VIIDES RUNO.
Aamuruskon jumalatar Eos, ruusunhohteinen, oli jo noussut vuoteeltaan luomaan valoaan sekä kuolemattomille jumalille että ihmislapsille, kun Olympon jumalat kokoontuivat neuvottelukokoukseensa. Ylinnä istui mahtava Zeus, suurin kaikista. Atene suri Odysseun kovaa kohtaloa ja hän nyt sanoiksi sai:
"Kaikkivaltias Zeus ja te muut kuolemattomat! Älköön nykyään inehmojen joukossa kenkään valtikan kantaja olko lempeä ja hyvä, älköön olko oikeudenmukainen, vaan kova, häijy ja vääryyden puoltaja kukin, koska jalon Odysseun ovat voineet unohtaa kaikki ne, joita hän ennen hoivasi kuin isä lapsiaan. Nyt hän saa nääntyä kaukana, yksinäisellä saarella, jossa nymfi Kalypso häntä pidättää. Ei ole hänellä minkäänlaista alusta, ei neuvoa mitään, miten kotimaahansa matkata. Vielä lisäksi kosijat väijyvät hänen poikaansa Telemakoa, joka oli lähtenyt Spartaan ja Pyloon isäänsä etsimään."
"Lapseni", virkkoi taivaan pilvien hallitsija, "mitä sanoitkaan? Sinähän jo sait aikaan päätöksen, että Odysseus palaisi kotiinsa kostamaan heille. Seuraa sinä Telemakoa ja johda hänet onnellisesti kotiin. Kosijat kaikki sieltä lähtekööt."
Ja kääntyen Hermeen, rakkaan poikansa, puoleen hän jatkoi:
"Hermes, riennä kiharakutrisen nymfin luo ja ilmoita hänelle horjumattoman tahtomme olevan, että uros pääsee jälleen kotimaahansa. Mutta saapukoon, ei jumalien enemmän kuin ihmistenkään avulla, vaan kahdenkymmenen päivän kuluttua vankalla aluksella fajakien luo Skherian viljavalle maalle. Siellä osoitettakoon hänelle jumalille tulevaa kunniaa, lähetettäköön laivalla rakkaaseen synnyinmaahansa ja annettakoon kultaa, kuparia ja loistovaatteita niin paljon, ettei hän Troiastakaan olisi enempää saanut."
Nopea sanansaattaja totteli heti, sitoi jalkaansa somat kultasandaalinsa, jotka hänet tuulen vauhdilla kantavat yli maitten ja merien, tarttui sauvaansa, jolla hän mielensä mukaan ihmisiä uneen vaivuttaa tai herättää. Hän lensi yli Pierian maan, laskeutui sitten merta liki ja kiiti pitkin äärettömiä ulapoita kaloja pyydystävän lokin lailla, joka silloin tällöin siivillään vettä hipaisee. Vihdoin hän nousi saarelle, jonka luolissa nymfi asuntoa piti. Luolassa paloi iloinen takkavalkea. Nymfi kulki kultapuisten kangaspuitten ympärillä kutoen ja laulellen kirkkain äänin. Ylt'ympärillä kasvoi mitä raikkain poppeli- ja tuoksuava kypressimetsikkö, jonka oksille olivat pesiään rakentaneet aavojen merten väkeväsiipiset linnut. Pitkin holvia kiertelivät mehevät köynnökset, joista riippui suuria, täyteläisiä rypäleterttuja. Neljä kristallinkirkasta lähdettä poreili vierekkäin, vesi soljui niistä neljälle eri suunnalle, ja niityt hohtivat väriloistossaan.
Jos tänne sisään astuit, kohtasi katsettasi niin ihana näky, että Hermeskin pysähtyi luolan suulle vallan hämmästyneenä. Siinä kotvan seisottuaan ja ihailtuaan hän astui peremmä. Kalypso, huomattuaan tulijan, tunsi hänet heti, sillä jumalat tuntevat aina toisensa. Odysseuta ei Hermes nähnyt sisällä, sillä tämä istui tapansa mukaan meren rannalla kauas ulapalle katsellen ja ikävissään katkerasti itkien.
Tarjottuaan vieraalleen komean istuimen virkkoi Kalypso:
"Mikä asia sinut tänne saattoi, kultasauva Hermes? Tulosi on minulle suuri kunnia, mutta asiatta et ole tullut; viime käynnistäsi onkin aikoja vierryt. Käy lähemmä, vieras!"
