SUOMENNIEMEN POIKKI VIENAN KARJALAAN.
Huolta ei ollut muusta kuin säästä. Huhtikuu oli vasta alkanut ja oikeastaan olisi täällä pohjoisessa vielä pitänyt vallita vankka talvi. Mutta kevät olikin tullut tavallista aikaisemmin. Sää oli niin leutoa, että junassa saattoi kaiket päivät istua avoimissa ikkunoissa, aurinko paahtoi, lumet sulivat virtanaan lämpöisen tuulen leyhytellessä, rautatien kahden puolen kohisivat ojat nietosten keskellä tulvaisina koskina. Pohjanmaan niityt ja suot lainehtivat järvinä ja metsissäkin kiilti joka puolelta tulvaveden pinta. Se oli sanomattoman suloista, rintaa sykäyttelevää, mutta tiemme se uhkasi nostaa pystyyn jo Oulussa. Jos rekikeli kesken meni, niin ei ollut ajattelemistakaan, että suurine kuorminemme pääsisimme tiettömään Vuokkiniemeen, ei ainakaan ennenkuin Oulujoella tervaliike alkoi.
Lunta oli kuitenkin vielä Oulun seuduilla suojaisemmissa paikoissa, ja toivoimme kelin ylämaassa parantuvan. Yöt olivat toki enimmäkseen selkeät ja aamulla olivat tiet jäässä. Muuan Hyrynsalmen kauppias, jonka seuraan Oulussa lyöttäysimme, vakuutti lumesta ei olevan puutetta, kunhan vain päästäisiin ensimmäiset taipaleet. Ja niin lähdettiin perältäkin matkaan kaupunkilaisella hevosella ja kokeneen ylämaanmiehen seurassa. Mutta kun maantiet kuuluivat olevan aivan sulina Utajärvelle saakka, niin oli ajettava Oulujokea, vaikka kelin sanottiin joellakin olevan viimeisillään.
Ja niin sen seuraavana aamuna varhain huomattiin olevankin. Ajoimme aluksi Merikoskea, joka sillä paikalla on pohjia myöden jäässä, epätasaista ja kuoppaista. Siellä täällä alkoi vesi jo vallata uomaansa takaisin, pulisten mustissa sulan silmissä. Toisin paikoin jäätikkö oli onttoina holveina, mutta ei auttanut, yli piti ajaa, jos mieli matkaan päästä. Valtaväylä oli aivan sulana, ja toisin paikoin kulki tie pelottavan läheltä sitä. Rautatiesillan alla oli vain parin sylen levyinen kaistale jään syrjää ja silläkin tie niin pahasti kaltto, että jaksaisimmeko pitää kuormia tiellä? Hevoset astuivat varovasti, peläten mustaa sulaa, ja joka mies seisoi jännitetyin mielin reen jalaksella painamassa, etteivät kuormat päässeet jokeen luiskahtamaan. Mutta kaikkein arveluttavin paikka oli sillan yläpuolella syvässä virrassa. Siinä täytyi ajaa jääkannaksen poikki, joka tuskin oli muutaman sylen levyinen; kahden puolen oli sulia reikiä, joissa vesi pulppuili. Yli päästyämme kunnialla jäimme hetkeksi henkeämme vetämään, sillä siinä oli ollut vähällä lyhyeen katketa matka ja humahtaa kallis kuormamme Vellamon saaliiksi. Se olisi mennyt pohjaan kuin kivi. Onneksi oli yöllä sen verran pakastanut, että tien paikka kantoi. Muutoin olisimme siihen jääneet, pudotelleet olivat jo joku päivä aikaisemminkin hevosiaan.
Mutta sitten olikin pahin voitettu. Jokea ajoimme vain runsaan puolen penikulmaa ja nousimme sitten maalle. Olisi ollut liian uskallettua ajaa jokea pitkin Muhokselle ja siitä Muhosjokea edelleen, sillä tämä pieni joki kuuluu olevan niin petollinen keväällä, että tulva melkein vie jään jalkain alta. Poikkesimme sen vuoksi Maikkulan kohdalta joen pohjoiselle rannalle ajaaksemme erästä oikotietä, joka metsäin ja soitten poikki kulkien yhdytti maantien vasta kaukana Itämaassa ja hyrynsalmelaisen matkatoverimme tiedon mukaan oli vielä kyllin luminen — ellei tulva jo ollut soille ennättänyt.
