OLAUS MAGNUS.
Olaus Magnuksen kartasta ja maantiedeteoksesta hänen aikalaisensa saivat ensimäisen seikkaperäisen ja enimmäkseen entistä oikeamman käsityksen Pohjolan maista ja kansoista; jälkimaailmalle ne ovat arvokkaat lähdeteoksina, jotka monesta erehdyksestä ja harhaluulosta huolimatta luovat paljon valoa niin kauan vaillinaisesti tunnettujen, vaikka historiassa kylläkin tehokkaasti esiintyneitten Pohjoismaitten oloihin Uuden ajan alulla.
Olaus Magnuksen elämänvaiheet.
Olaus Magnus Gothus — lisäys Gothus oli hä nen itsensä antama ja vakinaisesti käyttämä — oli syntynyt Linköpingissä v. 1490 ja oli kaksi vuotta nuorempi kuin veljensä, Upsalan arkkipiispa Johannes Magnus. He olivat murrosajan lapsia ja sen kovien kohtaloiden alaisia; kiintymys katolinuskoon, jossa he olivat kasvaneet, pakotti heidät viettämään loppuikänsä kaukana vieraalla maalla ja siellä maanpaossa valmistamaan teokset, joilla he saavuttivat kunniasijan isänmaansa tieteen historiassa.
Olaus kävi Vesteråsin tuomiokirkkokoulua, lähti sitten Saksaan ja oleskeli sikäläisissä yliopistoissa 1510—1517 opinnoitaan jatkamassa; ulkomailta palattuaan hän oli Upsalassa ja Linköpingissä kanonikkona. V. 1518 paavin lähettiläs Arcimboldus lähetti hänet Skandinavian pohjoisosiin ehkä rahoja paaville keräämään ja aneita myymään, sekä, hänen oman ilmotuksensa mukaan, taistelemaan luterilaista harhaoppia vastaan, jota niemimaan pohjoisosissa jo oli viljalta. Matka kävi paljon tärkeämmäksi varsinaista tarkotustaan sen kautta, että tämä reaktsionarinen hengen mies sillä tutustui Ruotsin ja Norjan syrjäisempiin osiin, jopa kävi suomalaisenkin asutuksen alalla ja siten sai palavan harrastuksen ja paljon näköaloja ja tietoja suuren teoksensa kirjottamiseen. Hän ei tyytynyt synneistä päästämään ja uutta uskoa vastaan saarnaamaan, vaan kaikkialla kokosi maantieteellisiä ja kansatieteellisiä aineksia teoksiaan varten, keskiaikaiseen henkeen kirjottaen muistoon kaikki kummitusjututkin, mitä hänelle kerrottiin: tämä viimeksi mainittu epätieteellinen harrastus tosin oli omiaan vähentämään hänen teoksensa tieteellisyyttä, mutta jälkimaailmalla ei ole syytä häntä siitä moittia.
Pohjois-Ruotsissa ei ollut teitä, ratsain täytyi sen vuoksi matkaa tehdä, tavaroita joko hevosenselässä kuljettaen tai reellä vedättäen, mutta monta taivalta voitiin veneelläkin kulkea. Olaus kertoo laskeneensa jokia haapioilla (haapar), jotka olivat pitkiä, ilman nauloja koottuja ja hyvin kevyitä aluksia. Hän lausuu muun muassa eräästä jokimatkastaan: — — »Ja siihen määrään hataralle puutekeleelle minun täytyi yleisiä asioita ajaessani luottaa henkeni ja menestykseni; ja sitä kamalampi oli matka, kuta enemmän rannoilla näkyi merkkejä siitä, että veden voima oli jo tuottanut monelle ihmiselle surman.»
Olaus kävi sitten tunturien poikki Norjassa. Hän kuvaa vilkkaasti matkaa vuoristossa. Norjassa, jossa hän oleskeli vuosina 1518—1519, hän teki merimatkan ja näki koottavan ambraa. Norjan rannikon asukkailta hän sanoi kuulleensa paljon juttuja merikäärmeistä ja muista kummista; sitä paitsi hän hankki tietoja rannikon talvikalastuksesta, valaanpyynnistä, traanin ja suolan valmistuksesta y.m. Palattuaan Ruotsiin hän jatkoi matkaansa pohjoista kohti ja saapui 1519 juhannuksen aikaan Tornioon, jossa hän näki lohenpyynnin ja paikkakunnan suuren kauppaliikkeen. Hän kertoo sinne tulleen Venäjän rajan takaa kauppiaita, jotka taipalien poikki kantoivat veneensä olallaan. Lappalaisia ja suomalaisiakin hän siellä näki. Torniosta, jonka latitudin hän ilmottaa 82°:ksi, hän vielä kulki arvionsa mukaan neljä asteväliä pohjoisemmaksi ja kävi siten ehkä Pellossa saakka, jota tarkottanee hänen kartassaan nimitetty »Pele.» Matka luultavasti tapahtui mennen tullen veneellä pitkin Tornion jokea. Syksyllä 1519 Olaus palasi Upsalaan pitkältä matkaltaan. Hän itse väitti sillä kulkeneensa 4860 italialaista penikulmaa (lähes 9000) kilometriä, mutta tämä tietysti oli suunnatonta liiottelua.
Ruotsissa olivat levottomat ajat. 1520 Olaus näki Tukholman verilöylyn. Kustaa Vaasan noustua valtaistuimelle nimitettiin verilöylyssä surmansa saaneiden sijaan uusia piispoja — Johannes Magnus muun muassa Upsalan arkkipiispaksi — ja Olaus lähetettiin v. 1524 Roomaan hankkimaan paavin vahvistusta näille nimityksille. Hän ei sen koommin Ruotsiin palannut.
Hän matkusteli seuraavina vuosina laajalti Europan maissa, ja nämä matkat laajensivat suuresti hänen maantieteellistä näkökantaansa ja tietojaan. Kuningas Kustaa Vaasa antoi hänelle useita valtiollisia toimia, joista tärkein oli kauppaliitosta keskusteleminen Hollannin kanssa. Sitten hän kävi Puolassa neuvottelemassa avioliitosta Kustaa kuninkaan ja Puolan kuninkaan Sigismund I:sen tyttären välillä: tällä matkalla hän (v. 1528) muun muassa kävi Bochnian ja Vieliczan suolakaivoksissa. Mutta kun samoihin aikoihin Ruotsissa tapahtui uskonpuhdistus ja v. 1530 Olauksen koko omaisuus otettiin takavarikkoon ja häneltä riistettiin Ruotsissa kaikki kirkolliset toimet, niin menetti hän yhdellä iskulla sekä maansa että toimeentulonsa. Olausta samoin kuin hänen veljeänsä Johannestakin syytettiin yllytyksestä katolinuskon palauttamiseksi Ruotsiin, eikä hänen ollut hyvä sen koommin palata kotimaahansa.
Veljekset oleskelivat tämän jälkeen enimmäkseen Saksassa ja Italiassa. V. 1537 he matkustivat Italiaan kirkolliskokoukseen, josta ei kuitenkaan tullut silloin mitään. Seuraavana vuonna he oleskelivat Veneziassa sikäläisen patriarkan vieraina. Tämä vierailu kaupungissa, jossa karttain tekeminen ja maantieteelliset harrastukset vanhastaan olivat niin korkealla kannalla, oli erinomaisen tärkeä Olauksen kirjallisille yrityksille. Hän valmisti siellä suuren merikarttansa, Carta Marinan, joka patriarkan kustantamana ilmestyi painosta v. 1539. Johannes Magnus kirjotti Veneziassa valmiiksi molemmat historiateoksensa, jotka kuitenkin vasta hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin painosta.
Veneziasta veljekset Magnus v. 1541 matkustivat Roomaan; Johannes oli niin sairaana, että hän vain vaikeasti kykeni matkan tekemään. Jo v. 1544 hän Roomassa kuoli ja Olaus nimitettiin veljensä jälkeen Upsalan arkkipiispaksi, sillä paavi nimitti Ruotsiin, samoin kuin muihinkin epäuskolle menetettyihin maihin, edelleenkin piispoja, vaikka nämä nimitykset olivatkin vain kirkollisia arvonimiä ilman vastaavaa tuloa ja vaikutusalaa. V. 1545 Olaus oli Tridentin kirkolliskokouksessa, jossa hän muun muassa tapasi Hojan kreivin Juhanan, vanhan tuttavansa. Loppuikänsä hän asui Roomassa kirjallisissa toimissa, kirjottaen siellä elämäkertansa. Hän julkaisi veljensä molemmat historiateokset ja v. 1554 oman kuulun teoksensa Historia de gentibus septentrionalibus (Kertomus Pohjolan kansoista). Olaus Magnus kuoli Roomassa v. 1557.
Carta marina.
Olaus Magnuksen suuri Pohjoismaiden kartta, joka julkaistiin Veneziassa v. 1539, oli enemmän kuin kolmesataa vuotta kateissa, mutta löydettiin 1880-luvulla Münchenin kaupunginkirjastosta. Se on 170 sentim. pitkä ja 125 sentim. leveä ja puulta painettu. Painatuksen kustansi Venezian patriarkka ja tuli se Olauksen tiedon mukaan maksamaan 440 dukaattia, jota ei ole ihmetteleminen, kun kartta on piirretty täyteen taiteellisia kuvia. Olaus sanoi kartan laatineensa siinä tarkotuksessa, että nähtäisiin, kuinka suuri osa kristitystä maailmasta on eronnut katolisesta kirkosta; mutta samalla hänellä kuitenkin oli tieteellinenkin päämäärä, hän tahtoi parantaa Ptolemaioksen kosmografiaa sikäli, että sen kuva Pohjolan maista paremmin vastaisi todellisuutta.
Kun muistamme, kuinka väärät ja vaillinaiset Olauksen edeltäjäin karttakuvat olivat, niin täytyy meidän myöntää, että hän todella piti, mitä lupasi; hänen karttansa on valtava edistysaskel edellisiin verraten.
