LÖNNROT VUONNISESSA.
Vuonninen on runorikkautensa vuoksi semmoinen merkkipaikka, ettemme tahtoneet jättää sitä käymättä, vaikka tiesimmekin, ettei meille ollut enää runonkeruutyötä jäänyt, Vuonnisen kun entiset kerääjät ovat jo niin moneen kertaan tarkkaan laulattaneet. Kuljimme Venehjärvestä maataipaleen poikki Ponkalahden kylään Ylä-Kuittijärven rannalle, josta oli pari penikulmaa venematkaa. Maataivalta sanottiin olevan penikulma; mutta väli tuntui suden juoksemalta. Ponkalahdesta Lönnrotkin lähti, ensi kerran Vuonnisessa käydessään. Hän oli Ponkalahteen tullut maisin Tsenaniemestä, josta matkaa niinikään sanottiin olevan penikulman verta. Lönnrot kertoo retkestään:
"Sain, kuten olin pyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; tein viisaasti siinä, etten ominpäin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle, vaikkapa se ei ollut penikulmaa pitempi. Kuljimme melkein linnuntietä, sillä useimmista paikoista ei voinut huomata, että kukaan ihminen ennen olisi täällä liikkunut. Noin puolitiessä huomasimme vasta hakatussa kaskessa ristin, jossa oli kaksi poikkipuuta. Mieleeni muistuivat ne ristit, joita matkustaja useissa katolisissa maissa kuuluu näkevän teiden varrella ja jotka osottavat, että murha on tehty siinä paikassa. Kerroin tämän oppaalleni, joka ihmetteli, että saatoin ajatella sellaista heidän maastaan, lisäten: 'niin myö elämme kuin lintuset metsässä.' Sitten hän kertoi minulle, että edellisenä vuonna metsää tältä kohdalta kaadettaessa kaskeksi muuan mies oli ruhjoutunut kaatuvan puun alle ja kuollut siihen paikkaan. Koska oli ollut vaikea saada ruumis pois sieltä, oli pyydetty pappia hautaamaan hänet siihen, ja tämä risti oli sen merkkinä. Jonkunmoisella närkästyksellä muistelin nyt, kuinka meidän rahvas sellaisessa tapauksessa olisi menetellyt. Vaikka olisi ollut mitä kiireisin heinäaika, olisi ennemmin kutsuttu koko kylän väki noutamaan vainajaa kirkkomaahan kuin suostuttu hautaamaan kuolinpaikkaan."
"Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi heti, tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn ja hämmästyin suuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua varten ruvettiin lämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä kaikkialla. Heidän tavalliseen kestitykseensä kuuluu ruoka, sauna sekä puolukat, joita viimemainittuja ei kuitenkaan riittäne kaikiksi vuodenajoiksi."
Ponkalahti on Kuittijärvestä poikkimaisin länttä kohti pistävän lahden partaalla. Siinä ei ole monta taloa, ja nekin mitä on, ovat jotenkin hajallaan, mutta kylä teki muutoin viljellyn vaikutuksen, lahden rannoilla oli vihantia vainioita, se muistutti hyvinkin jotain Keski-Suomen kylänlahtea.
