Ikuiseen rauhaan: Valtio-oikeudellinen tutkielma

by Immanuel Kant

IKUISEEN RAUHAAN

Valtio-oikeudellinen tutkielma

Kirj.

IMMANUEL KANT

Suomentanut ja johdannolla varustanut

Jaakko Tuomikoski

Alkuperäinen nimi: Zum ewigen Frieden

Hämeenlinna, Arvi A. Karisto Oy, 1922.

Immanuel Kant (1724-1804) on kuuluisa kriitillisestä filosofiastaan. Hän otti päätehtäväkseen ratkaista mieteperäisen ja kokemusperäisen filosofian ristiriidan sekä tutkia inhimillisen tietämyksen rajoja, määritellä, missä puitteissa ihmistieto on mahdollinen ja kuinka pitkälle se täten rajoitettuna voi johtaa. Käytännöllisessä filosofiassaan hän määritteli siveellisen tajuntamme rajat ja muodot sekä velvollisuuskäsitteen, joka tuli merkitsemään ehdotonta vaatimusta menetellä joka tilanteessa siten, että toiminnanohje kelpaisi yleiseksi laiksi. Niinhyvin tietopuolisen kuin käytännöllisenkin filosofiansa Kant laski "puhtaan järjen" pohjalle, pitäen johtavana aatteenaan, että ajattelun on vapauduttava tutkittavien kysymysten aineellisesta sisällyksestä, päästäkseen käsiksi kaiken tietämyksen muodolliseen — ehdottomaan, järjessä itsessään olevaan, aineellisen sisällyksen välttämättömän edellytyksen muodostavaan — perustukseen.

Nyt suomeksi ilmestyvä tutkielma ikuisen rauhan aatteesta ei ole Kantin pääteoksia. Lähimpänä aiheena teoksen ilmestymiseen kielellämme on harrastus rauhanasiaan. Nykyhetken rauhankysymys joutuu luonnollisesti selkeämpään valaistukseen, kun tutustumme siihen, miten tätä suurta pulmaa on ennemmin käsitelty. Siltä kannalta on juuri Kantin Ikuiseen rauhaan ensiluokkainen teos. Se on tärkeimpiä virstanpylväitä sillä tiellä, jota ihmisajattelu on pyrkinyt viitoittamaan ikuiselle rauhalle.

Paitsi että esilläoleva teos täten luo valaistusta yhteen nykyajan polttavimmista kysymyksistä, on se sen ohella suomalaiselle lukijalle jonkinlaisena johdatuksena Kantin filosofiaan. Sekin sisältää näet tärkeimmät hänen filosofisista perusaatteistaan, varsinkin käytännönfilosofisista — siveysopilliset, oikeus-, yhteiskunta- ja historianfilosofiset aatteet — sovellettuina aiheen vaatimuksiin.

Ikuisen rauhan haave on ikivanha, ja varhain on jo tehty käytännöllisiäkin ehdotuksia sen toteuttamiseksi. Vanhimmassa, naiivissa muodossa esiintyy rauhanaate Genesis-kirjan paratiisi-kertomuksissa ja muinaisajan kuvauksissa "kultaisesta" aikakaudesta, joissa rauhan haave kohdistettiin ihmiskunnan menneisyyteen, sen lapsuusaikaan. Myöhemmin alettiin rauhan asiaa ajatella kehityksen kannalta, rauhan tilaa katsoa tulevaisuuden lupaukseksi. Sellaisena siitä puhuivat jo vanhan ajan filosofit, aikaisimmin Aristoteles ja epikurolaiset, samoin kuin Israelin profeetat, erittäinkin Jesaja ja Sakarja. Filosofisemmin kuvailivat stoalaiset ja kyynikot ihmiskunnan yhtymistä yhdeksi "maailmanvaltioksi", jommoisesta saatiin jonkunlaista aavistusta jo Aleksanteri Suuren ja sittemmin Rooman valtakunnista. Mahtavasti edisti rauhanaatetta kristinusko, sikäli kuin se seurasi Jeesuksen rauhaa rakastavaa oppia, aiheuttaen kuitenkin toisaalta sotiakin.

