että sielu on kuolematon."
Prinsessa hymyili suopeasti, rakastettavasi uhaten sormellaan.
"Epäilijä", sanoi hän. "Ja te, jolla kuitenkin on kuudes aisti. Teillä on se, älkää kieltäkö. Onpa se teillä herkempänä kuin useimmilla muilla ihmisillä — muutoin ette olisi se runoilija, mikä olette."
Runoilija ei vastannut. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa.
"Anteeksi, rouva prinsessa", tartuin minä kainosti puheeseen, "en tosin omasta puolestani ole milloinkaan ollut tilaisuudessa näkemään mitään kummitusta, mutta isoäitini on nähnyt lukemattomia. Melkein kaikki vanhat naishenkilöt näkevät joukottain kummituksia. Ei siis voi päähäni pälkähtää tahtoa kieltää niiden olemassaoloa. Mutta en ole milloinkaan kuullut isoäitini puhuvan kuudennesta aistista. Mutta hän on tavannut käsittää kummituksensa ainoastaan viiden tavallisen aistinsa avulla: useimmiten näön avulla, sangen usein kuulon tai tunnon, harvemmin maun tai haistin avulla. Luulen kerran jossain englantilaisessa novellissa lukeneeni kummituksesta, joka oli vain ilkeä maku suussa. Mitä me siis oikeastaan tekisimme kuudennella aistilla?"
"Olette ymmärtäneet asian vallan väärin", vastasi prinsessa jokseenkin kylmästi ja ravisti kärsimättömästi päätään. "Kuudes aisti on ehkä erehdyttävä nimi, myönnän — sitä ei ole nimittäin käsitettävä samallaiseksi 'aistiksi' kuin nuo muut viisi eikä rinnastetuksi niiden kanssa — ei, se on äärettömän paljon korkeampi sielunkyky. Tahtoisinpa nimittää sitä synnynnäiseksi taipumukseksi yliaistilliseen, ylipäänsä elämän ylevyyden tajuamiskyvyksi, kyvyksi ohjata alempia, ulkonaisia aisteja niin, että näkee kumm — en tiedä mistä te olette saaneet tuon naurettavan tavan nimittää henkiä kummituksiksi, sanotteko Jumalaakin kummitukseksi — niin, että voi nähdä henkiä ja puhua niiden kanssa ja ymmärtää niitä. Tätä kuudetta aistia ei oikeastaan ole kaikilla. Alhaisilla luonteilla se on heikko, korkeammilla se on voimakas ja herkkä. On tuleva aika, jolloin ihmistä arvioidaan, ei tosin hänen näkemäinsä ja puhuttelemainsa kummituksien — henkien tarkoitan — luvun mukaan, mutta niiden laadun mukaan."
"Ystävättärelläni", jatkoi prinsessa, melkein henkeään vetämättä, "ystävättärelläni paroonitar von Ehrensteiss'illä Trapezuntissa, on kuudes aisti erittäin korkealle kehittynyt. Hän keskusteli joku aika sitten mieheni hengen kanssa. Mieheni ilmestyi hänelle unessa. Hänellä oli paronittarelle ilmoitettavana erinomaisen tärkeä asia — en voi kertoa mitä se koski, se oli vallan yksityistä. Miten olikaan — niin, te tietysti luulette, että se oli uni, muitten unien kaltainen — mutta jos panette merkille pienen yksityisseikan, jonka nyt haluan kertoa teille, niin ette sitä kauempaa luule. Miehelläni — miehelläni oli syntymämerkki — toisessa reidessä aivan polven yläpuolella. No niin — tämän syntymämerkin, jota paroonitar Ehrensteiss ei ehdottomasti milloinkaan ollut voinut nähdä todellisuudessa, ja jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan — tämän syntymämerkin hän näki selvään unessa!"
Syntyi runsasmietteinen äänettömyys. Naiset istuivat kuin kirkossa. Herrat tuijottivat totisina kynsiinsä tai paperosseistaan nouseviin savupilviin. Minä haistelin agapantustani.