XVI
KIMIN MALJA
Täyttä vauhtia aaltoja halkonut moottorivene hiljensi kulkuaan ja läheni varovasti Halkiovuoren rantaa. Saara hoiti konetta, Taavi Korpela peräsintä.
Matkalla oli keskusteltu siitä merkillisestä ja taitamattomasti lähetetystä sähkösanomasta, jonka Taavi oli kaupungissa vastaanottanut. Hän oli ollut kovin ällistynyt ensin, mutta sitten kiiruhtanut aika vauhtia kadulle, mennäkseen hakemaan apua toveriltaan Vesasen Laurilta, jolla oli nopeakulkuinen moottorivene. Sillan korvassa hän kuitenkin oli tavannut muutamia partiopukuisia kimiläsiä ja vähän kauempana heidän johtajansa Saaran seurassa. Hän oli aikonut rientää heidän ohitseen, mutta muuttanut sitten äkkiä aikomustansa ja kääntynyt kimiläisten johtajan puoleen kertoen hänelle lyhyesti, mitä oli tapahtunut.
Kimiläiset olivat olleet heti valmiita lähtemään. Heitä oli ollut parikymmentä poikaa isolla moottoriveneellä kaupungissa, ja kymmenen minuutin kuluttua kaikki olivat olleet rannassa koolla.
Aamos Kaino Kasperi Lax tuli ilmeisen ilomielin ja toimekkaana kuten aina leirirantaan vastaanottamaan moottorivenettä. Hän selitti tilanteen. Pojat olivat yhä poissa, Irja Koivula myös vuorella, Inkeri Viljanen leirillä. Jotakin hyvin ikävää oli varmasti tapahtunut.
— Ketkä haluavat vapaaehtoisesti lähteä kanssani vuorelle? sanoi Taavi. — Pelkään, ettemme voi ottaa mukaamme nuorimpia, koska tuntuu, ettei retki ehkä ole aivan vaaraton.
Viisitoista suurinta, rotevaa poikaa valittiin. Kimiläisten johtajalla, Saaralla ja Taavilla oli taskuaseet, muilla tavalliset partiovarustuksensa.
Ketjussa varovaisesti, kiviä ja puita suojanaan käyttäen joukko eteni Halkiovuorelle. Sen korkeinta pohjoiskohtaa lähestyessään he kuulivat puhelua, ja lähellä avonaisena olevaa halkeamaa he näkivät liikettä puiden välissä. Taavi hiipi kohti nopeasti ja näki pian siinä Mikon ja kaikki kadoksissa olleet pojat ja Irjan, joka parhaillaan tarkasti haavoittuneen Reinon jalkaa.
Hämmästyneet kimiläiset kohottivat iloisen eläköön-huudon nähdessään toverinsa ja jännityksen yhtäkkiä lauetessa. Uupuneina ja kalpeina halkiovuorelaiset siinä seisoivat, mutta tyytyväisyys ja ilo loisti heidän silmistään kuitenkin.
— Mikä täällä oikein on ollut hätänä ja mitä merkillistä tapahtunut? sai Taavi vihdoin kysytyksi.
— Isän kadonneet paperit, "Onnen arkku", josta sinäkin jo olet yhtä ja toista kuullut, on löydetty, sanoi Mikko hymyillen ja osoitti maassa olevaa avonaista punaista arkkua, jossa näkyi paperimytty.
— Entä ammunta, hätä, hengenvaara?
Mikko viittasi kädellään järvelle pohjoista kohti. Kaukana selällä näkyi pieni piste.
— Paenneet, virkkoi hän yksikantaan. — On turha enää tällä kertaa ajatella takaa-ajoa edes moottoriveneellä. Heitä on kolme hyvin aseistettua miestä, ja heillä on meidän oiva veneemme. He soutavat väkevästi ja ovat kohta Kolmanpohjan rannassa ja häviävät sen suuriin metsiin.
— Me lähdemme heti, kuohahti Taavi, — me emme voi päästää heitä niin vähällä. Heidät täytyy saada kiinni, muuten he ovat koko seutukunnan kauhuna.
— Jätämme sen tehtävän toisille. Heillä on nyt neljän kilometrin etumatka. Saatte tyytyä siihen, että pelastitte henkemme — parhain kiitos siitä. He — Mikko viittasi taas järvelle päin — keskeyttivät työnsä heti, kun näkivät teidän tulevan kaukana moottoriveneellä. Ja rantaluolasta paeten he niemekkeen suojissa soutivat pois. Mutta niin kiire heille tuli, että Onnen arkku ja muutakin tavaraa heiltä jäi tänne heidän luolaansa. Tulkaa katsomaan.
Neljä kimiläistä valmisti heti lujat partiopaarit, joilla Reino Irjan seuratessa mukana kannettiin leirille. Muut lähtivät Mikon matkaan.
— Katsokaa, mistä te pelastitte meidät. Me olimme rotkossa ahtaassa
Pirunkaukalossa, ja tuo riippui päämme päällä.
Ei voinut olla mitään epäilystä siitä, mitä siinä jo muutaman hetken kuluttua olisi tapahtunut, jos tihumiehet olisivat saaneet jatkaa työtään. Halkio oli siitä kummallinen, että siinä paikkapaikoin oli suuria kivilohkareita jäänyt riippumaan kattona seinämien väliin. Tuntemattomat miehet näyttivät olleen erittäin hyvin selvillä Halkiovuoren kaikista salaisuuksista. Muutamia lujia puukankia oli vielä paikoillaan, eikä ilmeisesti olisi vaatinut enää suurtakaan työtä, ennenkuin jättiläismäinen lohkare olisi luisunut halkioon ja työntänyt kaiken muun altaan, niinkuin toinen samanlainen oli tehnyt itse käytävässä tukiten sen kokonaan.
