LÄNSIMAISET VALLOITTAJAT IDÄSSÄ.
Siperian valtaus.
Samoihin aikoihin kun Euroopan merikansat valtasivat Uuden maailman ja Itä-Intian ja vakoilivat kaikki meret, tutkivat ja anastivat venäläiset Aasian suunnattoman laajan pohjoisosan. Tämä työ toimitettiin kuitenkin jotenkin huomaamattomasti, siitä hyvin vähän tiedettiin, ennenkuin valtaajat Aasian pohjoisosan poikki olivat saapuneet Tyynen meren rannoille ja valmistautuneet, Beringin meren poikki purjehdittuaan, valtaamaan jalansijaa Uuden maailman luoteiskulmilta. James Cook tapasi venäläiset jo Aleutien saarilla. Ennenkuin he olivat sinne saapuneet, olivat he tutkineet koko Siperian Uralista Beringin meren rannoille saakka ja osapuilleen kartoittaneet Jäämeren rannan.
Mitkä Siperian vaiheet historiallisella ajalla ovat olleet, siitä tuskin koskaan saadaan muuta selkoa kuin muutamia pääpiirteitä. Nämä kylmät syrjäiset seudut eivät ole voineet kehittää suurta sivistystä eivätkä valtakuntia, mutta ne ovat välillisesti saaneet tuta historian suonen sykkivän siten, että Keski-Aasian arojen suuret tapaukset ovat sinne lähettäneet muserrettujen kansojen tähteitä turvaa etsimään. Siperian vanhimmat asukkaat ovat tästä syystä tulleet tungetuiksi yhä kauemmaksi Jäämeren rantoja kohti.
Kallolöydöistä on päätetty, että Pohjois-Aasiassa jääkauden jälkiaikoina on asunut samanlaista pitkäkalloista rotua kuin Euroopankin pohjoisosissa, mutta tämä on aikain kuluessa sulanut lyhytkalloisiin rotuihin, ja tästä sekoituksesta jotkut arvelevat suomensukuisten kansain saaneen alkunsa. Ainoastaan Jenissein latvoilla lienee säilynyt vanhaa, pitkäkalloista rotua, muualla ovat uudet kansat sekä sekoittaneet veren että muuttaneet elämänlaadun, levittäen aroilta karjanhoidon aina pohjoisille tundroille saakka, joilla lehmän sijasta poro on tullut sen perustukseksi. Siperian länsiosissa tulivat suomensukuiset kansat vallitseviksi, itäosissa taas mongolilaiset, etenkin tunguusit, mutta näiden molempien rotujen välitse tunkeutuivat turkkilaiset jakuutit verraten myöhäisinä aikoina pohjoista kohti aina Jäämeren rannoille saakka, ja heille onnistui nautakarjan totuttaminen Lenankin laakson ankaraan ilmanalaan. Otaksutaan burjaattien, jotka 13:nnen vuosisadan suuren kansainvaelluksen aikana saapuivat Amurin laaksosta Baikal-järven seuduille, ajaneen heidät edellään.
Länsi-Siperian aroilla lienevät madjaarit asuneet, ennenkuin he ensimmäisen vuosituhannen alkupuoliskolla hunnien keralla lähtivät liikkeelle länttä kohti, lopulta anastaen Unkarin pustat. Heidän paimenalueensa varmaan ulottuivat melko kauas etelään, niin että he joutuivat paljon tekemisiin turkkilaisten kansain kanssa ja heiltä saivat paljon kielellisiä aineksia ja varmaan turkkilaista vertakin. Madjaarien lähdettyä valtasivat mongolilaiset kirgiisit Lounais-Siperian arot, mutta heidän pohjoispuolellaan suomensukuiset kansat muodostivat ryhmityksen, jota sanottiin Jugriaksi. Valtiollista kokonaisuutta tällä alueella ei ollut, mutta se saavutti turkiskaupallaan melko paljon huomiota. Jo 11:nellä vuosisadalla novgorodilaiset kulkivat Uralin poikki ja Jugria taipui mahtavalle kauppavallalle veroa maksamaan. Aivan taistelutta ei Novgorod kuitenkaan saanut tätä maata hallita, sillä sen asukkaat kapinoivat useita kertoja. Sotaretki, joka Novgorodista tehtiin v. 1193, päättyi onnettomasti. Ja ennenkuin ennätettiin tehdä uutta retkeä, aloittivat mongolit suuret valloitusretkensä, lamaten Novgorodinkin toimitarmon.
Kun Kiptshak-niminen mongolivaltakunta hajosi, valtakunta, joka käsitti suuren osan Venäjää ja Kaspian aroja, niin alkoivat mongoliruhtinaat perustaa Länsi-Siperiaan pieniä itsenäisiä ruhtinaskuntia. Huomattavin näistä pikkuvalloista käsitti Tobol-joen alijuoksun; sen pääkaupunki oli nykyisen Tjumenin seuduilla. Se kävi sotia voguuleja ja ostjakkeja vastaan ja valloitti maata, niin että pääkaupunki voitiin siirtää Tobolskin seuduille, johon perustettiin Isker- eli Sibir-niminen linnoitettu kaupunki.
Ostjakkeihinkin nämä valtiolliset kehitykset vaikuttivat. Ostjakkilaisheimot alkoivat rakentaa itselleen varustettuja kyliä ja kaupungeita, jotka tosin enimmäkseen olivat sangen pieniä, ja niissä heidän omat heimopäällikkönsä hallitsivat ja vallitsivat tataarilaiseen tapaan. Suurin ostjakkivaltio kykeni liikkeelle asettamaan vain 300 asestettua miestä eikä sen väkiluku liene ollut suurempi kuin pienen suomalaisen seurakunnan. Tämän valtiollisen hajaannuksen vuoksi venäläisten oli helppo uudelleen anastaa maa haltuunsa.
Stroganowit.