Oikeudellisen ja valtiollisen elämän alalle kotiutuu rauhanaate vasta uudenajan alussa. Utopisti Thomas Moruksen ja humanisti Erasmuksen rauhanaatteet ovat vielä tällöin haaveellisempaa lajia. Käytännöllisempiin rauhanyrityksiin kuuluvat Maksimilian I:n "ikuinen maanrauha" (1495) ja valtakunnanoikeuksien perustaminen eri maissa. Vuosisataa myöhemmin ottaa italialainen Gentilis pohdittaviksi (1588) sotaoikeudelliset ja sitten alankomaalainen Hugo Grotius kansainoikeudelliset kysymykset (1625), joita viimeksimainittuja sittemmin Samuel Pufendorf ja Christian Thomasius kehittelevät edelleen. Valtiollisena suunnitelmana esiintyy ikuisen rauhan ajatus ensi kerran 1634, ja silloin kerrassaan kruunua kantavan miehen tiliin pantuna, nimittäin Henrik IV:n suuren ministerin Sullyn herttuan muistelmissa, jotka julkaistiin keskellä kolmikymmenvuotista sotaa. Tässä maailmanrauhan luonnoksessa suunnitellaan kaikkien Euroopan kristillisten valtioiden yhtymistä "yleiseksi hyvin kristilliseksi tasavallaksi", jonka yhteisiä asioita johtaisi kuusikymmenjäseninen senaatti, kun taas yhteinen korkein tuomioistuin ratkaisisi kaikki riitaisuudet. Samantapaisen suunnitelman laati englantilainen kveekari William Penn.

Vuosien 1712 ja 1716 välillä ilmestyi sitten ranskalaisen apotti de Saint-Pierren kolmiosainen teos Ikuisen rauhan luonnos, jolla on ollut huomattava vaikutus Kantiinkin. Tekijä oli Ranskan valtuutettujen sihteerinä Utrechtin rauhankongressissa 1712-13, joka päätti verisen Espanjan perimyssodan, ja oli joutunut ajattelemaan, eikö siellä tehtyä rauhansopimusta kävisi laajentaminen yleiseksi ja pysyväiseksi eurooppalaiseksi rauhaksi. Euroopan 24 kristittyä valtiota yhtyisivät ikuiseen rauhanliittoon, jota edustaisi Utrechtissa istuva vakinainen senaatti. Liitto ei sekaantuisi jäsentensä sisäisiin asioihin, paitsi jos sen säädöksiä rikotaan. Mikään valtio ei saisi pitää aseissa enempää kuin 6,000 miestä. Vastedes ei saisi tehdä minkäänlaisia aluemuutoksia Euroopassa. Kaikki riitaisuudet ratkaisisi sovintotuomioistuin. Teoksen tärkein filosofinen ajatus on se, että jos kerran itsessään ahne ja oikeudenvastaisesti ajatteleva luonnonihminenkin on siirtynyt luonnontilasta kansalais-yhteiskunnalliseen tilaan, niin miksei vastaava kehitys olisi mahdollinen kokonaisiin kansoihinkin nähden!? — Kirja herätti suurta huomiota, käännettiin useille kielille ja viritti väittelyltäkin. Filosofi Leibnitz, joka tosin itsekin oli rauhan ystävä, ei uskonut, että ruhtinaita koskaan saisi taipumaan yleiseen rauhaan. Hänpä myös ivallisesti muistutti kirkkomaan portin otsakirjoituksesta — "Ikuinen rauha" —, johon Kantkin hiukan kertomusta muuntaen viittaa. Voltairekin pilkkaili kirjan tekijää haaveksijana, mutta ei kuitenkaan pitänyt ikuisen rauhan ajatusta mahdottomana, vaikka ei katsonut sitä voitavan toteuttaa esitellyllä tavalla. St.-Pierre näki itse elämänsä lopulla uuden sotakauden puhkeavan, mutta lohdutti itseään luottamuksella tulevaisuuteen.

