YHDEKSÄS RUNO.
Odysseus alkoi:
"Kuuluisa Alkinoos! Mikä onkaan onnellisempaa kuin saada istua ystäväin parissa katettujen pöytien ääressä ja kuulla jumalaisen laulajan laulavan urotöistä. — Nyt haluat kuulla surullisista vaiheistani. Mutta mistäpä alottaisin ja mihin lopettaisin, sillä kirjavat ovat jumalain säätämät tieni olleet. Ensinpä kuitenkin tulee minun nimeni mainita. Olen Odysseus, Laerteen poika, Itakan kekseliäisyydestään mainittu kuningas. Maani on karu ja kallioinen, mutta se on synnyttänyt mainioita miehiä, eikä koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan kolkkaa, joka minun silmissäni olisi sitä ihanampi. Kaunis Kalypso ja jumalainen Kirke koettivat minua luonaan pitää ja puolisokseen saada, mutta ei missään ole synnyinmaan vertaista eikä omia vanhempia rakkaampia, ja sinne kaihoamme, vaikka mitä ihanuuksia meille vieraissa tarjottaisiin.
"Mutta kerronpa sinulle kaikki kohtaloni, mitä Zeus Troiasta lähdettyäni osakseni salli.
"Ilionista kuljetti tuuli meidät kikonien kaupunkiin Ismaroon. Sen voitimme, jaoimme runsaat saaliit ja sen tehtyämme kehoitin miehiäni nopeasti rientämään laivoihin. Mutta he, houkat, eivät totelleet, vaan jäivät kaupunkiin viinivarastojen ja runsaitten teuraseläinten kimppuun. Sillä aikaa kutsuivat kikonit sisämaassa asuvia heimolaisiaan avukseen ja heidän tultuaan monilukuisina kuin puhkeavat kevään lehdet, pääsimme kovan taistelun jälkeen vetäytymään laivoihimme. Mutta kuusi miestä kustakin laivasta kaatui taistelussa. Kolme kertaa huudettuamme kunkin kaatuneen nimeä käänsimme aluksemme ulapalle, mutta silloin lähetti Zeus hirveän raju-ilman, joka pirstoi purjeemme kolmeen, neljään osaan. Pilkkopimeässä sousimme rantaan ja siellä saimme kaksi vuorokautta odottaa ilman tyyntymistä. Vihdoin pääsimme lähtemään ja pian olisimme Itakaan päässeet, ellei rajuilma olisi uudelleen puhjennut ja heittänyt laivaamme toiseen suuntaan. Yhdeksän vuorokautta purjehdimme aavoja selkiä, kunnes kymmenentenä saavuimme lotofagien maahan, jossa lotus, tuo ihmeellinen kasvi kasvaa. Aterioituamme lähetin miehiä ottamaan selkoa, mihin olimme joutuneet. Maan asukkaat tarjosivat silloin läheteillemme lotusta, mutta kun he sitä olivat maistaneet, alkoi lotuksen vaikutus näkyä. He unohtivat asiansa, laivat, kodin, kaiken, ainoa halu oli saada jäädä maihin nauttimaan lotusta. Väkivallalla kannoin itkevät ja vastustelevat miehet laivoihin, sidoin heidät penkkeihin kiinni ja käskin kiireesti soutamaan pois petollisen kasvin läheisyydestäkin.
"Taas olimme siis myrskyävien aaltojen varassa.
"Raskain mielin eteenpäin purjehtiessamme saavuimme kyklopien kummaan maahan. Siellä ei kynnetä eikä kylvetä, ei viinitarhoja hoideta, vaan maa kasvaa heille hoidotta vehnää ja ohraa. Ilman lakia he elävät, kukin vastaa vain itsestään ja asuntona he käyttävät kallion luolia.
"Jonkun matkan päässä kyklopien saarelta kohoaa merestä pienoinen, metsärikas saari. Siellä elää laumoittain vuohia, sillä ihmisjalka ei sinne milloinkaan astu. Saari on viljava, ja jos ken sinne asumaan asettuisi, tekisi hän siitä helposti ihanan yrttitarhan. Eivät edes kyklopit siellä käy, sillä he eivät osaa laivoja rakentaa.
