Nuoruuden tunnustuksia: Romaani

by I. N. Potapenko

ENSIMÄINEN OSA

1.

Vihreitä vainioita, vihreitä puistoja, Dnjeprin rantoja reunustava vihanta nuori kaislikko. Kova, äskeisen sateen jälkeen hyväksi tallottu arotie, reipas kolmivaljakko, joka taitavasti laskettaa ajopelejä mäen rinnettä alas tai aivan kuin peljästyneenä tai takaa-ajajiaan paeten hurjalla vauhdilla kiidättää niitä mäen harjalle. Iäkäs hevosmiehemme Jefim, joka istuu etuistuimella jumalattomasti tupruttaen minua mahorkan savulla, vanha, koliseva, saksalaismallinen kuomuvaunu ja minä herrana korkealla peräistuimella tuoreilla heinillä täytetyn säkin päällä. Matkustan kotiin.

On toukokuun loppupuoli. Aurinko ei paahda vaan lämmittää, sillä on jo ilta noin kuuden tienoilla, ja Dnjepristä tuoksahtaa kylmää kosteutta.

Kaikki on minulle tuttua: jokainen tien polveke, jokainen kuoppa, oja, puu ja tuolla kummulla kohoava "majakka", tai oikeammin erään Krimin sodan aikana rakennetun majakan rauniot, ja tuo hurskaiden vaeltajain asettama risti tien vierellä, epäjärjestyksessä rakennetut maalaismökit, hassunkurinen tuulimylly savisine perustuksilleen ja pyöristettyine lautakattoineen.

Katselen illan taivasta ja minusta tuntuu, kuin olisivat nuo sinijuovaiset valkopilvetkin tuolla läntisellä taivaalla minulle tuttuja, ikäänkuin ne olisivat jähmettyneet samanmuotoisiksi kuin olivat neljä vuotta sitten.

Neljä vuotta! Niin, ne ovat kuluneet. Neljään vuoteen en ole täällä ollut ja kaikki, minkä näen, mihin katseeni osuu lähellä tai kaukana, on säilynyt entisen näköisenä; eipä edes Jefimin partaankaan ole lisääntynyt yhtään hopeakarvaa, ja hänen päällysnuttunsakin on aivan samanlainen kuin ennen, sama reikäkin oikeanpuolisen hihan alla.

Kotonakaan ei liene paljon muutoksia tapahtunut. Isä häärii kuten ennenkin aamusta yöhön saakka vieraiden asioissa ja vanhaan tapaansa murahtelee, puhuu järeällä tylyllä äänellään höystäen puhettaan yhä sanoilla, joita minun ei sallittu kuunnella ja joiden sisältöä minä en ymmärtänyt silloin, mutta nyt — niin, nyt minä ymmärrän paljon, liiankin paljon. Äiti on kuten silloinkin — hiljainen ja rauhallinen, majesteetillinen ja äärettömän hellä ja hyvä. Marinka, Marinka… mutta hänestä en enään saa mielessäni kuvaa syntymään. Miten ovat häneen nämä neljä vuotta vaikuttaneet? Ehkä hän on jo aikuisen tytön näköinen? Ei, hän oli silloin yhdeksän vuotias, sen mukaan on hän nyt siis vain neljäntoista ikäinen.

Marinka… miten vähän olin ajatellut häntä näinä neljänä ja etenkin viimeisinä vuosina. Ja nyt saa pelkkä ajatuskin hänestä sydämen vavahtelemaan.

Niin, jos ken on muuttunut, niin olemme me sitä juuri hänen kanssaan. Arvattavasti en tunne häntä enään. Mutta kuka tuntee minut? Kuka uskoo, että tämä pitkäkoipinen neljäntoistavuotias poika, joka lukiolaistakissaan ja lakissaan on niin tärkeän ja itsetietoisen näköinen — olisi sama Vladja, isän mukana neljä vuotta sitten täältä lähtenyt pieni, tyhmä, lapsellinen, hyväuskoinen poika, joka ei ymmärtänyt yksinkertaisimpiakaan asioita.

Tapahtuvaa jälleennäkemistämme kuvitellessani en — omituista kyllä — ajattele isääni enkä äitiäni, jota aina taukoamattomasti olin jumaloinut, vaan Marinkaa. Tahdon loihtia hänet mieleeni sellaisena kuin hän nykyään on, haluan arvailla, millainen hän on. Mutta peljätessäni erehtyväni turvaudun Jefimin apuun. Kysyn häneltä:

— Jefim! Onko Marinka kasvanut suureksi?

— Tietenkin… mutta ei sentään niin erikoisesti: hän ei ole suurikasvuista rotua…

— No, mutta millainen hän on? Kerro.

— Millainenko? — kysäsee Jefim sylkäisten samalla sivulle omituisesti hampaittensa lomitse, minkä jälkeen hän vetää henkeensä mahorkan savua, jonka kitkerän savun valtaan joudun hetkiseksi. — Tietysti… samallainen kuin muutkin…

— Onko hän lihava vai laiha?

— Marinkako? Mistäpä hän lihava olisi? Eihän hän voi sellaiseksi tulla? Hän on luonnostaan laiha. Aivankuin oljenkorsi. Taipuu tuulessa kuin oksa.

— Onko hän kaunis?

— Mistäpä se laihuudessaan kauniiksi olisi tullut? Luut ja nahka, ihan pelkkä henki, totta tosiaan. Kun kasvaa, niin voinee rasvettua… ja silloin saattaa tulla kauniiksikin.

Tyydyn näihin selittelyihin. Tunnen nyt voivani luoda Marinkasta oikean kuvan. Johdan kuvitelmani siitä entisestä pikkutytöstä, jollaisena hänet jätin, lisään hänelle kokoa, käsien ja jalkojen pituutta… Mutta kun katson häntä silmiin… Jumalani, miten ne ovat suuret ja kuinka ne äkkiä alkavat vetää minua luokseen! Miten anteeksiantamattoman syyllinen olen hänen ja hänen silmiensä edessä. Niissähän on minun oikea lapsuuteni.

Niin, noissa silmissä löydän ehkä vielä sen pojan kuvan, jolla oli niin puhdas sielu, ilman pienintäkään tahraa, sen poikasen, jota nyt ei enään ole olemassa…

Matka on vasta puolitiessä. Ja, Jumala ties, miksi minä äkkiä ajatuksissani tahtoisin käydä läpi ja ikäänkuin elää uudelleen nuo elämälleni niin merkitykselliset neljä vuotta, joiden kaltaisiksi seuraavat vuodet eivät tule muodostumaan. Kuomuvaunun pyörät kolisevat kovalla tiellä, kolmivaljakko vetää hiljaisessa ravissa ajopelejä, usein pysähtyen tai käymäjalkaa kulkien. Jefim säästää isännän hevosia, häntä miellyttää antaa hevosten levätä.

Mutta ajatukseni eivät enään ole omiani, minä en enään niitä hallitse. En näe Dnjepr-jokea, jonka rantaa pitkin me ajamme, valkeita pilvenhattaroita läntisellä taivaalla, enpä yksin edessäni olevaa Jefimin päällysnuttua. Näen jotain muuta, jotain kauvan sitten mennyttä mutta silti niin läheistä ja kallista, että olen melkein itkemäisilläni, koska se jo ikuisiksi ajoiksi on hukkunut menneisyyden kuiluun eikä sieltä enään koskaan palaa takaisin.

Mitä ovat nämä neljä vuotta aikaansaaneet minussa? Kun isä niihin aikoihin vei minut kouluun, sanoi hän: siellä sinusta tehdään ihminen.

Nyt olen neljäntoista ikäinen, enkä vielä ole tullut ihmiseksi. Mutta olen suuresti lähestynyt sitä, ja ehkä juuri sen vuoksi minun noin aiheettomasti tekee mieli itkeä…

Miten ihmeteltävän selvänä näen kaiken…

2.

On elokuun kymmenes päivä. Ihana päivä. Taivas on selkeä. Aurinko kullanhohtava, ilma kuulas, lämpöinen ja lammessa auringon lämmittämä vesi.

Tuo lampi on vesirikkaan Dnjeprin vallaton laajennus. Syvässä uomassaan se kuljettaa äärettömän vesirunsauden ja äkkiä, ikäänkuin haluten taakkaansa keventää, heittäytyy oikealle sekä vasemmalle, virraten useita virstoja laajalle alangolle, rientäen itse yhä eteenpäin. Ja täällä aivan itsestään versovat rannoilla kaislikko ja pajupensaat, lampeen ilmaantuu erilaisia kaloja, kaislikossa asustavat villit hanhet, sorsat ja kaakkurit; ihmiset täyttävät rannat rakennuksilla ja elämä kiehuu.

Koko pitkästä elämästäni ei mikään päivä niin kirkkaana mielessäni päily kuin juuri tuo ihana päivä selkeine taivaineen ja kullanhohtavine aurinkoineen, tuo elokuun kymmenes päivä. Eläessäni tuota päivää en tiennyt sen olevan viimeisen siihen saakka eletystä elämästäni, ja ettei sellaisia päiviä enään elämässäni tulisi olemaan. Mutta ehkä sittenkin aavistin sen mielessäni ja sen vuoksi muodostui tuo ihana päivä surullisimmaksi päiväksi elämässäni.

Olin kymmenen vuoden ikäinen ja Marinka vain yhdeksänvuotinen. Marinka oli ystäväni. En voinut johtaa mieleeni aikoja, jolloin emme olisi olleet yhdessä. Minusta tuntui, että me olimme syntyneet yhdessä vaikka meillä olikin eri äiti. Hänen äidillään oli kodissamme epämääräinen, mutta silti jonkinlainen palvelustoimi. Hän oli meille sukua, mutta ei niin läheistä, että olisi pidetty vertaisena. Hän ei ollut palvelija, mutta teki siitä huolimatta aina itsepintaisesti työtä ikäänkuin valallisen lupauksen velvoittamana.

Todellisesti lepäsi koko kotitalous hänen hartioillaan, mutta koska hän kuitenkin oli sukulainen, niin ei hänelle maksettu mitään palkkaa ja sanottiin vain, että hän "auttaa taloudessa." Tunsin häntä kohtaan vaistomaista kunnioitusta, joka joskus muuttui jumaloimiseksi.

Marinkalla ja minulla oli yhteinen lapsuus. Jaoimme kaiken — leikit, ajatukset, tunteet. Kaikki herätti meissä samoja ajatuksia, pidimme samoista ruokalajeista, herkuista, kukista, jopa samoista ihmisistäkin. Luimme yhdessä. Yksinpä silloinkin, kun vuosi sitten kaupungista tuli opettaja valmistamaan minua lukion ensimäiselle luokalle, oli Marinka aina tunneilla saapuvilla "valmistautumassa", vaikka häntä ei oltu aijottu mihinkään lähettää. Meidän elämämme olivat yhteen sulautuneet, tai oikeammin — se oli yksi elämä, jota kaksi eli.

Aamusin tavalliseen tapaan nautittuamme teen kermoineen, voineen ja maukkaine leipineen, me Marinkan kanssa käsi kädessä riensimme lammelle. Tämä toistui aina samaan tapaan. Aurinko oli jo noussut korkealle, se oli jo nelisen tuntia paistanut, ehtien lämmittää maan sekä hiekan lammen rannalla, joten vesi siinä oli niin miellyttävän lämmin.