Kauhistuneina ja päätään pudistellen pojat katselivat tuota loukkoa, josta oli vähällä tulla heidän monen toverinsa hauta.
Mikko johti heidät sitten näkymättömiin häipyvää halkiouomaa pitkin aina jyrkkään kalliorantaan saakka. Siinä oli jyrkänteessä aivan kapea reunama, jota pitkin varovaisesti kiiveten he tulivat sankan pensaston suojaaman onkalon suulle. Sisältä onkalo laajeni luolan tapaiseksi rotkoksi, johon pojat olivat päässeet suoraan halkiostaan raivaamalla rotkoa tukkineet kivet tieltään.
Luola näytti olleen pitkät ajat miesten asuntona.
— Pojat, Pusu ja Piksa, voisivat ehkä kertoa lisää paljonkin. Mutta partiovala sitoo heidän kielensä. Minulla ei ole muuta kuin arveluja, virkkoi Mikko. — Koska heillä oli Onnen arkku mukanaan, ovat he varmasti kuuluneet samaan joukkoon, joka talvella ryöstäen tunkeutui taloomme ja vei isän arkun. He ovat sitten paenneet tänne erämaihin ja elelleet täällä pitkät ajat, kunnes meidän tänne tulomme häiritsi heidän rauhaansa. He nähtävästi sattumalta yllättivät Pusun ja Piksan ja säästivät heidän henkensä — ihmeellistä kyllä — sillä ehdolla, että he vannoivat sen ankaran valan, jota he eivät nytkään millään riko. Pojat koettivat kaikilla tavoin pelastaa meidät uhkaavasta vaarasta, mutta Onnen arkun etsintä ja minun itsepintaisuuteni oli syöstä meidät turmioon.
— Mutta, sanoi Manski miettiväisenä, — miten on selitettävissä, että ryöstäjät ylipäänsä huolivat arkkua ollenkaan?
— Se oli minullekin arvoitus tähän päivään saakka. Mutta luulen voivani selittää asian nyt, kun tarkastelin isän käsikirjoituksia. Hänen tutkimuksiinsa liittyi myöskin paljon vierasmaalaisia kansantieteellisiä esineitä, mm. rahallisesti arvottomia vanhoja seteleitä, joita hän oli osaksi säilytellyt käsikirjoituksen välissä. Arvelen, että ne olivat aiheuttaneet käsikirjoituksen viemisen sellaisenaan. Mutta nyt on aika palata leirille, pojat.
Keventynein kiitollisin mielin pojat alkoivat kulkea leiriä kohti, missä toiset jo olivat ryhtyneet keittopuuhiin. Heidän tullessaan alas rinnettä antennin ohi Irja tuli iloisena ja hilpeänä heitä vastaan.
— Minun käsittääkseni Reinon haava on aivan vaaraton, ja ellei häntä olisi lujasti kolhittu ja paiskeltu kovakouraisesti rotkoon haavoittumisen jälkeen, luulisin hänen melkein jo kykenevän jaloilleen.
— Se on hauska tieto. Kiitos siitä ja kaikesta muusta avusta, Irja. Sinä olet ollut oikea Halkiovuoren hyvä haltiatar — ja kun sinä meidän luolasta tullessamme ilmestyit eteemme…
— No, no, Mikko, nyt sinun runoratsusi karkaa jo kasekseen, nauroi
Irja.
— Tuossa, viittasi Taavi, — on se antenni, jota loppujen lopuksi saatte kiittää pelastuksestanne, ja Aamos Kaino Kasperia.
— Tuota… sanoi Aamos astuen esiin muitten takaa ja pannen suunsa tavanmukaisesti torvelle, — kyllä, tuota, oikeastaan, Irja… tuota… Koivulan neiti se hommasi sen sähköttämisen.
— Ja sinä näyttelit insinööriä, niin että kipinät naksi, Aamos Kaino
Kasperi Laksi, pisteli Akki.
Iloisesti hälisten joukko painui rinnettä alas. Mikko kantoi Onnen arkun lennätinmajaan ja Irja odotti häntä hieman alempana polulla.
— No niin, sanoi Irja. — Sinun Onnen arkkusi löytyi kuin löytyikin.
— Niin, sanoi Mikko ilosta loistavin silmin.
— Se löytyi. Ja sen löytämisessä ei sinulla ole aivan pieni osuus, sinä metsätyttö. Kuule. Nyt minä alan ymmärtää teitä nykyajan tyttöjä. Sinä olet kuin entisaikojen aatelisneidot. Sinä vaadit jonkin sankariteon. Minä lähden nyt maailmalle kolmen viikon perästä. Pitkät ja ankarat työn vuodet odottavat minua. Sano, saanko tehdä työtä ja ponnistella hänen voittamisekseen, joka minua Onnen arkunkin etsimiseen innosti?
— Me nykyajan tytöt, sanoi Irja naurusuin, — emme ole vähääkään aatelisneitojen kaltaisia, emmekä — hänen katseensa loisti, kun hän loi silmänsä ylempänä seisovaan Mikkoon, — myöskään sillä tavoin jalosyntyisiä, että meitä voisi millään uroteolla ostaa…
— Kuulkaa, te päähenkilöt siellä, kuului alhaalta Saaran huuto. — Kimin kahvi on valmista. Tulkaa juomaan halkiovuorelaisten ja kimiläisten sovinnonkahvit. Kimiläiset ovat päättäneet seisoa halkiovuorelaisten rinnalla vanhassa liitossa. Saanko kaataa kuppeihin jo…?