Metsissä huomasimmekin olevan lunta viljalta, mutta pahoin oli tie jo pehminnyt, jalan täytyi ajaa koko matkan, ja hyrynsalmelainen kertoi kokemuksestaan arveluttavia juttuja, mimmoista ylämaissa matkustaminen on keväällä. Jokaiselta vastaan tulijalta kysyttiin teitten tilaa ja vastaukset häälyivät niin kahden vaiheilla, että ne vain lisäsivät jännitystämme.
Tie oli kai ollut talvellakin huononlaiseksi ajettu raskain kuormin, nyt se oli vieläkin vaikeampi. Kun matkamme kulki melkein suoraan itään päin, niin oli vasen puoli tiestä, johon päivä paistoi, sulanut paljon enemmän kuin oikea ja tie siitä käynyt kaltoksi, niin että korkeata kuormaamme täytyi kaiken aikaa hoitaa kaatumasta. Metsässä nykäisi tuon tuostakin paljastunut juurakko tai risu, katkennut vesa arkkujamme, ja kaiken aikaa täytyi miesten keikkua milloin toisella, milloin toisella jalaksella, ettei kuorma kaatuisi.
Tuli vastaan matkamiehiä, jotka varottivat Sankilan takana olevasta ojasta, se kun jo oli ylipuolisten soitten vesiä tulvillaan. Talossa, johon poikkesimme, isäntä kehotti kiertämään ojan ajamalla hänen halkotietään.
Ensimäisessä vesipaikassa kuorma horjahti syvään vasemmalle jalakselle, mutta ei päässyt kaatumaan, kun ennätimme hypätä oikealle. Jälkimäisessä, kauppiaan reessä, hääräsi neljä miestä oikealla jalaksella, työntäen peräänsä ulospäin, minkä sitä suinkin riitti, jotta reki pysyi tasapainossa. Kauppiaan kuormassa oli joltinenkin määrä sokereita, joita oli varjeltava kastumasta. Hevosen jaloissa pyrysi vesi, niin ettemme siitä nähneet muuta kuin rinnan ja pään. Onnittelimme toisiamme toisella rannalla, kun oli onnellisesti yli päästy, ja lähdimme edelleen ajamaan. Mutta vasta kotvan kuluttua tulikin se halkotie, josta isäntä oli puhunut, ja pahin vesipaikka olikin siis vielä edessä. Eikä tarvinnut kulkea kuin satakunnan syltä, kun tapasimme ojan, jossa ryöppyi vettä vaikka uida. Ei ajattelemistakaan, että siitä olisi yli päästy kuormain kastumatta, jonka vuoksi poikkesimme isännän neuvomalle halkotielle. Se johti metsästä aavalle suolle. Talvikeleillä jäätynyt tienselkä petti joka askelella, milloin toisen, milloin toisen jalaksen alla, ja siitäkös nyt alkoi hoivaaminen, sillä kahden puolen oli suolla lumen alla pohkeisiin saakka vettä. Mutta miten hikoilimmekin ja ponnistelimme, eräässä kohdassa kuorma väkisinkin ryösti ja kaatui tieltä lumeen ja veteen. Ja siihen se jäi kyljelleen. Tie oli kupera kuin sian selkä ja onnella, hevonen jos vähänkään ponnisti, niin upposivat jalat kohvan läpi. Se hätääntyi, riuhtoi, rehki, oli riisuttava valjaista, ettei kuorma selälleen kääntyisi vajottavaan hyyhmään. Kovin nyt olimme pahalla mielellä. Mikä neuvoksi? Kiire olisi ollut, sillä soille, jotka olivat aavoja kuin selkävedet, paistaa hellitti aurinko puhtaalta taivaalta ja lämmin etelätuuli hautomistaan hautoi lunta, vesi kohosi lumen alla yhä korkeammalle ja alavammat paikat uhkasivat pian olla niin tulvillaan, ettemme pääsisi eteen emmekä taaksepäin. Ei ollut muuta neuvoa, kuin sitoa hevonen suon ränkkyyn ja kuusin miehin lähteä kuormaa vetämään. Yksi hoiti aisoista, toiset vetivät sivuilta, pari miestä takaa työnsi, valmiina hyppäämään kannakselle, milloin jalaksen jälki petti ja painava reki pudota humahti toiselle tai toiselle puolelle. Siinä ei saanut säästää voimiaan eikä vaatteitaan. Kesken huutoa ja rehkinää paiskasi kuorma kyytimiehemme suulleen ojaan, josta hän nousi ylös märkänä kuin uitettu koira. Taas vedettiin parikymmentä syltä, raskaasti hinattiin, hikoiltiin, hoivailtiin, sotkettiin, rämmittiin… tuli poikittainen oja eteen. Se ei näyttänyt pahalta, mutta kohvapa petti ja pari miestä