Tiesin jo kohtaloni, sillä isä oli eilen illalla maata mennessäni ja hyvää yötä hänelle toivottaessani sanonut minulle:

— Ylihuomenna me sinun kanssasi lähdemme.

Vavahdin. Tuo tieto sai minut jostain syystä järkytetyksi, vaikka se ei tullut minulle odottamattomuutena. Oli jo aikoja sitten päätetty, että minut tänä syksynä lähetetään lukioon, jota varten minut viedään ei pieneen kuvernementtikaupunkiimme, vaan paljoa kauvemmaksi isoon kaupunkiin, jossa on sellaista, jota en vielä eläessäni ole nähnyt: meri ja täti. Tädin vuoksi minut niin kauvaksi lähetetäänkin.

Mutta jo ylihuomenna! Niin vähän aikaa tuohon ajatukseen tottuakseni ja hyvästelläkseni kaikkea, minkä jätän — ja kotisopukassani minulla oli niin paljon ihanaa.

En kuitenkaan vastannut mitään. Tiesin, ettei isä enään päätöstään muuttaisi. Ensiksikään ei hänellä koskaan ollut tapana peruuttaa päätöksiään, sellainen oli hänen luonteensa, ja toisekseen oli hänen vaikea asioidensa takia saada itselleen kolmea vapaata päivää. Hän hoiti kreivi Nudovin laajaa maatilaa, ja lähtö sattui juuri kiireimpänä aikana.

Sydäntäni kouristi ja kun nukkumaan mennessäni suutelin äitini kättä, kostui se kyynelistäni.

— Emme mahda sille mitään, Vladja!… Se on välttämätöntä… Tiedät itsekin, ettei ilman opetusta voi olla… Äiti lohdutteli ja tiesinhän itsekin, että täytyi saada opetusta, sehän oli välttämätöntä. Sittenkin teki mieleni itkeä, sydäntä ahdisti eikä unikaan sinä yönä ollut sikeä.

Tiesin siis kohtaloni, vaikka jostain syystä en siitä Marinkalle puhunut mitään. En halunnut turmella häneltä varhaista aamuhetkeä, jonka vuoksi siirsin tuonnemmaksi tuon kauhean asian. Saavuimme rantaan, poikkesimme vasempaan, jossa oli poppeleita ja pajupuita ja jossa meillä oli "oma sopukkamme".

Tällä kohdalla oli ranta erittäin hyvä. Pehmoinen keltahiekka oli puhdas ja syvä. Istuskeleminen siinä oli yhtä miellyttävää kuin untuvapatjalla. Rannalla kasvoi vanha raita, jonka pitkät eri haaroille kasvaneet oksat laskeutuivat ikäänkuin palmikoituina helminauhoina alas luoden varjoja. Siellä me vietimme kesäpäivämme melkein kokonaan, poistuen sieltä vain ruokailu- ja lukuajoiksi. Aamusta iltaan me pulikoimme lämpimässä matalassa vedessä, työnsimme kätemme pohjalla olevien kivien alle pyydystellen siellä olevia merihärkiä. Uimme ja sukelsimme kilpaa suorittaen kaiken ilman mitään sääntöjä, ainoastaan itseoppimisen perusteella, ollen kaikki liikuntamme omintakeista.

Joskus me rohkenimme mennä rantaa pitkin hiukan kauvemmaksi, jossa pohjaan asetettuun pylvääseen sidottuna oli pikkuinen, ränsistynyt venhe, irroitimme sen, nousimme siihen soutaen airon asemasta jollain sattumalta tapaamallamme kepillä tai taittuneella puun oksalla. Kuljimme lähellä rantaa ja varjossa, sillä olimme järkeviä.

Toisinaan pääsimme kaislikkopensaikkoon, jonka luona veden pinnalla ulpukan leveät lehdet kauniisti lepäsivät. Oli todellinen juhla saada irroitetuksi jokunen valkokukista, jotka olivat niin pyöreitä ja hentoja, aivan kuin posliinikupposet. Niin, paljon, paljon oli meillä siellä kaikenlaista työtä. Me emme koskaan olleet toimettomina, aina hyörimme, aina askaroimme jossakin ja aina oli meillä jotain puuhailtavaa.

Nytkin me menimme uimaan. Istuimme rannan keltaiselle hiekalle puiden alle ja aloimme verkalleen riisuuntua. Luonnollisesti ei meillä ollut aavistustakaan minkäänlaisista uimapuvuista. Oli pelkkä sattuma todellakin, että lapsuuden ystäväni oli tyttö. Jos Marinkan äidillä ei olisi ollut Marinkaa, vaan poika, ja jos hänellä olisi ollut yhtä hieno ja valoisa sielu kuin Marinkalla, olisin hänen kanssaan viettänyt lapsuuteni ja elänyt samaa elämää. Marinka oli tyttö, mutta sielumme olivat siinä tilassa, kuin ensimäisten ihmisten ennen kiusaajaan tutustumistaan. Meidän lapsen ruumiimme eivät kaivanneet lehvien peittoa.

En ymmärtänyt, miksi isäni äidin kanssa joskus tästä asiasta puhellessaan oli vihainen, että me kylvemme yhdessä Marinkan kanssa. Hän ei koskaan lähemmin selittänyt tyytymättömyyttään vaan puhui siitä lyhyesti ja katkonaisin lausein.

— Ajattelehan, eihän hän enään ole pieni lapsi… hän on jo kymmenen vuoden ikäinen… Eihän voi tietää… Täytyy ajoissa tehdä loppu siitä…

Äiti vain hymyili sillä ihmeellisellä hymyllään, jota siitä olin vakuutettu, ei yhdelläkään naisella koko maailmassa löytyisi. Tuo hymy sanoi: "Elä puhu joutavia, et tunne poikaamme… Vain minä tunnen hänet."

Ja tuo olikin totta. Hän tunsi minussa itsensä. Nyt, kun tätä muistelen, ei häntä enään ole elävien joukossa. Mutta muistellessani häntä, nousee hänen kuvansa eteeni, ja niinä hetkinä tumien itseni aivan kuin uudestisyntyneeksi… Samoin kuin tali tulessa sulaa, karisee myös sielustani kaikki se loka, jonka elämä on siihen saanut, sieluni tulee puhtaaksi kuin silloin, kun hänen ihmeellinen hymynsä eteläisen auringon kanssa yhdessä loi siihen lämpöään.

Äitini — hän oli hiljainen, hellä ja puhdas olento. Hän oli vastakohta isälle, joka yhtä mittaa hääräili työmiesten kanssa pelloilla ja koko laajan kreivillisen maatilan taloudessa, tinki matkustavien välittäjien kanssa myyden heille ruista, kauraa, villoja, kuivatettuja hedelmiä ja satoja muita tuotteita, matkusteli läänin pääkaupunkiin torille, jossa joutui asioihin mitä erilaisten ihmisten kanssa, sanalla sanoen oli liikkuvan elämän ihminen, muodostuen totiseksi, jyrkäksi, tylyksi ja vääjäämättömäksi.

Hänen puhekielensä oli samaa, jota käytettiin pihalla ja torilla; usein hän puheitaan valitsematta lasketteli sellaisia sanoja, joita minä en ymmärtänyt, mutta jotka saattoivat äidin kalpenemaan. Tällöin hän aina huomasi tekonsa tuntien syyllisyytensä.

Huolimatta hänen voimakkaasta luonteestaan ja auktoriteetistaan sekä siitä, että hän oli pää, ja että kaikkinaiset määräykset elämän muutoksesta tulivat häneltä, ei hänellä ollut minuun mitään vaikutusvoimaa. Minä vain pelkäsin häntä ollen kokonaan äitini vaikutuksen alainen. Sieluni oli tarkka kuvastin hänen sielustaan.

— — —

Marinka on kauhean pieni. Minä hänen rinnallaan olen jättiläinen. Nyt hän riisuu yltään pienen pumpulisen mekkonsa ja nukkepaitansa, istuu hiekalle oikaisten eteensä laihat jalkansa, enkä minä jaksa pidättää nauruani. Minun on aina hauska katsella Marinkaa alastomana. Kuullessani kerrottavan ruumiittomista hengistä, kuvittelen ne aina mitä tarkimmasti Marinkan näköisiksi. Ruumiittomia henkiä ei kukaan ollut nähnyt, minä kuitenkin näin Marinkan, hän oli aina kanssani.

Marinkan laiha ruumis kannattaa hänen päätään, jonka musta tukka on niskasta leikattu. Pienissä kasvoissa eivät suu, nenä ja leuka erikoisemmin tule näkyviin, ne jäävät huomaamattomiin hänen suurten ihanien silmiensä rinnalla, jotka kykenevät ilmaisemaan mitä hyvänsä: vihaa, kaihoa, iloa, ne hymyilevät ja nuhtelevat. Se, mitä Marinka puhuu heikolla, vasta syntyneen sorsanpojan äänellään, ei ole mitään sen rinnalla, mitä nuo silmät puhuvat. Niin hyvin tunsin niiden puheen, että kun hän joskus aikoi sanoin jotain minulle ilmaista, ehätin jo sitä ennen vastaamaan hänen katseeseensa.

Astuessani veteen, sitä rajusti ja maltittomasti käsilläni pärskyttäen ja tuntuvalla ruumiin painollani laineita halkoessani, sujahti Marinka aaltoihin huomaamattomasti ikäänkuin niihin sulautuen ja liikkui vedessäkin kuulumattomasti, nopeaan ja sulavasti kuin untuva, jota tuuli pitkin peilikirkasta järven pintaa kuljettaa. Ihmeteltävän taidokkaasti hän liikutteli käsiään ja jalkojaan vedessä, sukelsi, ja jonkun hetken piiloutuneena oltuaan näkyi hänen soma, tumma, mustatukkainen päänsä taaskin äkkiä veden pinnalla sellaisella paikalla, missä sitä vähimmin saattoi odottaa. Se huvitti minua sanomattomasti, ja me nauroimme sille yhdessä, jonka tähden Marinka toisti sangen usein tuon tempun.

Tavallisesti me polskuttelimme lämpöisessä vedessä kauvan yli puolen päivän, aina siihen saakka kunnes talomme portin taakse ilmestyi kovaääninen sisäkkömme Oljona, joka matkimattoman kimakalla ja korkealla diskanttiäänellään moneen kertaan perätysten huusi:

— Hei, he-ei! Vladik! nuori herra-a! Marinka, päivällisellee-e!

Meidän sopukkaamme, vanhan raidan varjossa, kuului Oljonan ääni niin selvänä ja sanat eroittautuivat niin tarkkaan, että tuntui, kuin olisi hän huudellut juuri siinä puun takana. Silloin me nopeasti riensimme rannalle. Vesi valui ruumiiltamme hiekalle. Auringon lämpö kuivasi ne pikemmin kuin mikään lakana sitä olisi tehnyt, ja taitavin totutuin liikkein me pian puimme yllemme yksinkertaisen vaatetuksemme, jonka jälkeen me terveinä, onnellisina käsi kädessä juoksimme kotiin.