Venäläisen turkiskaupan huomattavimpia uranuurtajia oli Mursa niminen tataaripäällikkö, joka viidennellätoista vuosisadalla kääntyi kristinuskoon, saaden samalla uuden nimen, Spiridion. Hän perusti Wytshegdan ja Vienan haaroihin Solwytshegorsk-nimisen kauppapaikan, josta tuli turkiskaupan keskusta. Hänen vaikutusvaltansa levisi nopeaan, ja lopulta hänen miehensä kulkivat Uralinkin poikki ja saapuivat Irtyshin syrjäjokien latvoille. Eräällä niille kulmille tekemällään retkellä joutui Spiridion itse tataarien vangiksi, ja taru kertoo heidän kostaneen hänelle uskosta luopumisen ja venäläisiin liittymisen siten, että he höyläsivät hänet kuoliaaksi. Tästä muka suku sitten sai Stroganowin nimen, jonka nimisenä jo hänen poikansa, Anika Stroganow, oli tunnettu. Hän sai Iivana III:lta Kaman seudut läänikseen ja harjoitti erinomaisen laajaa turkiskauppaa sekä toi paljon venäläisiä siirtolaisia Kaman ja sen syrjäjokien varsille. Stroganowin pojat saivat oikeuden linnoittaa kylänsä ja pitää sotaväkeä palveluksessaan ja heidän aikanaan turkiskauppiaitten valta itää kohti leviämistään levisi. V. 1574 Stroganowit saivat oikeuden rakentaa linnojaan Uralin itäpuolellekin ja valloittaa koko Siperian, jossa Kutshum kaani paraillaan levitti muhamedin uskoa alamaistensa keskeen, niin että koko Siperia näytti muhamedilaistuvan, ennenkuin kristinusko sinne ennättäisi. Kutshum vihasi venäläisiä kauppiaita, jotka uhkasivat hänen länsirajaansa, ja alkoi jo hävittää Kaman ja Tshussowajan laaksoissa olevia Stroganowien asemia. Suorastaan itsepuolustus siis pakotti näitä ryhtymään häntä vastaan sotatoimiin. Saksalaisia, puolalaisia ja liettualaisia virtasi heidän palvelukseensa ja varsinkin Iivana IV:n karkoittamia kasakoita, joita sanottiin Etelä-Venäjän vitsaukseksi. Jermak Timofejev, mahtavin pelastuneista kasakkapäälliköistä, pakeni 6000 miehen keralla Volgan varsia Kaman laaksoon ja tarjosi Stroganoweille palveluksiaan, ja nämä suostuivat Jermakin sotaretkeen Sibirin hallitsijaa vastaan, vaikkapa Jermak vielä olikin henkipattona.
Jermakin Siperian retket.
Kesällä 1578 Jermak kasakoineen lähti ensimmäiselle retkelleen, Tshussovajan laaksoa vedenjakajalle nousten. Oppaiden ja ruokavarain puute kuitenkin saattoi retkikunnan niin tukalaan tilaan, että sen täytyi lähteä paluumatkalle tyhjin toimin, paljon väkeä erämaihin menetettyään. Parin vuoden päästä Jermak kuitenkin lähti uudelle retkelle, tällä kertaa mukanaan Stroganowienkin sotaväkeä ja heidän kaikin puolin varustamanaan. Taistellen ja paljon rasituksia kärsien retkikunta tällä kertaa pääsi Tobolin lisäjoen Turan laaksoon saakka, jossa se vietti talvea ankarissa pakkasissa. Kevään tullen oli Jermakilla ja kahdella nuorella Stroganowilla 5000:sta miehestä vain 1000 jäljellä, mutta joukon pienuudesta huolimatta he päättivät jatkaa yritystä. Irtyshin ja Tobolin yhtymäkohdalta tavattiin Kutshumin leiri, jossa näytti olevan jurttia penikulmittain, mutta vaikka ylivoima näyttikin suurelta, teki Jermakin hyvin asestettu pieni armeija kuitenkin hyökkäyksen ja 23 p. lokak. 1581 ratkaistiin Siperian kohtalo.
Sibirin valloitus.
Kuri ja ampuma-aseet saivat voiton nuolilla ja keihäillä taistelevasta ylivoimasta, kristinusko islamista, Kutshumin joukot sitkeän ja verisen tappelun jälkeen kääntyivät pakoon ja Jermak valloitti Sibirin kaupungin, joka tavattiin autiona. Sinne saapuivat ympäristön kansat uutta valloittajaa tervehtimään ja hänelle turkiksia veroksi tuomaan. Hän lähetti täältä Iivana Julmalle 2400 soopelinnahkaa lahjaksi, pyytäen päästä hänen suosioonsa, ja Moskovan tsaari soi hänelle anteeksiannon ja nimitti hänet Siperian maaherraksi. Samalla hän lähetti Jermakille omat sotisopansa kunnialahjaksi. Kutshum kuitenkin kolmen vuoden kuluttua valloitti Sibirin takaisin, ja Jermak pakomatkalla Irtyshin poikki uidessaan teräspaitansa painosta hukkui. Hänen sotajoukkonsa pakeni takaisin Uralin poikki.
Iivana tsaari ryhtyi kuitenkin nyt itse valloitusta jatkamaan, ja sitkeän, vuosikausia kestäneen taistelun jälkeen Kutshum kaani kukistettiin, eikä hänestä sen koommin puhuta. V..1587 perustettiin Tobolsk siihen paikkaan, jossa Tobol laskee Irtyshiin, ja nopeaan kasakat siitä käsin levittelivät Venäjän valtaa yhä kauemmaksi itää kohti. Asutus oli siksi harvaa, ettei väestö olisi voinut heidän tunkeutumistaan vastustaa, vaikka olisi koettanutkin, ja lisäksi vesiväylät edistivät valloitusta tehokkaammin kuin ensi silmäyksellä näyttääkään.
Siperian vesitiet.
