KOTIA KOHDEN.
Syksy oli jo käsissä, kun suoriusimme Kivijärvestä kotimatkalle, vähän ennen kuin "ruotshimiehet" kaupoilleen Suomeen. Kotvan olimme jo viipyneet, lähes viisi kuukautta, ja iloisimpia matkoja oli taival rajalle. Kuljimme ensinnä Kivijärven yli veneellä, sitten lyhyen maakannaksen poikki Viiangin järveen, joka jo on Suomen puolella, sen toisesta päästä edelleen kolme neljännestä maisin Hyryn rantaan, josta yksi perkattu vesi vetää yhtä mittaa vaikka mereen saakka.
Tähän rantaan saakka meitä saattelivat Varahvontta ja joukko Kivijärven miehiä ja naisia. Kun kaikki tavaramme olivat maataipaleitten poikki kannettavat, oli meitä jälleen koko matkue. Ero Varahvontasta oli mieltä masentava, sillä kovin surulliseksi hän muuttui ajatellessaan, mimmoiseksi hänen toimeentulonsa jälleen muuttuisi yhden kesän keveän työn ja huolettoman elämän jälkeen. Hän oli jo ennakolta uhannut Hyryn rannassa meille "kumartaa jalkaa", mutta kun olimme tätä orjamaista kunnianosotusta vastaan usein kiivastelleet, niin jätti hän toki sen tekemättä. Annoimme hänelle erotessamme, mitä meiltä liikeni, annoimme muun muassa uuden veneemme, joka oli jäänyt Akonlahden rantaan, ja saimme runsaat kiitokset palkaksemme. Mitäpä muuta olisimmekaan voineet hänen ja hänen joukkonsa hyväksi tehdä? Matkarahain lähennellessä loppuaan olimme taas itsekin matalia miehiä.
Kun nyt näin kauan viivyttyämme jälleen kuljimme taipaleita omalla puolellamme, astui ero rajantakaisen maan ja oman maan välillä joka askelella silmään. Joka suossa, jonka poikki karja kulkee, oli Kiannan puolella kunnolliset kapulasillat, yhtä hyvät kuin rajan takana suurimmilla valtateillä. Kaikkialta puhui toimeliaisuus ja tarmo. Kun näimme Malahvianvaaran kylläkin vaatimattomien talojen rakennuksineen kattavan kokonaisen mäen päällystän, niin emmepä tosiaan muistaneet olevamme köyhässä Kiannassa, vaan tuntui kuin olisimme tulleet varakkaaseen maahan. Ihmettelimme peltojen muka laajuutta, karjan suuruutta, kaikkien tilain väljyyttä.
Mutta vaikutus ei kuitenkaan ollut joka suhteessa miellyttävä. Ensi alussa tympäsi rahvaan jurous. Kun he sanan sanoivat, niin oli se niin kylmäkiskoinen, että arvelutti, kannattaisiko ruveta keskustelua jatkamaan. Säälimättä kiskottiin suuret lunnaat pienestäkin avusta taipaleen poikki. Jos saattomiestä halusi, niin eipä oltukaan täällä valmiita heti taipaleelle lähtemään niin kiitollisen nöyrästi kuin rajantakaisissa ansiottomissa kylissä, vaan vastaus pyöri ensinnä sen kysymyksen ympärillä, kuinka paljon vieras voi maksaa semmoisesta avusta. Kiantalainen ei ole ainoastaan juro, vaan myös melkoisessa määrin itsekäs. Mutta siihen hän varmaan on tottunut tervamatkoillaan, sillä sekä Oulussa että pitkin matkaa koettaa silloin hänestä hyötyä ken vain voi.
Ennenkuin oli saattopalkoista Kajaaniin sovittu, tuiskahti mieleemme melkein vihan tunne, kun piti luvata kuusinkymmenin markoin tervaveneestä ja kahdesta saattajasta. Se oli kovin suuri hinta siihen verraten, mitä olimme rajan takana maksaneet. Olimme sen vuoksi taipuvaisia liiaksikin harmittelemaan vuokkilaisten pirttien likaisuutta, joka kovin pisti silmään karjalaisten puhtaista asunnoista tullessa. Mutta muutamassa päivässä siihen taas totuimme. Ja Kiannan miesten jurouskin unohtui, kun olimme nähneet enemmän heidän sitkeyttään ja matkalla kokeneet heidän rehellistä hyväntahtoisuuttaan, joka ei sen koommin toivonut mitään etua, kun oli hinnoista kerta kaikkiaan sovittu.