Mutta tällä kerralla ei uinti oikein tahtonut sujua. Liikkeeni tuntuivat kahlehdituilta. Olin kömpelö, ikäänkuin ruumiini olisi käynyt raskaammaksi.

Niin, niin, se johtui siitä, että sydämelläni oli kivi. Sitäpaitsi kului aika tuossa autuaallisessa polskuttelemisessa lammen lämpöisessä vedessä huomaamattoman nopeaan ja minä tiesin sen olevan viimeisen päivän, jonka Marinkan seurassa sain viettää ja sen vuoksi olisin vaistomaisesti halunnut sitä pidentää mahdollisimman paljon. Marinkan hämmästykseksi nousin aivan odottamatta vedestä rannalle ja istahdin hiekalle.

Näin, miten Marinkan pää kohosi ja kuinka kummastuneena ystäväni suuret, tummat silmät minuun katsoivat.

— Joko sinä nyt? kysäsi hän avuttomalla äänellään,

— Ei haluta… Ääneni kajahti surullisena vastoin tahtoani.

Marinka aavisti jo jotain. Hän ei virkkanut mitään, mutta silmiin ilmestyi varjo. Hän oli ihmeteltävän herkkä tulkitsemaan ääneni vivahduksia. Tiesin hänen heti uivan rantaan ja nousevan maihin. Hänestä oli uinti samoin kuin kaikki muukin jostain merkityksestä ainoastaan yhdessä ollessamme. Yksin jäätyä kadotti se heti viehätyksensä.

Nyt on hän jo rantahiekalla, istuu siinä tavalliseen tapaansa, pienet jalat eteenpäin ojennettuina, hänen silmistään näen hänen odottavan minulta jotain ikävää. Hän melkein jo tietääkin, mistä on kysymys, ja kertoessani hänelle asian, en todellisuudessa kerro hänelle mitään uutta.

— Joko huomenna? virkahtaa hän, eikä sen enempää. Mutta silmissä kuvastuu kokonainen surun valtameri. Marinka on tällä hetkellä onnettomin olento.

Ajatukset eivät häntä luonnollisesti painostaneet. Vaikka luonto olikin antanut hänelle järjen, oli se kuitenkin lapsen järki, eikä se kyennyt selviin ajatuksiin pukemaan tunteitaan. Hän oli onneton koko olemuksellaan. Hänelle kuvastui mieleen huominen päivä ja sen jälestä kokonainen sarja toisia päiviä, viikkoja, kuukausia, ehkäpä vuosiakin, jotka hän saa elää ilman minua — yksin. Hänen mielikuvituksensa ei kyennyt luomaan selvää kuvaa siitä, eikä hänen sielunsa voinut näitä mielikuvitelmia sulattaa.

Hän kyyristyi kokoon, olkapäät kohosivat, pää uppoutui niiden väliin ja näytti käyneen vieläkin pienemmäksi. Kasvoissa kuvastui hänen sielunsa koko surkeus ja silmät täyttyivät kyynelistä.

Niin viivyimme kauvan, kauvan, Herra tiesi kuinka kauvan, unohtaen, että olimme molemmat alasti, että istuimme hiekalla ja näytimme siinä nähtävästi sangen hassunkuriselta parilta. Vaieten me elimme eron tunteen. Siitä emme osanneet puhua. Me osasimme loppumattomiin puhella kaikista lapsellisista tyhjänpäiväisistä asioista, mutta tämä oli jotain syvempää, se oli todellista surua eikä meillä sitä varten löytynyt sanoja. Minun oli vaikea olla. Sydäntä kouristi ja itku pyrki niin kauheasti, niin vastustamattomasti esille. Mutta olin mies, jonka vuoksi hillitsin itseni. Äkkiä kuului Oljonan kimakka ääni.

— Vladja, Marinka, päivälliselle! Me heräsimme. — Nytkö jo? huudahti Marinka ryhtyen nopeasti pukeutumaan. — Milloin se aika oli noin kulunut?

Todellakin, miten huomaamattomasti aika oli vierähtänyt. Nyt olemme jo pukeissa ja lähdemme kotiin käsi kädessä tavalliseen tapaamme, mutta kulkumme ei ole yhtä nopeaa kuin ennen. Me hyvästelemme, hyvästelemme koko ajan aina siitä hetkestä saakka kun ilmaisin Marinkalle katkeran totuuden.

Koko päivänä emme sitten puhuneet enään mitään toisillemme. Joku tuntematon kaiho ahdisti sielujamme. Marinkan silmät olivat täynnä pohjatonta surua ikäänkuin hän olisi selvästi tuntenut, että eroamme ainaisiksi ajoiksi.

Ilta on tullut ja lähtövalmistukset alkavat. Äiti puuhailee alusvaatteitani järjestellessään, asettaa kirstuun lukemattomia pikku esineitä. Marinkalta ja minulta ryöstettiin aikaa lähettämällä minut makuulle tuntia aikaisemmin kuin oli tapana. Huomenna on noustava aikaisin ennättääkseen laivalle läänin pääkaupunkiin kello kahdeksaksi aamulla. Kaupunkiin oli kaksikymmentäviisi virstaa.

Aamu valkeni. Minut herätettiin kello viisi, jonka jälkeen nopeasti join teeni. Isä vielä jakeli joitakin aikaisemmin unohtuneita käskyjä vanhimmalle työnjohtajalle poissaolonsa ajaksi. Ajopelit kolmivaljakkoineen odottavat rappujen edessä. Hyvästelen äitiä, joka antaa minulle siunauksensa kädessään pieni pyhäin kuva, jonka ripustaa kaulalleni ja työntää paitani alle paljasta ihoani vasten.

Rakastin äitiäni, mutta antauduin tuskin ollenkaan tuon liikuttavan jäähyväistunnelman valtaan. Sydämessäni alkoi kasvaa rauhattomuus, joka vähitellen muuttui kauhuksi tai jonkinlaiseksi epätoivoksi. Missä oli Marinka? Eikö häntä olisikaan herätetty? Emmekö pääse jäähyväisiäkään sanomaan?

Samassa kuulin, miten ovi takanani melkein kuulumattomasti narahti. Katsahdin taakseni: pieni olento oli tullut huoneeseen ja seisoi kynnyksellä. Häntä ei tietysti kukaan ollut herättänyt, kukapa kesken kiireiden olisi joutanut sellaista ajattelemaan? Mutta hän oli itse herännyt oikeaan aikaan, hypähtänyt vuoteestaan ja peljäten myöhästyvänsä oli tuskin malttanut heittää yllensä pumpulimekkonsa. Hänen pienet jalkansa olivat paljaat. Surullisilla kasvoilla huomasi selvästi äskeisen unen jälkiä, mutta suuret silmät katsoivat minuun terävästi, ikäänkuin haluten sanoa minulle paljon, paljon…

Isä kiirehti jo, äristen myöhästymisestä. Äiti teki vielä ristinmerkin, mutta Marinka odotteli.

— Hyvästelkää nyt… sanoi äiti.

Menin Marinkan luo ja silloin alkoi itku tukahduttaa minua ja kyyneleet valuivat vastustamattomana virtana silmistäni.

— Hyvästi, Marinotshka…

En muista, ehdimmekö suudella toisiamme. Silmissäni sameni kaikki, en nähnyt mitään. Isäkö vai äiti lienee minut taluttanut huoneesta ulos ja asettanut minut ajopeleihin istumaan.

Muistan kuitenkin, miten pikkuinen olento itkettynein kasvoin ja paljaine jalkoineen seisoi ja pihalla rappujen luona katseli minuun taukoamattomasti kyyneleisiliä silmillään, ja kun ajopelit jo liikahtivat ja olivat portin ulkopuolella ja hevoset nopeassa ravissa kiidättivät niitä leveää tietä myöten, tunsin kauvan, että siellä jälelläni, metsän taakse jääneen talomme portin sisäpuolella, yhä vielä liikkumattomana seisoi paljasjalkainen, kalpea tyttönen ajatuksissaan saattaen minua kaukaiselle — kuten sittemmin osoittautui — liiankin kaukaiselle matkalleni.

Hyvästi, Marinka. Hyvästi lapsuuteni, tahraton puhtauteni… jätin sen sinne Marinkan sydämeen.

Pyörien kolinassa isäni vieressä istuessani itkin hiljakseen isäni minua ankarasti nuhdellessa.

— Lakkaa jo itkemästä kuin tyttö; älä unohda, että olet mies… Ethän ikääsi voi toimettomana olla ja äidin hameessa riippua. Eihän sinua pakkotyöhön viedä vaan kouluun, missä sinusta tehdään ihminen…

Isäni ei ollut tyhmä mies, järkeä oli luonto hänelle kyllä antanut, mutta hän oli uppoutunut tilan hoitamisvelvollisuuksiinsa ja isännöitsijäajatuksiinsa. Hänellä ei ollut aikaa syventyä asioiden ytimiin, kaikki elämän totuudet hän otti vastaan sellaisina, jollaisiksi ne jokapäiväinen järki oli muodostanut. Hän oli syvästi vakuutettu siitä, että koulu tekee minut ihmiseksi. Jospa hän olisi voinut aavistaa, millaisena tärveltynä olentona odottamansa ihmisen asemasta tuo koulu muutaman vuoden kuluttua minut hänelle antoi, olisi hän, siitä olen vakuutettu, mieluummin jättänyt minut ainaisiksi ajoiksi Marinkan seuraan.

Saavuimme läänin pääkaupunkiin. Sitten laivalle. Kahdeksantuntinen laivamatka. Sen jälkeen pieni levähdys erään toisen kaupungin matkailijakodissa. Sitä seurasi koko yön kestävä junamatka rautatien vaunussa ja niin olimme suuressa, vilkkaassa kauppakaupungissa, jossa oli isoja monikerroksisia taloja, erinomaisesti kivitettyjä katuja, kauniita toreja, suurilukuinen väestö, joka kuumeentapaisesti liikkui kaduilla joko jalan tai ajopeleissä.

Rautatien asemalta me ajoimme tätini, isäni sisaren, asunnolle. Samana iltana isäni matkusti ensimäisessä lähtevässä junassa takaisin rientäen samaa tietä taaskin velvollisuuksiaan täyttämään.

3.

Suoritettuani kaiken sen, mitä tarvittiin ollakseni arvokas astumaan lukion ensimäiselle luokalle, puettuani ylleni uuden vormupukuni, asetettuani selkääni laukun, jossa oli uuden uutukaisia kirjoja ja ollessani näin ensikerran lähtövalmiina lukioon mennäkseni — pysähdytti minut tällä välin ruokailuhuoneessa teepöydän ääressä sanomalehteä lukemassa istuva tätini mies, jota puhuttelin sedäkseni ja lausui:

— Kuule Vladimir! Tiedän, että olet hyvä poika ja tullee sinusta ilmankin hyvä oppilas, kuitenkaan et sinä saa koskaan unohtaa että asut setäsi luona, joka ei ole mikään ensimäinen vastaan tuleva kulkuri, vaan on huomattavassa asemassa kaupungissa ja että jokainen harha-askel lukiolaisena sinun taholtasi tulee setäsi hyvälle nimelle olemaan tahrana. Pidä se mielessäsi.