Ylä-Kuittijärvi yhä enemmän kapenee, kuta pohjoisemmaksi kuljetaan, ja on lopulta hyvin saarinen, niin ettei luoteiskulmassa enää ole aavempia selkiä. Puolivälissä on lahtensa rannalla Aajuolaksi, mutta mikäli muistan, ei sitä selälle näkynyt. Se on pieni kylä eikä runopaikkana mainittu. Ponkalahdessa Lönnrotin käydessä osattiin vanhoja runoja. Lönnrot niitä kirjotteli soutajaltaan, kuten hän kertoo:
"Sain soutajikseni kaksi poikaa, joista toinen oli 15:n ja 20:n, toinen 7:n ja 8:n vuoden välillä. Heiltä sain tietää, että edellisenä iltana Ponkalahdessa olin tehnyt tyhmyyden. Olin näet siinä talossa, jossa olin yötä, lukenut ääneen erään Kettusen runoista, jossa erästä läsnäolevaa henkilöä pahasti morkattiin ja tehtiin naurettavaksi. 'Ettekö huomannut että nainen suuttui ja läksi ulos?' kysyi vanhempi pojista. Sellaista en kuitenkaan ollut huomannut, olin vaan nähnyt useiden vetävän suutaan nauruun ja samalla katsovan toimiinsa; mutta kukaan ei ollut sanonut minulle mitään. Sittekuin vanhempi pojista ensin oli ilmaissut suurta ihmetystään siitä, että mokoman seikan vuoksi, nimittäin vanhoja runoja kerätäkseni, olin lähtenyt tälle matkalle, hän itse alkoi laulaa muutamia vanhempia kohtia Väinämöisen, Joukahaisen ja Lemminkäisen y.m. runoista. Huomattuani, että ne monessa suhteessa erosivat ennen tunnetuista, aloin lyijykynällä kirjottaa niitä muistiin. Kysyttyäni, mistä hän oli oppinut nämä runot, hän vastasi, että kuka tahansa osasi laulaa sen verran, jos vaan viitsi. Tätä minun kuitenkin oli vaikea uskoa, vaikka onkin totta, että tuskin on ketään muita paitsi pieniä lapsia, jotka eivät muistaisi hajanaisia kohtia vanhoista runoista, jopa uudemmistakin lauluista, niin että usein voivat täydentää laulua, joka heille luetaan. Lupaamalla 20 kopeekkaa yli ennen sovitun soutopalkan sain vanhemman pojan 'viitsimään' niin kauan kuin matkaa kesti. Nuorempi veli, joka tahtoi jotakin ansaita hänkin, kysyi, enkö tahtonut antaa hänelle 'rossaa' (kahdenkopeekan lantti, jossa on ratsumiehen kuva) sadusta, jonka sanoi olevansa halukas kertomaan. Lupasin hänelle kaksi, kunhan vaan malttoi odottaa, kunnes olin ehtinyt panna kirjaan kaikki vanhemman veljen runot. Siihen hän alussa suostuikin; mutta tultuamme neljännespenikulman päähän Vuonnisen rannasta, ja kun minä yhä vaan kirjoittelin vanhemman veljen runoja, hän alkoi itkeä. Minun täytyi siis keskeyttää runojen kirjoittaminen ja käydä käsiksi hänen satuunsa. Koska tuuli ajoi venettämme rantaa kohti, käskin heidän lakata soutamasta, jotta minulla olisi enemmän aikaa. Ensin annoin pojan yhteen jaksoon kertoa satunsa nähdäkseni, maksoiko vaivaa panna sitä kirjaan, varsinkin, kun en ollut varannut mukaan enempää kuin puoli kirjaa paperia, joka täten olisi voinut täyttyä kirjoituksella, niin etten olisi voinut merkitä parempia runoja. Sitten kirjoitin sen muistiin ja liittäisin sen tähän kokonaisenaan lukijan nähtäväksi, ellei se olisi liian pitkä. Ehkä minulle toiste tarjoutuu tilaisuus siihen. Se oli Syöjättären tyttärestä, joka vietteli erään pojan. Panin sen kirjaan pojan sanelun mukaan näin: oli ennen akka. Siitä saatih poika. Akka kuoli. Läksi poika metsälle. Tuli meren niemeh. Syöjätär tyttärensä väkisih myötä työnti. Lenti joutsenena meren niemeh. Poika vaatteet päältäh. Uimah läksi. Varastettih vaatteet. Niin etsi vaattehiah. Tuli vassokkaah Syöjättären tytär. Arveli poika jos miksi, niin siksi. Jos veikoksi, niin veikoksi; jos sisareksi, niin sisareksi; jos isäksi, niin isäksi; jos emoksi, niin emoksi; jos morsioksi, niin morsioksi. Tuli morsioksi. Aamulla tultih kolmella karapilla käymäh. Ajettiin uninieklat pojan korvih ja kannettih karappi karapilta. Niin sanoo Syöjättären tytär, maamolleh. — Olen tahtonut mainita tämän alun, näyttääkseni, millainen näiden satujen tyyli on. Sanojen lopussa esiintyvä h lausutaan vahvalla henkäyksellä ja olisi oikeastaan kirjotettava yksinkertaiseksi. Eräässä sadun kohdassa, missä poika tahtoi kuvata, miten lintu lensi yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes sitä lopuksi ei enää näkynyt, hän sen teki seuraavalla tavalla: 'nousi, nousi nousi, nousi, nousi, nousi, nousi' ja 'lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti.'. Tätä sanoessaan hän hiljensi ääntään ensimäisistä nousi ja lenti sanoista vähitellen niin, että hänen lausuessaan viimeiset näistä sanoista oli yhtä vaikea kuulla hänen puhettaan kuin nähdä lintua niin korkealta kuin hän tahtoi kuvata sen lentäneen."