Sen heikoin puoli on matematinen perustus, asteverkko. Olaus Magnuksella oli vaillinaisemmat käsitykset Skandinavian maitten maantieteellisestä asemasta ja ulottuvaisuudesta kuin hänen lähimmällä edeltäjällään, Zieglerillä. Olauksen kartalla ei ole kuin yksi ainoa oikea latitudimääräys: Elben suistamo. Ziegler laski päivien pituudesta, että Ruijan rannikko oli 70:n ja 71:sen leveysasteen vaiheilla ja osasi siinä oikeaan; mutta Olaus Magnus vakuuttaa, että kesäpäivän pituus Ruijassa on kuusi kuukautta ja sen mukaan määrää Skandinavian pohjoisrannan latitudiksi 90°, s.o. hän luuli Nordkapin jotakuinkin olevan pohjoisnavan vaiheilla, jonka erehdyksen tosin jo olivat tehneet monet aikaisemmatkin kartanlaatijat. Tästä voi arvata, että kartan muutkin leveysmääritelmät ovat kauttaaltaan väärät, ja siitä ehkä johtui, että Olaus Magnus luuli Torniossa käydessään kulkeneensa niin suunnattomia matkoja. Kalmarin latitudi hänen kartallaan on 58° 30'. Upsalan 64° 30’. Viipurin 76°. Asteverkko on suorakulmainen. Mutta vaikka kartassa onkin asteverkko, niin ei kartta kuitenkaan perustu tähtitieteelliselle paikanmääräykselle, vaan samoin kuin portolanot kompassin suunnanosotuksille. Tästä johtuvat muutamat kartan huomattavimmista erehdyksistä. Sitä laadittaessa ei otettu huomioon kompassin poikkeumaa, vaan se on kauttaaltaan piirretty sillä edellytyksellä, että kompassi näyttää suoraan pohjoiseen, ja seuraus siitä oli, että maiden ja merien piirteet kartassa vääntyivät muodottomiksi. Suuressa osassa Europpaa vallitsi siihen aikaan itäpoikkeuma, Ruotsin itärannikolla se lienee ollut noin 10°—15°, v. 1600 vain 5°. Keski-Suomessa kompassineula nykyisin näyttää noin 3° länsipoikkeumaa, Ruotsin länsirannikolla noin 8° länsipoikkeumaa (maamme itäosissa poikkeuma nykyisinkin on itäinen). Jos poikkeuma on samoin suhtein muuttunut meidän maassamme kuin Ruotsissa, niin oli Helsingin seutujen itäpoikkeuma 16:nnen vuosisadan alkupuolella 20°—25°. Kun kartta laadittiin moisten kompassiosotusten mukaan poikkeumaa huomioon ottamatta, niin muuttuivat tietysti rantain suunnat toisiksi, kuin ne todellisuudessa ovat. Siitä saa selityksensä, miksi Skandinavian niemimaan pituussuunta Olaus Magnuksen kartassa on melkein pohjois-eteläinen ja miksi Suomen lahti siinä pistää niin jyrkkään koillista kohti.
»Carta marinan» tärkeimpiä lähteitä ovat olleet 1400- ja 1500-luvulla laaditut purjehdusohjeet; tästä saanee selityksensä sekä se, että kompassin poikkeuma on niin suuresti karttaan vaikuttanut, että myöskin rantain tarkka piirros. On säilynyt esim. Suomen lahdesta vanha merikortti, joka merkillisellä tavalla käy yhteen Olaus Magnuksen kartan kanssa. Kun nämä purjehdusoppaat eivät ulottuneet merenrantoja kauemmaksi, niin täytyi Olaus Magnuksen suusanallisten tietojen ja kulkupuheiden mukaan piirtää sisämaanseudut. Luonnollisesti olivat semmoiset tiedot sangen häälyvät, sen vuoksi ovat varsinkin syrjäiset seudut, kuten Lappi, Suomen niemi ja Vienan Karjala jotenkin umpimähkään kuvatut. Skandinavian maiden esityksessä hänellä oli paljon apua omista matkahavainnoistaan. Muita lähteitä hänellä oli Saxo Grammaticuksen tanskalainen kronikka, josta lienevät m.m. »hiihtolappalaisia» eli »skridfinnejä» ynnä Bjarmeja koskevat tiedot. Claudius Clavuksen kartta ehkä oli Olaukselle tunnettu, mutta paljon enemmän apua hän sai Ziegleriltä. sekä tämän kartasta että kirjottamasta teoksesta — kiertoteitä siis veljensä tietoja. Kaikkien näitten ainesten lisäksi hän oli kerännyt kaikenlaisia legendoja ja taruperäisiä tietoja sekä kulkupuheista että vanhemmasta kirjallisuudesta; meille jo tuttu Brandanus-legendakin on tullut muistetuksi. Kaikki tämmöinen aineisto on kuvilla esitetty; mutta pääosa kartan kuvista koskee kuitenkin vakavampia aineita, luonnontuotteita, elinkeinoja, kauppasuhteita ja valtiollisia oloja. Kuvat olivat omiaan mitä suurimmassa määrin selventämään maailman käsityksiä niistä syrjäisistä, vähän tunnetuista maista, joita Olaus Magnuksen suuri kartta koski. Alinna kartan vasemmassa kulmassa on latinalainen selitys, joka lyhyesti kertoo kartan sisällyksestä kirjainosotusten mukaan, joiden vastakirjaimet ovat kartassa itsessään. Selityksessä muun muassa kerrotaan poron käytännöllisyydestä, Lapin ja Ruijan hiihdosta ja metsästyksestä, susien ja hirvien taisteluista Ruotsin ja Norjan rajalla, majavan elintavoista, Suomen oloista, Moskovalaisten kaupasta, veneenrakennuksesta ja urkkimisesta, ynnä muusta.
Historia de gentibus septentrionalibus.
Olaus Magnus omisti suuren maantiedeteoksensa »Kertomuksen Pohjolan kansoista», Kölnin arkkipiispalle Adolf af Schauenhergille, jonka hän oli tavannut Tridentin kirkolliskokouksessa ja joka silloin oli paljon kysellyt Pohjolan maista ja kansoista, joista ulkomailla niin vähän tiedettiin. Siitä päivästä, sanoo Olaus Magnus, hän päätti koettaa kirjaan koota kaikki, mitä kardinaali halusi tietää, ja omistaa hänelle tämän teoksen. Mutta luultavasti ansion antaminen kardinaalille teoksen synnystä oli vain kohteliaisuudenosotus. sillä teoksen esipuheessa tekijä sanoo, että hän monta vuotta oli sitä valmistellut, ja eräässä aikaisemmassa teoksessa hän ilmottaa jo v. 1539 ruvenneensa »Historiaansa» kirjottamaan. Enimmäkseen se perustuu kirjallisiin auktoreihin, joihin hän järkähtämättä uskoo; ainoastaan paikallisten asiain esityksessä hän on luottanut semmoisten henkilöiden tietoihin, jotka ne paremmin tuntevat. Auktoreista, joita Olaus luettelee, mainittakoon Procopius, Jordanes. Paulus Diaconus, Saxo Grammaticus, Franciscus Irenicus, Albert Krantzius ja Johannes Magnus. »Älköön lukija pahastuko», hän sanoo, »että tähän kirjaan on otettu paljon muiden lausunnolta, sillä minun mielestäni on turvallisempaa esittää vanhain jo ammoin hyväksyttyjä mielipiteitä, kuin pintapuolisesti ja ilman tukea lausua oma mielipiteensä luonnon vaikeasti ratkaistavista salaisuuksista.» Vaikka hänen voimansa ovatkin vähäiset, niin luulee hän kumminkin kuvaustaan kylmästä ja etäisestä Pohjolasta hyväksi ja ansiokkaaksi. Pohjolan historiasta hän kehottaa hankkimaan tietoja veljensä historiateoksesta: hänen itsensä tarkotus on ollut seikkaperäisemmin kuvata Pohjolan maita ja kansoja, joiden ulkopiirteitä esitti hänen v. 1539 julkaisemansa kartta. Teos on jaettu 22 kirjaan ja 778 lukuun. Kirjoista on etenkin toinen maantieteelle omistettu, mutta ensimäisessä, kolmannessa ja neljännessäkin on runsaasti maantieteellisiä tietoja, samoin kuin viidessä viimeisessäkin, jotka käsittelevät Pohjolan eläinkuntaa. Kolmannessa ja neljännessä kirjassa on mieliäkiinnitläviä kansatieteellisiä kuvauksia, esim. Lappalaisista. Kuudennesta kuudenteentoista kirjaan teos etupäässä kuvaa Ruotsin kansaa ja sen sivistyksellisiä oloja. Koko viides kirja, joka käsittelee jättiläisiä ja amatsoneja, ja suuri osa kuudennestatoista, ovat maantieteellis-kansatieteelliseltä kannalta jotenkin arvottomia. Melkein joka luku alkaa koristetulla alkukirjaimella ja 465 lukua on puupiirroskuvin koristettu. Olaus Magnus sanoo itse pitäneensä kuvitusta hyvin tärkeänä, ja monella kuvalla onkin suuri sekä kansatieteellinen että kultuurihistoriallinen merkitys. Kuvat ovat suureksi osaksi samat kuin »Carta marinassa»; toisia on kuitenkin jonkun verran muutettu. Kuka nämä kuvat on alkuaan piirtänyt, siitä ei ole mitään tietoa; mahdollista on, että piirtäjä oli Olaus Magnus itse, sillä Skandinavian pohjoisosiakin esittävät kuvat osottavat melkoista olojen tuntemista, jota varmaankaan ei olisi ollut italialaisella puupiirtäjällä ilman kunnollisia alkukuvia.
»Historia de gentibus septentrionalibus» ei ole yhtenäiseen muotoon valettu kokonaisuus, vaan aine näyttää kasvaneen kirjottajalle ylivoimaiseksi, niin että suuri osa hänen muistiinpanoistaan joutui teokseen semmoisinaan, ilman keskenäistä yhteyttä.
Olaus Magnus käytti lähteinään klassillisia ja keskiaikaisia auktoreita, ja mitäpä muuta hänellä olisi ollutkaan omien havaintojensa ja tietojensa lisäksi. Tuulien luonteen ja syyt hän käsitti Aristoteleen mukaan, matematisen maantieteen oppimestarina hänellä oli Ptolemaios. Kreikkalaisista ja roomalaisista maantieteilijöistä hän käytti hyväkseen varsinkin Strabonia, Caesaria, Melaa, Tacitusta, Senecaa, Pliniusta ja Solmusta: Keskiajan varhaisimmalta ajalta Paulus Orosiusta ja Isidorus Hispalensista, ynnä Procopiusta, Jordanesta ja Paulus Diaconusta. Langobardilaiselta historiankirjottajalta hän muun muassa sai legendan »seitsemästä unikeosta», ja sijotti nämä auktorinsa mukaan »Scritofinien» maan läheisyyteen. Adam Bremeniläistä Olaus Magnus ei tunne, mutta sitä enemmän hän on saanut tietoja Saxo Grammaticukselta, varsinkin Pohjolan vanhoista sankareista ja jättiläisistä. Skolastikoista ovat etenkin Albertus Magnus ja Beauvaisin Vicentius olleet Olauksen tiedonantajia, renessanssiajan tieteilijöistä muiden mukana Pietari Martyr ja italialainen Paulus Jovius, joka julkaisi jotenkin seikkaperäisen Venäjän maantieteen tietojen mukaan, joita hän Roomassa sai venäläisiltä diplomateilta. Puolalainen historioitsija Mechovius oli toinen Itä-Europan asioista tietoja antava auktori; nämä molemmatkin auktorit jo tiesivät, ettei Rhiphaelaisia vuoria ollut olemassakaan. Saksalaisista uudemmista auktoreista Olaus Magnus käytti varsinkin Franciscus Irenicusta, Jaakko Ziegleriä ja Albert Krantziusta. Ensiksi mainittu oli julkaissut Saksanmaasta suuren kokoomateoksen, joka ei kuitenkaan sisällä Pohjolasta paljoakaan asioita. Ziegleriltä Olaus sitä vastoin on saanut paljon apua; muun muassa ovat häneltä lainatut kuvaukset Lappalaisista. Krantzius taas oli erästä teostaan varten käyttänyt paljon Bremenin Adamin teosta, lähdettä mainitsematta, ja siitä Olaus kiertoteitä sai Adaminkin tietoja, vaikka tämän kirjailijan omat teokset näyttävät olleen hänelle tuntemattomat.