pullahti vyötäisiään myöden kohvan alla solisevaan veteen. Mutta saatiin kuin saatiinkin kuorma ojan poikki toiselle puolelle, jossa tie oli kuivempaa ja pohja piti, ja siihen se toistaiseksi heitettiin. Kauppiaan kuorma oli vielä toista vertaa raskaampi, ja sen vuoksi päätettiin lopultakin yrittää, eikö sitä saataisi hevosella kulkemaan. Ojalle saakka se saatiinkin onnellisesti, mutta siinä pohja petti ja ravakka hevonen suistui lumen ja jään läpi alusvesiin niin syvälle, ettei näkynyt kuin päätä ja häntää. Se oli päästettävä valjaista ja kuorma kongilla väännettävä ojasta. Mutta yli saatiin kuitenkin molemmatkin, ja toisella puolella saatoimme panna tupakaksi ja levähtää siinä tiedossa, että pahimmasta oli päästy. Kaivettiin matka-arkut esiin ja vaihdettiin kevätahavassa aavalla lumisella suolla vaatteet ihokkaita myöten.
Mikähän tässä niin riemastutti meitä? Seikkailu tietysti, jommoista varmaankaan ei satu Etelä-Suomen teillä. Ja ihana säteilevä päivä, hehkuvan sininen taivas, puhtaat värimehuiset metsänrannat, soiden valkeat hohtavat selät ja salmet, pyhä kevät, tunto siitä, että oltiin suuressa luonnossa, ja ajatus, että juuri näillä kevätkeleillä oli ennenkin kuljettu samoilla asioilla siihen samaan maahan, johon matkamme piti.
Tämä taival heitti meidät rautatienykyisyydestä luonnontalouden alkuperäisiin oloihin.
Kuormaa täytyi soilla edelleenkin hoivata kuin juopunutta ja metsissä niinikään. Mutta vedestä ei enää ollut hätää. Maa alkoi aaltoillen nousta ja lumi yhä lisääntyä. Sitä oli Puolangan mailla niin runsaasti, että talvitie oli vain kuin kova silta syvän, pehmeän lumen päällä. Niinkauan kuin tämä silta kestää, ei ole hätää, mutta kun se läpeensä suojaa ja alkaa pettää hevosen jalkaa, "polantaa", kuten täällä päin sanottiin, silloin on kulku aivan mahdotonta. Jos tämä tapahtuu äkillisellä suojalla pitkällä erämaan taipaleella, ei ole matkamiehellä muuta neuvoa kuin ajaa tien viereen odottamaan joko pakkasta taikka lumen sulamista ja hiihtäen käydä kylissä hakemassa ruokaa itselleen ja hevoselleen. Näin meille toisesta reestä kerrottiin.
Alakuloisia, autioita maisemia olivat ne suot, metsämaat ja rimpirantaiset erämaan järvet, joitten halki talvitie kulki. Harvassa oli taloja ja harmaantuneita, vanhanmallisia sydänmaan kyliä, joissa jäykkäluontoinen, suora pohjalainen kansa asui laajoja maitaan ja poltteli tervojaan.
Olemme tottuneet pitämään näitä maita köyhimpinä nälkäperukoinamme, ja köyhyyttä siellä varmaan onkin ja monasti siellä syödään olkea ja petäjää; mutta on toisia vielä paljon köyhempiä, joille tämä maa kelpaa kerjättäväksi. Taipaleella tuli nyt vastaamme heidän kuormiaan, pieniä hevosia ja reslarekiä, joista tirkisteli nuorta ja vanhaa naamaa kirjavien rääsyjen keskeltä. Ei erottanut, mikä oli vaatetta, mikä resuista pussia tai muuta ryysyä. Kauaakaan ei tarvinnut puhutella näitä matkamiehiä, ennenkuin huomasi, mitä väkeä he olivat: Vienan karjalaisia vaimoja ja lapsia, jotka miesten kierrellessä Suomessa kaupoilla ja leivän loputtua olivat lähteneet nälkäkuolemaa pakoon. Niitä kulki paljon semmoisia kuormia, ja inhimillisyyden nimessä täytyi talvitien varressa olevain talojen auttaa edes taipaleen poikki ja antaa hevoselle heiniä, rahvaalle ruokaa, minkä varoista riitti. Ja vaikka nämä mieron kiertäjät ehkä saivat monessakin talossa kuulla tylyn vastauksen, niin luulen kuitenkin, että heitä koetettiin auttaa kyvyn mukaan, ainakin sen verran, että pääsivät lähemmäksi merimaata, jossa ovat varakkaammat eläjät. Toisissa taloissa heitä autettiin auliudella, joka herätti kunnioitusta niitten harmaita seiniä ja lahonneita, vinoon vääntyneitä pieliä kohtaan.