Vuonnisessa Lönnrot Tsenassa saamaansa neuvoa noudattaen poikkesi
Miinan taloon, joka oli etäämpänä rannasta, uloinna vasemmalla:
"Tämän talon sanottiin olevan paraiten rakennetun sekä muuten muita varakkaamman. Tosin kerrottiin talonpoikien olevan hieman äreitä tai vakavia (vai miten lienee sana 'jyry' oikein käsitettävä?) mutta muuten kuuluvat olevan kunnon miehiä. Etevimmän laulajan, Ontrein, sanottiin asuvan vähäisen matkan päässä siitä, niinikään toisen suuren laulajan, Vaassilan. Menin siis Miinan taloon, jossa tapasin kotona molemmat äsken mainitut pojat. Toinen heistä korjaili suurta nuottaa, toinen valmisti itselleen saappaita kauppamatkaa varten, jonka pian aikoi tehdä Suomeen. Heidän vanha äitinsäkin, joka oli kotoisin lähellä Kivijärveä olevasta Latvajärven kylästä, eli vielä. Paitsi häntä siellä oli kaksi nuorta emäntää, nimittäin molempien poikien vaimot. Toinen heistä, kaikesta päättäen vaikutusvaltaisin, oli aikaisemmin mainitun Kettusen tytär Tsenanniemestä, ja juuri sama, jota myös ennen mainittu Ortjo turhaan oli kosinut. Hän piti minua puoleksi sukulaisena, kun itse äidin puolelta polveutui suomalaisista. Nuorempi sisarensa oli myös naitu Vuonniseen; hänen miehensä oli naapuritalon isännän, laulaja Ontrein poika. Vaikka Miinan pirtti, jonka ikkunat olivat isot ja permanto pesty j.n.e., olikin siisti ja hauska, tahdottiin kuitenkin, että minun piti asua porstuan toisella puolen olevassa kamarissa. Tämäkin oli siisti huone, valkeine seinineen, pöytineen, penkkeineen ja lattioineen ja seinillä riippuvine pyhimyskuvineen. Noudatin siis kernaasti heidän tahtoaan. Seuraavan päivän aamupuolella laulatin Ontreita. Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän luonani; mutta häntä tarvittiin välttämättömästi nuotanvedossa, niin ettei hän voinut jäädä. Toivotin hänelle hyvää saalista, sovittuani sitä ennen hänen kanssaan, että hän, jos saisivat määrätyn joukon kaloja, sitoutuisi laulamaan koko seuraavan päivän; tähän hän suostuikin. Saalis ei ollut niin runsas kuin olin toivonut; kuitenkin sain seuraavana päivänä hänen sanelunsa mukaan panna kirjaan useita runoja. Mutta illalla, Ontrein mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilan luo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka etupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen muistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita en ennen ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unohtanut jonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä tarkemmin. Silloin hän taas muisti sen, ja niin sain tietää kaikki Väinämöisen urostyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten järjestänyt Väinämöisen runot, jotka tunnetaan."
