IV
Oon rikkonut sua vastahan, oi isä, iäisyys, oon tuhlannut sun lahjasi ma tiellä turhuuden; kuin raskas vuori mua murhe painaa. Mua kurjempaa ei olla voi, mua kalvaa katumus ja raatelee kuin pedot rintaani. Suo mulle armos ääretön, suo anteeksannon yö, suo unhoituksen vapahdus ja kodin rauha suo!