Vaikka Siperian valtajoet kaikki juoksevat etelästä pohjoiseen, Jäämereen laskien, niin muodostavat niiden syrjäjoet sitävastoin helposti kuljettavia itä-länsireittejä, koska eri vesistöjen väliset vedenjakajat ovat kapeat ja matalat, niin että on helppo taivaltaa jokialueesta toiseen. Obista päästiin helposti Ketiä Jenissein vesistöön, Jenisseistä Ylä-Tunguskaa Ilimiin, joka taas mukavasti vie Lenahan. Lena taas juoksee pitkät matkat itää kohti ja siinä, missä se kääntyy pohjoista kohti, siihen laskee idän puolelta Aidan, jota voidaan nousta Majaan ja sitten Judomaa latvoille saakka. Judoman latvoilla ollaan vain päivämatkan päässä Ohotskin mereen laskevien jokien lähteiltä. Venäläiset olivat jo vanhastaan tottuneet tämmöisiin vesimatkoihin ja lisäksi kirveellä nopeaan veistämään uudet venetarpeet, niin ettei aluksia aina tarvinnut taivaltaa kannaksien poikki, vaan veistettiin uudessa jokialueessa äkkiä uudet veneet. Kaikkiin tärkeihin paikkoihin perustettiin linnoitetut asemat, joista sitten kehittyi kauppaloita ja kaupungeita. V. 1604 perustettiin Tomsk. Soopeli houkutteli kasakoita yhä kauemmaksi, kunnes he saavuttivat Tyynen meren. Tämä oli Siperian turkiskaupan kulta-aikaa, ja kerrotaan, että varsinaiset turkiskauppiaat, promyshlennikit, jotka tulivat kasakkain jäljessä, ostivat jakuuteilta soopelin nahkoja rauta- ja vaskikattiloilla, ja että kattila maksoi täytensä soopelinnahkoja. Stroganowit hyötyivät tästä kaupasta suunnattomasti, kunnes he Pietari Suuren aikana menettivät kaikki etuoikeutensa, saaden paroninarvon korvaukseksi.
Stroganowien kauppayritykset käänsivät siksi paljon huomiota Siperiaan, että Herbersteinin kartassa (II, s. 482) jo on osapuilleen oikein kuvattu useita Länsi-Siperian maantieteen pääpiirteitä, vaikka siinä onkin suuria virheitä, —. Ob esim. on merkitty lähtemään Kythay nimisestä joesta, joka on lähellä Chumbalyk-nimistä kaupunkia.
Puolen vuosikymmentä Tomskin perustamisen jälkeen turkiskauppiaat saapuivat Jenissein rannoille, jonne syntyi Turukhanskin kauppala Ala-Tunguskan suuhun. Retkiä jatkettiin nimenomaisella tarkoituksella pohjoisimpiin seutuihin, koska niistä saatiin parhaat nahkat, ja pian löydettiin Pjässinä-jokikin, joka Jenissein itäpuolella laskee Jäämereen. V. 1612 Hollannissa julkaistussa kartassa on Aasian pohjoisrannikko tähän jokeen saakka kuvattuna. Kun oli turhaan yritetty tunkeutua Jäämerta edelleen itää kohti, niin valittiin eteläisempi reitti ja lähdettiin nousemaan Ala-Tunguskaa, ja sitä pitkin päästiin aina Lenan syvänteeseen saakka. Vielä eteläisempää reittiä kasakat tunkeutuivat Tomskista Ylä-Jenisseille, jonne perustettiin Jenisseisk v. 1619 ja Krasnojarsk v. 1627. Angaran jokilaaksossa sotaiset burjaatit tekivät jonkun verran vastarintaa, mutta heidät voitettiin, ja venäläiset tienraivaajat saapuivat Baikal-järvelle saakka, jota ei siihen saakka, mikäli tiedetään, kukaan eurooppalainen ollut nähnyt, vaikka moni olikin sivuuttanut sen jotenkin läheltä käydessään muutama vuosisata aikaisemmin suurkaanien hovissa Karakorumissa. Tältäkin suunnalta saavuttiin Lenan laaksoon, jossa metsästäjät tapansa mukaan verottivat kaikkia heimoja, joiden kanssa tulivat tekemisiin. He tapasivat täällä jakuutit, jotka olivat paenneet burjaatteja alkuperäisiltä asuinsijoiltaan Baikal-järven rannoilta ja jotka nyt, kykenemättä vastustamaan venäläisiä sissejä, peräytymistään peräytyivät pohjoista kohti Jäämeren rannoille. V. 1632 perustettiin jakuuttien alueelle Jakutsk, josta sitten tuli etenemisen keskusta. V. 1617 kasakka Jelisei Busa saapui Lenan suistamoon ja sieltä länttä kohti kääntyen löysi Olenekin, jonka rannalla hän vietti talven. Seuraavana vuonna hän palasi takaisin Lenan rannalle ja laski sitä veneillä mereen. Hän kulki sitten rannikkoa seuraillen itää kohti aina Janan suulle, nousi jonkun matkaa Janaa ja jatkoi täällä pari vuotta tutkimuksiaan.
Jakutskista lähtien muutamat retkeilijät kulkivat Lenan syvänteen itäpuolella olevan vuoriston poikki yllämainittua reittiä ja jatkoivat matkaa sen itärinnettä laskien, kunnes vastaan tuli Ohotskin meri, jonka rannalle v. 1638 perustettiin asema nykyisen Ohotskin kaupungin paikalle. Näin oli kuljettu koko maanosan poikki vähän enemmän kuin puolen vuosisataa sen jälkeen, kuin Jermak oli Sibirin valloittanut. Ivanow Postnik löysi Indigirkan, joka laskee Jäämereen vielä Janaakin idempänä, ja hänen seuralaisensa rakentamillaan veneillä laskivat sen mereen saakka ja myöhemmin jatkoivat matkaansa Alasejaan, yhä kauemmaksi itää kohti. Samaan aikaan löydettiin Kolimakin, viimeinen Jäämereen laskevista suuremmista joista, ja sen rannalle perustettiin v. 1644 Nishnij Kolimskin asema. Täällä saatiin tietoja tshuktsheista, jotka asuvat Aasian etäisimmässä koilliskulmassa, ja näyttää siltä, kuin olisi kuultu Uuden Siperian saaristakin ja Wrangelin maasta, vaikka ne sekoitettiin. Vielä kauempana idässä sanottiin olevan suuren joen, mutta se ei laskenut Jäämereen, vaan Beringin mereen, kuten myöhemmin saatiin selville. V. 1646 Isai Ignatjew kävi tshuktshien luona ja seuraavana vuonna Feodor Aleksejew sai johdettavakseen suurehkon retkikunnan samoille seuduille. Se ei menestynyt. Retkellä oli mukana kasakka Simeon Deshnew, joka löysi Beringin meren ja osoitti, että Amerikan ja Aasian välillä todella oli olemassa salmi, niinkuin kamarioppineet olivat jo kauan otaksuneet.