"Eräänä pilkkopimeänä yönä johti joku jumala aluksemme saaren oivaan satamaan ja iloisina nousimme maihin ja laskeuduimme levolle.
"Seuraavan aamun ruskottaessa läksimme katselemaan ihanaa saarta. Ja runsas oli saaliimme. Kukin kahdestatoista aluksestamme sai osalleen yhdeksän vuohta, itse otin kymmenen.
"Koko päivän nautimme herkullisia aterioitamme ja joimme viinejä, joiden varastoa olimme kikonien maassa yhä lisänneet. Siinä tyytyväisinä istuessamme äkkäsimme savun nousevan vastaiselta rannalta ja kuulimme sieltä kyklopien puolelta sekä ihmisten että vuohien ja lampaitten ääniä. Seuraavana aamuna kutsuin laivojen väet kokoon ja puhuin heille:
"'Miehet, ystävät! Odottakaa te täällä, minä lähden laivoineni naapuriemme luo ottamaan selkoa, mitä kansaa siellä asuu, villejäkö he ovat vaiko vieraanvaraisia ja jumalaa pelkääviä.'
"Sen sanottuani nousin laivaan kehoittaen miehiäni seuraamaan, työnsimme laivan merelle ja suuntasimme kulkumme vastassa olevalle rannalle. Sitä lähetessämme huomasimme niemekkeellä, aivan lähellä, suuren, korkean luolan ja siellä näkyi vuohia ja lampaita laitumella. Ympärillä oli korkeitten kivivallien, tammien ja honkien ympäröimä aitaus. Luolassa asusti yksisilmäinen mies, ihmeellinen olio, eläen suuria karjalaumojaan paimennellen, huolimatta mitään muusta maailmasta. Tuskinpa häntä saattoi ihmiseen verratakaan, pikemmin korkean vuoren metsäiseen huippuun, joka kohoaa ylväänä yli metsän latvojen.
"Käskin miehiäni laskemaan ankkurin ja jäämään laivaan, mutta kaksitoista parasta otin mukaani. Aavistin joutuvani tekemisiin voimakkaan miehen kanssa, joka ei lakia pidä pyhänä, ja siksi varasin mukaani suuren nahkasäkillisen oivallista viiniä, jota olin Ismarossa, muitten arvokkaitten lahjojen lisäksi, saanut Apollon papilta Maronilta, säästäessäni hänen henkensä. Tämä viini oli niin voimakasta, että pikarilliseen sitä tarvittiin miedonnukseksi kaksikymmentä pikarillista vettä. Ja niin miellyttävä haju siitä nousi, että oli aivan mahdotonta olla sitä juomatta.
"Astuimme luolaan. Isäntää ei siellä näkynyt. Hämmästyneinä katselimme luolan varastoja. Seinävierillä oli suuria koreja täynnä juustoja, oli raintoja ja pyttyjä heraa kukkuroillaan, ja lampaita ja karitsoja oli suunnattomat määrät, eri karsinoissa eri-ikäiset. Miehet rukoilivat minua ottamaan mukaamme juustoja ja lampaita ja rientämään laivoillemme, mutta — heidän onnettomuudekseen — halusin nähdä itse isännän ja niin jäimme luolaan.
"Teimme tulen, uhrit uhrasimme ja söimme parhaillaan hänen juustojaan, kun kuulimme hänen tulevan. Selässään hän kantoi hirvittävää risukasaa, jonka hän viskasi maahan sellaisella ryskeellä että me säikähtyneinä pakenimme luolan kaukaisimpiin soppiin. Nyt hän ajoi sisälle lypsettävät vuohet, jätti pukit ulkopuolelle aitaukseen ja vieritti vihdoin luolan suulle niin kauhean kivimöhkäleen, ettei sitä kahdellakymmenelläkään hevosella olisi saanut liikkeelle. Lypsettyään karjansa hän kaatoi toisen puolen maidosta juustoastioihin, toisen hän säästi illallistaan varten. Askareet ripeästi toimitettuaan teki hän tulen. Nyt hän vasta huomasi vieraansa, joille hän virkkoi niin hirvittävällä äänellä, että kaikki kauhusta vapisimme:
"'Keitä te olette? Oletteko merten kierteleviä rosvoja, jotka vahinkoja tehden kuljette?'