Olaus Magnuksen »Historiasta» julkaistiin useita painoksia, sekä täydellisiä että lyhennettyjä, ja se käännettiin monelle kielelle, kuten ranskaksi, italiaksi, hollanniksi, saksaksi ja englanniksi. Näin laajasta levenemisestä voi arvata, että sitä paljon luettiin ja että se siis aikanaan mitä tehokkaimmin levitti tietoja Skandinavian maista, joihin maailman katse valtiollisista syistä alkoi yhä enemmän kiintyä.
Käymme seuraavassa tarkastelemaan hänen karttansa ja maantiedeteoksensa sisällystä, etupäässä niiden tietoja Suomesta. Olaus ei tuntenut maatamme oman näkemänsä mukaan, Tornion laaksoa lukuunottamatta, vaan hänen täytyi kokonaan turvautua auktoreihin ja kuulopuheisiin. Ei siis ole ihmettelemistä, että esitys on virheitä täynnään ja vaillinainen, mutta semmoisenakin se oli edistys ja omiaan kiinnittämään maahamme huomiota.
Ruijan meri.
Olaus Magnuksen kartassa v:lta 1539 on Skandinavian pohjoispuolella avoin meri. Tässä suhteessa hän ei siis noudattanut niitä aikalaisiaan, jotka piirsivät Grönlannin yhteen Ruijan kanssa. On mahdollista, että Olaus Magnus itse omilla retkillään sai tiedon tästä avoimesta merestä; mutta lisäksi Paulus Jovius vakuutti teoksessaan, että sekä Skandinavian että Venäjän pohjoispuolella oli avoin meri, jota saattoi purjehtia vaikka Kiinaan saakka. Valkoisen meren, jonka yhteys Jäämeren kanssa oli hyvin tunnettu esim. Saxo Grammaticukselle, Olaus sitä vastoin piirsi järveksi (Lacus albus). »Dumbshaf», jolla nimellä varhaisemmin tarkotettiin Atlantinmeren pohjoisinta perukkaa, pohjanmiesten »Trollabotnia», on Olauksen kartalla niinikään muuttunut järveksi, joka on salmen kautta yhteydessä Jäämeren, hänen »Skyytian merensä» kanssa; luultavasti Olaus Dumbshavillaan» tarkotti Varangin vuonoa, jonka paikalle hän nimen kirjotti — ellei se ollut huhutieto Inarin järvestä. Skandinavian pohjois- ja länsipuolella olevan meren hän piirtää täyteen suunnattomia valaita ja muita merihirviöitä, eikä Jasconius kalakaan (I, s. 203) puutu joukosta. Olaus Magnus luulee valaiden runsauden johtuvan meren suunnattomasta syvyydestä; niitä oli niin paljon ja niin suuria, että laivaliike niiden vuoksi oli vaikeata ja vaaranalaista. Islannin ulkopuolella näkyy meressä tanskalainen laiva, jonka valas vääntää nurin. Islannin eteläpuolelle taas on piirretty lybekkiläinen laiva, jonka väki koettaa pelottaa valaat torventoitotuksella ja heittämällä mereen tyhjiä tynnöreitä. Valaita hän tuntee monenlaisia: »Balaena», suurin kaikista, on 100—300 jalkaa pitkä; sitä ahdistaa pienempi »Orca», joka repii rasvaa sen kyljistä. Eräälle mahdottoman suurelle valaalle hän piirsi hevosen pään ja sanoi sen olevan samaa lajia, jonka Nearkhos torvien toitotuksella ja melulla pelotti Intian meressä (I, s. 102). Sitä paitsi hän mainitsee miekkakalan, sarvivalaan, sahakalan, delfiinit ja »suuren merisian». Muuan hänen kuvaamansa merihirviö ehkä tarkotti polyyppiä; v. 1520 oli Trondhjemin arkkipiispa lähettänyt paaville semmoisen merihirviön pään. Norjan länsirannalla nähdään kartassa suuri merikäärme ja Helgolannin länsipuolelle on semmoinen piirretty parallaan laivaa nielevänä. Lukuisista laivankuvista päättäen Olaus Magnus hyvin tiesi, että myrskyisellä, meren karjasta rikkaalla Pohjoismerellä harjotettiin vilkasta laivaliikettä, vaikka sitä pidettiinkin purjehtijoille vaarallisena.
Grönlanti.
»Carta marinan» yläsyrjään Olaus Magnus on piirtänyt kappaleen Grönlantia, jota hän sanoo »Gruntlandiaksi». Hänen tietonsa Grönlannista perustuvat sekä pohjanmiesten vanhempiin, että kuudennellatoista vuosisadalla hankittuihin uudempiin tietoihin. Olaus Magnus kuvaa Grönlannin vaarallisia rantoja, sen asukkaita ja merivirtaa, joka sen itärantaa seuraillen kulkee Jäämerestä etelää kohti, mukanaan ajopuita, laivanhylkyjä ja kuolleita ihmisiä. Mutta maajäätiköstä hän ei näytä kuulleen, vaan luuli Grönlannin sisäosissa olevan suuria metsiä. Eskimoista hän tekee jotenkin tarkkaan selkoa, nimittäen heitä muutamien varhaisempien kirjailijain mukaan »pygmeiksi». Luultavasti ovat nämä eskimokuvaukset kuudennentoista vuosisadan purjehtijain havaintojen mukaan. Hän sanoo Gruntlandian asukkaitten rakentaneen majansa valaanluista, jotka huolellisesti peitettiin sammalilla ja kanervalla; semmoisen rakennusmallin raunioita onkin löydetty itä-Grönlannin pohjoisosista. Mutta jonkun verran hän tunsi Grönlannin vanhempaa historiaakin, ja tämä tieto epäilemättä oli pohjoismaisista lähteistä.
Islanti.
Islanti tuli jo varhain tunnetuksi kirjallisuudessa, sekä Saxo Grammaticuksen että muitten kautta. Kirjotettiin sen tulivuorista, joiden kidassa luultiin kiirastulen olevan, kuumista lähteistä, jöökeleistä, ilmastollisista oloista ja väestön elämänlaadusta. Olaus Magnuksella ei ole tähän paljoa lisättävää, hän kertoo saaresta, mitä on kirjallisuudesta poiminut, mutta nimen puolesta hän on toista mieltä kuin hänen useimmat auktorinsa. Hän ei pidä Islantia Thuulena, vaan sanoo Thuulen olevan pienen saaren Orkney-saarien ja Fär-saarien välillä. Fär-saarista hän näyttää hankkineen enimmät tietonsa jostain purjehdusoppaasta.
Skandinavia.
Skandinavia Olaus Magnuksen kartalla ulottuu pohjoista kohti aina navan seuduille, mutta vaikka sen pituus onkin näin liioteltu, niin on hänellä kuitenkin sen pinta-alasta oikeampi käsitys. Hän lausuu, että Pohjoismaat, joilla hän karkottanee Ruotsia, Norjaa ja Suomea, ovat alaltaan laajemmat kuin Italia, Espanja ja Gallia yhteensä. Jonkun verran vertaus ontuu, mutta ei kovin paljoa. Norjan rannikon pohjoisosa on kuvattu jotenkin ehjäksi, lahtia ja vuonoja puuttuvaksi, mutta sillä kohdalla, jossa se mutkaa lounatta kohti, se on saanut »Carta marinassa» toisen luonteen; vuonot ja lahdet vuorottelevat saariryhmäin kanssa varsinkin Lofotin seuduilla; etelämmässä ranta jälleen muuttuu ehjemmäksi. Trondhjemin vuono on kuvattu järveksi, josta joki johtaa mereen, vaikka se Zieglerin kartassa oli likimain oikein esitetty. Norjassa oleskellessaan Olaus Magnus näyttää saaneen tietoja lintuvuorista ja lausuu historiateoksessaan niitä olevan aina navan seuduille saakka ja suurien lintulaumain kokoontuvan niille pesimään ja munimaan. Lofotin saariston vaaralliset merivirtaukset olivat jo vanhastaan kuulut; Olaus Magnus lainasi niiden kuvauksen Ziegleriltä.
Hän kertoo Norjan länsipuolella olevan meren suunnattomasta syvyydestä; tämä tietysti olikin herättänyt kaikkien niiden merenkulkijain huomiota, jotka olivat purjehtineet vain Itämeren ja Pohjanmeren matalia ulapoita. Kartalle on kuvattu mies luotaamassa, ja selityksessä ilmotetaan, että monessa muussakin paikassa on tavattu niin suunnattomia syvyyksiä, ettei luotilangalla tapaa pohjaa. Pohjanmerta hän nimittää »Lännen mereksi» tai »Germanian mereksi»; edellinen nimitys on ranta-asukkaiden, jälkimäinen Roomalaisilta peritty. Skagerrack ja Kattegat ovat Olaus Magnuksen kartassa sangen sattuvasti kuvatut, paljon oikeammin kuin Zieglerissä.
Itämerestä Olaus Magnuksella oman kokemuksensa nojalla oli varsin hyvät tiedot. Bremenin Adam oli sille antanut nimeksi »Mare Balticum.» [Nimi «Baltinen meri» ehkä johtuu latinalaisesta sanasta balteus, vyö (Belt) ja lienee alkuaan tarkottanut niitä monia salmia, »Beltejä», jotka Pohjanmerestä johtavat Itämereen.] Samaa nimeä käytti sitten Saxo Grammaticuskin. ja Skagerrack ja Kattegatkin luettiin Baltiseen mereen kuuluviksi. Claudius Clavus käytti nimeä vain Kattegatista ja Itämeren kaakkoisosasta. ja hänen mukaansa nimen sijottivat monet myöhemmätkin kartat, kuten Ptolemaios-painokset 16:nnen vuosisadan alkupuolella; muu osa Itämerta Ruotsin ja Saksan välillä oli »Sabulosus pontus», »Sarmaticum mare» eli »Germanicum mare». Nimitys »Baltinen meri» kulki sitten kauemmaksi länttä kohti, kunnes se lopulta käsitti koko Itämeren. Olaus Magnus ei kartassaan käytä Itämerelle yhteisnimeä, mutta historiateoksessaan hän »Baltisella merellä» näyttää tarkottavan Itämerta kokonaisuudessaan, taikka ainakin sen pääosaa. Skagerrack on hänen kartallaan »Mare Cimbricum» ja meri Etelä-Ruotsin ja Saksan välillä »Mare Germanicum». Itämeren eteläosan nimenä kartassa on »Germaninen meri» eli »Sarmatian meri». Ptolemaios-painoksissa tarkotettiin »Germanisella merellä» sekä Pohjanmerta että Itämerta, koska ne ovat Saksanmaan pohjoispuolella, ja Englantilaiset ovat tämän nimen säilyttäneet Pohjanmerelle tähän päivään saakka. Itämeren ruotsalainen nimi (ja siitä käännetty suomalainen) on epäilemättä ikivanhaa skandinavista juurta, vaikk’ei se vielä Olaus Magnuksenkaan teoksessa päässyt oikeuksiinsa, koska hänelle auktorit tämmöisessä asiassa olivat suuremman arvoiset kuin kotimaan kansanomainen käytäntö.