Sen sanottuaan hän asetti vieraansa eteen pöydän, jossa oli runsaasti ambrosiaa ja punaista nektaria. Syötyään vastasi vieras emäntänsä kysymykseen:
"Haluat tietää, miksi tulen. Kerron sen sinulle. Omasta tahdostani en lähtenyt, sillä kukapa rannattomia meriä mielellään kulkee, siellä ei maata tapaa eikä siellä ihminen jumal'uhria kanna. Mutta kenpä uskaltaa kaikkivaltiaan tahtoa vastaan sotia! — Täällä luonasi kuuluu asuvan mies, onnettomampi muita Troiassa käyneitä. Kymmenentenä vuonna he sieltä kotia kohti läksivät, mutta matkalla he Atenea vastaan rikkoivat ja hän lähetti silloin hirmumyrskyn, joka tuhosi palaavien laivastot. Yksi sankareista joutui tänne, ja nyt on Zeun tahto, että hänet heti luotasi lasket, sillä kohtalo ei ole määrännyt häntä täällä päiviään päättämään."
Sen kuultuaan vavahti Kalypso tuskasta, mutta uljaasti itsensä hilliten hän virkkoi:
"Oi, te jumalat olette julmia, kateellisempia kuin kenkään muu. Te ette salli meidän konsaan omistaa sitä miestä, jolle rakkautemme olemme lahjoittaneet ja jonka puolisoksemme olemme valinneet. Kun Eos, aamuruskon valtiatar, valitsi Orionin, kuulun metsämiehen, vihastuitte te, suruttomina elävät jumalat, ja eräs teistä, Artemis, lähetti häneen surmannuolensa. Ja kun kiharakutrinen Demeter kerran häitään juhli Jasionin kanssa, lähetti Zeus säihkyvän kuolonsalamansa, joka rakastetun surmasi. Nyt te minua kadehditte. Minä hänet pelastin hänen yksinään aalloilla ajelehtiessaan. Tänne hänet toin, hoivaa ja rakkautta hänelle jaoin ja lupasin hänet tehdä kuolemattomaksi ja iäti nuoreksi. Mutta jos kerran kaikkien jumalien on alistuttava Zeun tahtoon, lähteköön Odysseus sitten. Laivaa, enemmän kuin miehiäkään, ei minulla ole hänelle antaa, mutta neuvoa tahdon, miten hän kotimaahansa pääsee."
"Lähetä hänet heti, jos Zeun vihaa välttää tahdot", virkkoi lyhyesti
Hermes ja lähti.
Kuultuaan Zeun terveiset läksi kaunis nymfi Odysseun luo. Tämä istui yhä rantakalliolla katsellen silmät kyynelissä ulapalle ja kaivaten kotiaan. Hänen luokseen astui nyt kookas jumalatar:
"Poloinen, oi, pyyhi kyyneleesi, laatkoon suuri surusi, kotiisi sinut nyt kulkemaan lähetän. Käy, kaada tuolta suuria puita, laadi niistä lautta ja korkealle rakentaos lautan kansi. Eväitä, vettä ja viiniä sinulle mukaasi annan, vaatteita saat, vieläpä myötätuulen lähetän sinua kotiisi saattamaan."
Jumalattaren sanat kuultuaan säpsähti kovia kokenut sankari, nousi ja lausui:
"Oi, jumalatar, mitä mielessäsi hautonetkaan tällaista puhuessasi? Totta et voine tarkoittaa. Onhan mahdotonta moisella aluksella kulkea pohjattomien syvyyksien yli, koska usein oikea laivakin tuhoutuu, vaikka Zeus suotuisat tuuletkin suo. Siksipä en alukseen astu, ellet pyhällä valalla vanno totta tarkoittavasi."
Silloin hymyili ihana Kalypso ja hyväillen hiljaa Odysseun poskea hän virkkoi:
"Olethan itse niin rehellinen, miten saattaakaan mieleesi moista juolahtaa! No, kuulkoon sitten sekä maa että yllämme kaareutuva taivas kuin myös allamme virtaava Styx valani. Pahaa en sinulle suo, vaan annan sinulle neuvon, johon itsekin sinun asemassasi ryhtyisin. Sillä katso, rinnassani sykkii sydän lämmin ja armelias eikä kylmä, rautainen, kuten kenties luulet."
Kookkaana läksi hän astumaan kohti asuntoaan Odysseun seuratessa. Kultatuolin hän Odysseulle asetti ja herkullisia ruokia hänelle tarjosi, niitä, joita ihmislapset syövät. Mutta itse hän nautti jumalain ruokia ambrosiaa ja nektaria. Syötyään Kalypso virkkoi:
"Viisas Odysseus, Laerteen jalo poika, kotiisiko siis palata aiot? No niin, onnea vain sinulle toivotan. Mutta jos tietäisit, mitkä kärsimykset sinua matkalla tulevat kohtaamaan, jäisit ainiaaksi luokseni. Ikävöit armasta puolisoasi, mutta sekä koossa että ihanuudessa kykenen hänen kanssaan kilpailemaan, sillä tuskinpa kuolevaiset voivat vetää vertoja kuolemattomille jumalille."