Tämä oli sedän ensimäinen huomattavampi puhe minulle. Ja vakuutan sen painuneen syvälle sieluuni ja moni harha-askel jäi juuri sen vuoksi ottamatta.

"Sinä et saa koskaan unohtaa", oli setäni lausunut minulle, enkä minä sitä milloinkaan unohtanutkaan, ja kun joskus joku "pikkusynti" oli kysymyksessä, kuvastui heti mieleeni setäni "hyvä riimi" jostakin syystä; suurena lumivalkoisena paperiarkkina, jossa oli iso mustepilkku — tahra — minun "pikkusyntini" aiheuttama. Ihmeteltävän huolellisesti minä varjelin tuota setäni valkoista paperiarkkia.

Setäni nimi oli Nikodim Kondratjevitsh ja sukunimensä — Maksjutin. Hänen asemansa kaupungissa oli todellakin sellainen, ettei hän ollut ensimäinen vastaantuleva kulkuri. Hän oli johtajana jossakin valtiolaitoksen osastossa, joka toimi, kaikesta ihmisten osoittamasta kunnioituksesta päättäen, oli nähtävästi erikoisen suuriarvoinen.

Hän polveutui hengellisestä säädystä, oli ollut joskus seminaarissakin, vaikka sittemmin oli suorittanut yliopiston oppijakson sekä käynyt pitkällisen virkamieskotikin, josta kaikesta huolimatta hänessä vielä oli jäljellä ulkonaista luontaista tottumattomuutta ja kömpelyyttä sekä intohimoa pitkiin puheisiin ja vanhentuneiden sanojen käyttämiseen. Hänellä oli luullakseni "kenraalin" arvo, koska häntä puhuteltiin "ylhäisyytenä". Hän ei mielellään muistellut seminaarilaisaikaansa ja ettei se muistuisi toistenkaan mieliin, esiintyi hän sangen suurellisesti, käyttäen puheessaan ranskalaisia sanoja. Hän ei pitänyt sukuperästään.

Heillä oli valtion asunto, jossa oli kahdeksan huonetta, niissä he asuivat kahden, lapsia heillä ei ollut. Sen vuoksi he olivatkin ottaneet minut luokseen.

Minun täytyy nyt kertoa, millaiseksi olin kuvitellut koulua siihen saakka, kun sinne jouduin. En tiedä, miten se mielipide oli muodostunut. Ehkä siihen vaikutti isäni vakuutus siitä, että koulussa minusta tehdään ihminen. Ehkä minun yleiset tietoni siitä, että siellä opetetaan kaikkea, tyhmistä, sivistymättömistä pojista tehdään oppineita, sivistyneitä ihmisiä. Kaikki tämä kuvastui minulle todellisena hyvänä, minkä vuoksi koulukin oli mielestäni paratiisin tapainen: johtajat ja opettajat olivat ystävällisiä, hyviä, hyväntahtoisia, viisaita, ajattelivat vain, miten tehdä oppilaille jotain hyvää. Johtajaa (tiesin päämieheni olevan johtajan) luulottelin yleväksi vanhukseksi harmaine partoineen ja suopeine, ystävällisine silmineen.

Kuvittelin oppilaat hänen ympärillään luottavaisina turvautuvan häneen aivan kuin isäänsä, hän silittelee heidän päitään, lohduttaa surullisia ja opettaa oppimattomia.

Koulun tarkastaja huolehtii aina siitä, etteivät oppilaat olisi minkään puutteessa, ettei kukaan heitä loukkaisi ja etteivät he itsekään toinen toistaan loukkaisi. Jos oppilaalle jotain tapahtuu, rientää hän heti tuon hyvän tarkastajan luo ja hän tutkii silloin huolellisesti asian ja saattaa sitten kaikki oikeudenmukaiseen järjestykseen.

Ja opettajat sitten — oh, heistä olin ensiksikin ajatellut, että heillä oli päässään kaikki maailman viisaudet ja että he eivät olleet ihmisiä vaan tuollaisia kahdella jalalla liikkuvia järkiolentoja. He tietävät äärettömän paljon ja kun alkavat luokalla puhua, niin saa vain tavoitella sanoja, sillä jokainen sana on kallisarvoista tietoa. Jokaisesta tällaisesta sanasta oppilas viisastuu tunnittain eikä vaan päivittäin.

Ja kaiken tämän avulla meistä pojista tehdään ihmisiä, kuten isä oli luvannut. Tunnustan, että luotin tähän kaikkeen suuresti.

Nyt olen luokalla. Ensimäiseen luokkaan kuului etupäässä, niin omituiselta kuin se kuulostaneekin, "vanhuksia" tai toisin sanoen sellaisia, jotka olivat jo olleet yhden tai kaksikin vuotta valmistavalla luokalla. Meitä oli vain viisi, jotka olimme tulleet suoraan kodeista. Vanhuksia oli paljon — noin kuusikymmentä henkeä.

Aluksi me uudet tulokkaat seisoskelimme syrjässä. Me tutustuimme heti keskenämme ja puhelimme erittäin säädyllisesti, tehden kysymyksiä papoista ja mammoista, siskoista ja veikoista. Muun muassa kerroin heille, ettei minulla ollut veljeä eikä sisarta, ainoastaan Marinka. Tämä sai heidät jostakin syystä suuresti ihmettelemään.

Sitten jouduimme enemmistön vaikutuksen alaisiksi. Vanhukset vetivät meidät joukkoonsa ja tutustuttuaan meihin alkoivat meitä "opettaa".

Tällöin, jonkun neljännestunnin kuluessa, sain tietää sellaisia asioita, joita elämä ei vielä ollut ehtinyt opettaa minulle niiden kymmenen vuoden kuluessa, jotka olin elänyt. Olihan se ymmärrettävissä: kotona, äidin siipien suojassa, käsikädessä Marinkani kanssa, kuvastuivat minulle vain elämän hyvät puolet… Täällä jokainen ikäänkuin olisi kilpaillut esittääkseen minulle sen saastaisimmat pimennot.

Jälkeenpäin olen usein muistellut tuota päivää ja erittäinkin tuota neljännestuntia sekä sitä, miten oli mahdollista, että nuo aivan nuoret vesat — kaikkihan olivat vasta kymmenen vuoden ikäisiä, ainoastaan kaksi luokalle jäänyttä olivat vanhempia — olivat noin tietoisia kaikesta säädyttömimmästä loasta? Tuntui siitä kuin se ei olisi ollut mitään satunnaista, vaan että joku erikoisesti siitä olisi huolehtinut ja valikoimalla valinnut aina sen, mikä oli likaisinta.

Itsessään se oli kokoelma asioita, jotka eivät olleet missään keskinäisessä yhteydessä, tunkio, johon oli kaadettu kaikenlaiset jätteet. Jokainen koki parastaan saadakseen ahdetuksi minun päähäni mahdollisimman paljon tuota lokaa, pitäen ikäänkuin velvollisuutenaan tahrata sieluni mitä mustimmaksi.

Sain tietää johtajan olevan vanhan hölmön, jonka vuoksi hän oli helpommin petettävissä kuin viisivuotinen lapsi. Sen ohella minulle kerrottiin useita kuvaavia esimerkkejä siitä, miten lukiolaiset olivat menetelleet sopimattomasti aivan hänen nenänsä edessä, ilman että hän huomasi mitään.

Samalla sain myös tietää, että tarkastaja oli punatukkainen, ilkeä koira, että hänen vaimonsa oli häntä paljoa nuorempi ja kaunis, sekä ettei hän voinut miestään sietää vaan petti häntä.

Hän on suhteissa historian opettajan Kudejarovin kanssa ja viime vuonna syntynyt pikku tyttö ei olekaan tarkastajan vaan Kudejarovin lapsi, ja onkin lapsi hänen näköisensä.

Tämä kerrottiin minulle erikoisen merkitsevällä äänen painolla, erittäin tärkeänä ja suuressa salaisuudessa pidettävänä asiana. Minä vaan en käsittänyt siitä mitään. Tällaisia mielikuvia ei minun aivoissani silloin ollut olemassa, jonka myös avomielisesti heille tunnustin. Kysyin:

— Kuinka hän voi olla suhteissa historianopettajan kanssa, kun hän on tarkastajan vaimo?

Tuossa kysymyksessä vainusivat he piilevän pohjattoman tyhmyyden ja äärimmäisen tietämättömyyden.

— Miten tyhmä oletkaan! — Eihän hän tietysti ole aikonutkaan asua Kudejarovin luona. Hän asuu valtion asunnossa, tuossa rakennuksessa, joka näkyy, — siinä on tarkastajan asunto; mutta tyttö on historian opettajan näköinen… Ha haa, ymmärrätkö nyt?

— Miksi tyttö on hänen näköisensä?

— No siksi kun… Ei, sinä olet liian tyhmä… Tiedätkö sinä edes, miten lapset syntyvät?

— Minut on tuonut äidille haikara — sellainen iso lintu, se asuu meidän katollamme.

— Voi, voi! Minkälaisia satuja hän meille kertoo. Hyvät ihmiset, hän ei vielä tiedä, miten lapset syntyvät. Veikkonen, haikarajuttu on valetta. Lapset syntyvät siitä, kun isä ja äiti makaavat yhdessä vuoteessa.

Tuo tieto ei vaikuttanut sieluuni ollenkaan. En ymmärtänyt sitä lainkaan. En ollut vielä kypsynyt omaksumaan sitä. Se jäi vain aivoihini vallaten siellä huomattavan sijan itselleen. Tuota tutustumista elämän huonoihin puoliin jatkui, mutta järkeni, joka jo silloin alkoi käydä uteliaaksi, askarteli nyt vain tuossa ihmeellisessä lastensyntymiskysymyksessä.

Sain tietää, että laskennon opettaja usein myöhästyy tunnilta, että hänellä on joku sisustauti ja että hän istuskelee puolitunnittain eräässä sopimattomassa paikassa. Minulle kerrottiin myöskin, että luokka-opettaja Vanjushkinin läheisyydessä, tämän puhuessa, löyhkää aina, minkä vuoksi häntä ei nimitetty Vanjushkiniksi vaan Vonjutshkiniksi. [Vonjutshkin johtuu venäläisestä sanasta vonj haju. Vonjutshkin siis samaa kuin Hajunen. Suom. muist.]

Tarvinnee tuskin mainita, että sanavarastoni rikastui yhdellä kerralla lukuisilla sanoilla. Ne olivat kaikki minulle siihen saakka tuntemattomia ihmisruumiin osien nimityksiä, joissa tapauksissa minä olin käyttänyt kokonaan toisia sanoja ja nimittäessäni niitä nyt omalla tavallani, alkoi koko luokka minulle nauraa, joten minun ehdottomasti täytyi muuttaa puhekieltäni.

Viimeksi annettiin minulle eräs täysin pätevä tieto nimittäin, että parhain ihminen koko lukiossa oli opettaja Tshuprenko, että hän ryyppäili mielellään eikä oikeastaan koskaan ollut selvänä ja että hän katsoo kaikkea "läpi sormien".