Ruotsin etelärannikossa ei »Carta marinassa» näy Blekingen eikä Skånen välistä poukamaa, mutta jotenkin oikealla kohdalla rannikko polveaa pohjoista kohti. Ölanti on piirretty paikalleen lähelle Ruotsin rantaa, Gotlanti kauemmaksi mereen. Rantameren Olaus Magnus nimittää »Gootilaiseksi mereksi» ja »Ruotsin mereksi», edellisellä tarkottaen sen eteläosaa, jälkimäisellä nimityksellä pohjoisosaa aina Merenkurkkuun saakka, josta alkaa nimitys »Mare Bothnicum» (Botninen meri s.o. Pohjan lahti). Zieglerin kartalla Pohjanlahden nimenä oli »Sinus Finnonicus (sive) Sueticus». Kirjallisuuden merinimitykset olivat siis Olaus Magnuksen aikana vielä aivan häälyväiset. Pohjanlahden hän omain havaintojensa mukaan parhaiten tunsi ja saattoikin sen vuoksi melkoisesti parantaa Zieglerin karttakuvaa, joka oli siihen saakka paras.
Köölin nimitys sille vuorijonolle, joka on Skandinavian niemimaan selkäranka, on ikivanha, mutta vanhemmassa karttakirjallisuudessa tämä nimitys oli tuntematon, eikä Olaus Magnuksen karttakaan ole poikkeus; vuorijono itse kyllä piirrettiin paikoilleen. Mutta nimitys »Dovrefjell» Norjan mahtavimmalle osalle tätä selkärankaa pääsi jo aikaisin kirjallisuuteen; se sai alkunsa Dofrar nimisestä Gudbrandinlaakson kylästä, jonka kohdalla tie kulki vuoriston poikki. Nimitys tavataan jo viidennentoista vuosisadan alkupuolella (1427) painetuissa kartoissa. Olaus Magnuksen samoin kuin Zieglerinkin kartassa kulkee koko Skandinavian niemimaan halki pohjoisesta etelään vuorijono, ja koko tälle vuorijonolle hän antoi Dovrefjeldin nimen (Alpes Doffrini). Hän jakoi vuorijonon viiteen kappaleeseen, joita solat erottavat toisistaan. Ensimäinen kappale ulottuu Luulajan järveen, joka on keskellä »Lapin vuoria» (Montes Lapponiae). Sieltä kulki solan kautta Norjaan sekä lappalaisia poroineen (jotka kuvassa vetävät pyörällisiä vankkureita), että kainulaisia myymään tavaroitaan. Norjan puolella näkyy pirkkalaistenkin telttoja. Kolmas kappale päättyy Skarsa ja Sula tuntureihin, joiden poikki Olaus Magnus kulki Norjaan; hän sanoo näitä tuntureita niin korkeiksi, että tuskin koko Europassa on niiden vertoja. Olaus Magnus kertoo, että tunturien poikki kulkevalla tiellä oli vuorenseinämään jo ammoin louhittuja teitä pahimmilla paikoilla ja Norjan puolella riippuvia puusiltoja, jotka usein luonnonvoimien vaikutuksesta murtuivat, niin että matkustajani täytyi odottaa, kunnes asukkaat olivat ne korjanneet. Mutta matka vuoriston poikki oli sangen vaarallinen. Skarsa tunturi lienee tarkottanut Åreskutaa, Sula tunturi Syltopparna nimistä tunturiryhmää.
Olaus Magnus oli lähempänä keskiaikaista ihmeuskoa kuin renessanssiajan suosimaa luonnontotuus-pyrintöä. Hän mielellään näki yksinkertaisissakin luonnonilmiöissä jotain käsittämätöntä, jokapäiväisyydestä poikkeavaa, ja siitä lienee johtunut, että vesistöt hänen kartallaan ovat niin mielivaltaisesti esitetyt. Hän antaa jokien jakautua moniin päähaaroihin, sekaantua toisiinsa, monen joen lähteä samasta järvestä eri suunnille, niin että on hyvin vaikea päättää, mitä jokea kukin hänen kartallaan tarkottaa. Tornion joki alkaa Suomesta Maanselältä pienestä järvestä ja purkaa kahta suuhaaraa vetensä Pohjan lahteen; näiden haarain välisellä »torni-saarella» (turrita insula) oli Tornion kaupunki. Torniojoen länsipuolella on kahteen haaraan jakautuva joki, Chalis-joki, joka tarkottaa Kainuunjokea, vaikka haarautuminen onkin mielivaltainen. Siitä lounaaseen on valtava järvi, jonka Olaus Magnus nimittää »Luulajan järveksi». Hän oli luultavasti matkallaan saanut kuulla ensin Hornafva-Uddajaur-Storafva nimisestä järviryhmästä ja sitten pohjoisempana Suuresta Luulajan selästä, luuli niiden olevan samaa järveä ja piirsi sen mukaan noin 550 kilometriä pitkän, 220 leveän järven tunturiseutuihin. Tästä suuresta järvestä hän piirsi lähtemään viisi laskujokea, joista Luulajan joki, Piitimen joki ja Skellefte joki ovat tunnettavat. Luulajan järven eteläpuolella on Uumajan järvi, melkoinen sekin, ja siitä hän on piirtänyt lähtemään kaksi jokea, Uumajan joen ja Angermanjoen, jotka muka ovat haaralla yhteydessä keskenään. Näistä esimerkeistä näkyy, kuinka häälyvää Olaus Magnuksen maantuntemus vielä oli Ruotsinkin syrjäisemmistä osista.
Keski-Ruotsin suuret järvet tulivat jo varhain karttoihin kuvatuiksi. Dulcertin portolanossa vuodelta 1339 Venern on »lacus Scarcae (Skaran järvi) ja Vettern »fluvius Vettur». Mälari on »lacus Stocol» (Tukholman järvi). Ziegler nimittelee järvet jo niiden nykyisillä nimillä. Olaus Magnuksen tiedot luonnollisestikin ovat koko joukon runsaammat. Hän piirsi Venernin jotenkin yhtä laajaksi, kuin se todella onkin, ja 24 suurta jokea siihen laskevaksi Norjan vuorilta; tämä luku on oikea, mutta vain Klarälfven. jota Olaus ei nimitä, on suuri. Venernistä hän ei piirrä kuin yhden laskuväylän, jonka nimi on »Trolhetta», hän sanoo sen pauhaavan niin kovasti, että ääni kuuluu 37 kilometrin päähän. Sen, että Venernillä oli vain yksi laskuväylä, Olaus Magnus sanoi johtuvan siitä, että sen ympärillä oli niin korkeita vuoria, joista hän ihaillen mainitsee Kindakullen (Kinnekullen). Vetterninkin pituus ja leveys ovat kartalla jotakuinkin oikeat. Hän sanoi jäiden lähtiessä järven pohjasta kuuluvan pauhaavaa jymyä ja jään samalla halkeilevan ja murtuvan. Näissä havainnoissa on jotain perää, Vettern tosiaan on äkkimyrskyjen, sumujen ja sähköilmiöiden järvi. Samoin kuin Ziegler Olaus Magnus antaa Vetterninkin purkaa vetensä Itämereen Motalan virran kautta. Jelmeristä (Hjalmarista) hän piirsi kaksi laskuväylää Itämereen, vaikka tämän järven vesi juoksee Mälariin. Mälarilla, kumma kyllä, hän luuli olevan kolme laskureittiä, vaikka se oli niin lähellä, yksi Mörkölahteen Söderteljen ohi, yksi Tukholman ohi ja yksi sen pohjoispuolitse. Smålannin ylätasangonkin Olaus Magnus ottaa huomioon, mutta se osa Kööliä, joka Ruotsin ja Norjan rajalta poikkeaa Norjaan ja kulkee sen eteläkärkeen saakka, oli hänelle tuntematon.
Ilmasto.
Pohjoismaiden ilmanalasta puhuessaan Olaus Magnus ensinnäkin kuvaa kesäyön valoisuutta eri osissa maata, luullen »Biarmiassa», joka hänen käsityksensä mukaan oli Skandinavian pohjoisosa, olevan puolen vuotta päivää ja toinen puolen vuotta yötä, joten vuosi siellä oli yksi kokonainen vuorokausi, mutta yökin muka sangen valoisa, koska aurinko ei laskenut kuin 23° taivaanrannan alle; tämän teoretisen päätelmän napavuorokaudesta Olaus Magnus lainasi Sacroboscolta. Keskiajan oppineet luulivat ilman pohjoisnavalla tiivistyvän sankaksi sumuksi, koska muka auringon viistot säteet eivät jaksa hälventää vedestä kohoovia höyryjä. Olaus Magnus mainitsee tämän käsityksen, mutta myös Pliniuksen ja Solinuksen vanhemman, jonka mukaan navoilla piti vallita yhtämittaisen auringonpaisteen vuoksi sietämättömän kuumuuden. Hänen mielestään molemmat ovat väärät, todellisuus näiden vastakkaisten käsitysten välissä; ainakin Finmarkissa oli ilma aina kylmää ja kirkasta.
Pohjoismaiden pakkaset ovat, sanoo Olaus Magnus, erinomaisen ankarat, Pohjoismaat ovat kaikkia muita maita kylmemmät. Syynä tähän hänen mielestään on auringon ratakaaren lyhyys ja sen säteiden viistous talvella, toiseksi se seikka, että Pohjoismaat ovat Otavain, kaikkein kylmimpäin tähtitarhain alla, ja kolmanneksi se seikka, että ne ovat meren rannalla, joka synnyttää kamalaa kylmyyttä, kun auringonsäteet eivät kykene siihen tunkeutumaan. Olaus Magnus, joka lainasi tämän käsityksen Albertus Magnukselta, ei voinut aavistaa, että Atlantin meri päin vastoin lauhduttaa vuoden keskilämpöä, vaikka se kesälämpöön vaikuttaakin viilentävästä. Hän sanoo Pohjolan pakkasten toisinaan olevan niin kovia, että susilta silmät paleltuivat, vaarnat irtaantuivat seinistä ja ovista ja savi- ja lasiastiat halkeilivat. Hän mainitsee Krantziuksen mukaan muutamia hyvin kovia talvia. 1323 oli kuljettu jäätä Lübeckistä Tanskaan ja Preussiin, 1399 Lübeckistä Stralsundiin ja sieltä Tanskaan, 1423 Danzigista Lübeckiin hevosella ja Mecklenburgista Tanskaan; ankarina talvina oli muka tapana rakentaa jäälle majataloja, joita hän onkin piirtänyt karttaansa useita. »Carta marinassa» on koko Suomenlahti jäässä, Merenkurkku niinikään ja sen poikki ajetaan poroilla Ruotsiin.
Olaus Magnus ei voinut hyväksyä sitä uudempien kirjailijain oppia, että tuulet ovat ilmakehän liikunnoita, vaan kannatti edelleenkin Aristoteleen käsitystä, että ne syntyvät höyrymäisen, maasta kohoavan haihdunnan kautta. Hän määrittelee päätuulien luonteen, etelätuulen lämpimäksi ja kosteaksi, pohjatuulen kylmäksi ja kuivaksi, itätuulet lauhkeiksi, länsituulet kovin vaihteleviksi sekä lämmön että kosteuden puolesta. Gootilaisessa eli Ruotsin meressä joka vuosi puhalsi ankaria luode- ja lounaistuulia, jotka saivat aikaan paljon haaksirikkoja, muuttelivat rantoja ja repivät katotkin asunnoista, saattaen ihmiset suureen vaaraan. Vielä kovempia olivat lounaistuulet Skandinavian niemimaan länsirannikolla; niiden kovuuden vuoksi ei Norjan länsirannikolla menestynyt metsä eikä vilja, joten siellä täytyi keittää ruoka kalanluilla.