"Ällös pahastu, korkea jumalatar", vastasi Odysseus. "Oi, tiedänhän hyvin, ettei Penelope sinulle vertoja vedä. Hän on kuolevainen nainen, sinä kuolematon, iäti nuori. Mutta sittenkin ikävöin kiihkeästi kotiini. Jos jumalat minut jälleen haaksirikkoon saattavat, kestän senkin, olenhan jo paljon oppinut kärsimään sekä maalla että merellä, kunhan vain kerran kotini saavutan."
Seuraavana aamuna varhain pukeutui Odysseus viittaansa. Kalypsokin otti ihanan, hopeanhohtoisen pukunsa, solmi uumilleen kultavyön ja levitti kutreilleen koristeisen huntunsa. Senjälkeen hän alkoi järjestellä vieraansa poislähtöä. Hän antoi Odysseulle kaksiteräisen kuparikirveen, jonka varsi oli ihmeellisesti koristettu ja terään taidokkaasti kiinnitetty. Vielä hän antoi säihkyvän tapparan ja neuvoi sitten tien saaren korkeille huipuille, joilla kasvoi mahtavia poppeleita ja taivasta tavoittelevia honkia, kuivia, laivapuiksi erinomaisia. Tien opastettuaan palasi jumalatar kotiinsa, mutta Odysseus ryhtyi reippaasti työhön, kaatoi kaksikymmentä puuta, veisti ja tasoitteli niitä, kuten kirvesmiehet tekevät. Saatuaan vielä Kalypsolta kairan, hän liitti salavaarnoilla hirret lujaksi laivaksi. Pohjan hän teki yhtä laajan kuin laivanrakentajat kauppalaivoihin tekevät. Sitten hän asetti kaaripuut tiheitten tukien varaan, kiinnitti lankut, pystytti maston ja liitti siihen raakapuun, laati peräsimen ja asetti ympäri aluksen pajupunokset kovien aaltojen varalle. Viimeksi sai laiva hyvän pohjalastin. Jumalatar antoi vielä kutomaansa kangasta oivallisiksi purjeiksi.
Neljän päivän kuluttua oli työ valmis. Viidentenä hän astui alukseensa saatuaan kylvyn jälkeen Kalypsolta vienotuoksuiset vaatteet. Vielä viimeiseksi lahjakseen oli jumalatar pannut mukaan kolme täyttä säkkiä. Yhdessä oli vettä, toisessa viiniä ja kolmannessa matka-eväitä. Suotuisan tuulen puhaltaessa Odysseus nosti iloisena purjeensa ja tarttui peräsimeen ohjaten laivansa ulapalle. Uni ei öisin hänen silmiinsä tullut, sillä hän tarkaten tähysi tähtien teitä, plejaadien ja Otavan hidasta kulkua ja isoa karhua, jota myös vaunuiksi sanotaan ja joka aina taivaalla risteillen metsästäjä Orionia väijyy. Kalypso oli näet antanut hälle neuvon kulkea koko ajan niin, että nämä tähtisikermät ovat vasemmalla puolella. Seitsemäntoista päivää hän oli jo purjehtinut, kun hän kahdeksantenatoista huomasi fajakien maan sumuisten vuorten kohoavan taivaanrannalle.
Mahtava Poseidon oli jo palannut Etiopian maasta uhrijuhlilta. Nyt hän seisoi Solymian vuorilla katsellen merelle ja huomasi silloin Odysseun purjehtivan siellä. Hän vihastui silloin entistään enemmän ja itsekseen päätään pudistaen puhui:
"Jopa jotakin! Jumalat ovat minun Etiopiassa vieraillessani näkyneet päättäneen pelastaa Odysseun. Hän on jo lähellä fajakien rantaa ja kohtalo on määrännyt, että hänen tuskansa loppuvat hänen sinne saavuttuaan. Mutta ennen sitä hän saakoon vielä kylliksi kurjuutta kärsiä!"
Sen sanottuaan hän peitti pilvivuorilla taivaan, ja tarttuen kolmihaarukkaansa sekoitti merta, lähetti tuulispäitä liikkeelle ja peitti sekä taivaan että maan niin sakeaan sumuun, että sysimusta yö verhosi kaiken. Itä- ja etelätuulet puhalsivat, länsi ulvoi ja pohjoinen nostatti mahtavasti ärjyvät aallot.
