KAIPAUS
Yön yksinäinen kaipaus mun armahani on ja ystäväni uskollisin, parhain. Muut viedään lahjat kohtalon, hänt' eivät viedä voi! Ma hänet olen kohdannut jo varhain.
Hän kevään ensi kukista jo kuiskii korvahain ja joka neidon katseessa hän lymyy. Ja syksyöin, kun rinnassain niin sairas sävel soi, hän kaikkialta vastahani hymyy.
Kun yksin käyn, ja kalvas kuu maat, meret hopeoi, ja taivahalla toivon tähdet palaa, ja kaupungista humu soi yön hiljaisuutehen, mun sydämeeni kaipuu hiipii salaa.
Hän rinnalleni painaa pään ja itkee hiljalleen, mun hivuttaviin hyväilyihin sulkee. Ja kerran yöhön viimeiseen kun viime ilta vie, hän kuolon maille kerallani kulkee.
1912.