Kaikki saamani tiedot painoin mieleeni, mutta lasten syntymisjuttu ei antanut sijaa muille ajatuksille. Muistelin äitiäni, jonka silmät niin rehellisinä ja vakavina olivat katselleet hänen viehättävästi ja seikkaperäisesti kertoessaan siitä, miten valkoinen lintu, haikara, jolla oli iso musta pyrstö, kerran hänen istuessaan puistossamme oli laskeutunut korkeuksista maahan, asettaen aivan hänen vierelleen pensaan juurelle pienen pojan. Hän kertoi, miten tuo pikku poika oli avuttomana itkenyt ja pikku kätösillään huitonut, miten hänen tuli sääli poikasta, jonka vuoksi oli ottanut hänet luokseen, antanut hänelle nimeksi Vladja ja että tuosta muodostuin sitten minä.

Lähipitäen samaa tiesin myös Marinkan maailmaan tulemisesta, sillä eroituksella vain, että hänet oli tuonut kurki eikä haikara. Eikä meille ollut salaisuutena sekään, että lapset yleensä tulevat maailmaan samalla tavalla.

Ja nyt tuo kaikki yhdellä iskulla selitetään "saduksi", tai toisin sanoen, että äitini oli minulle valehdellut, ja kuitenkin olin pitänyt häntä rehellisimpänä ihmisenä maailmassa. Tämä juuri vaikutti, että tuo ajatus niin lujasti painui mieleeni ja teki minut niin rauhattomaksi.

Olimme tunnilla, en muista mikä tunti meillä oli, mutta muistan, että laskennon opettaja, hän, jolla oli sisustauti, ei ollut saapunut. Koko luokka oli tyytyväinen valmistautuen kuluttamaan tunnin huvittavassa puhelussa, kun äkkiarvaamatta saapui johtaja. Sain tietää hänen usein niin tekevän, silloin kun opettajat olivat sairaita. Näin menetteli hän koska oli vakuutettu, että toimettomuus on lasten järjelle turmiollinen, jonka vuoksi hän aina huolehti siitä, että heillä olisi jotain tehtävää. Itse hän opetti kreikan kieltä, jota ensimäisen luokan ohjelmassa ei vielä ollut, laskennossa ei hän taas kyennyt antamaan opetusta, joten hän käytti ajan opettavaan keskusteluun.

Tällä kerralla käytti hän hyväkseen sitä seikkaa, että luokalla oli uusia tulokkaita, jotka tarvitsivat ohjeita. Hän ryhtyi niitä antamaan.

Kuuntelin tarkkaavaisesti; sinä päivänä saamistani tiedoista huolimatta, kuvastui johtaja kuitenkin sielussani hyvänä isänä, joka tahtoo tehdä minusta ihmisen. Ja kaikki se, mitä hän puhui, oli täysin sopusoinnussa tuon mielikuvani kanssa. Hän puhui koko ajan rehellisyydestä, säädyllisyydestä, hyvyydestä, luottavaisuudesta sekä yleensä sellaisista asioista, joita minä pidin hyvinä.

Hän puhui sujuvasti, koruttomasti, pehmeästi, joten häntä mielellään kuunteli. En käsittänyt, miksi toverit olivat niin vakuuttavasti väittäneet häntä tyhmäksi. Yhtäältä tuntuivat nuo eittämättömät totuudet, joista hän meille puhui, lapsellisen ymmärrykseni mukaan olevan saavuttamattoman viisaita, ja toisaalta en silloin vielä tietänyt noita puheita hyvästä käytöksestä, avomielisyydestä johtajoita kohtaan, ahkeruuden etuisuuksista opiskelussa laiskuuden rinnalla jo aikoja sitten keksityiksi ja hänen vain märehtivän niitä vanhoina puruina. Olin vakuutettu siitä, että hän oli itse tuon kaiken ajatellut.

Hänen ulkomuotonsa ei vastannut mielikuvitelmaani. Hänellä ei ollut pitkää, harmaata partaa, ja hänen ylenmäärin kohotetut olkapäänsä, jotka pitivät päätä pystyasennossa, sekä teennäisesti törröttävät huulensa vaikuttivat, ettei näyttelemänsä arvokkuus johtunut hänen luonnollisesta ruumiinrakenteestaan.

Hän oli lyhyt ja paksu, kasvot turvottuneet, sileiksi ajellut, silmät pienet ja rasvettuneeseen lihavuuteen uponneet, kulmakarvat vaaleat, ollen tuskin huomattavissa. Otsa oli matala, pyöreän ulkoneva, tukkaa oli vain ohimoilla ja niskassa, muu osa päästä kiilsi kuin norsunluu.

Hänellä oli yllä metallinapeilla koristettu virkatakki, laskoksisista liepeistä huomattavasti pullisti esiin pyöreähkö, tasaisesti kasvanut vatsa. Lumivalkealla rinnustimella, aivan kaulaliinan alla riippui punaisessa nauhassa ritarikunnan merkki.

Tästä huolimatta, kuunnellessani hänen puhettaan, totuin hänen ulkonäköönsä, päättäen hänen mielikuvitukseni mukaisesti olevan nerokkaan ja hyvän, joten odotin, milloin hän alkaa päätämme silitellä.

Mutta tapahtui kokonaan toista. Tapahtui seikka, joka äkkiarvaamatta antoi sysäyksen lukiolaistunteilleni ja ajatuksilleni. Tyhjänpäiväinen seikka itse asiassa, mutta se vaikutti sieluni kehitykseen voimakkaammin kuin mikään muu koko kouluajallani. Ensin se ruhjoi ja hämmensi kaikki käsitykseni, aukaisten sen jälkeen silmäni.

Tunti oli jo loppumaisillaan. Johtaja puhui luottavaisuudesta vakuuttaen, ettei kukaan niin hyvin ymmärtäisi väärinkäsityksiä, kuin meitä johtamaan asetettu lukion päällystö yleensä sekä erikoisemmin hän, jumalan meille antamana toisena isänä. Sen vuoksi on meidän, aina kun ilmenee joku kysymys, jota emme itse kykene ratkaisemaan, käännyttävä rehellisesti ja avomielisesti häneltä neuvoa kysymään, täysin uskoen hänen isällisesti meitä ohjaavan.

Aivoni itsepintaisesti askartelivat tuossa minua niin järkyttäneessä lasten syntymisessä. En mitenkään voinut sulattaa ajatusta, että äiti minua petti.

Johtajan kehoitettua kääntymään häneltä neuvoja saamaan epäselviin asioihin, tiesin, mitä minun oli tehtävä. Hän vielä vahvisti tuota sanoessaan:

— Ehkä joku teistä haluaisi nyt jo kysyä minulta jotain?

Nousin seisoalleni.

— Onko sinulla kysyttävää?

— Niin, herra… johtaja… minä… minä… tahtoisin…

— Hyvä! Kysy vaan! Johtaja lausui nyökäyttäen hyväntahtoisesti päätään ikäänkuin tahtoen sanoa: siinä näette hyväksyttävän esimerkin luottavaisuudesta.

— Niin, minä, herra… johtaja… minä ajattelin, että…

— No, no, älä ujostele, puhu yksinkertaisesti. Minä kyllä käsitän, ymmärrän kaikki. Sellaista asiaa ei ole, josta ei minulle saattaisi puhua, kehoitti johtaja minua isällisesti, joten aloinkin puhua rohkeammin ja selvemmin: — Minä ajattelin, että haikara tuo lapsia… Se on sellainen iso lintu, jolla on pitkä nokka… Mutta nyt… sanovat… sanovat… ettei se ole totta.

— N—jaa… sitäkö. Lausui johtaja jonkunlaisella honisevalla äänellä ja hänen pienissä silmissään välähti huolestuneisuus. — No, no… ja mitä sitten?

— Että se muka johtuisi siitä, kun isä ja äiti nukkuvat yhdellä vuoteella.

— Mitä?

Tuo "mitä" oli sellainen, että heti käsitin koko syyllisyyteni ja silmissäni alkoi pyöriä vihreitä renkaita. Johtajani punastui äkkiä kuin keitetty rapu ja hypähti paikaltaan. Hänen silmänsä pullistuivat hetkeksi rasvettuneista, pöhöisistä kehyksistään näyttäen varsin peloittavilta. Hän löi nyrkkiään pöytään.

— Ilkeä… Turmeltunut poika… Piimäsuu vasta ja ajattelee jo tuollaisia asioita… Miten uskalsit sinä: Miten sinä rohkenit? Kolme tuntia saat jälki-istuntoa. Mene heti johtajan huoneeseen… Hiljaa, kelvottomat!

Tämä oli sanottu tovereilleni, jotka sanojeni jälkeen aivan, kuin yhtenä miehenä piilottivat päänsä miltei pulpettien alle, peittivät suunsa kämmenillään, mutta voimattomina hillitsemään itseään purskahtivat naurun hihitykseen.

Johtaja täynnä vihaa, suuttumusta ja inhoa lähti luokalta… Käännähdin. Toverini pitelivät vatsaansa naurusta, mutta minä olin sangen vakava. En käsittänyt tehneeni mitään naurettavaa.

— Kylläpä osasit!… Sitä voi sanoa "avomielisyydeksi", "luottavaisuudeksi"… Ha, haa! joka taholta sateli huomautuksia ja luokassa vallitsi tavallisuudesta poikkeava hilpeys.

Sisään riensi luokkaopettaja Vanjushkin liikutettuna ja hämillään, otti minua kädestä kiinni ja kuljetti pitkän käytävän läpi.

— Mitä sinä siellä teit? kysyi hän, jonka aikana tulin vakuutetuksi siitä, että oppilaat eivät ole turhaan muuttaneet hänen nimeään niin epämiellyttäväksi. Hänellä oli todellakin suuri vika.

— Millä sinä vihoitit johtajan? Hän on pois suunniltaan…

Mutta siitähän juuri en ollut selvillä, millä olin johtajan vihoittanut. Kädestä pitäen minut talutettiin johtajan työhuoneen läpi opettajahuoneeseen, missä innokkaasti poltettiin tupakkaa, ja missä virkapukuiset opettajat puhuivat keskenään kovaäänisesti.

Johtaja istui jo kirjoituspöytänsä ääressä polttaen savuketta. Hänen vihansa ei nähtävästi ollut pitkällinen. Mutta sisäänastuessani hän rypisti vaaleahkot kulmakarvansa, ja matala, ulkoneva otsansa muuttui viideksi ainoaksi laskokseksi.

— Kutsukaa tänne Gerasim Antonovitsh, lausui johtaja Vanjushkinille. Hän poistui ja hetken kuluttua tuli huoneeseen pitkäkasvuinen, kumarainen, pitkäkätinen ja ruumiinrakenteeltaan sangen omituinen olento, punatukkainen tarkastaja Gerasim Antonovitsh.

— Tule tänne! lausui minulle ankarasti ja halveksien tarkastaja, kun seisoskelin hiljaa ovella.

Menin lähemmäksi. Ja silloin alkoi typeryydessään mitä sopimattomin, tarkkaamattomuudessaan mitä epäinhimillisin ja epähieno, sitä ennen tuntemattomien, käsitteiden kylväminen sieluuni.