Ei jaksanut enää Odysseus toivoa mitään, vaan voimatonna valitti:
"Voi minua! Mihin, raukka, lopulta joutunenkin? Nyt uskon Kalypson totta puhuneen hänen sanoessaan, että ennen kotiin tuloani tulee kärsimysteni mitta kukkuroilleen. Katsos, Zeus on peittänyt taivaan pilviin ja nyt hän lähettää hirmumyrskyn merelle! Mitä hirveintä kuolemaa kohden kuljenkaan! Kolmin, oi, nelin kerroin onnellisempia ovat ne kreikkalaiset, jotka saivat kaatua Ilionin tantereilla atridien puolesta taistellessamme. Olisinpa minäkin siellä päiväni päättänyt, olisinpa määräni sinä päivänä saavuttanut, jolloin kaatuneen Akilleun vieressä seisoessani troialaisjoukot kohdistivat keihäs-sateensa minuun! Silloin olisi minut juhlallisesti haudattu ja nimeni olisi jälkipolville säilynyt. Nyt minua vain kurja kuolema odottaa."
Samassa tuli hirveä tuulispää, joka kietoi aluksen kokonaan liepeisiinsä ja riuhtasi Odysseun irti peräsimestä. Yht'äkkiä yhtyivät monet tuulet, katkaisivat keskeltä poikki maston, viskasivat purjeet ja peräsimen kauas yli vaahtopäisten aaltojen ja pyyhkäisivät Odysseun mereen, jossa hän pitkän aikaa ajelehti voimatta päätänsä nostaa. Vihdoin hän sai suolaisen veden suustaan ja läksi uiden ponnistelemaan alushylkyänsä kohti. Sinne hän pääsikin, mutta aallot viskelivät sitä yhä hurjasti. Milloin sillä pohjoinen leikki heitellen sitä yli aaltojen lakkapäiden, kunnes etelätuuli vuorostaan otti sen eteenpäin heittääkseen. Toisinaan siitä taas länsi- ja itätuuli kiistelivät.
Silloin näki Odysseus-paran Ino, entinen ihmislapsi, nyt meren rakastettu Leukotea-niminen jumalatar. Säälien harhailevan hätää hän nousi lokkina aalloista, istahti aluksen laidalle ja virkkoi:
"Poloinen, miksi sinua Poseidon yhä vainoaa ja kaikin tavoin tuhota koettaa? Hengiltä ei hän sinua saa, vaikka miten kovasti yrittäisi. Tee nyt kuten käsken. Riisu vaatteesi, jätä aluksesi oman onnensa nojaan ja pyri uiden fajakien maahan, johon kohtalo on määrännyt sinut pelastumaan. Tästä saat huntuni, sido se rinnallesi, silloin ei sinun tarvitse enää kuolemaa eikä kärsimyksiä peljätä. Ja vasta sitten, kun kätesi tapaa lähimmän rannan, irroita huntu vyöltäsi ja heitä se kasvot poiskäännettyinä läikkyvään mereen."
Sanoi, jätti Odysseulle huntunsa ja sukelsi vesilinnun tavoin mereen, sinne kadoten.
Mutta paljon kärsinyt Odysseus ei luottanut hänen sanoihinsa, vaan arveli itsekseen:
"Voi minua! Ehkäpä jumalat ovat jälleen asettaneet ansan kehoittaessaan minua jättämään alukseni. Tuolla kaukana siintää maa, jonne hän käski minun uida. Vielä en purttani jätä, en, niin kauan kuin on pirstalekin jäljellä. Sitten vasta lähden uimaan, kun aallot alukseni särkevät, kun en enää muuta keinoa keksi."
Mutta hänen näin miettiessään nostatti Poseidon hirmu-aallon, jättiläiskokoisen. Se vyöryi raskaana Odysseun alukseen ja hajoitti sen lopullisesti kuin tuuli akanat. Nopeasti hypähti Odysseus irtautuneen hirren päälle, ratsasti sillä kuin hevosella, repi kiireesti Kalypson loisto-vaatteet yltään, sitoi hunnun vyölleen ja heittäytyi suin päin mereen. Mutta huomattuaan sen nyökäytti Poseidon päätään, puhellen itsekseen:
"Kas niin, harhaile nyt merellä, kunnes maan saavutat. Varmaankin tämän surkeuden tulet ikäsi muistamaan."
Ja jumala läksi Aigaihin, jossa hänellä oli komea templi.