St.-Pierren seuraaja rauhan aatteen ajajana, hänen persoonallinen tuttavansa, hänen teostensa julkaisija ja tulkitsija J.J. Rousseau eroaa mielipiteissään oppi-isästään ennen kaikkea siinä, että hän ei luota ollenkaan, kuten St.-Pierre, valtionpäämiesten jalomielisyyteen ja ymmärrykseen. Hän myöntää kyllä tavattoman hyödylliseksi ajatukseksi, että Euroopan valtioiden yhtymä toteuttaisi rauhan suunnitelman. Mutta Euroopan ruhtinaat eivät ymmärrä todellisia etujaan. He pyrkivät edustajineen yksinomaan laajentamaan alueitaan ja turvaamaan yksinvaltiuttaan. Samoin kuin aatelismieskin pitää kaksintaistelua kunniakkaampana kuin riidan ratkaisua oikeudessa, niin hallitsijatkin, — erona vain se, että viimeksimainitut panevat alttiiksi alamaistensa hengen eivätkä omaansa. Mutta vaikka valtioiden johtajilla olisikin hyvää tahtoa, täytyisi kuitenkin ensiksi edellyttää yleisen edun voitollepääsyä kaikista erikoisharrastuksista, mikä ei ole mahdollisuuden rajoissa ilman pakkoa. Näin Rousseau, joka esitti näitä ajatuksia St.-Pierren suunnitelmista julkaisemassaan Ikuisen rauhan arvostelussa (ilm. tekijän kuoleman jälkeen 1782).

Melkein kaikki valistusajan edustavimmat henkilöt asettuivat
ponnekkaasti rauhanaatteen puolelle. Niin englantilaiset Swift ja
Hume, samoin ranskalaiset ensyklopedistit ystävineen (Diderot,
Turgot, von Holbach, Goudart ym.) ja jotkut saksalaiset (von Palthen,
Totze, Vattel).

Uuden sysäyksen rauhanaatteelle antoi Ranskan vallankumous. Vuoden 1791 valtiosäännön kuudes pykälä kuului: Ranskan kansakunta ei ryhdy mihinkään sotaan valloitustarkoituksella. Monet kansalliskokouksen ja konventin puhujat omistivat innostuneita sanoja rauhanaatteelle (Condorcet, Anacharsis Cloots, Roberspierre, Petion). Luonnollisesti läikkyivät tämän innostuksen aallot Reinin toisellekin puolelle, eivätkä vallankumoussodatkaan estäneet rauhan ajatuksen leviämistä. Näihin aikoihin ilmestyi myös Kantin kuuluisaksi tullut teos ikuisesta rauhasta. Sen tekijä oli saanut merkitseviä vaikutuksia useilta edellämainituilta rauhanaatteen esitaistelijoilta ja Ranskan vallankumoukseltakin.

Tässä erikoistutkielmassaan ei Kantkaan ensimmäistä kertaa käsitellyt ikuisen rauhan probleemia. Hän oli aikaisemminkin useasti omistanut huomiota samalle asialle. Professori, tri Karl Vorländer, jonka toimittamasta, 1914 ilmestyneestä laitoksesta seuraava on suomennettu, on huolellisesti koonnut julkaisun loppuun Kantin eri teoksista ne kohdat, joissa filosofi on kosketellut rauhan asiaa ja sen yhteydessä olevia seikkoja; niihin kuuluvat myöskin otteet vuotta 1795 myöhemmin ilmestyneistä Kantin teoksista. Viittaamme näihin suomennokseenkin liitettyihin täydennyksiin, samalla huomauttaen, että meidän on kiittäminen prof. Vorländeriä myöskin järjestetyistä aineksista tämän johdannon rauhanaatteen historiallista kehitystä koskevaan osaan.

