TOISELLA PUOLEN
— Kah, päivää, kunnioitettu ystävä Pjotr Velikij!
— Aaa… Vladimir Iljitsh! Toivotan hyvää jatkoa! Kuinka on nerokkaan päänne laita? Joko alkaa parantua?
Lenin tunnusteli vaistomaisesti otsaansa ja takaraivoansa ja räpytellen silmiään kirkkaassa auringonvalossa vastasi:
— Paranemassa on, kallis ystäväni ja hyväntekijäni Pjotr Velikij. Te kun silloin kerran, kun politiikasta väittelimme, minua nyrkillä pääkalloon läjäytitte, niin että kourallinen herneitä ja papuja aivoistani irtosi, niin siitä lähtien on parantuminen ihmeellisesti edistynyt. Siitä teille suuret kiitokset edeskannan, ystäväni ja hyväntekijäni Pjotr Velikij!
Pietari suuri hymähti tyytyväisenä, sillä suurestakin miehestä on mieluista, kun hän saa kiitosta ja tunnustusta. Usein ehkä mieluisampaakin kuin jostain pienemmästä miehestä.
— Minulla aina onkin hyvät käsivoimat ollut, Vladimir Iljitsh!
Koetelkaapas, olkaa hyvä, tuota hauislihasta.
Pietari suuri jännitti lihaksensa, koukistaen oikean käsivartensa.
Lenin tunnusteli hauislihasta ja myönsi:
— Niin on kuin puuta… ikäänkuin jollakin toverilla työläisellä tai toverilla talonpojalla.
— Ei teidän tovereillanne, veikkonen, ole koskaan sellaisia lihaksia ollutkaan! Laiskureita ovat. Mutta tällä nyrkillä minä korkeimman omakätisesti annoin selkään pojareille, jos musikoillekin. Isotkin herrat saivat hovissa korvilleen niin että läiskyi. Kerrankin Pietarissa… kuulkaapa, Vladimir Iljitsh, lakkamme käymään Pietarissa! Nyt on kaunis ilma kävelläksemme.
— Leningradia tarkoitatte kai, Pjotr Velikij? Ei haluta takaisin.
Kiitin kun pääsin.
— Mitä pelkäätte? Enhän minäkään pelkää.
— Mitäs te, porvari! Mutta minun käymiseni siellä olisi vaarallista kommunismin opeille. Venäjällä nyt seitsemän vuotta joka koulussa taikauskoa pois on kitketty ja sanottu, ettei mitään muuta elämää ole kuin se, mikä kommunistisessa yhteiskunnassa on, ja nytkö minä menisin sinne kummittelemaan ja tekemään koko valistuksen tyhjäksi! Nietu.
— Myönnän, johdonmukainen olette, Vladimir Iljitsh, sangen johdonmukainen! Minä pojareilta ja musikoilta pitkät parrat leikkasin, te leikkasitte koko pään. Olisitte valmis leikkaamaan omankin päänne, jos voisitte sillä saada laumat uskomaan opinkappaleitanne.
— Totta on, ystäväni ja hyväntekijäni Pjotr Velikij! Toivotan teille onnea matkalle! Katselkaa ja kuunnelkaa, kuinka asiat kulkevat, ja palatkaa terveenä kertomaan minulle, mitä uutta kuuluu. Ja selko ottakaa, tehkää hyvin, minkä verran se suuri tulva Leningradissa…
— Pietarissa!
— Älkäämme kiistelkö, katselkaa, pyydän, joko tulvantuhot perustamassanne kaupungissa, vallankumouksen kehdossa, ovat korjatut työläisten ja talonpoikain voimakkaan hallituksen viisailla toimenpiteillä.
Suuren Pietarin kookas vartalo alkoi haihtua ja oli lopuksi näkymättömissä. Lenin jatkoi matkaansa. Hän oli menossa haukkumaan Marxia, sillä Leninin tapana oli käydä kerran viikossa haukkumassa Marxia mitä voimakkaimmilla venäläisillä haukkumasanoilla. Välistä tarttui hän Marxin isoon partaankin, ravisti sitä kiukkuisesti ja huusi:
— Ja minä, pöllö, tuhosin suuren valtakunnan ja miljoonia ihmishenkiä teidän, juutalaiskuonon idioottimaisilla teorioillanne kokeillessani! Siitäkös vasta konkurssi tuli, senkin saksalainen karvaturpa!
Kuinka kauan Pietari suuri matkallaan viipyi, sitä ei voida tarkalleen sanoa, koska siellä ei ole aikaa. Mutta kerran, kun Lenin kurkisti sisään tämän ovesta istui Pietarin perustaja saappaitaan kuivaillen uunin edessä.
— Mitä kuuluu, kallis ystävä Pjotr Velikij? Terveenäkö palasitte? Kuinka jaksaa diktaattori Sinovjev? Vieläkö ryyppää ja pöydällä »pikku ryssää» tanssii? Samanlainen aasi muutoin kuin muutkin nykyiset komissarit, Trotskia lukuunottamatta, niinkuin testamentissani olen osoittanut. Pietari suuri aivasti ja sanoi:
— Tätä sinne kuuluu, kaupunkiini Pietariin! Nuhan sain! Siellä oli taas tulva. Nevskilläkin vesi lainehti. Polviin asti oli pääkadulla vettä. Saappaiden suista sisään meni. Ja muualla oli vielä enemmän vettä. Te, punaiset hölmöt, kuvittelitte lähettävänne Venäjältä sellaisen tulvan, joka upottaisi koko maailman, mutta siitä ei tullut mitään. Pieni Virokin teille päihin antaa. Mutta aina kun alkaa milloin lounainen tuuli puhaltaa Suomenlahdelta, niin kohta on toinen teidän pääkaupungeistanne hukkumaisillaan, eikä kolmannen internatsionaalin pääpesään pääse muuta kuin soutamalla. Mitäpä te voitte luonnonvoimille?
— Tosi on, kallis ystäväni ja hyväntekijäni! Luonnonvoimia emme hallitse. Pietarista minä viis — tarkoitin Leningradia. Mutta on kamalampi luonnonvoima kuin vesi — venäläinen talonpoika. Sitä emme me bolshevikit ole koskaan ymmärtäneet. En edes minä itse. Mitä hautoo sataviisikymmentä miljoonaa musikkaa? Ja mitä tekevät jälkeläiseni, kirotut pässinpäät, kun se tulva nousee? He vihaavat meitä bolshevikkeja, musikat. Eivät he rakastaneet tsaariakaan, mutta meitä he suorastaan vihaavat. Mitä tehdä, ystäväni ja hyväntekijäni, jolle Venäjänmaan suuruus ja mahti on kallis?
— Kysykää Marxilta! vastasi Pietari tsaari ivaten. — Ehkä on hänen tuuheassa parrassaan joku teoria senkin mahdollisuuden varalta!
Lenin sylkäisi vihaisesti ja läksi.
Mutta maanpäällä painattivat lehdet tavaksi tulleita sähkösanomiaan:
»Pietarin kaupunki on jälleen suurten tulvien vallassa. Nevan vesi on noussut 7 1/2 jalkaa yli normaalikorkeuden…»
(1925.)