SUVILAULU.
1.
Taas on kesä. Taas on kesä.
Niitty loistaa. Aalto lyö.
Marja maassa. Puussa pesä.
Kaikkialla luomistyö…
Miksei, miksei ihminenkin
nuorru kera kukkaisten?
Miksei lailla lintusenkin
laula virttä vapauden?
Miksei niinkuin virta vankka
syökse halki korpimaan,
niinkuin kosken ryöppy rankka
etsi alkuvoimoaan?
Miksei, miksei ihminenkin
irtau talviroudastaan?
Miksei loista, loimu, lennä
niinkuin luonto luomissaan?
2.
Minä tahtoisin nousta maasta
niinkuin tuores ruoho
jälkeen suvisateen,
ja tuottaa ilon ihmisille
ja itselleni…
Minä tahtoisin nousta maasta
niinkuin lintu,
joka petoeläimiä pelkää,
ja liitää taivaan avaruuksiin
kevein siivin…
Minä tahtoisin erkaantua maasta
ja riitaisilta rannoilta
niinkuin haaksi,
ja täysin purjein
kiitää ulapalle —
ja ainoastaan ystäväni kanssa
meren syvyyksillä keinahdella…
Taikka tahtoisin minä
niinkuin ukkosen salama
iskeä tähän maahan
niin että jäljet jäisi
ja vuorten perustukset järkkyisi
Ja sitten singota takaisin pilviin.
Niin tahtoisin minä — —
3.
Oli Suomessa ennen niin kaunis usko
Esivaltaan ja Jumalaan —
nyt vain verenpunainen aamurusko
luo pirtteihin hohdettaan.
Ja usko, tuo vanhan kansan taika,
on haihtumassa tuuleen niinkuin tuhka:
On tullut etsimysten uusi aika —
on lakaistava maasta rahka…
Niin kaunihisti kirkon risti kiiltää,
Niin juhlakuminalla kellot soipi, soipi —
Mut sielua tuo kaikki viiltää, viiltää…
Ken tarinoihin enää luottaa voipi?
Ei nuori vanhaa ymmärrä — ei vanha nuorta,
Se leikki ikuinen käy maailmassa:
He kiertää kumpainenkin samaa vuorta
ja kaiho kumpaakin on kiehtomassa…
Kaiho? Mikä?
— Kaiho kauniiseen ja hyvään!
Kaiho onneen, rauhaan sekä pyhään!
Totuus sentään niistä suurin on,
Totuus? — saalis taistelon.
4.
En tiedä mitään kauheampaa
kuin että nuori syntyy vanhana —
En tiedä mitään kaunihimpaa
kuin että vanha säilyy nuorena.
En tiedä mitään surkeampaa
kuin kylmä mieli suuriin tehtäviin,
Kun kirkontäydet kansaa saarnaan nukkuu
ja nuoret, vanhat — tylsään tyytymykseen hukkuu.
5.
Vanhan kansan virsikirja,
tuo on kaunis Kalevala,
jutun oudon jutteleepi,
sadun soman soitteleepi:
Kuinka neitsyt Marjatalle
poika syntyi puolukasta,
kuinka vanha Vironkannas
poijan kastaa karskahutti
Karjalaisten kuninkaaksi…
Kuinka vanha Väinämöinen
tuosta suuttui ja häpesi,
heitti koko heimojoukon,
nosti puuhun purjehensa,
läksi läylinä merille,
eikä tullut ukko utra
enää konsana kotihin — —
Onkos tätä tarinata
nykypolvi pohtinunna:
että miksi Väinämöinen
noin on suuttui ja häpesi?
Miksei maahan mahtununna
kera pienen piian piltin?
Miepä luulen että ukko
siitä suuttui ja syäntyi,
jotta Suomen vanha kansa
luopui tiedon temppelistä,
hylkäsi Jumalan viljan,
otti vastaan vennon vieron,
liian liukkaan ja lipevän.
Itse iki-tietäväinen,
luonnon pyhän palvojainen,
jok'ei juuri joutavoinut
eikä peljännyt pöpöjä,
hänpä tunsi tunnossansa,
järkähtihen järjessänsä
jotta jo jokehen juoksi
usko uusi —— se uninen.
Siksi suuttui vanha viisas,
siksi käänsi selkäpuolen —
mutta muistattekos, nuoret,
muistattekos, minkä lausui
ukko utra purrestansa
muille maille matkatessa?
Noin hän lausui lauhamielin:
"Kyllä tästä tieltä siirryn,
lähden omin konttineni,
mutta muistakaatte jotta
vielä tietäjänkin taika
tässä maassa tarvitahan:
uusi sampo, uusi kannel,
uusi päivyt sekä kuuhut!"
Ennustus on esiin käynyt,
aika tullut tuulen siivin,
Nyt jo kansa kalevainen
uutta kaitsijata kaipaa,
6.
Pois korulauseet ja juhlanhuuma!
Ne tekokukkia ovathan vaan.
Kun kotikujille joudumme täältä —
taas arki peittää maan.
Ja edessä on elämä murheinensa
ja todellisuus tuo harmaa,
Ja olemassa-olon taistelu vaan
Se yksin on varmaa, varmaa…
Oi miks emme luo tätä elämää niin
ett' arkikin maistuis kuin juhla?
Miks intonsa tehtyihin tunnelmiin
moni meistä niin turhaillen tuhlaa?
Ei elämä laulua ole vaan,
ei myös rahan-ahnasta työtä —
Me nouskaamme kyntäjiks, kylväjiks maan
nyt keskellä valkoista yötä!
Me kylväkäämme ne siemenet,
joist' taimivi Jumalan vilja,
sen Jumalan, jonka me kuulemme
oman rintamme riidoissa hiljaa…
7.
Jos ei nuoret uskalla —
niin kukas uskaltaa??
Jos ei nuoret kiistaan käy —
Ei miestä missään näy!
Maailman meno moinen on:
Ei kukaan mitään saa,
jos kaikki toinen-toisiltaan
vain valmist' odottaa.
Totuuden leikki moinen on:
Yks alkaa yksinään!
Ja Rohkeus ja Rakkaus
vain häll' on kilpenään.
Elämän sääntö moinen on:
Yks sortuu uhmassaan.
Mut kymmenet ja tuhannet
käy häntä seuraamaan.
On suurta elää elämä,
kun kutsuu suuri työ!
Kun orjan kahle kirveltää
ja värjyy vangin yö.
On suurta nousta taisteloon,
kun tiedon torvet soi;
Kun ihmisjärjen jumaluus
sielussa salamoi.
On suurta olla marttyyri,
jos sitäi vaaditaan:
Näin siltaa Valoon, Vapauteen
alati laaditaan.
(Ruovesi 1908.)