PAREMPI JOTAIN KUIN EI MITÄÄN
Asumme täällä kuin maantien varrella olevassa talossa, jonka isäntäväki on rahtilaisten ja muiden ohikulkevien kesken tunnettu vanhanaikaisesta suopeudestaan käypäläisiä kohtaan, vaikka ne eivät aina erikoisen mieluisiakaan olisi. Matkamies voi poiketa taloon turvallisessa tietoisuudessa, että jollei talonväki hänelle nyt juuri kaulaankaan lennä, niin ei se kiellä myöskään sitomasta hevosta tikapuihin ja ajajaa käymästä tuvassa ryyppäämässä vettä ovensuussa olevasta saavista, jonka laidalta riippuu yhteinen kauha. Toiset ryyppäävät vain vettä, kehaisevat talon kaivoa, ja kopisteltuaan huopasaappaistaan lumen permannolle ikäänkuin korvaukseksi vedestä, lähtevät jatkamaan matkaansa. Toiset taas istahtavat hetkiseksi penkillekin, panevat tupakaksi, sylkäisevät puheen aluksi, kysyvät talon nimeä ja tarinoivat yhtä ja toista, talonväen hommaillessa omissa askareissaan ja kuunnellessa vieraan puhetta puolella korvalla tai kolmanneksella. Välistä vain, kun isäntä palaa tallista tai emäntä navetasta, voivat he luoda johonkin pitkäpiimäisempään kulkijaan hiukan ihmettelevän katseen: yhäkö se istuu täällä, ihan outo ukko.
Olimme jo melkein unohtaneet, että meillä on täällä kotvasen aikaa ollut melkoinen määrä Kronstadtin pakolaisia. Kun ei vierailla ole tuntunut olevan halua lähteä talosta, on niitä neuvottu talon töihin. Metsähallitus on antanut eräitä tietoja näiden töiden sujumisesta. Aluksi ei siinä suhteessa ole ollut juuri kehumisen varaa, koska näillä ammattivallankumouksellisilla on ollut peukalo keskellä kämmentä, mikäli kämmentä on täytynyt ruveta käyttämään tuottavaan työhön. Mutta työ on neuvonut tekijäänsä, niinkuin maassa tapana on, ja peukalo on vähitellen siirtynyt luonnolliselle paikalleen.
Metsähallituksen laskelmien mukaan ovat Kronstadtin pakolaisilla teetetyt työt tulleet noin kolmasosaa kalliimmiksi kuin jos oma kotimainen työväki olisi ne suorittanut. Me voimme kuitenkin nähtävästi olla tyytyväiset siihenkin, sillä pakolaisjoukon ylläpitäminen työttömänä keskitysleireissä olisi todennäköisesti ollut vielä epäedullisempaa. Nyt on viime kesän ja syksyn kuluessa tullut tällä työvoimalla kaivetuksi ojia yhteensä 124 km, perattu uittoväyliä 25 km ja tehty teitä 15 km. Aina se on sekin tyhjää parempi.
Myönnämme, ettei näillä saavutuksilla ole mainittavampaa merkitystä meidän taloudellemme. Mutta sitä tärkeämmiksi voivat ne muodostua Venäjälle. Ennemmin tai myöhemmin voivat bolshevikit saada täältä viisisataa miestä, jotka eivät osanneet juuri muuta tehdä kuin vallankumousta ja kapinaa, mutta jotka nyt pystyvät sekä ojia kaivamaan että teitä tekemään. Viisisataa tie- ja vesirakennusinsinööriä, jotka osaavat itse tehdä työtä ja opettaa muitakin sitä tekemään. Bolshevikit ehkä vielä lähettävät meille langattoman kiitossähkösanoman sen johdosta, että me olemme täällä koukuttaneet heille viisisataa miestä, jotka osaavat hankkia leipää.
Sillä sellaisista miehistä tuntuu Venäjä, suurista luonnonrikkauksistaan huolimatta, kärsivän puutetta. Kuvaavana esimerkkinä — mikäli esimerkkejä ensinkään kaivataan — voimme siinä suhteessa vedota siihen »lähetyskuntaan», jonka Pietarin bolshevikit omien lehtiensä kertoman mukaan lähettivät viime kesänä Etelä-Venäjälle ostamaan viljaa.
Se oli kuin patriarkka Jaakobin poikain matka Egyptiin samanlaiselle asialle, sillä erotuksella vain, että pietarilaiset viljanostajat eivät onnistuneet yhtä hyvin kuin Jaakobinpojat. Heille — pietarilaisille tietysti — oli varustettu oma junansa ja annettu 5 miljoonaa ruplaa matkarahoiksi, mutta retkikunta, juna ja 5 miljoonaa ruplaa katosivat kuin tina tuhkaan avaraan Venäjänmaahan. Pietarin bolshevikkijohtajat odottelivat aikansa, mutta lakkasivat viimein odottamasta, kun huomasivat, että leivänhakijat olivat hävinneet sille tielleen. Eihän se ollut ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään selittämätön katoamistapaus Neuvosto-Venäjän nelivuotisessa historiassa.
Mutta äskettäin löytyi muutaman moskovalaisen rautatieaseman sivuraiteilta juna, joka syystä tai toisesta veti asiaankuuluvien neuvostovirkailijoiden huomiota puoleensa. Junaa tutkittaessa kävi ilmi, että se oli juuri se kadonnut pietarilainen viljanhankintajuna. Ja junassa istuivat ne viljanostoon lähteneet Jaakobinpojat.
— Missäs viljat ovat?
Jaakobinpojat selittivät murheellisina, etteivät he olleet onnistuneet saamaan viljaa.
Tutkijat näkivät junassa 27 tynnyriä ja kysyivät, että mitäs sitten noissa tynnyreissä on?
Viljanostajat vastasivat, että niissä on — hm — viinaa — ostettiin sitä — hm — jottei tarvitsisi aivan tyhjin käsin Pietariin palata. Olisihan edes jotakin tuomisia… kun ei leipää saatu…
Olemme, niinkuin sanottu, sitä mieltä, että ryssä tarvitsee miehiä, jotka ovat oppineet hankkimaan leipää, silloinkun leivänhankkimisesta on kysymys. Meillä on nyt viisisataa miestä opissa. Tosin ei heistä luultavasti ennätä mitään Saarijärven Paavoja kehittyä. Mutta he ovat joka tapauksessa kaivaneet puolessa vuodessa 124 km ojaa. Ja se on hyvä alku.
(1921.)