Nyt riensi Atene Odysseulle avuksi. Hän käski tuulia levolle, jättäen yksin pohjoisen liikkeelle, ja raivaten tietä Odysseulle koetti hän saattaa hänet fajakien maalle.
Kaksi yötä ja kaksi päivää Odysseus ajelehti aalloilla usein jo kuolemaa odottaen. Kolmantena päivänä tyyntyi tuuli. Silloin hän näki maan kohoavan edessään ja hänet valtasi samanlainen rajaton riemu, mikä valtaa kauan sairaana maanneen isän pojat, jotka ilokseen näkevät hänen jälleen tervehtyvän. Voimakkain vedoin hän ui rantaa kohti ja oli jo niin lähellä, että huuto olisi rannalle kuulunut, kun äkkiä nousi uudelleen hirveä myrsky. Aallot peittivät vaahdollaan lähikalliot, eikä missään näkynyt satamaa, ei suojaista paikkaa, äkkijyrkkinä vain rannat kohosivat. Voimatonna ja alakuloisena hän valitti:
"Onneton, onneton! Jo salli Zeus minun nähdä kaivatun maan, mutta jyrkkänä nousee ranta, ei jalansijaa missään ja allani pohjaton meri. Minä hetkenä tahansa paiskaa aalto minut kallioihin murskaksi, jos ylös täältä yritän; jos taas uin etsimään loivempaa rantaa, saattaa myrsky uudelleen ajaa minut ulapalle tai lähettää demooni syvyyksistä meripedon kimppuuni."
Näin hänen miettiessään tuli suuri aalto, joka kuljetti häntä kallioista rantaa kohti. Nyt olisi hän varmasti murskautunut, ellei Atene olisi herättänyt hänen mielessään ajatusta kietoa kätensä aalloista esiinpistävän kalliokielekkeen ympärille ja pidellä siitä kiinni, kunnes aalto jälleen vyöryi takaisin. Mutta aalto palasikin uudelleen, vyöryi hänen ylitseen ja heitti hänet verissä käsin kauas ulapalle. Sinne hän olisi vastoin kohtalon säädöstä jäänyt, ellei Atene olisi taas häntä neuvonut uimaan aallon rinnalla rantaa kohti. Nyt hän näki ihanan, kalliottoman rannan, jonka kaunis joki mereen laskiessaan halkaisi. Silloin nousi Odysseun rinnasta hiljainen rukous:
"Ken lienetkin, kauan kaivattu valtias, luoksesi tulen, suojaa sinulta etsin Poseidonin vihaa välttääkseni. Suuri joki, eteesi polvistun, armahda minua harhailevaa ihmislasta!"
Joki, säälien Odysseuta, hiljensikin juoksuaan, se asetti aaltonsa ja nyt pääsi uupunut sankari vaivatta rantaan. Mutta rannalle saavuttuaan hän vaipui voimatonna tainnoksiin hietikolle, sillä meri oli vienyt kaiken hänen kestävyytensä. Koko ruumis oli ajetuksissa ja vesi virtasi suusta ja sieraimista.
Herättyään hän heti sieppasi jumalattaren antaman hunnun ja heitti sen virtaavaan jokeen. Virta vei sen mereen ja siellä sen Ino heti otti. Mutta Odysseus vaipui rannan kaislikkoon polvilleen ja syleili riemuissaan maata. Yhä kuitenkin täytti huoli hänen mielensä ja hän mietti:
"Mitähän vielä saanenkaan kärsiä! Jos tähän jään, lopettavat aamun kosteus ja pureva kylmä heikot voimani. Jos taas metsikköön menen ja jossain pensaitten suojassa lämpimän leposijan löydän, joudun helposti metsänpetojen saaliiksi."
Punnittuaan sinne tänne päätti hän sittenkin metsästä etsiä suojaisaa paikkaa. Sellaisen hän löysikin kahden tuuhean, toisiinsa kiinni kasvaneen puun lomassa lähellä virtaa. Sinne ei kylmä aamutuuli pääsisi tunkeutumaan, eivät auringon säteet paistamaan, eikä edes sade jaksaisi raivata tietä tuuheitten oksien lomitse. Sieltä Odysseus haki suojaa, sinne hän vuoteensa valmisti, ja niin runsaasti siellä oli varisseita lehtiä, että ne olisivat pari, jopa kolme miestä talvipakkasessakin verhonneet. Iloisena katseli Odysseus vuodettaan, ja paneutuen levolle veti hän suuren joukon lehtiä peitteekseen, ja Atene vuodatti suloisen unen hänen silmiinsä.