Simeon Deshnew.
V. 1648 lähetettiin uusi retkikunta seitsemällä veneellä, joista kolme jatkoi matkaa muita edemmä; erästä näistä veneistä johti Deshnew. Kesäkuussa erottiin Kolyman suusta ja kuljettiin rantaa seuraillen itää kohti, kunnes Aasian itäisin niemi oli saavutettu; tämän urotyön muistoksi sitä Itäniemen nimen ohella myös on ruvettu sanomaan Kap Deshnewiksi. Kolmas veneistä kärsi haaksirikon Anadyrin mutkaan pyörrettäessä ja sen miehet saivat sijan molemmissa toisissa veneissä. Molemmat jäljelle jääneet veneet sitten erosivat. Deshnewin vene ajelehti vastatuulien mukana, kunnes se lopulta ajautui maihin Oljutorowskin suulle Kamtshatkan niemen tyveen. Deshnew kuljetti joukkonsa maan poikki Anadyriin, jonne hän perusti Anadyrsk nimisen aseman, oleskellen sitten monta vuotta tällä seudulla. Kolimskista saapui hänen luokseen useita muitakin retkikuntia. Anadyrin seutu tuli siten jotenkin tarkkaan tutkituksi, ja alkuasukkaat pakotettiin veroa maksamaan, vaikka he eivät taistelutta siihen suostuneet. Se vene, joka oli kulkenut Deshnewin seurassa aina Anadyrin mutkaan saakka, katosi teille tietämättömille. Koriakit kertoivat Deshnewille, että toiset olivat kuolleet tauteihin, toiset saaneet tappeluissa surmansa, mutta osa oli päässyt veneellään pakoon. Kamtshatkassa säilyi muistotieto, että muutamat retkikunnan jäsenistä olivat tulleet sinne, kulkeneet sen eteläniemen ohi ja sitten kadonneet.
Näiden matkain kautta oli Lenan itäpuolinen Siperian rannikko tullut melkein kokonaan tunnetuksi. Jäämeren rantaa kuljettiin sitten paljon veneillä Lenan suistamosta Kolymiin saakka, mutta sieltä ei enää kuljettu Deshnewin vanavettä edelleen, kun löydettiin Anadyriin lyhyempi maatie. Maantiede ei ole Deshnewin matkoista mitään hyötynyt, ne kun jäivät tuntemattomiksi, ja vasta Beringin matkan jälkeen tuli yleiseen tunnetuksi, että kasakkapäällikkö jo paljoa ennen häntä oli vakoillut Aasian koillisreunan ja sen ääret löytänyt. Lenan länsipuolinen rannikko pysyi melkein tuntemattomana seuraavaan vuosisataan saakka.
Sillä välin kun rohkeat sotilasretkikunnat, metsästäjät ja kauppiaat näin samoilivat Aasian koillisimman kolkan ristiin rastiin, saattoivat toiset Kaakkois-Siperian tunnetuksi. Viidessäkymmenessä vuodessa saatiin Amur ja sen tärkeimmät syrjäjoet pääpiirtein tutkituiksi ja eri paikkoihin perustettiin asemia.
Amurin alue.
V. 1639 eräs kasakkaretkikunta rakensi aseman Ohotskin meren rannalle ja sai tunguuseilta tietoja etelämpänä olevista maista. Samana vuonna saapui Lenan syrjäjoen Witimin rannalle retkikunta, joka sai tietoja Shilkasta. Jakutskista v. 1643 lähetettiin retkikunta Pojarkow-nimisen kasakan johdolla, ja tämä nousi Aldania, Lenan suurta syrjäjokea, aina sen latvoille saakka ja kulki sieltä vuoriston poikki Amurin pohjoisen syrjäjoen Sejan syrjäjoen Briantan laaksoon. Tätä jokea laskien Pojarkow pääsi aina Umlekanin suulle saakka, jossa venäläiset kuitenkin mielivaltaisella käytöksellään suututtivat alkuasukkaat, niin että toinen puoli joukosta surmattiin, ennenkuin retkikunnan jälkipää ennätti Aldanilta apuun. Tämän saavuttua lähdettiin Sejaa laskemaan ja viidessä päivässä tultiin Amurille. Amuria laskien retkikunta kolmessa kuukaudessa sai kulkeneeksi koko jokimatkan aina mereen saakka. Kesällä 1645 Pojarkow kulki meritse Ulja-nimiselle joelle, joka laskee mereen Ohotskin eteläpuolella, ja sieltä maan poikki Jakutskiin, jonne hän saapui kesäkuussa 1646. Siten oli viimeinen Siperian suurista joista tullut tunnetuksi ja melkein puolet sen pituutta⁻veneellä kuljetuksi. Venäläisten löydöt Pohjois-Siperiassa olivat siten edenneet jotenkin lähelle hollantilaisten eteläpuolelta tekemiä löytöjä, vaikka kuluikin joku aika, ennenkuin niiden välinen alue tuli tunnetuksi, niin että löydöt muodostivat yhden jakson.