— Sano, ymmärrätkö, mitä puhut? Kysyi minulta johtaja.

— Ymmärrän! vastasin minä.

— Ym—mär—rät? huudahti johtaja kauhun sekaisella hämmästyksellä.

— Oletko vanhakin?

— Kymmenen vuotias.

— Ja sinä ymmärrät jo tuollaista? Viheliäinen poika! Tiedättekö Gerasim Antonovitsh, mitä hän puhui? Hän sanoi, ajatelkaa… Lasten syntyvän siitä, että isä ja äiti… mitenkä se olikaan… niin, niin, isä ja äiti nukkuvat yhdessä sängyssä…

— Todellako? virkkoi tarkastaja ja hänen punertavat harjaksiset viiksensä alkoivat liikkua ja niiden takana hän hymyili omituisesti.

— Ajatelkaahan, koko luokan kuullen! Ja sitä tehdessään katsoo suoraan silmiin. Ei räpäytä silmääkään. Mutta ymmärrätkö edes, miten hävytöntä se on?

— En… en minä… ymmärrä! vastasin tavoitellen, kun oloni alkoi tuntua vaikealta.

— Ihmeellistä. Mutta sinun täytyy tietää, onneton, että sellainen on hävyttömyyttä… Ymmärrätkö? Hävyttömyyttä, saastaa, säädyttömyyttä, ala-arvoista ja ettei niistä asioista kunnon poika saa puhua. Hän ei saa sellaisesta mitään tietää… Ymmärrätkö? Jos tiedät jotain, niin täytyy sinun unohtaa se… Heti paikalla unohtaa! Ymmärrätkö? Huomaatko?

Tunsin veren pakenevan kasvoiltani ja jalkani vapisevan. Vaistomainen tunne sisimmässäni sanoi, että minulle tehdään jotain iljettävää. En vastannut enään kyselyihin.

Tarkastaja oli ääneti, mutta johtaja yhä puhui. Hän puhui nykyisten lasten ennenaikaisesta turmeltuneisuudesta ja siitä, miten lukiota aiheettomasti syytetään turmiollisesta vaikutuksesta.

— He tulevat tänne jo ytimiin saakka turmeltuneina. Tässä on teille esimerkki: tämä poika on uusi tulokas. Hän tulee tänne suoraan kodista ja on jo valmis. Hän on jo myrkytetty. Saat tänään kolme tuntia jälki-istuntoa ensimäiseksi kerraksi: mutta varo itseäsi, toisella kerralla käy pahemmin. Mikä on sukunimesi?

Mainitsin nimeni.

— Kenen luona asut?

— Setäni luona.

— Kuka on sitten setäsi?

— Maksjutin on setäni.

— Kuinka? Onko Nikodim Kondratjevitsh sinun setäsi? Asutko sinä siis hänen luonaan?

— Niin, asun sedän luona.

— Hm… E—ee… En tiennyt tuota. Nikodim Kondratjevitsh on sangen arvokas, sangen kunnioitettava ihminen…

Nyt johtaja äkkiä jostain syystä kävi ystävällisemmäksi. Hänen äänensävynsä ei ollut enään niin ankara. Nähtävästi oli setäni todellakin suuresti kunnioitettu, ja etenkin, kuten nyt huomasin, suuresti vaikuttava henkilö.

— Niin, Nikodim Kondratjevitsh on erinomaisen kunnioitettava henkilö… Sääli, sääli, että hänellä on tuollainen sukulainen… Säälittää suuresti… Mene! Luokan jälkeen saat istua pari tuntia… Tai — ensimäisellä kerralla riittää tuntikin… Miten sääli… miten sääli! Mene!

Poistuin. Luokalla eivät uskoneet minun lapsellisuuteeni, kaikki olivat vakuutetut siitä, että olin tehnyt tuon "temppuna", pitäen minua tavattoman rohkeana ja yleensä reippaana poikana. Minut hyväksyttiin heti ensimäisenä päivänä, mikä oli tärkeää tulevalle toveruusuralleni.

Tuntien loputtua jäin yksin luokkaan rangaistukseksi. En muista nyt enään, mitä kaikkea silloin ajattelin yksin istuessani tyhjässä luokkahuoneessa kädessäni joku oppikirja, jota luin. Muistan aivojeni jännityksellä toimineen samassa kysymyksessä: miten oikeastaan lapset sitten syntyvät maailmaan?

Olen vakuutettu, että jos johtaja silloin kysyessäni häneltä tuota asiaa, olisi yksinkertaisesti vastannut — mitä tahansa — vaikka niin, että lapsia tuovat isot linnut, tai vaikkapa olisi myöntänyt sen, että sitä varten, vaadittiin välttämättömästi "papan ja mamman" yhdessä nukkumista, olisin uskonut häntä ja uteliaisuuteni olisi pitkiksi ajoiksi ollut tyydytetty. Jälkimäisessä tapauksessa olisin ehkä surrut sitä, että äiti oli minulle puhunut valhetta, mutta rakkauteni häneen olisi kaiketi löytänyt puolustuksia hänelle.

Mutta nyt — nyt se kävi minulle kiusalliseksi kysymykseksi. Omituisella suuttumuksellaan iski johtaja tuon kysymyksen syvälle aivoihini, naulaten sen sitäpaitsi sinne terävin nauloin: "hävyttömyyttä, saastaa, säädyttömyyttä, ala-arvoista". Silloin olin selvillä siitä, että tulen hankkimaan tietoja itselleni rauhoittumatta siksi, kunnes saan tietää koko totuuden.

Sieluuni oli heitetty myrkyllinen vihjaus. Niin lapsellista kuin haikaran osallisuus minun maailmaan syntymisessäni olikin, oli tuo selitys kuitenkin tyydyttänyt minua tähän saakka. Nyt sain tietää, että syntymisestäni olin kiitollisuuden velassa jollekin "hävyttömyydelle, saastalle, säädyttömyydelle, ala-arvoiselle", ja nämä tiedot antoi minulle herra johtaja…

Palattuani kotiin tavallista myöhemmin en tietysti sedän tiedusteluun vastannut totuuden mukaisesti vaan sanoin jonkun valheen. Tiesin nyt elämässä olevan tapauksia, jolloin valhetteleminen on välttämätöntä. Sellainen oli ensimäinen tuntini lukiossa.

4.

Ajatukseni viivähtivät tuon päivän tapahtumissa, koska silloin ensi kertaa olin kuten saven palanen josta opettajani ja holhoojan: ihmistä muovailivat. Yleensä kuluivat nämä neljä ja erittäin ensimäiset kolme vuotta jotenkin tiedottomasti.

Vastaanottavainen sieluni imi ahnaasti itseensä kaiken, mitä sen eteen kannettiin ja vähitellen, huomaamattani tapahtui minussa muutos, josta itse en ollut tietoinen. Tiedän vaan, että minä lukuvuoden loppupuolella en vähimmässäkään määrässä eronnut koululaisista — tovereistani. Ei ollut sanoja, joita en olisi tuntenut tai ymmärtänyt niiden merkitystä, ei ollut myöskään sellaista salaperäistä toimitusta, jonka suhteen olisin ollut lapsellisen tietämätön. Tarunomaiset haikarat ja kurjet olivat maailmankatsomuksessani joutuneet kokonaan syrjäytetyiksi. Teoreettisesti olin kaikesta perillä. Setäni, jolle johtaja kerran tavatessaan oli puhunut turmeltuneisuudestani, kertoen samalla tapahtuman kokonaisuudessaan, kutsui minut työhuoneeseensa, sulki sääperäisesi oven ja piti minulle pitkän esitelmän siitä, miten äärettömän kauhistuttava käytökseni oli sekä selosti turmeltuneisuuteni koko syvyyden. Sen jälkeen kuiskuttelivat he siitä tätini kanssa.

En voi väittää, että kenelläkään opettajistani olisi ollut erikoista vaikutusta minuun. Ensimäisen luokan oppilaana olin liian vähäpätöinen kiinnittääkseni heidän huomiotaan, joten näin heitä melkein joka päivä tuntematta heitä sittenkään. Tulin heitä tuntemaan paljon myöhemmin mutta sitä paremmin. Tähän saakka tunsin vasta johtajan ja tarkastajan, joiden kanssa olin tullut läheisiin kosketuksiin.

Johtaja ei itse asiassa ollut ilkeä ihminen, mutta järkeä ei hänellä todellakaan ollut, joten hän menetteli jokaisessa asiassa yhtä taitamattomasti kuin minun lapsensyntymisjutussani.

Tarkastaja sitävastoin oli hermostunut, ilkeä ihminen, joka harjoitti ilkeyttään ilman mitään järjestelmää tai suunnitelmaa. Ulkomuodoltaan oli hän sangen epämiellyttävä, ja hänen kaunis vaimonsa ei pettänyt häntä ainoastaan historianopettaja Kudejarovin, vaan melkein jokaisen kanssa, ken siihen osotti halua. Hänen heikkoutensa oli siinä, että hän rakasti vaimoansa. Tämän hänen henkilökohtaisen murhenäytelmänsä vaikutukset eivät päässeet muualla puhkeamaan ilmoille kuin oppilaiden kohtelussa.

Petettynä edellisenä iltana ja saadessaan tuosta petoksesta aamulla tiedon, hän saapui luokalle vihasta kiehuen ja hyökkäsi raivostuneen tiikerin tavoin turvattomien oppilaiden kimppuun. Kakkoset, karsseri, johtajan luo ojennettavaksi kuljettaminen, ankarat kirjeet vanhemmille, eroittamisuhkaukset — kaikki ne olivat hänellä jokapäiväisiä ilmiöitä. Sitä nähtiin aina ja siihen totuttiin.

Opetuksesta en muista mitään. Kaikki ne tiedot, jotka nyt omaan, olen hankkinut jälkeenpäin toisista tietolähteistä. Muistini oli erinomainen, joten osasin läksyni, suoritin joitakin tutkintojakin. Ensimäisestä päivästä aina viimeiseen päivään saakka ei koulutyö tuntunut minusta raskaalta vaan epämiellyttävältä. Yksikään aine ei kyennyt saamaan mielenkiintoani herätetyksi. Yhtäkään päivää ei ollut, jolloin olisin mielelläni lukioon mennyt, aina täytyi minun pakoittaa itseäni, laiskasti ja väkinäisesti liikuttelin jalkojani: menin täyttämään ikävää ja vastenmielistä velvollisuutta. Kaikkea, mikä minua lukiossa ympäröi, katselin aivan kuin himmeän lasin takaa…

Tuntuu, kuin noiden vuosien kuluessa aivoni eivät hituistakaan olisi kehittyneet. Niihin ahdettiin erilaisten aineitten aloilta lukuisia tietoja, jotka pysähtyivät kaikki sinne kuin täysinäiseksi sullottuun säkkiin, enkä tiennyt, mitä varten niitä tarvittiin tai niihin niitä käyttäisin. Kotona esitin kiitettävät arvolauseet, josta he saattoivat päättää lukiossa suorittaneeni kaikki kunnollisesti.

