II.
LUONTO
Niin kauvan kuin aurinko vaalivi maata.
Ja vuoroin vaihtuvat päivä ja yö —
Niin kauvan ei kannel voi soimasta laata,
Kuinka on valtava luomisen työ!
Kotoiset rannat.
Mun usein eessäin kangastaa
Tuo Kiantojärven ranta,
Ja muistoissani kuvastaa
Sen rannan raikas santa.
Ma jolla lasna kuultelin
Kun aallon impi itki,
Ja jalkojani huuhtelin
Tai juoksin hiekkaa pitkin.
Oi tuota elon valoa!
Oi sitä viatuutta!
Kun povi täynnä paloa —
Ja aina näki uutta!
Ja mullen lauloi lintuset,
Ja mullen hymyi lammet,
Mun tunsi salon sammalet
Ja hongat, Pohjan tammet.
Oi kotiseutu! Puhtoinen
On jäänyt kuvas mulle,
Ja rinnassani ikuinen
Salaupi kiitos sullo!
Kauvan kaivattu sade.
Ja joutui ilta ihana,
Jo päivä himmentyi,
Ja pitkän poudan jälkehen
Nyt taivas liementyi —
Niin hiljaiseksi heltyi maa
Kuin aikois uinahtaa…
Ja kohta alkoi sataa vettä,
Maa-raukalle se oli — mettä!
Kas! — Ilman henki vilvastui,
Ja nurmen nukka raitistui!
Ja lehto urvut auki loi,
Ja kukkasissa helmet soi!
Niin terveheltä tuoksui sää:
Ihana hengittää!
Ma istuin avo-ikkunassa
Ja katsoin lietoon hämärään —
Ma kuulin veden solinata…
Ja ihastuin sen hyminään!
Ja koivun tuoksu täytti maan,
Ja yhä satoi, satoi vaan…
(Kevätkesällä 1896).
Aallolle.
Kun katson järven aaltoa,
Mi rantaa vasten lyö,
Ma tunnen kummaa kaihoa,
Mi mieltä jäytää, syö:
»Oi aalto, aalto, vaahtopää,
Mi sullen suotu on:
Sä nauttia saat elämää, —
Saat rannan suutelon!»
(1894).
Sydänmaan lammella.
Yöhyt ol' lempeä:
Pilvessä taivas,
Luonnossa tyyneys,
Rauhassa maa —
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. —
Silloin mun silmääni
Kyynele nousi,
Yön hämärissä
Itkin kuin laps; —
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. —
Miksikä itkin? —
En minä tiennyt. — —
Itkuni äänt' ei
kuullunna ken —
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo.
(Onkiretkeltä tultua 1894).
Käki.
Käki kukkui, vaarat vaikui,
Yli salmen kukku kaikui
Muutoin hiljaa… laulurastas
Käelle toisinaan vaan vastas.
»Kuules käki, huoliskohan
Suudelmaa hän — montakohan?»
Alkoi käki kukahdella —
Herkes vasta — sadannella.
Paimenen laulu.
Päivä meni piiloon,
Päivä meni piiloon, —
Pilvi päivän vei.
Lintu lähti lentoon,
Lintu lähti lentoon, —
Huuhka linnun vei.
Maiju meni marjaan,
Karhu tuli karjaan, —
Kukas Maijun vei?
Aamu-laulu.
(Kesällä).
Nyt on aamu, kesä-aamu,
Taivas on niin sininen,
On kuin ilman immen haamu
Kulkis yli seutujen!
Nyt on aamu, kesä-aamu,
Järvi on niin hiljainen,
Järven tyyntä sotka soutaa,
Ranta on niin rauhainen!
Nyt on aamu, kesä-aamu,
Koivut kukkii kilvassaan,
Nurmen heinä tuoksuu, kasvaa
Aivan karskaa kasvaissaan —
Voi jos oisi mulla armas!
Tällainen kun aamu on:
Tuonne tyyntä soutaisimme
Lempiniemen lehtohon!
(Iisalmella 6/6 1896).
Elokuun illat.
Oi te illat elokuun,
Illat kuutamolla!
Taivas tumma hulmuaa,
Pilven päältä leimuaa
Salama niin kirkas!
Oi te illat elokuun,
Illat kuutamolla!
Korven honka hohisee,
Lauha tuuli tohisee,
Tuuli eteläinen!
Oi te illat elokuun,
Illat kuutamolla!
Sydän suree, kaipoaa — —
Hempeyttä halajaa
Silloin nuori rinta!
Kotoisesta kylästä.
On pilkkopimeä syksyinen ilta,
On tummennut metsän rinta ja maa,
Ja kaukaa etelän manterilta
Tuulonen tuntuva matkajaa.