Se tie, jota Pojarkow oli kulkenut, oli pitkä ja vaikea, mutta pian löydettiin eräs toinen Lenan syrjäjoki, Olekma, jonka yläosa lähestyy hyvin lähelle Shilkaa. V. 1648 pieni retkikunta Urkan kautta nousi Ylä-Amurin syvänteeseen. V. 1649 Habarow-niminen seikkailija suoritti uuden retken kulkien Olekman latvoilta reellä vedenjakajan poikki Amurille. Siellä täytyi taistella daurilaisten kanssa, joilla oli Lavkai-niminen mahtava päällikkö. Käytyään Jakutskissa apua hakemassa Habarow kesällä 1651 lähti laskemaan Amuria, anastaen matkalla daurien linnoituksen. Eläen vihamielisissä väleissä asukkaiden kanssa, jotka tunnustivat Kiinan yliherruuden, Habarow laski jokea edelleen ja oli talvea Ahanin maassa, jossa jälleen syntyi tappeluita maanasukkaitten kanssa; nämä saivat mandshuilta apua. Seuraavana keväänä Habarow jälleen palasi Amuria vastavirtaan. Hän sai apua Jakutskista, mutta kun hänen oma väkensä teki kapinan, niin hänen täytyi heittää sikseen enemmät valloitukset. Hän ei voinut anastuksistaan pitää muuta kuin erään Sejan suun yläpuolelle perustamansa aseman. Paluumatkalla hän ei tavannut erästä pienempää retkikuntaa, joka oli lähetetty apua tuomaan, vaan apuretkikunta laski Amurin aina mereen saakka ja palasi Ohotskin meren rantoja ja maan poikki taivaltaen Jakutskiin.
Tähän saakka olivat löytäjät olleet seikkailijoita, jotka toimivat omin päin ilman edesvastuuta. Vaikka he olivatkin saaneet suuria aikaan, olivat he kuitenkin samalla kohdelleet maanasukkaita niin tylysti, ettei rauhallinen maanvaltaus enää ollut mahdollinen. Venäjän hallitus silloin puuttui asiaan. Onufrei Stepanow lähetettiin v. 1652 Amur-joelle, jota hän laski Sungarin suulle saakka, nousten sitten kolme päivämatkaa viimeksimainittua jokea. Hän ei kuitenkaan saanut suuria aikaan. Talvella 1654—55 häntä Kumarskissa lähellä Sejan suuta piiritti suuri kiinalainen armeija, joka kuitenkin lopulta lähti pois tyhjin toimin. Yhdessä Feodor Pushkinin kanssa, joka oli perustanut linnan Argunin suulle, Stepanow sitten laski Amuria ja perusti linnan giljakkien maahan. 1658 Stepanow sai lähellä Sungarin suuta surmansa suuressa tappelussa kiinalaisia vastaan, ja suurin osa Amurin syvänteestä joksikin aikaa taas menetettiin.
Ennen tätä tapausta oli kuitenkin Shilkalle saapunut venäläisiä osastoja toisia teitä, Jenisseiskistä tullen. V. 1652 oli kasakka Beketow kulkenut Baikal-järven poikki ja Selengan suulla talvea vietettyään noussut tätä jokea, v. 1654 kulkenut vedenjakajan poikki Indogaan ja laskenut sitä Shilkaan, jonka rannalle rakennettiin linna. Sitten Beketowin kuitenkin täytyi miehinensä yhtyä Stepanowiin, joka oli alempana Amurin rannalla. V. 1656 Jenisseiskistä lähetettiin uusi retkikunta Pashkowin johdossa, joka Beketowin teitä kulkien alussa vuotta 1658 saapui Shilkan rannalle. Pashkow perusti Nertshinskin kaupungin, ja vaikka hän ei saanutkaan maanasukkaita lannistetuksi, niin menestyi kaupunki kuitenkin jotakuinkin. V. 1669 saapui Amurin rannalle joukko seikkailijoita Tungirin kautta puolalaisen pakolaisen Tshernigowskin johdolla ja perusti Albazin nimisen siirtokunnan, josta sitten tuli Amurin alueen tärkein venäläinen siirtokunta. Sejankin alueelle pian syntyi siirtokuntia, muun muassa yksi Aigunin luo vähän alemmaksi tämän joen suuta, ja v. 1681 Ignati Milowanow tutki tätä maata laajemmalti, perustaen jonkun linnoitetun asemankin Silinji-joen rannalle. Samaan aikaan joutuivat Bureja ja Amgun, kaksi Amurin pohjanpuolista syrjäjokea, Venäjän toiminnan piiriin ja Gavrilo Feolow perusti sinne aseman. Monien vaiheiden jälkeen oli siten suuri osa Amurin jokilaaksoa joutunut Venäjän vaikutusvallan alaiseksi, mutta tämä vaikutusvalta ei ollut pitkällinen.
Kiinan mandshulainen hallitsijasuku piti kaikkia Amurin alueen kansoja omaan vaikutuspiiriinsä kuuluvina, eikä keisari Kang-hi, jäntevä mies, aikonut levollisena tyytyä siihen, että venäläiset anastivat maan. Jo v..1653 mandshujen kanssa sattuneiden ensimmäisten taistelujen jälkeen oli Pekingiin lähetetty venäläinen lähetystö sopimusta tekemään, mutta lähettilään tappoivat matkalla hänen oppaansa. V. 1676 kreikkalainen Nikolaus Spafarik kuitenkin pääsi tunkeutumaan Tsitsikarin kautta Pekingiin ja hänen neuvottelujensa tuloksena oli, että venäläisiä viranomaisia kiellettiin sen enempää toimimasta Amurin alijuoksulla. Kielto kuitenkin jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Kiinalaiset silloin päättivät väkivoimalla karkoittaa venäläiset.. Se onnistuikin ja v. 1684 täytyi Albazinkin puolustajain piiritettyinä hylätä puolustamansa asema. Se vallattiin myöhemmin uudelleen ja seurasi toinen piiritys, kunnes uusien keskustelujen jälkeen Venäjä enemmän kuin puoleksitoista vuosisadaksi luovutti Kiinalle Amurin alueen koko itäosan. Sopimus tehtiin v. 1689 Nertshinskissä, jossa Venäjän lähettiläs Golovin tapasi Kiinan valtuutetut; näillä oli mukana tulkkeina jesuiitat Gerbillon ja Pereyra (III, s. 23), joista edellinen varsinkin oli sangen laajalti matkustanut mies.