Sateentulosta puhuessaan Olaus Magnus sanoi lunta satavan niin runsaasti, ettei aina ollut mahdollista edes ystävää tuntea. joka tuli kadulla vastaan. Lumi lamasi metsissä puita, niin että usein tiet menivät tukkoon. Ukonilmoja oli varsinkin etelän puolessa, koska viljavista seuduista kohosi taajoja höyryjä. Kun höyry tulee kosteana kylmempiin seutuihin, niin sen eri osat tiivistyvät, synnyttäen sadetta ja rakeita (myös lunta ja sumua). Kun lämpö joutuu puristukseen ja pilven seinämät jäätymisen vuoksi eivät pääse laajenemaan, niin pilvet väkivaltaisesti murtuvat ja syntyy se jyräys, jota sanotaan ukkoseksi. Tarkempaa selontekoa sademäärän suuruudesta eri osissa maata ja sen jakautumisesta eri vuodenajoille on tietysti turha odottaa sen ajan ilmatieteilijältä; ainoastaan Finmarkista hän sanoo, että sade siellä on kesällä sangen harvinainen.
Kasvisto.
Skandinavian kasvullisuudesta Olaus Magnus kertoo niukasti. Hän mainitsee kuitenkin tärkeimmät puut ja niiden käytännön. Koivua kasvoi aina Skyytian meren rannoilla saakka, vaikka se siellä oli myrskyjen rajuuden vuoksi vaivaiskasvuinen. Tammen kasvurajan hän ilmottaa Ruotsissa jotenkin oikein, mutta ei tiedä sen Norjassa polveavan aina Trondhjemin vuonoon saakka. Mutta pyökin kasvurajasta hänen tietonsa oli väärä, sillä se ei menesty yhtä pohjoisessa kuin tammi. Hän mainitsee myös tavallisimmat hedelmäpuut ja viljalajit.
Eläimistö.
Enemmän huomiota hän omisti eläinkunnalle, kuvaten sitä kuudessa kirjassa. Hänen mielestään Pohjolan eläimistö oli sangen runsas ja vaihtelevainen. Pohjolan luonne-eläimenä hän ensinnäkin mainitsee hirven: sitä samoili erämaissa suuret laumat aina Västerbotteniin saakka, jossa »Carta marina» kuvaa tappelun hirvien ja susien välillä Uumajan järven jäällä. Hirveä ajettiin suurilla koirilla, taikka tapettiin sitä jonkinlaisilla ansakeihäillä tai ansanuolilla, jommoisen pyydyksen hän on historiaansa kuvannut. Hän luettelee useita muitakin hirvisuvun lajeja ja peuran. Petoeläimistä hän ensimäiseksi mainitsee karhun ja sen pyynnin. Susia hän sanoo olleen niin paljon, että talvella kokonaiset karjat hyökkäävät matkustajain kimppuun ja näiden täytyy puolustaa itseään nuolilla ja »bombardoilla». Susien vuoksi ei kukaan uskaltanut lähteä aseettomana kirkkoon. Susia pyydystettiin kuopilla tai nuolilla ammuttiin, taikka sidottiin haaskoihin viikatteita, joihin sudet teilasivat itsensä. Dovren alpeissa muka oli valkoisia susia, joita kierteli tuntureilla ja laaksoissa suuret laumat; nämä valkoiset sudet luultavasti tarkottivat napakettua eli naalia (Canis lagopus). Ilveksiä ei ollut yhtä runsaasti kuin susia. Kuvauksen ahmasta Olaus Magnus lainasi eräältä kirjailijalta, joka oli saman eläimen kuvannut Litvassa ja Moscoviassa. Tämän jälkeen luetellaan pienemmät peto-, riista- ja turkiseläimet. Kettuja muka oli mustia, valkoisia, punaisia, kirjavia ja sinisiä. Pohjoisissa vesissä oli hyvin viljalta majavia. Yhtä seikkaperäisesti luetellaan linnut, sekä maa- että vesilinnut, ja hyönteisistä sääski, jota Pohjolassa oli suunnattomat paljoudet; ne olivat Olaus Magnusta itseäänkin matkoilla suuresti kiusanneet. Syyksi hyönteisten suunnattomaan lukuun Lapissa luultiin sitä, ettei siellä ollut yökköjä, eikä muita hyönteisiä hävittäviä siipieläimiä.
Hevosista puhuessaan Olaus Magnus sanoo, että Länsi-Göötanmaan hevosta käytettiin sotihevoseksi, eikä sitä saanut maasta viedä. Norjan hevonen oli keskiläntä, mutta erinomaisen vahva ja kestävä tuntureilla ja vaikeilla teillä; ja Suomenkin hevonen oli hyvänlaatuinen. Suomen sarvikarjakin milt'ei veti Ruotsin parhaalle vertoja. Pohjoisissa osissa enimmäkseen oli nutipäätä nautakarjaa. Gotlannissa oli parhaat lampaat. Yhtä yleinen kuin lammas oli vuohi, jota Pohjoismaissa oli hyvien vuorilaitumien vuoksi enemmän kuin missään muualla. Lappalaisten kotieläin oli poro, jolla Olaus Magnus luuli olevan kolme sarvea.
Kansa.
Olaus Magnuksen esitykseen Tanskasta ja Norjasta emme puutu, koska se veisi liian etäälle, vaikkapa hänen antamansa tiedot sisältävätkin paljon mieltäkiinnittävää. Ruotsalaisena Olaus Magnus joka tilaisuudessa antaa Tanskan kansasta hyvin huonon arvolauseen. Pohjoisen Norjan asukkaitten elinkeinoista hänen teoksessaan on hyvin arvokkaita tietoja. Hän kertoo heidän turskanpyynnistään sekä rannikolla että kaukana merellä Islannin ja Norjan keskivälillä. Kun myrskyt tulevat, niin he eivät löytäisi takaisin, ellei onneksi olisi kompasseja; tämä purjehtijan arvokas apuneuvo oli siis jo silloin yleiseen käytännössä Norjan rannikolla rahvaan kesken. Kapakalan valmistus kuvataan. Sillinkalastus ei tällä rannikolla silloin ollut yhtä tärkeä kuin nykyisin; silliä saatiin siihen aikaan ja kautta koko Keskiajan parhaasta päästä Itämerestä, Skånen rannoilta. Valaanpyynnin Olaus Magnus tarkkaan kuvaa, mursun ja sen pyynnin niinikään. Suolankeitto oli Norjan länsirannalla niin yleistä, että suolaa myytiin ulkomaillekin.
Arvokkain osa Olaus Magnuksen maantiedeteoksesta tietysti on kertomus Ruotsista, sillä Ruotsin maantieteeseen hän luonnollisesti voi antaa enimmän alkuperäisiä uusia tietoja, joita ei aikaisemmissa auktoreissa ole. Hänen karttansa ja kirjansa sisältää paljon asutuskeskuksien nimiä ja niiden selityksiä. Sangen laajalti hän niinikään kuvaa Ruotsin kansaa, sen elinkeinoja ja kansatieteellisiä oloja, maanviljelystä, työneuvoja, viljan jauhamista, leipomista, oluen ja maltaitten valmistusta, hevoshoitoa ja karjanhoitoa, mehiläishoitoa, metsästystä, kalastusta, varsinkin lohen, hylkeenpyyntiä, vuoriteollisuutta, sepänammattia, puuseppäteollisuutta, varsinkin veneitten ja laivain rakentamista ja kauppaa, suuria kotimaisia markkinoita ja kauppatavaroita, joita markkinoilla myytiin. Olaus Magnus tekee selkoa niistä eri mallisista rakennuksista, joita Ruotsissa käytettiin, muun muassa saunasta, joka siihen aikaan oli Ruotsissa niin yleinen, ettei missään maailmassa hänen sanainsa mukaan, ei edes Italiassa, kylvötty niin taajaan kuin Pohjolassa. Nämä saunat olivat tavallisia vihtasaunoja, kuten näkyy tekstiin liitetystä kuvasta. Valaistuksena käytettiin koko Pohjolassa pärettä, jota askareilla oltaissa pidettiin suussa tai lakissa. Talousastiat olivat vaskea tai malmia, saviastioita ei paljoa käytetty, koska ne helposti pakkasella murtuivat. Lasi oli pöytäastiana harvinaista, koska sattui vahingoita, kun pidoissa heittivät juoma-astioita toistensa päälle. Käytettiin sen vuoksi kuusituoppeja, joita yksissä juomingeissa saatettiin rikkoa pariinkymmeneen. Puvuista, sekä silloin muodissa olevista, että vanhemmista, Olaus tekee selkoa, niinikään aseista, joita käyttämään Pohjolan kansat olivat sangen harjaantuneet, ynnä sotatavoista. Hän myös kertoo häätavoista, nuorisonkasvatuksesta, kotiaskareista, riimukivistä, taikaluuloista ja erinomaisesta vieraanvaraisuudesta.
Skrikfinnit ja Lappalaiset.
Olaus Magnus merkitsi karttaansa »Scricfinniaksi» alueen, joka oli Yli-Tornion pohjoispuolella ja lännessä rajottui Finmarkiin, idässä Biarmiaan, jolla hän nähtävästi tarkotti Kuolan niemimaan eteläosaa. Sen eteläpuolella oli hänen käsityksensä mukaan Lappi, s.o. nykyinen Ruotsin Lappi. Vanhat auktorit arvatenkin tarkottivat Skritofinneillä yleensä Lappalaisia. Tämä Olaus Magnuksen kahtia jako lienee johtunut siitä, että hän tunsi Pohjois-Ruotsin tunturiseudut vain Lapin nimellä kotimaan puheenparresta ja niille seuduille siis antoi tämän nimen, Skrikfinnien nimen taas tahtoi säilyttää, koska se oli kaikissa vanhoissa auktoreissa, vaikka yleisessä kielenkäytössä tuntematon. Heidän maakseen hän merkitsi kaiken sen erämaan, joka oli muiden varmemmin nimitettyjen välillä. Hänen kartallaan ulottuu Scricfinnia ja sen kanssa Ruotsi aina Murmanin rannikolle saakka, joka lienee pitänyt yhtä siihen aikaan yleisen käsityksen kanssa. Kuvauksensa Scricfinneistä Olaus Magnus lainasi Saxo Grammaticukselta, niinkuin nimimuunnoskin osottaa, sillä Saxo nimitti Skritofinneja s.o. hiihtofinnejä Skrikofinneiksi, koska islannin kielellä, jonka kautta Saxo sai heistä tietonsa, hiihtämisen sana oli »skrika».