"Seuraavana päivänä minua pyydettiin toiseen taloon aamiaiselle. Isäntä tarjosi minulle paitsi aamiaista, muutamia uudempia runoja. Tämän jälkeen hän kertoi, miten hän noin 5 tai 6 vuotta sitten, ollessaan Suomessa laukkukaupoillaan, oli eräässä Hämeen herraskartanossa toveriensa kanssa laulanut koko yön. Kysyin, muistiko hän herraskartanon nimen, ja hän mainitsi Vesilahden Laukon. Saatuaan sitten tietää, että juuri sama henkilö, joka nyt oli hänen edessään, sinä yönä oli pannut kirjaan hänen runojaan, hän hämmästyi yhtä suuresti tavatessaan tuttavan kuin minä, kuullessani hänen mainitsevan paikan nimen. Puhellessamme tästä vanhasta tuttavuudestamme, syöksyi muuan pieni mies vallan hengästyneenä esiin, tarttui rajusti isännän käteen ja alkoi vetää häntä mukaansa. En tietänyt, mitä tämä kaikki merkitsi, ennenkuin kuulin, että hänellä oli riita-asia naapurinsa kanssa, jonka hevonen oli käynyt hänen pellollaan. Tämän asian tähden hän nyt tahtoi saada kylänoikeuden kokoon kutsutuksi syyllistä tuomitsemaan. Siksi hän väkisin tahtoi viedä isännän mukaansa 'Ota vahva keppi mukaasi', hän sanoi, 'sillä luultavasti sitä nyt, jos koskaan, tarvitaan'. Hänen mielestään olisi näet oikeuden ensin pitänyt tuomita hänen riitaveljensä selkäsaunaan ja sitten heti panna rangaistus toimeen, kuten sellaisissa tilaisuuksissa täällä lienee tavallista. Isäntä kieltäytyi kuitenkin menemästä, puolustaen itseään sillä, että hänellä oli vieras. Saattoihan mies mennä toisiin taloihin ja niistä noutaa riidanratkaisijoita. Näin siis isäntä jäi kotia, käräjöitsijän melkoiseksi närkästykseksi; tämä näet uhaten ilmaista asian ispravnikalle koetti taivuttaa häntä tulemaan mukaansa. Isännän laulettua minulle koko aamupäivän, tarjottiin minulle päivällistä, jota hyvin tukalasti sain syödyksi; sillä hampaani olivat paljosta puolukoiden syömisestä — viimeksi, tässä talossa — vuolettuneet niin, että tuskin kykenin pureskelemaan ja syömään. Tarjosin hänelle rahoja sekä laulamisesta että ruuasta, mutta hän kieltäytyi kokonaan siitä ottamasta maksua, kuten minulla oli ollut syytä jo edeltäpäin aavistaa. Kuitenkin saatoin toisella tavalla antaa hänelle korvausta. Hän näet tarjosi minulle kaupaksi vyötä sekä muutamia muita pikku tavaroita, ja ostin ne, ollenkaan tinkimättä. Tämäkin talo oli varsin siisti, lattia pesty, pöydät, penkit ja tuolit puhtaiksi huosioidut."
"Joka talossa on muutamia pyhimysten kuvia seinässä. Tullessaan sisään vieras ristii silmänsä niiden edessä. Näin tehdään myös ateriaa alettaissa tai lopetettaessa sekä myöskin lähdettäessä ulkotöihin, joissa viivytään monta tuntia, ja niistä kotia palatessa. Erään Miinan kamarissa olevan kuvaryhmän edessä oli kynttiläteline vahakynttilöineen. Kuvien vieressä oli suitsutusaineita, joita ei kuitenkaan siellä ollessani kertaakaan käytetty. — Ontreilla oli kantelekin, jossa oli viisi vaskikieltä. Sekä hän, että hänen molemmat poikansa soittelivat sitä varsin kätevästi.
"Tavalliset ruuat, joita söin Miinan talossa; olivat voi, leipä ja rieskamaidon sekainen viilipiimä. Sitä paitsi oli joko perunoita, kalaa, lihaa tai lientä. Emäntä kehoitti minua melkein aina sanoen: 'syö, syö kaikki', eikä näyttänyt olevan oikein tyytyväinen, jos jotakin jäi jälelle. Maksua ei tahdottu ottaa niistä 4 tai 5 vuorokaudesta, jotka täällä vietin; kuitenkaan ei varsin itsepäisesti pantu vastaan, kun toistamiseen tarjosin sitä."
Vuokkiniemen ja Kivijärven kautta Lönnrot sitten palasi Kajaaniin.
Viidennellä matkalla, joka tapahtui kevätkeleillä, hän ajoi rajan
poikki pohjoisempaa, tuli ensinnä Lonkan kylään, jossa tapasi
Martiskan, ja sieltä tämän saattamana Vuonniseen.