Muistellessani tuota aikaa, kuvastuu se minulle sumuisena, pimeänä, huomaan, että nuo neljä vuotta juuri sillä ikäkaudella, jolloin sielu on luottavaisen herkku, koko maailman vaikutelmille, olivat minulta kadonneet jäljettömiin.

Kokonaan toisellainen oli elämäni sedän kodissa. Samaan aikaan kun minulta lukiossa vaadittiin vain koulutehtävien suorittamista ja sääntöjen noudattamista, olin minä sedän kodissa ainaisen huomion esineenä. En käsittänyt, miksi tätini ja erikoisemmin setäni niin huolehtivat ei vain tavoistani ja puhekielestäni mutta kaikista pikkuseikoistakin ulkomuodossani sekä vaatetuksessani. Näytti, kuin olisi heidän tarkoituksenaan ollut uudesti muovailla minut kiireestä kantapäihin saakka; he halusivat muodostaa ruumiinrakennettani sekä, jos olisi ollut mahdollista, täyttää suoneni toisella verellä.

— Rakas poika, sanoi minulle eräänä päivänä setäni: sinusta ei ole mihinkään maalaistapoinesi, sinun täytyy syntyä uudestaan.

Hän sanoi sen puolittain piloilla kuivasti hymyillen, mikä ei ollenkaan sopinut hänen virastokaavojen mukaan muodostuneisiin kasvoihinsa: korkea, loppumattomaan kaljuun päättyvä otsa, paksu nenä, paksut, alituisesti kokoonpuristetut huulet, sileäksi ajeltu leuka sekä ylähuuli ja pitkä silkkimäinen, erikoisen huolenpidon esineenä oleva poskiparta.

— Tuollaisena ei sinua voi viedä mihinkään kunnon seuraan.

Todellakin olin vapaudessa pelloilla, puistoissa, lammen rannalla kasvanut poika, joka vain hetkeksi pistäytyi kotiin kiireesti nauttiakseen jotain ravintoa, poika, joka alinomaan repi vaatteensa okaisissa pensaikoissa ja oksaisissa puissa, joiden latvoihin hän, siellä pesiviin lintuihin tutustuakseen, aina kiipeili, poika, joka aina oli auringon polttavien säteiden paahtama. Noin vapaudessa kasvaneen pojan liikkeet eivät sopineet näihin korkeisiin, tilaviin, aistikkailla, pehmeillä ja kauniilla huonekaluilla kalustettuihin huoneisiin, joiden lattiat olivat mattojen peitossa, joissa kirkkaat peilit heijastelivat ja joissa jokainen tahra, jokainen tomuhiukkanen heti oli huomattavissa, missä jokaisella esineellä oli oma tarinansa ja missä joskus tuntimäärin keskusteltiin, mille puolelle oli parempi asettaa joku pöytä tai nojatuoli.

Minä en osannut kävellä matoilla, (meillä maalla ei niitä ollut muuta kuin kynnyksen alla mattonen jalkojen pyyhkimistä varten), enkä istua noilla ihmeellisillä tuoleilla, kummallisilla leikkauksilla koristettujen pöytien ääressä. Peilit ikäänkuin olivat tyytymättömiä siitä, että katselin niistä itseäni, ne eivät halunneet heijastaa minun sivistymätöntä ulkomuotoani.

Tapani olivatkin sietämättömät. Ensimäisen päivällisen aikana, (hakattua vasikankyljystä syödessäni) huomasin sedän ja tädin vaihtaneen ensin silmäyksiä, jonka jälkeen he kumpikin alkoivat nuhtelevasti päätään pyörittää. Minä tietysti jouduin hämilleni.

— Pidätkö sinä aina tuolla tavoin haarukkaa kädessäsi? — kysyi täti.

— Mitenkä sitten muuten?

— Pitävätkö teillä muutkin sillä lailla, isäsi ja äitisikin?

— En tiedä… En ole huomannut.

Olin pitänyt haarukkaa nyrkissäni siihen sijaan kun se oli laskettava jotenkin kahden sormen väliin ja alapuolelta peukalolla tuettava. Minulle näytettiin, miten sitä oli pidettävä, minkä helposti opinkin.

Kun kyljyksen syötyäni asetin veitsen ja haarukan lautaselleni, puhkesivat setäni ja tätini äänekkääseen nauruun.

— Tuo on sinulla opetettua, — lausui tätini. Suoritat sen varsin taitavasti.

Katsahdin veitseen ja haarukkaan: sattumalta ne olivat menneet ristiin.

— Rakkaani, tädin puhetta jatkaen lausui setä: niin tekevät vain porvarit, kun he tahtovat, että heitä pidettäisiin sivistyneinä ihmisinä. Kun sinä nyt veitsestä ja haarukasta muodostit ristin, huomasin heti sinun sitä ajatelleen. Sivistynyt ihminen ei saa osoittaa ajattelevansa tuollaisia pikkuseikkoja; mutta jos hän suorittaa kaiken taidokkaasti, niin johtuu se siitä, että tuo taidokkuus on häneen jo imeytynyt. Sinun täytyy siis asettaa veitsi ja haarukka kuin jäisivät ne asentoonsa aivan luonnollisesta sattumasta. Näin.

Hän asetti lautaselleen veitsensä ja haarukkansa. Ne jäivät toistensa viereen mutta ei samansuuntaisesti vaan hiukan eri asentoon, joka todellakin näytti "luonnolliselta sattumalta".

Käyttäydyin jatkuvasti sietämättömästi. Matkalla ollessani sain lievän nuhakuumeen, jonka vuoksi yhä yskin, joskus suoraan lautaseen päin. Vihdoin otin taskustani nenäliinan, johon aloin innokkaasti nenääni niistää, ihmeekseni sain kuulla, että yskä ja nuha eivät vielä olleet lähimainkaan päteviä syitä yskimiseen ja nenän niistämiseen, ettei sitä missään tapauksessa saa tehdä ruokapöydän ääressä, vaan että sellaiset asiat täytyy toimittaa ennen tai jälkeen päivällisen.

Sinun täytyy ymmärtää, että sellainen voi ehkäistä naapurisi ruokahalua, rakkaani, sanoi setä opettavasti. Mutta setä, rohkenin vastustaa, minulla on nuha ja tahdon niistää nenäni…

Setä kohdisti minuun kuivan hymynsä huomauttaen:

— Rakkaani, mutta joskus sinä ehkä haluaisit tehdä jotain muutakin, ymmärräthän minua… Mutta pidättäydythän silti? Eikö totta?

Tämä perustelu sai minut täysin vakuutetuksi. Yleensä tunnustan, sedällä, kuivakiskoisuudestaan huolimatta, olleen taitoa hämmästyttävän hyvin perustella kaikkinaiset huomautuksensa. Hän antoi minulle muistutuksia joka hetki, mutta ilman ankaruutta, rauhallisesti, hyväntahtoisesti, lisäämällä "rakkaani", ja milloin halusi miellyttää, "rakas poikani", liittäen aina huomautuksiinsa perusteluita, jotka minusta olivat kumoamattomat. Sen vuoksi tottelin häntä vastaanottaen ihmeteltävän helposti hänen lukuisat oikaisunsa.

Eikä hän antanut minulle mitään anteeksi. Aivan hämmästyttävä oli hänen hyväntahtoisuutensa ja intonsa. Vierashuoneeseen tultuani kaiketi huolimattomasti pehmoisella ja luultavasti kalliilla matolla astuessani jalkani tallasivat sitä jättäen sen nukkaan jälkiä.

— Odotahan, rakas, — pysähdytti hän minut: — sinä et osaa astua. Näkyy, että olet aina kävellyt paljain jaloin hiekalla ja nurmikoilla. Katsohan taaksesi, miten paljon jälkiä olet tehnyt!

Katsahdin taakseni, kauhistuen jälkiäni.

— No niin, niin… tämä matto, rakkaani, on englantilainen ja on siitä maksettu yli kolmesataa ruplaa. Sinä tietysti et käsitä, mutta minä selitän sinulle, että kolmesataa ruplaa on paljon rahaa. Kunnon virkamies, jolla on keskinkertaiset kyvyt, saa tehdä kaksi kuukautta työtä saadakseen palkkana nuo rahat. Ajattele siis: jokaisesta askeleestasi tärveltyy matto jonkun verran, ja jos sinä, sanokaamme, kävelisit sillä ilman keskeytystä kolme päivää, niin varmasti saisit siihen kulutetuksi läven. Minä astelen sillä vuoden, eikä se siitä yhtään vahingoitu. Katso tänne.

Setä esitti minulle havainnollisesti. Hän nousi astuen vapaasti matolla. Todellakin vain kevyitä, tuskin huomattavissa olevia jälkiä siitä huolimatta, että hän oli miltei nelikertaisesti painavampi minua. — Opettele kävelemään, rakkaani. Huomaavaisesti tarkkasin sedän käyntitapaa ja opin kävelemään. Hänen käyntinsä oli omituinen: hän ikäänkuin ui tai soljui veden pinnalla. Huomaamattomasti aloin minäkin uida.

Ensiaikoina olivat kaikki liikkeeni ympärilläni oleville esineille tuhoavia. Olin äkkiliikkeinen, tulinen ja hillitön. Kun minua kutsuttiin, ponnahdin paikaltani ja joko kosketin tuoliin, pöytään tai hyllyyn, jotka kaatuivat, tai liikkeitäni harkitsematta osuin itse johonkin esineeseen, jolloin kaikki joutui epäkuntoon. Tällöin setä joka kerralla "teki oikaisun".

— En vaadi sinulta ollenkaan sellaista kiireellisyyttä, rakkaani, puhui hän, kun ponnahdellessani ja kaataessani jotain matkallani astuin hänen eteensä, vaikka olisit yhdellä, kahdella tai viidelläkin minuutilla myöhästynyt, ei minulla olisi ollut mitään sitä vastaan, silloin olisi tuoli ollut eheä, eikä nenäsikään olisi ollut vaarassa. Täytyy ajatella jokaista liikettään, sitä varten meille on järki annettu.

Ja minä opin ajattelemaan jokaista liikettäni kiertäen varovasti jokaisen esineen.

Vaatetukseni sekä ulkoasuni kokonaisuudessaan olivat sedän ja tädin erikoisen huolenpidon esineinä. Kaikki, mitä arkussa olin tuonut mukanani, oli tietysti täydessä kunnossa. Äitini oli jo ajoissa huolehtinut vaatevarastostani.

Mutta kun tätini aukaisi arkun ja alkoi tarkastella alusvaatteitani, niin, Jumalani, minkä säälimättömän pilkan esineeksi ne joutuivatkaan. Miten vanhanaikaisia paitoja ja mahdottoman paksua palttinaa, nehän olivat suorastaan säkkejä! Nenäliinani kelpasivat vain norsulle niistämistä varten. Nehän olivat aivan kerrassaan lakanoita. Entä sukat?

Oh, hän, tätini, tunsi tarinan näiden sukkien synnystä. Täsmälleen samallaisia kudottiin hänenkin vanhempiensa kodissa, kun hän vielä oli pieni tyttönen ja isäni poikasena. Mutta kaikki tuo oli haihtunut jäljettömiin, eikä nykyään kukaan kunnon ihminen enään käyttänyt kotikutoisia sukkia.

