POIMULEHTI
Sun tunnen kyllä, kukka koruton, sa pelkäät kirkkautta auringon ja varrot yötä, joka varjoillansa voi viihtää lepoon rinnan kärsineen ja päästää kätköstänsä kyyneleen ja antaa surun juosta valloillansa.
Sa itket silloin, kun ei kenkään nää sun sydämesi synkkää ikävää: kun uni usvasiivin maille kulki, niin tietämättäs, lailla loihditun, sa halaat kuolla syliin kaivatun ja tuoda tuskasi vain yölle julki.
Ah vilkkuessa virvavalkeain sun sattumalta kerran nähdä sain, kun luoksesi mun askel oli tuonut. Sun laillas, poimulehti, sydämeen sain pettymyksen kylmän kyyneleen, ja yö ei koskaan lohdutusta suonut!