JÄLKIKIRJOTUS.
Laatinut Vilh. Andersen.
Holger Drachmannin jättämistä papereista tavattiin yllä olevan kertomuksen käsikirjotus, joka valmiiksi korjattuna täytti 142 arkinsivua. Siinä on kertomuksen yhdeksännen luvun jälkeen, johon tämä julkaisu päättyy, seuraava alku kymmenenteen:
Mutta madonnalle paalun nokkaan ei saatukaan viedyksi kukkia. Sillä jokin muu sai heidät valtaansa.
Molemmat tunsivat, että mieli oli raskas ja voimat väsyneet; milloin heidän silmäyksensä yhtyivät, olivat he katselevinaan toisiaan hunnun lävitse; jos puhuivat toisilleen, kuului ääni tulevan jostakin kaukaa, ja sanat olivat kuoleutua huulille. Heidän kätensä olivat koskettaessa nihkeitä ja kylmiä; alakuloisina he antoivat niiden vaipua — —
Loppu puuttuu. Sen sijaan luettakoon [Alkukielellä runomuodossa. Suom. muist.]:
Näitä Kukkia, jotka sain sairaalta lapselta, kannan nyt povessani — oleandereita, orvokkeja, laakereita. Ja ne kutovat siellä verkkoaan niin hiljaa, niin salaa, mutta pian se kietoo minut silmuihinsa. Pääni on raskas, ja mieli tekee jonnekin mennä, vaan minne? — Takaisin saarelle, missä lapsi poimi kukkia ja antoi kyllyydestään: oleandereita, orvokkeja, laakereita. Kaikki aistit painuvat niin makeaan lepoon, ja tähdet loistavat kahta kirkkaammin, kun kuljen rannalla yksinäni. Sulotuoksuinen suudelma ja laakeriseppele — pois, rauhattomat ajatukset! Ne ovat vaarallisia kukkia — ne tekevät hedelmää. Voi, se lapsi oli niin varttunut — ja niin kaunis! —
_Tämä on kolmas ja viimeinen kappale runoelmaa "St. Elena" (s.o. Santa Elena, pieni saari Venetsian yleisten puistojen kohdalla) kokoelmassa "Sange ved Havet" — Venetsia 1877. Siinä on myöskin, melkein sana sanalta, ensimäinen säkeistö sitä runoa, joka esiintyy sivulla 139.
Suorasanaisesti on tämän kertomuksen aihetta käsitelty seuraavissa kirjotelmissa: "Et Brev" (teoksessa "Vildt og Tæmmet" v. 1881; Poetiske Skrifter V, 108-117) ja "En Erindring fra Venedig" (teoksessa "Det nittende Aarhundrede", tammik.-helmik. 1877, s. 182-227, varsinkin 219 ja seur.), jonka loppu kuuluu_:
Se [Tarkottaa tapausta, jolloin kaksi rakastavaa lopetti päivänsä eräässä Venetsian hotellissa.] oli kauvan aikaa mielessäni, ikäänkuin aivoissani olisi lakkaamatta humissut sama sävel. Päästäkseni siitä eroon minun täytyi se kirjottaa. Nyt kun se on paperilla, tuntuu se joka suhteessa liittyvän Venetsian muistoon niin läheisesti, että aina kun sitä kaupunkia ajattelen, tulee samalla tämäkin mieleeni. Venetsia on kuolleiden kaupunki. Koetappa itse sinne matkustaa, niin näet, enkö ole oikeassa.
_Että runoilija viivytteli tämän kertomuksen jatkamista loppuun asti, siihen lienee ollut syynä aikomus sovittaa se yhteen erään toisen kanssa. Viimeksi vuonna 1905 oleskellessaan Italiassa hän laati, kirjeinä Capri-saarelta, kuvauksen "Den blaa Grotte", joka ilmestyi ensin "Politiken" lehden joulunumerossa 1905, ja kotimaahan palattuaan teoksen "Venezias Nat", jossa uudestaan tavataan mainittujen kirjeiden päähenkilö, suomalainen maalari Peter Adelsvärd, keskellä erästä elämänsä aikaisempaa jaksoa. Nämä kaksi italialaista novellia aikoi runoilija yhdistää kookkaammaksi kirjaksi, jonka nimeksi tulisi "Livets Ø og Dödens By" (Elämän saari ja kuoleman kaupunki). Niiden välinen yhteys kuviteltiin sellaiseksi, että Adelsvärd ja hänen vaimonsa Sascha tulevat Caprin saarelta Venetsiaan. Täällä vaimo jättää hänet ja ilmottaa kirjeessä syyt menettelyynsä. Yksinään, mieli täynnä muistoja, joita tämä paikka herättää, kirjottaa Peter Adelsvärd sitten muistelmana nuoruutensa päiviltä kertomuksen "Venetsian yö" eli "Laguunien pikku Maria", mikä alkuaan oli sen nimenä.
Ennen kuolemaansa oli Drachmann kuitenkin aikonut julkaista sinänsä tämän pikku kertomuksen, joka on viimeinen tuote hänen kynästään, lopetettu Göteborgissa helmikuussa 1907. Sentähden se nyt tarjotaan yleisölle eri kirjana_.