Edellinen vuosi oli rajan takana ollut täydellinen katovuosi, hätä oli suuri eikä ulkoa päin apua vähääkään. Itkulla ja säälittävillä seikoilla nämä matkamiehet kuvailivat kotoista puutettaan, ja näissä valituksissakin esiintyi heidän puheenpartensa runous ja kielensä kuvarikkaus. Ja vaatteiden huonoutta häikäisi näkemästä outo ihmetyttävä punavärien runsaus.
Mutta näissä mieron kiertäjissäkin oli varakkaampia ja köyhempiä. Kaikilla ei ollut hevosta, jolla kiertää apua anomassa, vaan moni sai kulkea jalan, rämpiä penikulmia pitkät taipaleet henkensä edestä. Moni oli niin huono, että oli matkalla sortua. Oli eräältäkin taipaleelta löydetty pieni tyttö, jonka voimat olivat matkalla pettäneet. Hän oli vaipunut tielle, josta kaupungista palaavat matkamiehet olivat hänet löytäneet jäätävän unen horroksista, tunnottomana nostaneet kuorman päälle ja tuoneet taloon. Siellä oli tyttö vironnut lämpöisessä pirtissä ja silmät auki saatuaan ja hyväntahtoisia ihmisiä ympärillään nähdessään paikalla puhjennut semmoiseen ilomielisyyteen, että Puolangan vakaat emännät sitä vielä meillekin kertoivat ihmettelevällä heltymyksellä.
Niin, vaikka ensimmäinen tervehdys oli niin säälittävän köyhä, oli siinä kuitenkin samalla omituista rattoa. Meistä tuntui, että näiden lumien, salojen ja soitten poikki ajoimme kohti maata, jolla kaikkien kohtaloiden kovuudesta huolimatta yhä vielä lepäsi ammoisen ilon rusotus. Sanotaan, että soitto on suruista tehty, ja suruja tällä kansalla varmaan on ollut riittävästi runsaihinkin runoihin. Mutta nyt käsitimme, että vaikka soitto on suruista tehty, elinvoiman se on saanut ilon sykkivällä povella. Kun saavuimme Latvajärveen ja siellä silmä vesissä kerrottiin, ettei kylässä enää ollut muuta syötävää kuin hienonnettuja pahnoja, niin väjyi kuitenkin toisessa silmässä ilo, emmekä säälistämme huolimatta tunteneet samaa synkkää masennusta, jonka moinen tieto muualla herättää. Kohtalon kovuus ei ole murtanut Karjalan kansan mieltä. Se on köyhyydessäänkin vielä rattoisa ja viehkeä. Se on yhä runollinen ja maire. Kovan onnen kohdatessa se lohduttaa itseään iloisella mielellään… Runo on kuin onkin ilon lapsi, joka murheestakin luo elähyttäviä voimia.
Kun lähestyimme Puolangan kirkkoa, muuttuivat seudut korkeammiksi ja kirkolla vaikuttavaksi vaaramaisemaksi. Kelit alkoivat täällä olla hyvät, lunta oli liikojakin, valkoisina hohtivat kukkulat ja metsäaukiot vastasivat vielä kylmästi kevätauringon hyväilyyn. Hiihtomiehelle siellä olisi ollut mainiot maat, mutta meidän matkamme piti selänteiden poikki yhä vain idemmäksi. Maantie, jota nyt ajoimme, kohosi korkealle vaarain päälle, ja niiltä avautui näköaloja yhä etäisemmille vaaroille. Näkyivät Äylövaarat, Tuomivaarat, Paljakat, Isovaarat ja monet muut, joitten kansa mainitsi saavan syksyllä niskaansa aikaisemmin lunta kuin syvät alamaat. Kun vaarat lumettuvat valkoisiksi, vihmoo Puolangan kirkolla vielä vettä. Ja niillä sataa lunta vahvemmalta kuin alamaissa ja ankarain tuulien keralla. Talot, joita oli selänteillä, olivat yhä vielä valtavien kinosten peitossa.