Olaus Magnus Saxon sanoilla kuvaa, kuinka nämä Skrikfinmt sälöjä jalkoihinsa kiinnittäen nousivat korkeimmillekin tuntureille, kuinka he olivat suuria noitia, taitavia jousella ampumaan ja metsästämään ja taistelemaan. »Carta marinaan» on piirretty Finmarkinja Skrikfinnian rajalle, kuinka Tengillus, Skrikfinnien kuningas, hiihtävää ja poroilla ratsastavaa sotajoukkoa johtaen taistelee Argrimusta, Helsinkiläisten kuningasta vastaan, jonka joukot pakenevat itää kohti. Tämän tarumaisen tapauksen Olaus Magnus niinikään sai Saxo Grammaticukselta, jonka käyttämät nimitykset kuitenkin ovat hieman toiset. Olaus Magnus kuvaa Skrikfinnien hiihtämistä sen mukaan, miten hän oli nähnyt tai kuullut Lappalaisten hiihtävän. Epäilemättä hän siis kuitenkin tiesi, että Skrikfinnit ja Lappalaiset olivat samaa kansaa.
Olaus Magnuksen tiedot Lappalaisista viittaavat siihen, etteivät Lappalaiset kuudennentoista vuosisadan alkupuolella asuneet Ruotsissa yhtä etelässä kuin nykyisin. Hän kertoo Lappalaisten elintavoista Zieglerin mukaan, joka teokseensa »Schondia» oli saanut heistä tarkkoja tietoja Johannes Magnukselta ja eräältä toisella ruotsalaiselta. Näitä tietoja hän täydensi omilla havainnoillaan. Pirkkalaiset (sana johtuu juuresta birk, joka merkitsi kauppaa), jotka olivat saaneet Ruotsin kruunulta Lappalaisten verotuksen ja kaupan yksinoikeudekseen, asustavat Olaus Magnuksen esityksessä kaukana Luulajan Lapissa, jota vastoin heitä ei Suomessa ole missään. Mutta Norjan puolella Ofoten-vuonon seuduilla näkyy heidän telttojaan, jotka Olaus Magnus on piirtänyt toisen muotoisiksi kuin Lappalaisten kodat. Hän sanoo heidän pitäneen poroja samoin kuin Lappalaisetkin, joiden päälliköitä he olivat ja jotka maksoivat heille veroa, kalliita turkiksia ja kalaa. Mutta eivät ainoastaan Pirkkalaiset Ruotsin kuninkaan nimessä verottaneet Lappalaisia, näiden täytyi myös maksaa veroa Norjan kuninkaalle ja Moskovalaisten ruhtinaalle. Olaus Magnus ei ja'a Lappalaisia kalastaja-, metsä- ja tunturilappalaisiin, mutta hän näyttää kuitenkin tienneen, että Lappalaisten kesken oli vallalla vastaavat elämänlaadut. Hän kiittää heitä hyvin rauhallisiksi, ellei heille tehty ankaraa vääryyttä. Poronhoidosta kertoessaan Olaus Magnus on tietävinään, että poroja valjastettiin kärryjenkin eteen, ja että niillä ratsastettiin. Kumpikin käsitys oli väärä; edellinen lienee johtunut siitä, että lappalainen ahkion nimi »kerres» muistutti ruotsin sanaa »kärra». Pulkan kuvaus on sattuva. Lappalaisten aseet olivat keihäs ynnä varreton jousi ja nuolet. Naisetkin oppivat taitaviksi ampumaan ja he kulkivat mukana pyyntiretkillä, koska riistaa muka oli niin runsaasti, ettei miehiä ollut tarpeeksi. Ampumataidon kehittämiseksi Lappalaisten nuoriso pani toimeen kilpailuja. Kun turkiksia ja muita kauppatavaroita vietiin poroilla Norjaan, niin poronkuljettajia sanottiin »kveeneiksi»: tämä nimitys luultavasti tarkotti Pirkkalaisia, jotka lienevät siihen toimeen palkanneet kainulaisia, s.o. suomalaisia. Ziegler kertoi Lappalaisten käyvän kauppaa siten, että he veivät tavaransa määräpaikkaan ja siihen jättivät ja sitten sopivassa tilassa kävivät hinnan noutamassa, jonka ostaja aivan mielivaltaisesti määräsi: Olaus Magnus kertoo tämän kaupan samoilla sanoilla, mutta sijottaa sen kuvaesityksenä »Valkoisen järven» rannoille.
Kerrottuaan Lappalaisten puvusta, asunnoista ja naimatavoista Olaus Magnus tekee selkoa heidän epäjumalanpalveluksestaan. He palvelivat sekä aurinkoa että kuuta; auringon kunniaksi uhrattiin metsäneläinten ja merenrannikolla valaitten luita, ei kuitenkaan kesällä, koska se olisi auringon valoa ja lämpöä häväissyt, vaan vasta talven tullen ja päivän lyhetessä. Palveltiin myös seipään päähän kohotettua punaista kangasta, jossa luultiin olevan taikavoimaa, koska punainen oli veren väri. Vielä Lappalaiset palvelivat kaikkea, minkä aamulla kodastaan ulos lähtiessään ensiksi sattuivat näkemään. He olivat taitavia noitia, samoin kuin Suomalaisetkin, loitsivat puhaltamaan minkä tuulen vain tahtoivat, myrskynkin, sekä saattoivat keskustella etäällä olevien ihmisten kanssa. »Jos joku tahtoi tietää poissa olevan kohtalon, niin hän kääntyi joko suomalaisen tai lappalaisen puoleen ja antoi hänelle lahjan. Lappalainen sitten lähti yhden seuralaisensa ja vaimonsa keralla yksinäiseen huoneeseen, laski siellä vaskisammakon tai käärmeen alasimelle ja iski sitä niin ja niin monta kertaa, luki loitsuja ja lankesi sitten loveen ja makasi pian kuin kuollut. Kaiken aikaa molemmat toiset pitivät häntä tarkkaan silmällä. Jälleen toinnuttuaan hän kertoi poissa olevasta ja näytti sormusta, puukkoa tai muuta esinettä, jonka oli häneltä saanut.» Jo Snorre Sturlassonin »kuninkaankirjassa »puhutaan Lappalaisten haahmonmuuttamiskyvystä. Olaus Magnus kertoo, että he tekivät lyijystä sormen mittaisia taikanuolia ja ampuivat niitä vaikka kuinka pitkän matkan päähän sitä henkilöä vastaan, jolle tahtoivat kostaa. Ne sattuivat käteen tai sääreen, ja se johon semmoinen oli sattunut, kuoli ennen kolmen päivän kuluttua. Lappalaisilla on viime aikoihin saakka ollut tämmöinen taika käytännössä. Zieglerin mukaan Olaus Magnus kertoo Lappalaisten tuulen loitsimisesta, vaikka hän erehdyksestä omistaa taidon Suomalaisille. He sitoivat hihnaan kolme solmua. Kun he yhden päästivät, niin nousi kohtalainen tuuli, kun he toisen päästivät, niin tuuli kiihtyi kovaksi, mutta kun he päästivät kolmannen, niin se yltyi myrskyksi.
Suomi ja Suomalaiset.
Poronhoitonsa ja kaikista muista Europan kansoista poikkeavan elämänlaatunsa kautta Lappalaiset olivat herättäneet tutkijain huomiota ja tulleet mainituiksi melkeinpä heti kun Skandinavian maista aljettiin kirjottaa (I, s. 207.) Paljon myöhemmin tämä kunnia tuli Suomen ja sen asukkaitten osaksi. Ei edes varmaa nimeä tälle maalle tietty, vaikka kristinusko oli täällä voimaan astunut ja olot järjestyneet. Ziegler »Schondia» teoksessaan (1532) kirjotti maastamme jotenkin paljon tietojen mukaan, joita hän oli saanut Johannes Magnukselta. Mutta vasta Olaus Magnus teoksessaan julkaisi maastamme kertomuksen, jonka kautta sen luonto ja asukkaat pääpiirtein tulivat tunnetuiksi kautta sivistyneen maailman.
Zieglerin esimerkkiä noudattaen hänkin piirsi Suomenlahden suunnan koilliseksi ja pituuden todellista paljon suuremmaksi; suunnan väärin piirtämiseen lienee ollut syynä kompassin itäpoikkeuma, niinkuin jo olemme edellä maininneet. Luonnollista on, että monet paikat sen kautta ovat joutuneet aivan väärille leveyspiireille, kuten esim. Viipuri. Zieglerin kartassa oli Pohjanlahdella nimenä »Sinus Finnonicus»; Olaus Magnus siirti tämän nimen niemimaamme eteläiselle rajamerelle, joka on saanut pitää sen tähän päivään saakka. »Carta marinassa» on Suomen ja Venäjän raja merkitty kahdenkertaisella puurivillä ja rajan länsipuolella näkyvät pitäjät Ecclesia Nova (Uusikirkko), Kinaveb (Kivennapa), Iasche (Jääski), Egrepe (Äyräpää) ja Savolax (Mikkelin seutu).
Raja kulkee Nevasta melkein suoraan pohjoisia kohti »Valkoisen järven» kaakkoiskulmaan, joka järvi sitten on rajana Suomen ja Biarmian välillä. Lacus albuksen luoteispäästä raja kulkee suoraan pohjoista kohti aina Jäämereen saakka. »Valkoisella järvellä» Olaus Magnus varmastikin tarkottaa Kannanlahtea, jossa hän sanoo sekä Suomalaisten, Lappalaisten että Ruotsalaisten käyneen pyyntiretkillä, koska sekä kalastus että metsästys siellä olivat erinomaisen tuottavat; mutta enimmän siellä kävivät Moskovalaiset, jotka metsästivät ja kalastivat joka sopen ja samalla olivat mitä viekkaimpia kauppiaita. »Carta marinassa» näkyy, kuinka nämä »moskovalaiset», jotka oikeastaan lienevät olleet rajan takaisia karjalaisia, vetävät Valkoisesta merestä veneen jokia ja järviä myöden vedenjakajalle ja sitten sen poikki taivaltaen lähtevät vastakkaisen puolen jokia ja järviä laskemaan alas Pohjanlahteen. Olaus Magnuksen käsityksen mukaan Ruotsin raja siis ulottui Kannanlahteen saakka; tämä käsitys lienee johtunut juuri siitä, että sinne tehtiin Suomen puolelta pyyntiretkiä.
Valkoisesta järvestä Olaus Magnus piirtää pitkän metsäisen harjanteen kulkemaan etelää ja lounatta kohti ja harjanteen nimi on hänen kartallaan »Landsrygia», s.o. Maanselkä. Valkoisesta järvestä alkaen se kulkee Karlabihin (Kokkolaan) ja vastaa, alkuosa nykyistä Maanselkää, jatko Kainuunselkää. Tämä ja muut samanlaiset maanselänteet osottavat, että Olaus Magnuksella oli oikea käsitys Sisä-Suomen vedenjakajien todellisesta luonteesta, vaikkei hän voinutkaan niiden paikkoja tarkkaan määrätä, kun vesistöt olivat niin vähän tunnetut. Hän sijottaa pitäjät Sala (Salo), Ula (Oulu), Ighia (li) ja Chim (Kemi) selänteen pohjoispuolelle ja sanoo tätä osaa Itä-Lapiksi (Lappia orientalis), eikä siis lue sitä Itä-Pohjanmaahan; tämä alkaa vasta maanselän eteläpuolella hänen kartallaan. Olaus Magnus ilmottaa Pohjanlahden, Suomenlahden ja Valkoisen järven välisen alueen olevan 300 saks. penikulmaa pitkän (2220 kilom.) ja 60 saks. penikulmaa (444 kilom.) leveän; pituus siis on monin kerroin liioteltu, leveys laskettu koko joukon liian pieneksi. Nämä »Historian» luvut eivät kuitenkaan vastaa kartan mittoja; kartalla on pituus vain 2/3 edellä mainitusta määrästä, leveys 3/2, joten kartta, vaikka onkin vanhempi, enemmän lähentelee todellisia suhteita.