"Lonkasta on neljä peninkulmaa matkaa Vuonniseen. Tällä välillä ei ole ainoatakaan asuttua paikkaa. Martiska itse tuli minua kyyditsemään, ja meidän seuraamme tuli kaksi muuta miestä, joiden oli yksityisten asiain vuoksi kulkeminen samaa tietä. Läksimme liikkeelle varhain aamulla ja saavuimme hyvissä ajoin perille. Keskelle kyytiväliä oli rakennettu metsäsauna tulisijoineen matkustajia sekä kalastajia varten, jotka viimemainitut lähellä olevassa järvessä vetävät nuottaa. Viivyimme täällä noin tunnin ajan syöttääksemme hevosia. Saunaan tehtiin tuli, ja me asetuimme, niin hyvin kuin taisimme, valkean ympärille. Pian savu täytti huoneen, eikä siihen paljon tarvittukaan, sillä se oli sekä matala että muuten pieni. Suorana ei siinä ollenkaan voinut seisoa, vaikka savultakin olisi voinut, joka kuitenkin sekin olisi estänyt pystyyn kohoamasta. Siinä söimme päivällistä, ja sen jälkeen panin vielä paperille jonkun Martiskan runopätkän, joka nyt vasta johtui hänen mieleensä. Kuta kauemmaksi sitten tultiin, sitä vähemmän lunta oli tiellä: Lonkassa, josta olimme lähteneet, oli sitä vielä puolen kyynärän vahvuiselta maassa, mutta Vuonnisessa maa oli vallan paljaana. Syy siihen on se, että Vuonninen on Yläkuitin järven rannalla. Lonkka sitävastoin Maanselän harjanteella. Poikkesin Miinan taloon eli Teppanaan, joksi sitä myöskin, ja tavallisemmin sanotaan. Täällä kaipasin ennen mainittua emäntää. Puoli vuotta sitten kuolema oli temmannut hänet pois vaikeasta lapsivuoteesta. Mies, joka kertoi hänen kuolemastaan, itki, ja minunkin täytyi itkeä. Tämä oli toistettava Tsenanniemessä, kun äiti vielä kerran perinpohjin kertoi tyttärensä kuoleman. Hän kertoi, miten sama tytär-vainajansa, Teppanan nuori emäntä, kuluneena kesänä oli ollut pahasti sairaana, niin että kaikki epäilivät hänen paranemistaan. Potiessaan hän oli nähnyt unta, jossa kirjava jänis oli näyttäytynyt hänelle, muka koko taudin aiheuttajana. Hän oli silloin kysynyt jänikseltä, eikö se aikonut jättää häntä rauhaan, ja vastaus oli kuulunut: Heittänenki nyt, vaan varote toiste tullessani. Tämän unen hän oli kertonut äidilleen, joka heti oli selittänyt sen siten, kuin nyt oli käynyt, nimittäin että seuraava tauti oli vievä hänen tyttärensä manalle. — Syötyäni Teppanassa välipalaa, jonka isäntä itse nyt kantoi pöytään, ja jona oli voita, leipää ja suolattua lihaa, ilmoittautui muuan vanha naiseläjä laulamaan muutamia runoja. Niitä kuitenkaan ei ollut useampia kuin että 2 tai 3 tunnin ajassa ehdin panna ne kaikki kirjaan. Sitten kävin Ontrein talossa ja läksin sitten yöksi tai yön selkään, kuten täällä sanottiin, kylästä matkaan. Lisääntyvä kelirikko pakotti minutkin kiiruhtamaan. Sain kyyditsijäkseni kesk-iikäisen miehen; hevonen tuntui minusta olevan keski-ikäistä vanhempikin. Matkan päämääränä oli Jyvälahden kylä, ja sinne kuljimme Yläkuitin jään poikki, joka nyt oli kieränä, kun kaikki lumi edellisenä päiväpaisteisena päivänä oli sulanut pois. Jyvälahti on 4:n penikulman päässä Vuonnisesta."