Kaikkea kohtasi sama arvostelu — puvustostani ei tätini jättänyt "kiveä kiven päälle". Puhumattakaan, että siitä puuttui tuhansia esineitä. Pahvilaatikossa oli hammaspulverini, josta näkyi jälkiä jokaisessa esineessä matkalaukussani. Kynsien puhdistuskapineita ei minulla ollenkaan ollut. Tuo jälkimäinen seikka hämmästytti tätiäni suuresti.

— Millä sinä kynsiäsi puhdistat?

— Millä sattuu… Toisinaan otan tulitikun, vuolen sen teräväksi ja puhdistan sillä…

— Hyvä Jumala, tulitikulla… Sinähän voit saada tikkuja sormeesi ja niistä tulee paiseita. Näytä sormesi… Ai, sinullahan on kynsiesi alla kokonaisia ruispeltoja! Ei, Valdemar, sinut täytyy saattaa kuntoon… sinut täytyy kokonaan, kokonaan uudesti muovata.

Käteni, — todellakin aloin uskoa niillä olevan aivan erikoisen ominaisuuden vetämään likaa puoleensa. Täti pakoitti minua joka hetki näyttämään niitä, lähetti niitä pesemään mutta siitä huolimatta saivat ne hänet joka kerran kauhistumaan.

— Sehän johtuu siitä, rakkaani, selitti setäni, että sinä koskettelet kaikkea moskaa. Olet liiaksi utelias, joka on ymmärrettävää ja kiitettävääkin, mutta jokaista esinettä ei tarvitse niin suuresti kunnioittaa, että ottaisi sen käteensä. Riittää, kun tutustut niihin vain silmien avulla. Esineitä kohtaan täytyy käyttäytyä kohteliaasti.

Tuo setä alkoi minua todellakin yhä enemmän ja enemmän huvittaa. Toisinaan muistutuksiaan antaessaan hän suorastaan miellytti minua. Yhtäkään esinettä ei ollut, jonka suhteen hän olisi ollut huomaamaton, jokaista pikkuseikkaa varten oli hänellä määrätty sääntönsä ja ehdottomasti aina perusteluineen.

Kun hän esimerkiksi huomasi napin vormupuvussani rihmasta roikkuvan tai kokonaan puuttuvan, piti hän minulle pitkän puheen.

— Näetkö, rakkaani, paina mieleesi: ihmisen sielu kuvastuu hänen ulkoasussaan siten myös hänen puvussaan. Kun esimerkiksi näet ihmisen, jonka takissa on tahra, niin voit olla vakuutettu siitä, että hänen sielunsakin on tahrainen. Jos hän rauhallisena sietää rihmasta roikkuvaa nappia, puhdistamattomia jalkineita, risaista kainalonalusta j.n.e., merkitsee se, että hänen sielussaan on runsaasti tuollaista huolimattomuutta. Sinä, rakas poikani, johdat minua harhaan. Minä tiedän sielusi olevan puhtaan, mutta ulkonaisesta huolimattomuudesta päättäen, olen pakoitettu ajattelemaan päinvastaista.

Heti isäni lähdettyä ja ensimäiselle luokalle tutkinnon suoritettuani minulle tehtiin kaksi vormupukua. Toinen oli halvempi, sitä käytin lukiossa, toinen taas oli tehty hienosta verasta silkkivuorilla, ja napit siinä välkkyivät kuin aurinko. Siihen pukeuduin aina silloin, kun minut otettiin kävelylle, vieraisiin, kirkkoon tai kun meillä oli vieraita. Sitäpaitsi oli minulla vielä muutamia työpuseroita. Vähitellen ilmaantui minulle hienoja, viimeisen kuosin mukaan ommeltuja liinavaatteita, ja entiset lahjoitettiin keittäjälle, hänen pojalleen.

Kun tämä vuosi alkoi loppua ja kevät saapui, oli minun ulkokuoreni koristaminen jo kokonaan loppuun suoritettu. Olin puhtain ja säädyllisin lukiolainen lukiossa. Olin myöskin mitä suurimmassa määrin hyvin kasvatettu poika. Liikuin verkkaan, varoen, en koskaan hypännyt paikaltani, en juossut enään päätä pahkaa, — ääneni oli kirkuvasta ja raa'asta muuttunut hillityksi ja pehmeäksi, en koskaan puhunut enkä nauranut liian äänekkäästi. Osasin hienostuneesti tervehtiä ja hyvästellä, istua, seisoa,-kävellä, kaikkeen siihen oli minulla määrätyt sääntöni ja kaikessa siinä kuvastui oivallinen kouluutus. Sanalla sanoen, minä en hituistakaan muistuttanut sitä vapaan taivaan alla kasvanutta jaarikkaa, jonka isäni oli kaupunkiin tuonut.

Ja kaikki tuo oli tapahtunut ikäänkuin vastoin tahtoani ja ilman myötävaikutustani. Pisara pisaraltaan minuun syöpyivät uudet tavat ja käsitteet. Minua oli ikäänkuin verkalleen ja kivuttomasti hienon hienolla työaseella höylätty, vuoleskeltu ja veistelty, ja sitten huomaamatta kiilloitettu, lakalla peitetty ilman, että olisin aavistanut minulle noin tapahtuvan, tai että olisin ollut tietoinen siitä, miten vähitellen muutuin, ja vihdoin unhoitin senkin, millainen olin aikaisemmin ollut.

Ah, olen unhoittanut liiankin paljon! Ensimäisten viikkojen aikana tuloni jälkeen sairasti sydämeni taukoamatta, herkeämättä, öin sekä päivin. Ikävöin kylää, peltoja, puistoa, lampea, joiden keskellä olin kasvanut, vapautta, jota minulla oli ollut niin paljon, äitiä, hänen hellää hyväilyänsä, mutta eniten Marinkaa… Häntä tuskin uskalsin muistella. Kun hän milloin tuli mieleeni, nousi eteeni hänen kuvansa: pieni, hinterä, kalpeakasvoinen, hän katsoi minuun suurine, viisaine silmineen, joista luin, miten suuresti hän minua, niin minua, tiesin sen, ikävöi; joissa kuvastui niin paljon yksinäisyyden surua, että en jaksanut sitä kestää. Silmäni täyttyivät kyynelistä, jolloin vetäydyin johonkin syrjäiseen nurkkaan, missä hiljakseen itkin.

Huoneessani, (minulla oli erikoinen huoneeni) yksin ollessani en voinut muuta ajatella, kuin tuota. Istuin pöytäni ääreen ja kirjoittelin tuntimäärin huonolla käsialallani, suurin, koukeroisin kirjaimin kirjeitä äidille ja Marinkalle, mutta en niitä saanut milloinkaan enkä millään keinoin lopetetuksi. Lähetin pari lyhyttä kirjettä, jotka eivät sisältäneet mitään tunteistani, vaan ainoastaan sen, että olen terve ja opin hyvin ja että täti sekä setä ovat ystävällisiä.

Mutta taaskaan en tiedä, miten se tapahtui! Vuoden loputtua, kevääseen mennessä ei siitä enään ollut mitään jäljellä. Kaikki entinen oli häipynyt minusta. Rakastin äitiäni enkä koskaan lakannut häntä jumaloimasta, mutta tunteeseeni oli sittenkin tullut jotain kylmyyttä. Sydäntä hiukan kouristi, kun Marinkaa ajattelin, mutta kyyneleet eivät enään silmiäni polttaneet. Muistelin häntä herttaisena tyttösenä, lapsuuteni ensimäisten vuosien ystävänä, mutta olin rauhallinen. Lapsen sydän unohtaa pian. Olin jo melkein välinpitämätön ystävälleni.

Kevään saavuttua, kun opetus lukiossa päättyi ja toverit alkoivat lähteä kukin kotiinsa, heräsi minussakin ajatus matkasta. Elävästi muistui mieleeni kylä kaikkine, mitä siellä omistin, ja muistoni elpyivät. Tunsin äkkiä kovaa vetovoimaa sinne — pelloille, lammelle, äidin, Marinkan luo, joten kysyin tädiltä, milloin matkustan?

— Ystäväni, sinä et matkusta lainkaan, sanoi minulle täti.

— Kuinka? Jäänkö niinä tänne? Enkö… saa tavata omaisiani?

— Aikaa myöten kyllä saat tavata heitä. Nyt me muutamme kesähuvilaan asumaan. Miksi sinä matkustaisit sinne? Vasta ikään olet tullut säädylliseksi pojaksi. Se oli niin vaikeasti saavutettavissa, ja siellä maalla muutut sinä taas metsäläiseksi. Vakuutan sinulle, että kesähuvilassa ollessamme sinulle tulee sangen hauskaa, joten et tule ikävöimään. Me tulemme asumaan meren rannalla, siellä on venhe, uimahuone, kroketti, lawn-tennis, ja siellä saat paljon tovereita, seuraa…

Jälkeenpäin sain tietää tädin ja sedän ottaneen minut luokseen ehdolla, että he muutamaan vuoteen eivät tule käyttämään minua kotona. Meidän maalaiselämästämme oli heillä sangen huonot käsitykset. He olivat luvanneet "tehdä minusta kunnon ihmisen" sillä ehdolla, ettei heitä siinä häirittäisi. Ja isäni niin toivoi, että minusta tulisi kelpo ihminen. Itsellään ei hänellä, kirjaimellisesti sanottuna, ollut yhtäkään hetkeä uhrata siihen tehtävään. Ja niin hän suostui.

Omituista kyllä: minä en siitä enempää välittänytkään, Tädin kuvatessa minulle huvilaelämää ja luvatessa tuhansia huvituksia, kiinnitin mieleni heti siihen kuten uutuuteen, ja herkkä innostukseni maalaiskylään kaikkineen, minkä sinne vuosi takaperin jätin, sammui…

Näin kului vielä kolme vuotta ja kolme kesää. Halua maalle en enään tuntenut ollenkaan. Eläydyin kaupunkilaiselämään, setäni ja tätini ympäristöön, heidän piirinsä oli minunkin piirini, ja kun onnistuneen pääsyni jälkeen viidennelle luokalle minut oli päätetty osaksi kesää lähettää maalle, ei se ajatus ollut minusta johtunut. Se oli äitini, joka tähän saakka isäni päätökseen alistuen, ei enää ollut jaksanut kärsiä vaan oli vaatinut, että minua näytettäisiin hänelle.

— Meidän tulee taipua äidin tunteiden edessä, — sanoi setä säälitellen katsahtaen minuun ikäänkuin vakuutettuna siitä, että otan osaa tuohon säälittelyyn.

Mutta asian laita ei ollut niin. Halusin nähdä äitiä, Marinkakin herätti mielenkiintoani, mutta ajatus maallemenosta oli minusta ikävä.

Matkustin. Oikeammin mielisin sanoa, että ruumiissani, joka varttumisestaan ja muuttumisestaan huolimatta oli säilyttänyt itsessään verisiteet omaisiin — vein heille uuden sielun.

Mutia silloin en siitä ollut tietoinen. En tiennyt, mitä minulle oli tapahtunut. Aloin sen käsittää vasta sitten, kun katselin entisyyttäni silmästä silmään.