Tutkielma Ikuiseen rauhaan ilmestyi syyspuolella 1795: se oli kirjoitettu kesällä samana vuonna. Lähimmäksi aiheeksi teoksen syntymiseen arvellaan edellisenä keväänä Preussin ja Ranskan välillä solmittua Baselin rauhaa, joka oli Kantille mieleen, hän kun oli vallankumouksellisen Ranskan ystävä. Jo seuraavana vuonna ilmestyi teoksesta toinenkin painos. Tutkielmia on kirjoitettu rauhansopimuksen muotoon "alustavine" ja "lopullisine" määrityksineen, "lisäyksineen" jne. Alustavat määritykset käsittelevät aivan käytännöllisiä kysymyksiä. Lopulliset määritykset ovat teoreettisempaa lajia. Ensimmäinen "lisäys" kehittelee historianfilosofisia aatteita, ja liitteessä pohditaan puhtaasti filosofiselta kannalta politiikan ja moraalin keskinäistä suhdetta.

Tämä teos nojautuu joka kohdassaan Kantin siveysopin periaatteisiin, joista alussa aivan lyhyesti mainittiin. Ikuinen rauha — tai paremmin sanoen pyrkimys siihen — on yleispätevä velvoitus, vaikka päämäärän saavuttaminen tuntuisi olevaisten olojen mukaan arvostellen mahdottomaltakin. ("Ei ole odotettavissa, että oikeus pääsisi vallan edelle. Niin pitäisi olla, mutta niin ei ole", on Kant jossakin lausunut.)

Tutkielma herätti ilmestyttyään paljon huomiota Kantin kotimaassa ja varsinkin vallankumouksellisessa Ranskassa, jossa siihen suuresti ihastuttiin; viimeksimainitussa maassa aiheutti teos laajempaakin tutustumista Kantin filosofiaan. Paitsi ranskaksi ilmestyi teos myöskin tanskaksi ja englanniksi.

Aikaa myöten unohdettiin Kantin tutkielma kuitenkin pian. Siihen olivat osaltaan syynä Napoleonin sodat ja Saksassa tapahtunut yleisen maailmankatsomuksen suunnanmuutos, käänne valistuksen aatteista romantiikkaan ja kosmopolittisuudesta saksalaiseen isänmaallisuuteen. Ja Kantin kansainliiton vastineeksi tuli "pyhä allianssi".

Itse rauhanaate saavutti sentään vähitellen maa-alaa. Jo vähän ennen Kantin teoksen ilmestymistä oli Yhdysvaltain ja Englannin kesken päätetty ratkaista erinäisiä riitakysymyksiä sovintotuomioilla ja vielä Kantin eläessä pantiin niitä täytäntöönkin. V. 1815 perustettiin New Yorkissa ensimmäinen rauhanyhdistys, ja sen jälkeen seurasi muita samanlaisia; 1816 syntyi ensimmäinen eurooppalainen rauhanyhdistys Lontoossa ja 1830 vastaava mannereurooppalainen Genèvessä. Liike pysyi kuitenkin pitkän aikaa pääasiallisesti englantilais-amerikkalaisena. Ensimmäisessä rauhankongressissa, joka pidettiin Lontoossa 1843, oli 294 englantilaista ja 37 amerikkalaista osanottajaa, mutta vain 6 mannereurooppalaista.

Rauhatonta vapausvuotta 1848 seurasi rauhanaatteen suurempi leviäminen. Kansainvälisiä rauhankongresseja pidettiin mainittuna vuonna Brysselissä, seuraavana Pariisissa ja sitä seuraavana Mainin Frankfurtissa. Viimeksimainitun kongressin päätöslauselmat liittyvät läheisesti Kantin "Ikuiseen rauhaan". Näihin aikoihin syntyi Königsbergissä ensimmäinen saksalainen rauhanyhdistys. V. 1851 Lontoossa pidetyssä rauhankongressissa oli ensi kerran läsnä työväen edustajia, viisitoista ranskalaista. Ylipäänsä saa rauhanliike menneen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, oltuaan siihen asti sävyltään siveellis-uskonnollinen, enemmän taloudellis-valtiollista suuntaa, ja tähän muutokseen liittyy entistä selvempi pyrkimys kansain keskinäisen ymmärtämyksen hyväksi. 1860-luvulla hyväksytyt Genèven ja Pietarin sopimukset sekä Brysselin päätöslauselma v:lta 1874 tekivät sodankäynnin jonkun verran inhimillisemmäksi haavoittuneiden kärsimyksiin nähden. 1860-luvun loppupuolen tapauksiin kuuluvat "vakinaisen kansainvälisen rauhanliiton" perustaminen Pariisissa, "rauhan ja vapaudenliiton" perustaminen Genèvessä Garibaldin ja Victor Hugon toimesta, Prahassa pidetyn filosofien kongressin rauhanpäätöslauselma, Virchowin esitys yleisestä aseistariisumisesta Preussin edustajakamarissa.