Lönnrotin kuvaus yöllisestä matkastaan kuutamossa on omituisen raikas ja runollinen:
"Läksimme matkaan vähää ennen auringonlaskua. Ensin olimme kumpikin jonkun aikaa hereillä, ja mies kertoi muun muassa, miten Teppanan isäntä vaimonsa kuoltua noin kuukauden ajan oli ollut vallan kuin järjiltään. Vaikkei hän ennen koskaan ollut maistellut viinaa eikä rommia, oli hän äkkiä ruvennut kumpaakin nauttimaan niin runsain määrin kuin ikinä kykeni, lisäksi tuskin oli puhunut sanaakaan kenenkään toisen kanssa sekä syönyt ja nukkunut sangen vähän. Vasta 3-4 viikon kuluttua hän oli ehtinyt tointua ja oli silloin palannut entiseen raittiiseen elintapaansa. Puhellessamme aurinko laski; näky oli erittäin kaunis, koko läntinen taivas kun oli punainen ja avara, sileä jää sen alla kuvasti taivaan hohdetta, ilman että järven pintaa tarvitsi pelätä minkään tuulen rikkovan. Siellä täällä etäisyydessä haamoittavat kuusia kasvavat saaret vaan lisäsivät tämän taulun kauneutta ja ylensivät sitä vaikutusta, jonka kokonaisuus minuun teki. Muutamissa tilaisuuksissa luonnonkauneudet erityisesti meidät lumoavat ja valtaavat sielumme, ja tämä tapahtuu tavallisesti äkkiarvaamatta. Kun varta vasten olen päättänyt nauttia niistä, olen harvoin täydelleen voinut sitä tehdä, en ainakaan niin kuin niiden tarjoutuessa itsestään. Kun aurinko sitten oli mennyt mailleen, ja taivaan purppura oli kadonnut tai vaihtunut yön pimeään, jonkun tähden siellä täällä tuikahtaessa esiin, kävi niin, että me molemmat, sekä kyytimieheni että minä itse, nukahdimme. Vuode ei ollut kaikkein mukavimpia, mutta uni ei aina kysy paikan mukavuutta. Olen nähnyt henkilöitä, jotka ovat nukahtaneet satulassa istuessaan ja nukkuen jatkaneet matkaansa suistumatta alas. Näin uneen vaivuttuamme, oli hevosemme ainoa valveilla oleva koko seurassa. Enpä tiedä mikä lie ollut syynä, sekö, ettei hevonen ymmärtänyt tähtein mukaan ohjata kulkuaan oikein, vai se, että sekin tahtoi päästä nukkumaan ja sentähden halusi päästä kotiin. Oli miten oli, mutta ympäri se vaan oli kääntynyt ja oli herätessämme verkallensa kulussa takaisin Vuonniseen, sensijaan, että olisi mennyt Jyvälahtea kohti. Heti herättyään mies tuuppasi minua kylkeen ja kysyi: 'missä nyt ollaan?' Omituinen minulle tehty kysymys, sillä kaikkein vähimmän olin nyt valmis vastaamaan siihen muuten kuin että luultavasti olimme Ylä-Kuittijärven jäällä, sillä huomasinhan heti, ettemme olleet sen alla. — Mutta on luonnollista, että se, joka yhdessä seikassa luulee olevansa toista huonompi, usein sellaisessakin seikassa, jonka paremmin tietää, kysyy toiselta neuvoa. — Hänen neuvottomuuttaan ei kuitenkaan kestänyt kauan. Käännyttyään moneen kertaan ja useilta tahoilta tarkasteltuaan tunnettuja tähtiä hän huomasi hevosen tuumat ja käänsi sen toiseen suuntaan. Sen jälkeen hän ei enää nukahtanut, vaikka minä taas taisinkin hiukan torkahtaa."
Vielä seitsemännelläkin retkellään Lönnrot kävi Vuonnisessa, tällä kertaa yhdessä Cajanin kanssa. He tulivat silloinkin Lonkan kautta. Lönnrot itse ei tästä käynnistä mainitse, mutta Cajanin päiväkirjassa siitä on seuraava tieto:
"Vuonniseen tulimme noin k. 3 j.p. — Vatiera Onufreissa. Sinä iltana ei mitään, kun nukkumaan. Pyhänä 23 (lokak.) j.p. kävimmä toisissaki taloissa, katselimma tyttärien ja poikien kisoja, pakasimma kokouneien urohien kera, laulomma Kalevalata, ja menimmä sitte maata. Maanantai aamuna saattausimma Yläkuittijärvitse Jyväslahteen."