Everhart Ides.
Kolme vuotta myöhemmin Venäjän hallitus lähetti Siperian ja Mandshurian kautta lähetystön Kiinan keisarin luo. Lähettiläs, Everhart Ides, tanskalainen synnyltään, kirjoitti matkastaan kertomuksen, joka laajalti levitti tietoja Venäjän Pohjois-Aasiassa hankkimista alueista. Ides kuvaa ostjakkeja, tunguuseja, burjaatteja ja Siperian muita kansoja, samalla kun hän antaa maasta itsestäänkin entistä tarkempia tietoja. Hän muun muassa kertoo mammutista, jonka maanasukkaat luulivat maan alla elävän, venäläiset sitävastoin aivan oikein käsittivät entisaikain eläimeksi, ja samalla hyvin sattuvasti kuvaa jäiden lähtöä Siperian joista, kuinka rannat murtuvat ja maan peitossa olleet mammutin ruumiit siten paljastuvat. Lähetystö matkusti jo melkoiseksi kaupungiksi paisuneen Irkutskin kautta Nertshinskiin ja sieltä Mandshurian läpi Pekingiin. Nertshinskistä matka ensinnä kävi Arguniin, jossa oli venäläinen linna, ja sitten vuorien poikki Tsitsikarin ohi Jalon ja Nonnin laaksoihin. Ides oli ensimmäinen eurooppalainen matkustaja, joka on antanut tästä maasta kuvauksen.
Näin oli koko Pohjois-Aasia tullut tunnetuksi venäläisten tienraivaajain toimesta ja diplomaattisilla matkoilla suuri osa Mandshuriaakin. Laajimmalti oli vielä tuntematonta maata Ohotskin meren ja Anadyrin etäisimpien turkisasemain välillä, mutta tämäkin alue tuli vielä ennen vuosisadan loppua suureksi osaksi kuljetuksi.
Kamtshatka.
V. 1696 Atlassow, Anadyrskin aseman komentaja, lähetti kasakka Moroskoin levittämään Venäjän vaikutusta etelää kohti. Moroskoi saapui lähelle Kamtshatka-jokea niemimaan itärannalle, jonne hän, erään maanasukkaitten linnan valloitettuaan, huomasi japanilaisten seikkailijain jo aikaisemmin saapuneen. Seuraavana vuonna Atlassov itse lähti ja rakensi linnan Kamtshatka-joen rannalle, josta sitten myöhemmin koko niemimaa valloitettiin. Kului kuitenkin vielä pitkä aika, ennenkuin päästiin selville siitä, mikä Kamtshatkan suhde muihin maihin oli; toiset luulivat sen olevan Jesson, Japanin pohjoisimman suuren saaren jatkoa, ja vasta kun oikeasta asianlaidasta päästiin selville voitiin ruveta valloitusta jatkamaan. Länsiranta lienee löydetty v. 1716, jolloin kasakka Sokolow aluksessaan kulki Ohotskista Tigil-joelle ja rannikkoa alas Kompakovoon, josta vielä on 400 kilometriä niemimaan eteläkärkeen. Hänellä oli laivaväkenä ruotsalaisia ja arvatenkin suomalaisiakin sotavankeja, jotka oli lähetetty Itä-Siperiaan siitä syystä, että he osasivat rakentaa laivoja ja purjehtia. Kamtshatkan eteläpään ympäri purjehdittiin vasta koko joukon myöhemmin.
Vaikka Pohjois-Aasia näin olikin seitsemännentoista vuosisadan kuluessa saatu pääpiirtein vakoilluksi Tyyntä merta myöten, niin eivät nämä löydöt kuitenkaan tulleet aivan laajalti tunnetuiksi, ja lisäksi sivistymättömäin seikkailijain tuomat tiedot olivat sangen epämääräiset. Kahdeksannellatoista vuosisadalla Siperiankin maantiede kuitenkin joutui pätevämmälle tieteelliselle pohjalle, suureksi osaksi Pietari Suuren toimesta, joka halusi saada luotettavampaa selvitystä varsinkin Aasian ja Amerikan yhtymäseuduista.
Uuden Siperian saaret.
Vuoden 1710 vaiheilla saatiin tietoja saarista, joita muka piti olla Siperian rannikon edustalla jään peittämässä Jäämeressä, ja seuraavana vuotena varustettiin kaksi retkikuntaa niitä etsimään. Kasakka Merkurei Vagin purjehti Svjatoi Nos niemestä pohjoista kohti ja löysi suuren saaren, jonka ympäri hän purjehti 9—12 päivässä, ja luuli näkevänsä sen takaa toisen suuren maan. Paluumatkalla kuitenkin miehistö murhasi Vaginin raivoissaan rasituksista, joita sen oli kestettävä, ja koko löytö senvuoksi on epäilyksen alainen. Useita muita retkiä tehtiin sekä kesällä että talvella, mutta huonolla menestyksellä. Vielä kului monta vuotta, ennenkuin Uuden Siperian saaret lopulta löydettiin.
Kuriilit.
Paremmalla menestyksellä oli retkeilty kaukaisessa idässä.