Malahvianvaaran isäntä itse toisen miehen keralla lähti meitä Kajaaniin viemään. Tyhjässä tervaveneessä oli hyvät tilat, se ei tavaraimme alla syvään painunut, mutta suuremmalla kuormalla ei olisikaan päässyt enää latvavesiä laskemaan. Vaikka ne ovatkin Hyryn rantaan saakka perkatut, oli kuitenkin vesi nyt loppukesästä niin vähissä, että saimme kokea tuhannet tuskat, ennenkuin olimme Vuokin väljemmillä vesillä. Vetämällä ja kahlaamalla niistä läpi päästiin, sauvoimella auttaen koskiakin laskettaissa. Moneen kertaan lukivat kivet pitkän veneemme pohjanaulat. Poikkesimme "Vuokin rikkaitten" luona, jotka hätäaikoina ovat Vienan Karjalan lainan antajia. Kaikkialla meitä otettiin hyväntahtoisesti vastaan, ja kuta enemmän taas seurustelimme omalla puolella, sitä enemmän ihmiset meitä miellyttivät. Tuskin olimme missään rajan takana nähneet niin vehmaita niittyjä, kuin Vuokin vesien hetemäillä.
Omituista oli laskea tuolta Maanselän ylimmiltä selkosilta saakka yhä paisuvan veden keralla etelää ja kotia kohti. Sitä myöden kuin matkalla elpyivät iloiset tunteet tuttujen seutujen lähestyessä, sitä myöden vesikin joka puolelta tulevista syrjävesistä paisui, puroista kokoontui virroiksi, kohoili jo laineiksi, syöksyi pauhaaviksi koskiksi ja Kiehimän joessa valtaisella riennolla hyökkäsi rinteen toisensa jälkeen kohti suuria viljeltyjä alamaita. Oli siis huvimatka kahdenkertaisessa merkityksessä paluumatkamme.
Kun olimme laskeneet Ristijärven ihanat mutkailevat virrat asuttujen lehtoisten rantain välitse, monien uhkeiden kukkulain lomitse, niin emme enää malttaneet pysyä veneessä, vaan lähdimme maan poikki oikaisemaan. Aina muistan, kuinka kaunis jälleen oli maantien raitti, jolla pyörä tasaisesti ja myötämielisesti kisaili ja elämänhaluisena soinnutteli hiekan kovaa pintaa. Kuinka luontevat olivat nuo maantien mutkat, kuinka se hyväili silmää somasti kaartaessaan vaarain liepeitä, tai kapeana nauhana milloin näkyen, milloin metsiin kadoten, sitä korkean mäen päältä katsellessamme! Kuinka illalla tuoksuivat vuoroin raikkaat norot ja vihannat lehdot, ahojen rinteet heinineen, ja kuinka vaaroilta kiiluivat akkunat ja sytyttivät riemua! Aina välistä saimme katsella suuren yhteisponnistuksen ihailtavaa voimaa, kun ajoimme valtavan suuren laskuojan poikki, jolla rimpisuo oli muutettu savuavaksi kydöksi, ruskeatähkäiseksi nurmeksi. Kotvan näin ajettuamme tulimme vihdoin korkealle mäelle, jolle näkyi koko kukkulainen Sotkamo siintävine selkineen, talollisine vaaroineen, saloineen. Täältä käsin tullen se oli kuin kaikkein parhaita rintamaita! Sitä värien, valojen rikkautta, maiden vaihtelevaa epätasaisuutta, luonnon ja asutuksen vuorottaista aaltoilua, joka tässä levisi eteemme, sitä ei ollut Vienan Karjalassa. Ja herttaisella mielihyvällä vihdoin Kajaanissa uudistuimme ulkonaisesti juurta jaksain, uinuimme ensimmäisessä somassa kaupungissa moitteettomani valkoisten lakanain välissä, höyhenpatjoilla, ja söimme runsaita moniruokaisia aterioita. Kulttuuri oli saanut takaisin metsistyneet lapsensa.
Mutta kuitenkin kaikitenkin, kun ensimäinen jälleennäkemisen ilo oli asettunut, kun vielä paljon suurempi kaupunki oli meidät saanut pyörteihinsä, tavallinen kirjallinen arkityö alkanut, kun päivät olivat lyhenneet ja hämärät pidenneet, niin alkoivat jälleen elää mielessä ne ajat, jotka olimme etäisessä Vienan Karjalassa viettäneet. Silloin muistimme jälleen runoutensa omituisessa taruvalossa tuon yksitoikkoisen, havumetsän peittämän maan, jossa niin harvassa valottaa harmaja kylä salojen keskellä, yksinäisten vesistöjen rannoilla.
Siinä maassa on kuin onkin samaa viehätystä kuin etelän klassillisissa maissa, joita niin monet runoilijat ovat ylistäneet, jonne länsimaista yhä ja yhä vaelletaan ihailemaan niiden vanhoja taideaarteita.
Vienan Karjalassa ei tosin ole katkenneita marmoripilareita eikä sortuneita vanhoja rakennuksia, jotka laakerien ja muratin peittäminä katselisivat yli sinisen meren, mutta yhtä värikäs ja iloinen on siellä kansa ja niinkuin sortuneitten muinaisrakennuksien kappaleita ovat ne ihanat sankarirunot, joita siellä on säilynyt. Siellä tapaa usein matalimmassakin majassa ja kolkoimmassa erämaassa noita esi-isäin hajonneen runotemppelin jalosti muotoiltuja, aikain laulannassa hioutuneita kappaleita, ja ne sytyttävät sitä syvempää ihailua ja rakkautta, kuta vaatimattomammissa oloissa ovat säilyneet.