MERI
Meri tutkimaton, meri, sielu maan, ylös taivaisiin sinä kaipaat pois, ja sun henkesi pilvinä liitää. Vaan armaan luo alas helmaan maan sinut sitoo rakkaus voimallaan.
Maa kukkasin sai sinut vangikseen — ja vaippaan jään sinut kahlitsee; niin uinut yön sinä pitkän. Vaan vankina jään ja vallassa yön sua kaipaus kalvaa, sun kärsii syön.
Ja kun kahleet jään kevät kirvoittaa, taas aaltosi nostat sa karkelemaan, ja sun rintasi kaipaus laukee. Yli kaupunkein, yli kaiken maan sun tulvii tunteesi valtoinaan.
Sinä paljon sait, vaan pohjaton on sun rintasi kaipuu sammumaton: miten saat, miten saat sen julki? Miten kuohuukin sun sielussas, mykän sävelen vain saat huuliltas!
Ja kun myrskyten soi yö-tuskasi sun, tai hiljalleen sävel-aaltosi lyö tylyn kuuroja rantoja vasten, ken ymmärtää sun laulusi, ken? ken mittaa riemut ja tuskat sen?