"Miehen sekä muoto että ääni oli kauhistuttava. Rohkaisin kuitenkin mieleni ja virkoin:
"'Olemme akaialaisia, kotimatkalla Troiasta, ja nyt olemme joutuneet myrskyn heiteltäväksi. Kuulumme Agamemnonin kansaan, Agamemnonin Atreun pojan, jonka maine ulettuu maasta taivaaseen. Ja nyt eteesi polvistumme ja anomme sinulta vieraslahjaa, kuten hyvä tapa vaatii. Suo kunnia Zeulle, joka on vieraitten suojelija ja heidän puolestaan kostaja.'
"Mutta julmistuneena vastasi tuo yksisilmäinen jättiläinen:
"'Joko olet tyhmä tai tulet hyvin kaukaa, koska peloittelet minua Zeun kostolla. Hänestä me kyklopit emme välitä enempää kuin muistakaan jumalista, sillä me olemme paljon väkevämpiä. Säästänkö teitä vai en, se riippuu siis yksinomaan minusta. Mutta sanoppa, minne oivat aluksenne jätitte? Ovatko ne tässä lähelläkin?'
"Olin kuitenkin liian viisas ansaan käydäkseni, siksipä vastasin hänelle:
"'Laivammeko? Niille kävi hullusti. Mahtava Poseidon pirstoi ne kalliota vastaan ja me vain pelastuimme.'
"Hirviö ei vastannut mitään, vaan sieppasi joukostamme kaksi miestä, paiskasi ne kuin koiranpennut maahan mäsäksi, mursi pieniin osiin ja söi hirveän illallisensa kuin raivoisa leijona. Luun sirustakaan ei hän jäljelle jättänyt. Kauhistuneina kohotimme kätemme taivasta kohti huutaen Zeulta apua. Mutta jättiläinen ei meistä välittänyt, vaan syötyään kyllikseen hän heittäytyi maahan pitkäkseen ja vaipui raskaaseen uneen. Raivoissani olin syöksemäisilläni miekallani hänen rintansa puhki, mutta samalla minulle selvisi, että itsekin olisimme silloin kuoleman omat, emmehän näet millään saisi kivimöhkälettä ovelta siirretyksi. Tuskissamme jäimme odottamaan päivän koittoa.
"Aamulla varhain nousi jätti, teki tulen, lypsi karjansa ja söi taas kaksi miehistämme. Suurella melulla läksi hän sitten ajamaan karjaansa laitumelle, mutta luolasta poistuessaan nosti hän kevyesti kiven jälleen oven eteen ja niin tarkoin, ettei rakoakaan jäänyt. Nyt aloin suunnitella, miten tuhoaisin jättiläisen, ja keksinkin mielestäni oivan keinon. Luolasta löysin pitkän oliivipuisen hirren, joka arviolta oli yhtä pitkä ja paksu kuin suuren, kaksikymmenairoisen lastilaivan masto. Siitä hakkasin noin sylen pituisen osan ja käskin tovereitani veistämään sen sileäksi. Teroitin itse sen pään aivan teräväksi, karkasin tulessa ja kätkin sen muutamaan tunkiokasaan, joita olikin luolassa yllin kyllin. Sen tehtyämme heitimme arpaa, kutka miehistä tulisivat kanssani painamaan sitä nukkuvan kyklopin silmään. Arpa lankesikin neljälle joukon parhaalle, itse olin viides.