Ei ole ihmettelemisiä, että Olaus Magnuksen käsitykset Suomen vesistöistä ovat niin puutteelliset; niitä ei vielä tuntenut kukaan, kun erämaatkin olivat suureksi osaksi asumatta, ja vielä vähemmän niistä oli kukaan yrittänyt laatia karttaa tai kertomusta. Hänen täytyi siis kokonaan tyytyä niihin suupuhe-tietoihin, joita hän saattoi koota Ruotsissa ollessaan ja sitten vieraalla maalla. Hänen karttakokeensa kuitenkin semmoisenaankin osottaa hyvää tahtoa ja se todella saakin esiin eräitä pääpiirteitä, esim. vedenjakajain luonteen, Sisä-Suomen järviylänköluonteen ja jokien säteilyn kaikkiin reunameriin tältä järviylängöltä. Kokonaisien vesistöjen asemasta hän piirtää vain muutamia suuria järviä. Maanselältä virtaa Pohjanlahteen kolme jokea, joiden suunta ja luonne kuitenkin on niin ylimalkainen, ettei niitä voi todellisiin jokiin verrata; suurin tietysti olisi Kemijoki, mutta samanniminen asutuskeskusta ei ole sen suussa oikealla paikallaan, molemmat toiset Simojoki ja Iijoki, jonka suussa on »Ighia» niminen pitäjä. Se joki, jonka laskupaikkaan »Ula» on piirretty, on verraten vähäinen, eikä sen latvoilla ole merkkiäkään suuresta järvestä. Mahdollista on, että Oulujärvi on langennut Siikajoen osalle. Maanselän itäpuolella olevia suuria vesistöjä edustaa vain kolmikulmainen aava selkä, josta ei ole vedenjuoksua millekään suunnalle, vaikka Olaus Magnus muutoin piirtää laskuväyliä liiaksikin. Huomioon ottaen, että tämä järvi, jonka rannalle on piirretty venettään taipaleen poikki kuljettava retkikunta, on laskuväylätön, näyttää siltä, kuin monet Olaus Magnuksen jokihaarautumat tarkottaisivatkin jokimatkareittejä, joilla joko ei tarvinnut taivaltaa, koska vesitie oli yhtämittainen, tai joilla taivallettiin vain tavarat, mutta veneet jätettiin joenlatvoille. »Carta marinalla» esim. Porvoon joki lähtee suoraan Vesijärvestä; näin selitettynä olisi käsitettävä, että koko Päijänteen puoli kulki Porvoon jokea myöten Porvooseen, mutta ettei veneitä taivallettu, vaan pidettiin Porvoon joella toisia, Vesijärvellä toisia veneitä.
Eteläpuolella taivallusjärveä kulkee jälleen idästä länteen vedenjakaja, joka näyttää vastaavan Suomenselkää. Sen eteläpuolella on kaksi järveä, joista on vedenkulku ainoastaan Pohjanlahteen, ja yksi, »Lacus niger», s.o. Mustajärvi, josta vesi laskee vain Suomenlahteen, ynnä neljä, joista on vesireitit sekä Pohjanlahteen että Suomenlahteen. Mutta Lacus nigeristä, joka näyttää vastaavan koko Saimaan vesistöä, on vesireitti Valkoiseen järveen, iso joki, jolla on kaksi haaraa kuin Vienan Karjalan Kemijoella. Mustanjärven rannalla on linna »Nova arx» eli Olofsburg (Olavinlinna). Mutta Saimaan veden Olaus Magnus näyttää luulleen laskevan Suomenlahteen lähellä Viipurin kaupunkia, eikä Laatokkaan, josta hänellä ei näytä olleen minkäänlaista käsitystä. Jotenkin oikealla paikallaan laskee Suomen lahteen Kymijoki, jonka suupuolessa on yhtä monta jokea, kuin Kymellä suuhaarojakin; väärinkäsityksen kautta Olaus Magnus on merkinnyt kolme Kymijoen suuhaaraa eri joiksi. Kaksi lähtee järvestä, jonka nimi kartalla on Holela lacus, vaikka selkä tarkottaakin Päijännettä. Päijänne on kartalla jaettu kahdeksi järveksi, joiden välillä on leveä maakannas, eikä mitään vesiyhteyttä; eteläinen järvi, jonka rannalle Hollolan kirkko on merkitty, on nimeltään »Lacus Piente» (Päijänne, Zieglerin teoksessa Peyenthe). Tästä viimeksi mainitusta järvestä on monta vesireittiä sekä Pohjanlahteen että Suomenlahteen. Holelan järveen on kuvattu kaksi isoa vesilintua ja näiden alle kirjotettu »Sur pesi»; jotkut ovat arvelleet näiden sanain tarkottavan »suurta vettä», mutta todenmukaisempaa on, että ne ovat »suuria pesiä», vaikk'ei olekaan helppo arvata, minkä välikäsien kautta Olaus Magnus on saanut nämä suomalaiset sanat kuvaamiensa pesivien lintujen alle. Kartalla on kuitenkin useita muitakin samalla tavalla käytettyjä suomalaisia sanoja, kuten »Palio Kylä», jotka on kirjotettu Kyröjoen varteen nimiksi, vaikka tiedon antaja nähtävästi vain on tarkottanut niitä monia huoneenkuvia. joita jokivarteen on piirretty. Näyttää siltä, kuin olisi ruotsalaisella kartanlaatijalla ollut suomalainen neuvoja, ja että he hyvin epätyydyttävästi ymmärsivät toistensa puhetta, joten kartan laatija on kirjottanut suomalaisen tietomiehensä yleisiä huomautuksia nimiksi. Samanlainen huomautus ovat vielä sanat »piet mado» käärmeenkuvien alla maan sisäosissa; nekin on nimiksi kirjotettu, sillä jos kartan piirtäjä olisi huomautuksen ymmärtänyt, niin hän arvatenkin olisi kääntänyt sen latinaksi. Taikka ehkä on karttaluonnos lähetetty Suomeen täydennettäväksi, ja siihen kirjotetut huomautukset osaksi jääneet ymmärtämättä.
Suomen eläinkuntaa kiitetään »Historiassa» hyvin rikkaaksi; Maanselällä varsinkin oli runsaasti kaikkia niitä eläimiä, joista saatiin arvokkaimmat turkikset, näätää, oravaa, kärppää ja soobelia, joita uutterasti pyydettiin. Maanselällä ja Valkoisessa meressä muutoin oli hyvin paljon lintuja, joiden Olaus Magnus luuli tulleen sinne Skyytian läheisistä järvistä ja erämaista pesimään, syksyllä taas pois lähteäkseen. Saukko oli muka sangen yleinen Suomessa ja Pohjanlahden rantaseuduissa. Suomen itäosissa, Hämeessä ja Karjalassa, oli hyvin runsaasti majavia, jonka omituisen pesänrakennuksen Olaus Magnus kuvaa; hän kertoo, että kun suomalaiset kylvivät peltonsa, niin silloin varsinkaan ei saanut häiritä majavia eikä niiden asunnoita.
Olaus Magnuksen tieto Suomen paikoista oli sangen vaillinainen, niinkuin arvata saattaa, kun hänen oli koko karttakuvansa alusta luotava. Suomen maakuntain ja asuntakeskustain paikat toisiinsa verraten ovat usein aivan väärin ilmotetut, niin että on mahdoton arvata, mitä hänen mainitsemansa nimet tarkottavat. Zieglerin kartasta hänellä ei näytä Suomen topografiaan olleen paljoakaan apua, ja vaikkapa hän olisikin siitä lainannut, niin olisi hän oikeastaan vain lainannut niitä tietoja, joita Ziegler oli Johannes Magnukselta ja arvatenkin häneltä itseltäänkin saanut.
Finlandia eli Finingia, jonka Olaus Magnus sanoo ennen olleen kuningaskunnan, on hänen käsityksensä mukaan sama kuin Pliniuksen »Eningia». Hän sanoo sen pohjoisessa alkavan Itä-Pohjanmaalla, jonka eteläpuolella on »Satacundia», Satakunnan itäpuolella »Tavastia». Suomen lounaisessa kulmassa on Varsinais-Suomi, jonka Olaus Magnus 1400:luvun alussa tapahtuneen kihlakuntajaon mukaan jakaa kahteen osaan, Norfinniaan ja Sudfinniaan. Suurimman osan Suomen lahden rantaa käsittää »Nilandia» (Uusimaa), josta Olaus sanoo erästä osaa »Nilandia austraiikseksi», vaikkei se hänen kartallaan suinkaan ole maakunnan eteläisin osa. Koko muu osa Suomea on »Careliaa».
Varsinaisista paikannimistä emme lähde selkoa tekemään; lukija saa niistä riittävän käsityksen tähän liitetystä kartasta. Useat nimistä tuntuvat niin löyhiltä, että tuskin mikään tutkimuskaan voi niiden alkuperää valaista; tämmöisiä nimiä ovat esim. »Vista», »Pottra», »Trofel» ja »Lergas» kaukana Keski-Suomessa. Toiset supisuomalaiset ovat kumman oikein kirjotetut, kuten »Hollola», toiset taas niin väännetyt, että niitä tuskin tuntee, mainitaksemme vain Kuusiston, piispain vanhan linnan, jonka nimi kartalla on Cusm [ehkä lyhennysmuoto pro Kuusmaa], vaikka olisi luullut kirkonmiehen ainakin sen nimen osaavan oikein kirjottaa.
