PARNASSOLLA.
Näin unta — vai se tottako on! —
että nousin vuorta ma Parnasson.
Niin astui tielleni noidanlainen,
väkänoukka, kotkankynsi nainen.
Yli luisevan, paljaan olkapään
ma käärmeen kurkottauvan nään.
Näky tuo sai kauhuun mielen nuoren:
hän kerberos oli laulun vuoren!
— Mikä miehiäs oot? niin haastoi hän.
Miten syvältä tunnet elämän? —
Hymy sfinksin kolkoilla kasvoillansa
hän katsoi julmana uhriansa.
— Olen kokenut korkeimmat riemut sen
ja tuskain tuimimman polttehen.
Veti luokseen mua yön salat syvät;
niin harhailin läpi pahat, hyvät.
Jos liekin syytä ollut kuin,
ma tulessa tuskain puhdistuin.
Elon ahjossa pois suli kuona multa,
jäi hiljaisen onnen puhdas kulta.
Ei paina mieltäni murhe lain,
olen kypsä kuoroon laulajain. —
Niin lausuin hiljaa äänin aroin
nykypäiväin itsekerskua varoin.
— Pois silmistäin! hän kirkui mulle,
ei laulun vuorella sijaa sulle!
Olet melto liiaksi käymään tänne,
runon nuolta ei linkoa lemmen jänne.
Runon vaakaan köykäinen olet kovin,
sa kuokkavieras muusain hovin.
Sua helvetin lieskat syöneet ei! —
— Läpi lieskain valkea nainen mun vei! —
— Et kyllin syntiä tehnyt ole,
et katuen rappion polkuja pole! —
— En synnillä kerskaile, keikaroi,
katumusta en torilla kaupata voi!
— Et viettien seurannut luonnonvoimaa! —
— Olen! lemmen ja tunteen aateloimaa. —
— Luut pienet ei salahaudastaan
sua unessa nouse kauhistamaan!
— Ah, anteeks suokaa, ma eksyin varmaan
ja lienen kaltaalla helvetin parmaan! —
Ma kumarsin — selkäni käänsin päin
ja läksin vuorelta kiirehtäin.
Mut ihme! taas oli vuori eessä:
sen huippu auringon kimmelteessä
mua viittoi luokseen kirkastain;
ja nainen valkea vastahain
mun riensi rinteen kukkaistiellä —
hänet syliini suljin ma riemumiellä
Ja taakse kun katsoin ihmeissäin —
vain tyhjän kuilun nyt siellä ma näin!