PITKÄ ILTA
Istun, viettäen iltaa, vierellä majan. Vaappuu kun vanhaa siltaa vankkuri ajan.
Painuu peittohon puiden
aurinko vapaa.
Ääntä ei yhtään muiden
korvani tapaa.
Autius sieluun saartuu, suuri ja syvä. Kaste-kosteena kaartuu yö lähestyvä.
Taisi jo linnut armaat laulusta laata. Hämärän hartiat harmaat hipovat maata. — — —
Lien ma valkea vainaa lepoa vailla: murheiset muistot painaa turpehen lailla.