V. 1706 saavuttiin Kamtshatkan eteläpäähän ja nähtiin lähimmät Kuriileista. Kasakka Iivana Kosirevski vuosina 1711 ja 1713 teki pari retkeä näille saarille kooten tietoja niiden oloista ja laatien niistä kartan. Nämä retket oli tehty vielä Anadyrista käsin, mutta samoihin aikoihin saatiin avatuksi Kamtshatkaan uusi lyhyempi tie Ohotskin meren poikki. V. 1714 kasakka Sokolow purjehti Ohotskista ensinnä rantoja seuraten, sitten meren poikki Kamtshatkan länsirannalle, tutkien sitä etelään päin aina Kompakovoon saakka; vietettyään siellä talvea hän seuraavana kesänä vaikean matkan jälkeen palasi takaisin Ohotskiin.
Messerschmidt ja Strahlenberg.
Tieteellisistä matkustajista on mainittava ensinnäkin preussilainen luonnontieteilijä Daniel Gottlieb Messerschmidt, joka vuosien 1720 ja 1726 välillä teki' laajoja matkoja Venäjän hallituksen toimesta. Hänen kerallaan matkusti upseeri Filip Juhana Strahlenberg, yksi niitä monia sotavankeja, jotka Kaarle XII:n onnettomalla sotaretkellä olivat Venäjälle jääneet. Molemmat matkustajat ensinnä tutkivat Obin ja Jenissein vesistöjä, jonka jälkeen Strahlenberg palasi Ruotsiin ja v. 1730 julkaisi laajan teoksen koko Pohjois-Aasiasta. Hänen karttansa oli kauan paras, mitä tästä Aasian osasta oli olemassa. Hänen lähdettyään Messerschmidt laski Jenisseitä aina 66:nnelle leveysasteelle, mutta ei kuitenkaan päässyt Jäämeren rannoille saakka, kuten hänen tarkoituksenaan oli ollut. Noustuaan jokea kappaleen matkaa takaisin hän lähti Itä-Siperiaan ja saavuttuaan vesitse Nertshinskiin kulki arojen poikki Argunin kaivannoille ja sieltä Dalai Noorille. V. 1725 hän palasi länteen ja tutki Obia ja Irtishiä, kunnes v. 1726 palasi takaisin Pietariin. Palveluksistaan ei Messerschmidt kuitenkaan saanut odottamaansa tunnustusta, ja lisäksi hän Danzigissa käydessään menetti kaikki kokoelmansa. Hän kuoli Pietarissa v. 1735.
Renat.
Juhana Kustaa Renat oli eräs toinen ruotsalainen, joka oli sotavankina joutunut Siperiaan ja siellä tehnyt laajoja matkoja Aasian sisimpiin osiin saakka, kuten on käynyt ilmi hiljakkoin julkaistuista asiakirjoista. V:t 1716—1733 hän vietti kalmukkien keskuudessa ja tutki paljon heidän alueensa maantiedettä, osaksi tiedustelemalla, osaksi itse matkustellen; jotkut luulevat hänen käyneen Lop Noorilla saakka; Renat laati, epäilemättä osaksi tiedusteluitten nojalla, mutta suureksi osaksi omien matkahavainnoittensakin mukaan, kartan, jossa Dsungarian ja Tarimin syvänteen maantieteelliset olot ovat huomattavan tarkkaan kuvatut.
Vitus Bering.
V. 1725 Pietari Suuri lähetti tanskalaisen Vitus Beringin, joka palveli Venäjän laivastossa, jatkamaan löytöjä Aasian koillisrannikolla. Bering, joka oli erinomaisen taitava ja rohkea purjehtija, täytti loistavasti hänelle uskotun tehtävän. Hän kuljetti varastonsa koko Siperian poikki kaukaiseen itään, mutta tähän ja laivan rakentamiseen Ohotskissa kului niin paljon aikaa, että Bering vasta kesällä 1727 pääsi purjehtimaan sieltä Kamtshatkan länsirannalle. Talvella kuljettiin niemimaan poikki reellä Nishnij Kamtshatkan linnaan, itärannikon tärkeimpään venäläiseen siirtokuntaan, ja siellä rakennettiin uusi laiva, »Gabriel» nimeltään. Sillä Bering heinäkuussa 1728 lähti rantaa seuraillen purjehtimaan pohjoista kohti, laatien kaiken aikaa huolellista karttaa. Hän purjehti aina Serdze Kamen nimiseen niemeen saakka, josta ranta vakaasti kääntyi länteen, ja päätti silloin kulkeneensa Aasian itäisimmän niemen ohi. Tosin oli jo Deshnew paljoa aikaisemmin purjehtinut saman rannan, mutta nyt se vasta tuli kunnolla kartoitetuksi. Bering palasi Kamtshatkaan, vietti siellä talvea ja lähti jälleen kesäkuussa 1729 liikkeelle. Mutta kun vastatuulet estivät häntä pohjoista kohti pääsemästä, niin hän kääntyi takaisin ja purjehti Kamtshatkan ympäri, saapuen heinäkuun lopulla Ohotskiin. Yksi retken tuloksia oli, että Kamtshatkan eteläkärjen asema nyt tuli tarkalleen määrätyksi. Siitä oli ollut Euroopassa aivan väärät käsitykset; toisissa sen ajan kartoissa Kamtshatka ja Jesso on piirretty yhteen, ja vielä Beringin matkan jälkeenkin tämä harhaluulo piti jonkun aikaa puoliaan.
Luonnontutkijain matkoja.
Heti Beringin palattua ryhdyttiin Venäjän hallituksen toimesta paljoa suurisuuntaisempaan Siperian tutkimukseen. Bering sai toimekseen meritutkimusten jatkamisen ja samalla lähetettiin kaukaiseen itään eteviä luonnontutkijoita, joiden piti tähtitieteellisesti tarkemmin määrätä Siperian paikkain maantieteelliset asemat, tutkia sen luonnonmaantiedettä, eläin- ja kasvitiedettä. Beringin piti uudella meriretkellä saada selville, oliko Aasian itäpuolella maata kuinka lähellä. Eräs pienehkö retkikunta oli tosin tavannut maata tshuktshien maan itäpuolelta ja siis arvatenkin löytänyt Amerikan rannan, mutta sen oli täytynyt palata takaisin kesken ja jättää tutkimatta, oliko maa saari, vaiko mannerrantaa.