Tuulen alla saattoi kinoksilta astua huoneitten katolle, tuulen puolella maa oli paikoin paljaana. Suotta ei näitä maita mainittu talven pesiksi jopa hamassa Karjalassa saakka. Tiellä oli melkein mahdoton päästä vastaantulijan ohi, tien sivussa tuskin hevosen jalat pohjasivat.
Erään vaaran takaa avautui eteemme synkkiä saloja sepäävä syvänne, jonka pohjalla Kiannan vedet juoksevat Oulujärveä kohti. Metsäin yksinäisyydestä erotti Hyrynsalmen kirkon monien sudenvirstain päässä, ja sinne kääntyi tältä kantavalta ja kauniilta näköpaikalta matkatoveriemme tie. Me jatkoimme edemmäksi, kohti tummia kankaita ja korpia, joita Kiannan puolesta siinti. Lumi tuntuvasti väheni alemma laskeutuessamme, mutta maisema muuttui vielä yksinäisemmäksi. Vihdoin saavuimme Ämmän ruukille, entiselle tehtaalle, jonka säilyneissä asuinrakennuksissa metsänhoitaja piti kestikievaria — saadakseen joskus nähdä ihmisiä.
Kaukana olimme, mutta edemmäksi piti matka. Vielä oli sydänmaita kulkevaa talvitietä yhdeksän penikulmaa Vuokkiniemen kirkolle. Ajoimme kappaleen Kiantajärven alakuloisia selkiä, saavuimme Haukiperään, sieltä Parvalan kylään, joka on korkealla vaaralla, halliten näköalallaan Vuokin vesiä, ja aloimme nyt olla lähellä maanrajaa.
Moniaan yksinäisen metsäjärven jäällä ajoimme rajan poikki. Vaikka olimme omalla puolella kulkeneet niin laajoja erämaita, niin pisti kuitenkin heti rajalla silmäämme korkean metsän ja jykeväin latvain rikkomaton piiri. Täällä kasvoi honka toisensa vieressä metsiköissä, joita ei vielä milloinkaan ollut tukkilainen harventanut, rosoisia, iänikuisia puita, jotka tervehtivät meitä vanhain laulajain ajoilta saakka, ehyet järvenrannat viitoineen, jokivarret pensaikoineen, puhdas luonnonrauha, joka vaipui unohtumattoman syvälle mieleen. Jonkun toisenkin kauniin salojärven jäätä ajoimme, mutta enimmäkseen oli tien sivussa vanhaa harvaa, kulonpolttamaa kangaspetäjikköä, kunnes ylämaa lähempänä edessäpäin olevia vesistöjä mäin ja jokilaaksoin alkoi aleta Kuittijärviä kohti.
Muutaman alamaan laidassa laskimme äkkiä helisevin aisoin keskelle pientä kylää, josta emme kuitenkaan ennättäneet muuta nähdä kuin sanomattoman viheliäisiä hökkeleitä, ryysyisiä lapsia ja haukkuvia koiria, ennenkuin se jo jäi taaksemme. Se oli pieni Vasovaara, jota emme tienneetkään, runonkerääjät kun eivät näytä siellä käyneen sen syrjäisyyden vuoksi. Se jäi meiltäkin, alamäki oli liian hyvä, eikä myöhemminkään se sopinut matkoihimme, mutta mielipahalla myöhemmin ajattelimme, että sieltä ehkä olisimme löytäneet jotain uutta.
Tulimme suolta suuremmalle järvelle, jonka poikki ajoimme, ja toisella rannalla oli edessämme Latvajärvi, Vienan Karjalan runokylistä kuuluin, Arhipan ja hänen poikansa Miihkalin koti.