"Illan tultua palasi kyklopi ajaen koko laumansa luolaan, ainoatakaan ulkopuolelle jättämättä. Lieko hän pahaa aavistaen niin tehnyt vai neuvoiko hänelle sen joku jumala, en tiedä. Lypsettyään kaikki söi hän jälleen kaksi miestä. Silloin lähenin häntä kädessäni astia täpötäynnä voimakasta viiniä ja virkoin:
"'Kas tässä, tämä on sinulle palanpaineeksi. Näin ihanaa juomaa oli laivassamme ja tämän toin sinulle uhriksi toivoessani sinun meidät kotiin opastavan. Mutta sinähän vain raivoat. Luuletko kenenkään ihmisen milloinkaan luoksesi tulevan, kun noin käyttäydyt.'
"Kyklopi tarttui astiaan, joi juomistaan ja pyysi yhä lisää.
"'Kasvaa kyklopeillakin rypäleitä, mutta tämähän on oikeata nektaria', virkkoi hän tyytyväisenä. 'Mutta sanoppas nimesi, niin annan sinulle pyytämäsi vieraslahjan.'
"Tarjosin hälle jo kolmannen kerran ja kolmasti hän astian tyhjensi.
Nähtyäni viinin alkavan vaikuttaa sanoin:
"'Kysyt nimeäni, kyklopi. No, saanhan sen sanoa, mutta muista sitten lahjasikin antaa. Eikukaan on nimeni, Eikukaan, niin kutsuivat minua vanhempani, niin kutsuvat toverinikin.'
"'No niin, sitten syön sinut viimeiseksi, Eikukaan, se on lahjani', sopersi hirviö.
"Sen sanottuaan hän vaipui raskaaseen uneen. Heti työnsin teroittamani kangen tuleen ja pidin sen päätä siellä, kunnes se oli syttymäisillään. Samalla koetin rohkaista tovereitani. Kun kärki alkoi hehkua, työnsivät toverini sen voimakkaasti kyklopin ainoaan silmään ja minä kiersin sitä yläpäästä kuten kirvesmies tovereineen kiertää kairaa laivan hirteen. Silmäluomi paloi, hirveällä sähinällä kiertyi palava puu silmäkuopassa ja verta virtaili koskenaan. Me pakenimme pimeimpiin nurkkiin, mutta kauheasti kiljuen syöksyi kyklopi ylös ja veti verisen puun tyhjästä silmäkuopastaan. Ympärillä asuvat kyklopit riensivät luolan ulkopuolelle kysellen, mikä hänellä oli hätänä.
"'Eikukaan tappaa minut, Eikukaan käyttää viekkautta eikä voimaa!' ärjyi hän.
"'No, Polyfemos, jos ei kukaan sinulle siellä yksinäisessä luolassasi mitään tee, on tietysti Zeus lähettänyt sinulle taudin, olet sairas. Rukoile isääsi Poseidonia, hän voi sinua auttaa!'
"Ja harmissaan poistuivat naapurit, Polyfemos oli vain häirinnyt heidän yörauhaansa, mutta minä nauroin sydämessäni keksinnölleni.
"Tuskasta voihkien hapuili kyklopi ovelle, nosti kiven pois, istui itse suulle ja pitäen käsiään levällään koetti hän estää ketään pujahtamasta ulos lampaitten seassa. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Koetin miettiä sinne tänne, miten pelastua hirmukuolemasta, enkä lopulta voinut muuta keksiä kuin paeta pukkien avulla. Sidoin kolmittain tuuheavillaisia pukkeja yhteen ja keskimäisen vatsan alla riippui yksi miehistämme. Siten sain miehet turviin, äärimmäiset eläimet suojelivat keskimäistä. Itse valitsin suurimman ja tuuheavillaisimman, ja lujasti tarttuen sen villoihin koetin pysytellä sen alla piilossa. Tarkoin koetellen jokaista käsin laski Polyfemos karjansa laitumelle. Viimeisenä astui hitaasti se pukki, jonka alle minä olin kätkeytynyt.