Olaus Magnus piti Suomea väkirikkaana maana, varsinkin eräitä seutuja Pohjanlahden rannalla, joihin hän on karttaansa kirjottanut »hic maxima multitudo gentium», taikka »palio kylä», näiden sanain merkitystä tietämättä. Suomalaisia kuvataan hyväntahtoiseksi ja vaatimattomaksi, vaikka jonkun verran hitaaksi kansaksi: mutta kun he kerran vihastuvat, hän sanoo, niin korvaa hitauden heidän kostonsa voima. Tavat olivat lauhtuneet maan käännyttyä kristinuskoon; kirkkoa ja pappeja kohtaan osotettiin suurta kunnioitusta. Suomalaiset tavallisesti asuivat kylissä ja elivät maanviljelyksestä, kalastuksesta, metsänhakkuusta ja metsästyksestä. Suomen kaikki joet ja vesistöt olivat hyvin kalaiset ja kalaa vietiin ulkomaillekin, varsinkin Saksaan. Valkoisessa järvessä uutteraan kalastettiin; kesällä sinne kokoontui venäläisiä, lappalaisia ja suomalaisia pyytäjiä, enimmän kaikista suomalaisia, ja saaliit olivat erinomaiset. Siellä siihen aikaan saattoi nähdä kaikkien näiden kansain pukuja ja veneitä. Laivoja ja veneitä Suomalaiset olivat sangen taitavia rakentamaan, varsinkin Hämäläiset ja ne jotka asuivat heidän länsipuolellaan. Samoin he yleensä olivat mestarillisia puuseppiä ja käsityöläisiä, sekä muka taitavia valmistamaan sotakoneita ja bombardoja. He olivat vahvoja juomareita ja panivat hyvää olutta. Sodassa he suojelivat itseään jonkinlaisella panssarilla, joka oli tehty kalkissa pehmitetystä hylkeennahkasta, taikka hirvennahkasta. jonka karvapuoli oli ulospäin käännetty. Talvella näiden panssarien päälle valettiin vettä, niin että niiden päälle jäätyi kova jääkuori. Käytettiin myös hirven, peuran ja härän koipinahkoista valmistettuja kypäreitä, jotka oli taiten koottu, niin että ne olivat kuin suurilla kalansuomuilla päällystetyt. Toisilla oli päähineitä, jotka oli koottu eräitten lintujen höyhenistä ja rautalangoilla huolellisesti neulotut. Taikka pingotettiin puulle parkittuja kuivattuja nahkoja, jotka oli kalkissa keitetty. ja nahkat siten painettiin pään mukaisiksi. Kypärit sisäpuolelta vuorattiin hienolla tuohella ja ne siveltiin kalanliimalla, että ne paremmin kestivät kosteutta.
Suomalaisia oli kielletty, kertoo Olaus Magnus, käyttämästä kotonaan aseita, kuten keihäitä, nuolia ja muita heittoaseita, miekkoja ja pitkiä puukkoja. Mutta semmoisia aseita he saivat pitää, mitä tarvitsivat töihinsä, kuten kirvestä, jota he käyttivät erinomaisen taitavasti rakennuksia salvaessaan. Rajantakaisien rosvoretkiä torjuessaan Suomalaiset aina ensi aluksi puolustivat itseään heittokeihäillä, jotka olivat päiväpaisteessa kuivatusta kuusesta, terävillä puukärjillä varustetut. Toisilla oli verkkoja, joita he nakkasivat vihollisien päähän, vetäen sitten kumoon sekä hevoset että ratsastajat. Käsikähmässä suomalaiset käyttivät aseinaan kiviä, joita he vyössään kantoivat, taikka sitoivat he neljän käden pituisella nuoralla nyrkin kokoisia kiviä kepin päähän ja heittivät näitä ratsumiesten päähän taikka hevosten jalkoihin. Hyväksi avuksi olivat myös heidän vihaiset koiransa, joita Moskovalaisten hevoset kovin pelkäsivät; ne pakenivat koiria aivan samalla tavalla kuin Persialaisten hevoset kameleja. Koirat oli opetettu pelottamaan ja ahdistamaan vihollisten hevosia; ne haukkuivat ja purivat niitä kuonoon, jotta hevoset nousivat kahdelle jalalle ja pudottivat ratsumiehet, jotka sitten tapettiin.
Olaus Magnus kertoo erikoisella mielenkiinnolla siitä kaupasta, jota käytiin rajan takaa Suomeen vesistöjä pitkin. »Moskovalaiset» kantoivat taikka vetivät veneensä järvien välisien kannaksien ja vedenjakajain poikki, ja tällä tavalla Suomen maanselän poikki kuljettuaan tunkeutuivat aina Tornioon saakka, jossa Olaus Magnus itse kesällä 1519 oli nähnyt heitä veneineen. Vienan Karjalaiset vielä tänä päivänä kulkevat samoja vesireittejä, varsinkin jauhojen haussa Suomen puolelta. Usein nämä »Moskovalaiset» tekivät maassa ilkitöitä ja vakoilivat. Toisinaan he pysähtyivät tielle, mikä minnekin, muka veneitään korjatakseen, vaikka todenteolla vakoilivatkin Ruotsin valtakunnan maita. Vaikka Ruotsin maaherrat olivat varuillaan, niin uudistuivat alinomaa rajakahakat rosvouksineen ja ilkitöineen. Kun rajantakaiset — Olaus käyttää sanaa Moskovalaiset — tahtoivat hyökätä Suomen Karjalaisten kimppuun, niin he muodostivat oikeita rosvojoukkoja, joilla oli keskenään määrätyt sopimukset ja määräykset. He rakensivat aluksi erämaissa pitkiä keveitä veneitä tasaisista ohuista kuusilaudoista sillä tavalla, että toiset tekivät istumapaikkoja 20—25 miehelle, toiset keittivät maakuopissa kuusenpihkasta pikeä tai tervaa, osa valmisti ja varusti kaaria, jänteitä ja nuolia, osa nuolenkärkiä karkaisi. Kun alukset olivat valmiit, niin niitä työnnettiin vesille kokonainen laivasto, ja sitten hävitettiin taloja ja linnoja sekä Valkoisen järven (Lacus albuksen), että Suomen lahden ja Liivinmeren luona, vieläpä hyökättiin ankkurissa olevien kuormalaivainkin kimppuun ja ryöstettiin ne ja miehistöt mereen syöstiin. Tapahtui niinkin, että Moskovalaiset hyökkäsivät suurempien laivain kimppuun, kun nämä olivat tyventöön joutuneet. Mutta heti kun he eivät enää luulleet olevansa kostolta turvassa, he ottivat veneensä olalleen ja kantoivat ne metsään kätköön, käyttääkseen niitä uudelleen soveliaassa ensi tilassa. Metsissä he sitten elivät jonkun aikaa hyvässä turvassa saaliistaan. Mutta kun heidän ilkityönsä kävivät liian sietämättömiksi, niin heitä kohtasi ryöstettyjen asukkaitten kosto. Metsästäjät uutterasti etsivät heidän lymypaikkojaan ja ne ilmi saatuaan veivät Suomalaisille tiedon: nämä suurella joukolla lähtivät heitä hävittämään. Kamalaa julmuutta silloin harjotettiin, sillä rosvot, ilkityönsä muistaen, taistelivat henkensä edestä. Lopulta kuitenkin heidän voimansa murrettiin, he pakenivat vuorenrotkoihin ja maaluoliin, taikka piiloutuivat puitten latvoihin. Ne, jotka kiinni saatiin, armotta poltettiin veneineen ja varustuksineen; rotkot ja luolat tukittiin isoilla kivillä ja paaluilla, niin että ne, jotka niihin pakenivat, nälkään kuolivat. Eivät nekään, jotka olivat puihin piiloutuneet, päässeet pakoon. Koirat haukkuen ilmaisivat heidän olinpaikkansa, jonka, jälkeen heitä nuolilla ammuttiin, niin että he putosivat maahan ja tapettiin. Hyvät ajokoirat olivatkin paras keino näiden metsärosvojen kiinni saamiseksi.
Itäiset maat.
»Biarmian», s.o. Bjarmien maan Olaus Magnus sijotti äärimäiseksi Skyytian meren laitaan, Kuolan pohjoiselle rannalle siis. Hän erotti kuitenkin kaksi Biarmiaa, Saxo Grammaticuksen mukaan. Saxo Grammaticuksen kuvaukset molemmista Biarmioista eivät ensinkään käy yhteen Vienan seutujen kanssa, sillä Saxon kuvauksen mukaan ne molemmatkin olivat vuorisia maita. Toiset sen vuoksi päättelevät hänen tällä nimityksellä tarkottaneen Kuolan niemimaan molempia rantoja, ja siihen viittaa Olaus Magnuksen kartta. Hän on kuvannut Biarmian rikkaaksi kaloista, linnuista ja arvokkaista turkiseläimistä.
Venäjästä Olaus Magnuksen karttaan on kuvattu ainoastaan vähäinen osa, se nimittäin, joka on lähinnä Suomen lahden itä- ja eteläpuolella. Hänen tietonsa Karjalan kannaksen itäpuolella olevista seuduista ovat odottamattoman vaillinaiset; Laatokka, jonka tuntee Käkisalmesta, on pienimpiä hänen kartalleen piirretyistä järvistä. Vasta Herberstein Venäjän karttaansa kuvasi Laatokan isommaksi. Neva juoksee Laatokasta Suomen lahteen ja Nevaan laskee eteläpuolelta suurehko joki, joka tarkottanee Velhojokea. koska Novgorod on sen rannalla. Erillään Velhojoesta on Irmen (Ilmen) järvi, ja siihen laskee Peipsen järvestä Narev, jonka rannalle Narvan kaupunki on sijotettu. Peipsen on piirretty Venernin kokoiseksi. Baltinen maanselänne, joka oli Itämeren maakuntain rajana Venäjää vastaan, on karttaan merkitty pitkäksi metsäiseksi selänteeksi. Itämeren länsi- ja eteläpuolellakin olevat maat Olaus Magnus kuvasi, joten hänen karttansa paitsi varsinaisia Pohjoismaita itsiään. myös esittää niiden suhteet naapurimaihin, aina Englantia ja Skotlantia myöten. Saksan pohjoisrannan hän tunsi hyvin sekä oman näkemänsä mukaan että verraten runsaasta maantieteellisestä kirjallisuudesta, joten se on hänen karttaansa oikeammin kuvattu; mutta näistä seuduista hän ei enää voinut rikastuttaa aikansa tietopiiriä, niinkuin esittämällä kauan laiminlyötyjä Pohjoismaita.
Samaan aikaan kun Olaus Magnus julkaisi teoksensa, alkoivat Englantilaiset retkensä Vienan merelle ja edelleen aina Novaja Semljahan saakka, ja heidän ynnä heidän jälkiään kulkevain Hollantilaisten kautta näiden seutujen maantieteelliset olot vihdoinkin tulivat selvitetyiksi. Mutta vaikka näiden matkain kautta karttunut tieto vaikuttikin, että Europan pohjoisrantain karttakuva tuli oikaistuksi ja vakaantui, niin pysyivät Olaus Magnuksen kartta ja maantiedeteos kuitenkin koko kuudennentoista ja alun seitsemättäkintoista vuosisataa tärkeimpinä lähteinä Pohjoismaiden tuntemiselle. Sebastian Münster ammensi niistä »Cosmographiaansa» kirjottaessaan ja monet muut hänen jälkeensä. Orteliuksen suuressa karttakirjassa Pohjola on enimmäkseen kuvattu Olaus Magnuksen mukaan, vaikka hän lisäksi käytti hyväkseen Englantilaisten ja Hollantilaistenkin löytöjä. Gerhard Mercatorinkin kartassa on Pohjoismaita koskeva osa etupäässä Olaus Magnuksen mukaan laadittu; muutamissa kohdin Mercator ei ole voinut erottaa uudempia tietoja oikaisuiksi, vaan on Englantilaisten löytämän Valkoisen meren ohella piirtänyt karttaan Olaus Magnuksen Lacus Albuksenkin. Vasta Andreas Buraeuksen (1571—1646) uraa aukaisevien töitten kautta Skandinavian ja Suomen kartta perin pohjin uudistui ja sai varman tähtitieteellisen ja maanmittauksellisen pohjan ja samalla Olaus Magnuksen teokset jäivät vain historiallisiksi muistomerkeiksi.