Mut tuuli ei kylmä — vaan leyhkä ja lämmin,
Se kasvoja vienosti vilvoittaa,
Ja vereni juoksevat vikkelämmin,
Ja rintani voimoa uhkuaa.
Ma kylystä käyn, — näät notkossa tuolla
On kotoisen korven mun saunani tuo,
Ja vieressä aivan, vaan metsän puolla
On hersyvät hetteet… ja soiluva suo.
Oi ihana ilta mun kotoni mailla! —
Kun kylystä puhtaana astelen pois:
On niin kuni mitään en oisi nyt vailla,
On niin kuni sielukin puhtoinen ois!
(Suomussalmella 8/10 1896).
Sylityksin.
Istuin vuoren kaltahalla,
Tuuli puissa tuiveroi,
Istuin vielä illan tullen
Kun jo syksyn myrsky soi.
Silloin horjui kaksi honkaa,
Kytisten ne lohkas maan —
Mutta vastakkain ne kaatui,
Jäivät kiinni oksistaan. —
Oi te hongat juurta vailla,
Hongat kaljun kallion!
Sylityksin teidän siinä
Leuto lahoa nyt on!
Huu! pani tuuli.
(Syksyinen sävel).
Huu! pani tuuli,
Kun nurkassa vinkui,
Kun räystäässä riekkui
Ja harjalla sinkui,
Kun kaivon vintturi nousi ja laski
Ja sanko sen kieppui ja heilui ja soi.
Ja huu! pani tuuli,
Kun vettä se vihmoi,
Ja kattohon räiski,
Ja seinihin tihmoi,
Kun ullakon aukossa vonkui ja soitti,
Ja ikkunan ruutuihin pieksi ja löi.
Ja huu! pani tuuli,
Kun portaille kuljin
Ja jälkeeni naukuvan
Pää-oven suljin,
Ja katselin yöttären huntua mustaa,
Mi taivaalta lopunkin hohtoa vei.
(S:salmella 6/9 96).
Syksy on!
Syksy on, syksy on!
Huokaa tuuli kuusiston;
Haikeasti ulvoo myrsky,
Ärjyin huutaa rannan hyrsky.
Syksy on, syksy on!
Laulaa pääsky kartanon;
Pois se lentää etelähän,
Ei jää Pohjaan pimeähän.
Syksy on, syksy on!
Sykkää sydän levoton;
Riutunut on kesän laiho, —
Mieltäni mun kalvaa kaiho.
Oi kuin pimeää!
Oi kuin pimeää!
Oi kuin himeää!
Voi kuin suruisaa ja haikeaa!
Tuuli ulvahtaa,
Lehdet putoaa
Maahan nuutuin — noin!
Kolkko yö on — voi!
Sade hurja soi,
Ruutuun ilkeästi lyö.
Katot komajaa,
Rännit romajaa,
Vettä valaa vain!
Ilman raskaus,
Luonnon huokaus
Sydämmeeni tarttuvi…
Murhe valtaa mun,
Aivan tukahdun…
Sielun huntuu yö…
Minun ilmani.
Kun laulaa aalto vaahtopää,
Ja tuuli purtta lennättää,
Niin että laidan kallistaa —
Niin se se mun on sää!
Kun kuohu pieksää rantoja,
Ja myrsky kiskoo kantoja,
Ja taivas tulta räiskyttää
Niin se mun ilmoja!
Myrskylaulu.
Synkkä on nyt syksyn yöhyt,
Rannan aallot loiskuttaa,
Pilven vöissä huljuu taivas,
Sysimusta onpi maa!
Korven kylmän naavapuissa
Hornan äänin hohajaa,
Taivaanvuohen siivensuihke
Kamalasti sohajaa…
Minä seison kalliolla,
Luonnon ääntä kuunnellen —
On kuin myrskyt maailmankin
Pauhais takaa aaltojen!
Lunta ja routaa.
Kylmä, kylmä nyt on ilma,
Kuuhut hiipi pilven taa,
Illan viiman vilu henki
Laulunkaijun kuolettaa.
Halki harvan honkametsän
Jalan kolke kumahtaa….
Niinkuin haudan kylmään komoon
Multa putoo, — humahtaa!
Ei nyt sula enää routa,
Eikä kuulla paljas maa,
Hiljaa, hiljaa näät jo lunta, —
Kylmää lunta tuiskuaa.
Kuole kalvaan talven virsi!
Minussakin routa on —
Surun sulamaton kirsi,
Kova, tyly, tunnoton…
(1896). 4
Honkalon sointi.
[Honkalon soinniksi sanotaan ääntä, jonka kaksi toisiinsa takertunutta honkaa saapi aikaan tuulisella säällä]
Jysmälammin laitehella
Kankaan kummulla honkalo soi —
Honganpa sälöhön lennähti tikka,
Nokkansa takomaan toi.