"'Rakas pukkini, miksi nyt näin hitaasti astut, sinä, joka aina ensimäisenä laitumelle riensit, joka ensiksi lähteen löysit ja taas illalla ensiksi kotiin kuljit? Suretko sinäkin isäntäsi surkeaa kohtaloa? Eikukaan-kääpiö minulle ensin viinit juotti ja sitten näin tuhosi. Jos sinulla ymmärrys olisi, sanoisit, missä hän nyt piilee. Sitten vasta tuskani helpponee, kun tiedän, että Eikukaan makaa murskana edessäni.'
"Sen sanottuaan hän laski lemmikkinsä menemään.
"Vasta päästyäni kauas luolasta uskalsin laskeutua irti kantajastani ja samalla irroitin toverinikin. Laivan luo päästyämme riemuitsivat toverimme nähdessään meidät hengissä, vaikkakin toisten kohtalo saattoi meidät murheellisiksi. En antanut heille kuitenkaan aikaa suruun tai ihmettelyyn, vaan kiireesti ajoimme kaunisvillaiset pukkimme laivaan ja läksimme ulapalle. En kuitenkaan malttanut olla huutamatta kyklopille ivasanoja:
"'Kas niin, Polyfemos, siinä oli sinulle oikea palkka. Miksikäs rikoit vieraanvaraisuuden lakeja. Vieraasi ei ollutkaan mikään vähäpätöinen mies.'
"Raivostuneena sieppasi kyklopi vuoren huipun ja heitti meitä kohti. Se oli sattumaisillaan laivaamme ja meri alkoi kovasti lainehtia. Aallot ajoivat laivamme takaisin rantaa kohti. Kun saimme sen jälleen rannasta loittonemaan, aioin taaskin huutaa hänelle. Töin tuskin saivat toverini minut hetkeksi vaikenemaan, he pelkäsivät kyklopin uudelleen heittävän kiven, joka murskaisi sekä aluksemme että meidät.
"En kuitenkaan malttanut kauan vaieta, vaan harmissani huusin:
"'Jos sinulta kysytään, ken silmäsi sokaisi, voit vastata, että sen teki kaupunkien valloittaja Odysseus, Laerteen poika, Itakan kuningas!'
"Voihkien silloin kyklopi virkkoi:
"'Siis sittenkin toteutuivat vanhat ennustukset. Täällä eli kerran voimakas ja urhoollinen tietäjä Telemos, Eurymon poika. Hän ennusti, että kerran näköni menetän Odysseun käden kautta. Odotin häntä tulevaksi ja luulin hänet suureksi, voimakkaaksi ja kauniiksi mieheksi. Ja nyt tuleekin mies, pieni ja mitätön, joka viiniä juottaen ja viekkaudella minut voittaa. Mutta tulehan tänne, Odysseus, niin sinulle vieraslahjan annan ja hankin vielä Poseidonilta matkaonnen. Hän on, näetkös, isäni ja hän yksin voi, jos tahtoo, näköni jälleen antaa.'
"'Kunhan saisin vielä henkesikin ottaa', huusin hänelle vastineeksi.
"Mutta hän kohotti kätensä ja huusi Poseidonille: 'Kuule minua, mahtava
Poseidon, jos isäni olet! Älä salli Odysseun koskaan kotiinsa päästä.
Mutta jos hän sittenkin kohtalon määräyksestä sinne saapuu, tulkoon hän
yksin, vieraalla aluksella ja löytäköön kotinsa huonossa kunnossa!'
"Poseidon kuulikin hänen huutonsa. Samassa hän sieppasi äskeistä vieläkin isomman kalliolohkareen ja heitti sen suunnattomalla voimalla jälkeemme. Se oli melkein peräsimeemme sattumaisillaan ja mereen pudotessaan se nosti aallot raivoamaan. Saavuimme kuitenkin saareen, jossa toiset olivat meitä jo kauan kuolleiksi luulleet. Jaoin tasan kullekin tuomamme karjan, minulle kaikki yksimielisesti myönsivät suurimman pukin, sen, jonka avulla kyklopin käsistä pelastuin. Uhrasin sen Zeulle, mutta kaikkivaltias ei uhriamme ottanutkaan vastaan.
"Koko päivän saaressa oltuamme läksimme seuraavana aamuna varhain pyrkimään kotia kohti."