Latvajärven talot olivat suuremmat, mutta huutava hätä oli täälläkin vastassa joka kujalla. Luultiin rahan ja viljan jakajia tulleen Suomesta. Jos minkä talon kohdalle pysähdyimme, paikalla kokoontui ympärillemme kerjäläisiä ja sairaita apua pyytämään, ja huoleti saattoi uskoa, että ne kaikki olivat hädän alaisia. "Ei ole kuin tuli ja vesi", oli eräs Venehjärven mies matkalla sanonut omasta kylästään, ja Latvajärvessä sanottiin, että tuskin saisi koko kylästä kilon verran jauhoja kokoon. Syötimme kuitenkin kylässä ja kävimme tervehtimässä vanhaa sokeata Miihkalia, joka meille ennätti jonkun runonkin laulaa. Mutta kiirehdimme sitten edelleen, koska aikomuksemme oli vasta kesällä viipyä Latvajärvessä kauemminkin. Ennenkuin kuitenkaan pääsimme kylästä lähtemään, saavutti meidät tanhualla juosten nuori nainen, joka itkien pyysi meitä parantamaan lapsensa silmän. Hän näytti sen, koko toinen silmä oli yhtenä märkäpesänä, emmekä luulleet sille apua enää olevan, kehotimme häntä kuitenkin, ettei siihen mitään muuta panisi, kuin hautoisi keitetyllä haalealla vedellä. Hän oli leipiä uunista ottaessaan kääntänyt hiilihankoa, lapsi oli seissyt takana ja kuuma hanko oli sattunut sen silmään. Sitä oli parannettu manauksilla — olihan näillä seuduin parhaat loihtujen osaajat — oli koetettu jos minkälaisia kotirohtoja, mutta niistä se oli vain yhä pahentunut, eikä silmää enää näkynytkään märän keskeltä. Kun syyskesällä palasimme Latvajärveen, niin kysyimme samalta vaimolta, miten lapsen oli käynyt. Silloin hän hymyillen vastasi, että silmä oli aivan terve. Kysymme, eikö siihen oltu mitään muuta käytetty, ja vähän epäröityään hän häveliäästi vastasi: "Ka paninhan mie nännistäni maitoa." Niin avuton on sikäläinen rahvas taudin sattuessa. Lähin lääkäri asui Vienanmeren Kemissä, jonne oli matkaa lähes kolmekymmentä penikulmaa.
Toisen päivän illalla siitä, kun olimme lähteneet Ämmän ruukista, saavuimme Vuokkiniemen kirkonkylään. Se on melkoinen ja laajalle hajaantunut kylä, kylän keskitse kulkevalta harjulta avautui näköala Ylä-Kuittijärven selälle. Olimme siis vihdoin, poikki Suomen ajettuamme, kaikki tiet päähän kuljettuamme, maanrajan toiselle puolen tultuamme, saapuneet niille maille, joilta Kalevalan varsinainen runorunko on saatu ja saatu paras osa niistä lauluistakin, joilla tämä runko on täytetty. Se maa on kolmen Kuittijärven ja niitten latvavesien ympärillä. Taaksemme olivat jääneet Latvajärvi, Kivijärvi, Venehjärvi ja Tshena, tässä oli Vuokkiniemen kirkonkylä, Ylä-Kuittijärven pohjoispäässä oli Vuonninen, edessäpäin Keski-Kuittijärven varrella suuri Uhut ja moniaita pienempiä kyliä, ja molempien Kuittijärvien välillä, kapealla kannaksella Jyvöälahti. Siinä Kalevalan klassillinen maa! Jyvöälahteen olimme päättäneet aluksi asettua, perehtyäksemme yksillä paikoilla rahvaaseen ja suunnitellaksemme vastaisia töitämme.
Vuokkiniemen kirkonkylässä piankin huomasimme, ettemme sentään olleetkaan tulleet aivan maailman loppuun. Siellä oli useita melkoisia ja hyvin rakennettuja taloja, ja varsinkin oli kestikievari sekä maalattu että mukavasti sisustettu ja puhtaus moitteeton. Saatiin kahvit, teet mitä parhaat, ruokaa monenlaista, talossa oli hyvin varustettu kauppapuoti, vuoteissa höyhenuntuvat, akkunoissa uutimet. Isäntä, kookas parrakas karjalainen, oli kulkenut laajalti Suomennientä, tunsi monet kaupungit ja oli monessa paikassa puotia pitänyt. Samalla kun kaikki oli niin uutta ja "Venähen mallista", oli siis paljon liittymäkohtia omankin maan oloihin. Eikä vaikutusta suinkaan pahentanut sekään, että talossa oli niin solakka siro Karjalan impi, joka punainen nauha otsallaan, oman puolensa värikkäässä puvussa, keveästi liikkui sillan liitoksilla ja esiintyi sillä ujoudella ja sulolla, joka on Karjalan immelle ominaista. Kuta enemmän Tatjanaa katselimme, sitä paremmin tunsimme rupeavamme viihtymään.