Voi, sua kirjosiipi tikka,
Etkö nyt hiljaa olla sa voi?
Jotta ma kuulisin kummulla kuinka
Honkalon huokaus soi!
Pulkka-laulu.
Tiuvut pienet helkkykää!
Taivaan tähdet välkkykää!
Juokse peura joutuisaan! —
Kuutar soittaa kanneltaan.
Kuutar soittaa, kannel kaikaa,
Ilmassa on lemmen taikaa,
Aavan taivon vempelillä
Talvettaret uinajaa!
Aili kullan kanssa me
Kotihin nyt riennämme,
Juokse peura joutuisaan!
Soikaa tiuvut, soikaa vaan!
Pakkaskuutama.
Kuutama on
Kirkas ja sees,
Tähtiä myös
Täynnä on yö —
Ja yksin mä metsässä kuljen.
Henkäyst' ei
Tuulosen käy,
Äänetön on
Uinuva maa —
Ja väliin vain pakkanen paukkuu.
(Suomussalmella 8/1 1895).
Rekilaulu.
(Sopii säveleen: Järven rannalla ruohistossa se souteli sorsan poika).
Tuossa se ennen Jaakon päivää
Käki lensi honkaan :,:
Kukahan se tämän kylän tyttäristä
Minusta huoliva onkaan!
Aisa se katkesi ajellessa
Marrasvaaran taloon :,:
Tuonne se minäkin saunan laitan
Suomeni siniseen saloon!
Kuu on kirkas ja kimmeltääpi
Valkopilvien takaa :,:
Vielä se tämäkin siivo poika
Kultansa rinnalla makaa!
Lapsuudelleen laulava.
(Sävel kansanlaulusta: Ah voi kuinka kauheasti suru.)
Milloin, milloin levon löytää minun synkkä sydämmein,
Milloin surunsäveleistä lakkaa minun kantelein?
Saanko koskaan immen syliin pääni surren kallistaa —
Saanko koskaan suoraan hälle sieluni mun paljastaa?
Voi se lapsuuteni aika kotilahden rannalla, —
Taloja kun rakensimme Annin kanssa sannalla!
Kaunis piti talon olla — kauniimpi kuin kuninkaan,
Rikkahampi aartehista kuin on linnat ruhtinaan.
Voi kuin armas näin ol' olla kahden rantamalla vaan,
Kun nuo järven aallot lauloi illan tuutulauluaan!
Kuinka taivas pehmoisissa piivilöissä karkeloi,
Kuinka hento ilman henki rannan kaislikossa soi!
Vielä muistan kuinka siellä vaatteet yhteen heitettiin,
Aallon syliin ilakoiden povet pienet peitettiin.
Kuinka silloin Annin silmät loisti lailla tähtien,
Kun hän hajahapsin siinä istui hiekall' leikkien!
Niin, se oli onnen aika, aika auvon autuain,
Aika liedon lapsuuden ja puhtahinten unelmain —
Vaan o poissa nyt ne päivät, enkä niitä enää saa,
Pienen Annin ryösti myöskin aikaa sitten kirkkomaa!
Itkevälle kalliolle.
Kallio uljas! Miksikä itket?
Miksikä kyynelet rinnoillas' ain?
Suuri kun oot sä — ja aarteita kätket,
Niin miksi raukkana itketkin vain?
Itkenetköön sinä muotosi vuoksi —
Autio, paljas ja kalju kun oot,
Taikka sun kyyneles siksikö juoksi
Kun sinä mykkä ja kieletön oot?
Vaiko sä itkenet maailman tähden,
Sullen mi häijy ja ankara on —
Maailman, jolla sun kätköihis nähden
Mieli on kannas ja tunteheton!
Miksikä itkenet, en minä tiedä!
Tokko sä itse ees tietänet sen? —
Useinhan minutkin itkuun on viedä,
Vaikka sen syytä voi tietää ma en!
(1895).
Meri-idylli.
Ui aatelkaahan te veljyet merta!
Merta te aatelkaattehan vaan:
Kun siellä me hengessä mahtavan aavan
Aaltojen leikkejä katsellaan!
Kun vihreenä syöksyvi vihainen laine
Ja louhikon kylkehen murskautuu,
Ja vaahtoa ilmahan räiskyy ja roiskuu
Ja paateron pinnalle paiskautuu!
Niin aatelkaapa te veljyet tuota:
Niin — merta te aatelkaattehan vaan!
Ja siellä me istumme kallion alla
Ja — Vellamon neitoja kaulaillaan!
Ja vielä te veljyet aatelkaatte,
Kuinka me purressa seilaellaan:
Pullevin purjein… ja Ahtolan immet…
Ja kantelon kieliä soitellaan!
(Helsingissä 12/4 1896, Ahvenanmaalle aikoessa).