Sittemmin on tehty lukuisia suunnitelmia rauhan saamiseksi Eurooppaan mm. perustamalla Euroopan Yhdysvallat, mutta tähän asti ne ovat ilmenneet kuolleina syntyneiksi.

* * * * *

Kantin rauhankirjassaan esittämistä vaatimuksista on, sen pahempi, tuskin yksikään vielä toteutunut. Pisimmälle on kenties päästy siinä suhteessa, että melkein kaikissa maissa on saatu aikaan parlamentaarinen (Kantin sanontatavan mukaan "tasavaltainen") hallitusjärjestelmä, vaikka kansanedustus ei vielä olekaan monessa maassa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva. Eivätkä viimeksikään eletyt vuodet ole omiansa vakuuttamaan rauhan ystävääkään siitä, että Kantin maailmarauhanluonnokseen sisältyvät tulevaisuudentoiveet ja -vaatimukset olisivat päässeet lähemmäksi toteutumistaan.

Kantin rauhanfilosofia lähtee siitä siveellisestä periaatteesta, että vaikka järkemme sanoisi ikuisen rauhan mahdottomaksi muualla paitsi hautausmaalla, on meidän sittenkin tuntomme velvoittavan käskyn pakosta ja ihmisyyden nimessä pidettävä sitä päämääränämme. Hän on muutenkin jyrkästi sitä mieltä, että kysymyksen ollessa siveellisestä velvollisuudesta ei saa ottaa huomioon mitään muita seikkoja. Hänen ikuisen rauhan vaatimuksensa toisena aatteellisena perusteena on se yleissääntö, että jokainen ihminen on itsessään oma tarkoituksensa eikä toisten tarkoituksien välikappale. Kun sota käyttää yksityisiä ihmisiä välikappaleina, on se jo senvuoksi siveellisesti väärä. Mitä tulee näiden ihanteiden käytännölliseen soveltamiseen, suosittelee Kant menetelmiä, jotka ovat myöhemmästä kehityksestä jo tuttuja. Kaikkien valtioiden pitää ensiksikin olla eduskunnallisia, että kansan ääni pääsee kuuluville; filosofi luottaa näet siihen, että kansat ovat ehdottomasti, aivan toisin kuin hallitsijat ja hallitukset, sotia vastaan. Sitten pitää diplomatian olla julkista. Vihdoin on perustettava kansainvälinen tuomioistuin, kansainliitto, joka ratkaisee riitakysymykset valtioiden kesken.

Näemme Kantin rauhanfilosofian lähinnä perustuvan siihen käsitykseen, että valtion päätehtävä on yksityisten kansalaisten oikeusturvan takaaminen. Tämä sotii sitä uudempaa ajatustapaa vastaan, että valtio on elävä ja toimiva olio, jolla on monta muutakin tehtävää, mm. kasvaminen ja persoonallisuutensa kehittäminen, jotka usein käyvät ristiin edelläsanotun valtio-oikeudellisen näkökohdan kanssa. Valtioiden ja kansain elämää, kun ne täten ymmärretään, eivät lopulta määrää ulkonaiset järjestysmuodot ja oikeusnormit, vaan niiden luontainen kasvu, luontaisominaisuudet. Kansat ja valtiot ovat alinomaisessa taistelussa olemassaolosta niinkuin muutkin luontokappaleet. Jos ne vievät toisiltaan tilaa, jos ne tuhoavatkin toisiaan, ei sitä voi välttää.

Kuten näemme, Kantin mielipide on, että ikuisen rauhan aate on velvoittava, ja hän kuvittelee sellaista olotilaa, jossa kaikki ihmiset ovat maailmankansalaisia ja elävät rauhassa keskenään.

Suomentaja.