Jo v. 1733 ryhdyttiin siis varustamaan uutta retkeä, mutta valmistuksiin kului niin paljon aikaa, että Bering vasta v. 1740 pääsi lähtemään. Sillä välin olivat tiedemiehet jo olleet uutterassa työssä. Tähtitieteilijä De la Croyère matkusteli Baikal-järvellä, Amurin yläjuoksulla ja Lenan alajuoksulla, määräten paikkain asemia. Luonnontutkija Gmelin ja historioitsija Müller nousivat Irtishiä ja matkustivat Tomskin kautta Jenisseiskiin, tutkien kesällä 1735 Baikal-järven seutuja. Vuonna 1736 he olivat Lenan yläjuoksulla. Gmelin menetti Jakutskissa sattuneessa tulipalossa kaikki piirtämänsä retkikartat. V. 1738 saapui Itä-Siperiaan luonnontutkija Yrjö Wilhelm Steller, joka näistä tiedemiehistä sitten saavutti pysyvimmän maineen.
Jäämeren ranta.
Samaan aikaan tutkittiin Siperian pohjoisia rantavesiä, löytyisikö sieltä laivan kuljettavaa väylää. Usean turhan yrityksen jälkeen pääsi vihdoin kaksi retkeilijää, luutnantit Mlyagin ja Skuratow, tunkeutumaan Kara-meren poikki Jalmai-niemelle ja sen ympäri Obin suulahteen, ja v. 1737 kaksi muuta upseeria kulki sieltä edelleen Jenissein suistamoon. Talvella 1739—40 Minin ajoi reellä Tajmyrin niemen länsirantaa melkoisen kappaleen — seuraavana kesänä laivalla purjehdittiin melkein yhtä pitkälle (leveyspiirille 75° 26'), — mutta sitten retkikunnan täytyi palata takaisin lumisokeuden vuoksi.
Tajmyrin niemimaan itäpuolella olevaa rannikkoa tutkittiin Lenan suistamosta käsin. Luutnantti Prontshishtshew Tsheljuskinin keralla retkeili v. 1735 ensin Olenskin suulle ja siellä talvea vietettyään edelleen Khatangan suistamolahteen saakka. Mutta saaret ja jäätyneet salmet hidastuttivat sitten eteenpäin kulkua, niin ettei hän päässytkään niemimaan pohjoiskärkeen saakka, vaan 77° 25' leveyspiiriltä palasi takaisin ja sitten nuoren vaimonsa keralla paluumatkalla kuoli. V. 1739 luutnantti Laptew yhdessä Tsheljuskinin kanssa lähti työtä jatkamaan ja pääsi aina Kap Thaddäukseen saakka. V. 1742 näyttää Tsheljuskin vihdoin eräällä retkellä kulkeneen Vanhan maailman pohjoisimman kärjen ohi, joka siitä on hänen nimensä perinyt. Lenan itäpuoleisellekin rannikolle oli tehty yhä uusia retkiä, joiden perusteella sen kartoitusta parannettiin.
Bering salmessaan ja merellään.
Syyskuussa 1740 Bering vihdoin pääsi lähtemään Ohotskista kahdella laivalla, »Pyhällä Paavalilla» ja »Pyhällä Pietarilla». Talvi vietettiin Avatsha-lahdessa, joka molemmista laivoista sai Petropavlovskin nimen. Sinne saapuivat Steller ja De la Croyère ottamaan osaa retkeen. Bering purjehti ensinnä jonkun aikaa kaakkoa kohti, mutta kun ei siltä suunnalta maata tavattu, niin hän muutti suunnan koilliseksi. Ankara myrsky erotti alukset toisistaan, eivätkä ne sen koommin toisiaan tavanneet. Heinäk. 29 p. Bering näki edessään korkean vuoren kukkulan, jonka hän nimitti Pyhän Eliaan vuoreksi. Hän luuli sitä tulivuoreksi, mutta tämä otaksuma myöhemmin huomattiin vääräksi.
Bering oli siis myrskyssä ajautunut Alaskan etelärannikolle. Hän yritti seurata sitä luodetta kohti, mutta ainaisen sumun vuoksi se oli kovin vaikeata. Hän näyttää ajautuneen Kadiakin saaren ohi ja sitten nähneen Alaskan niemimaasta kohtia ynnä Aleutien saaria ja niiden korkeita tulivuoria. Toinen, Tshirikowin ohjaama laiva, oli tavannut Amerikan rannan paljon etelämpänä, Sitkan seuduilla. Tshiriköw menetti siellä kaksi venekuntaa väkeä, jotka maihin lähetettyinä luultavasti joutuivat intiaanien väijytykseen. Tämä oli suuri tappio senkin vuoksi, ettei nyt enää voitu päästä maihin, kun ei ollut veneitä. Elokuun puolivälissä molemmat laivat näyttävät olleen likimain samoilla paikoilla, mutta eivät kuitenkaan nähneet toisiaan. Samoin kuin Beringin Tshirikowinkin täytyi taistella vastatuulien ja sumun kanssa, ja juomaveden loputtua ja keripukin alettua tuhoja tehdä miehistöstä toinen toisensa jälkeen kuoli, muiden mukana tähtitieteilijä De la Croyère. Laiva kuitenkin lopulta saapui Avatsha-lahteen Kamtshatkan kaakkoisrannalle lokakuussa 1741.
Beringin laivassa keripukki teki siihen määrään tuhojaan, ettei sitä voitu tässä vaarallisessa sumuisessa meressä hoitaa, niin kuin olisi pitänyt. Bering itsekin oli pahoin sairaana, ja luutnantti Waxel ja luonnontutkija Steller pitivät huolta laivan johtamisesta. Laiva ajeli merellä tuulien armoilla ja tuli lopulta, marraskuussa 1741, saarelle, joka on Beringistä nimensä saanut. Ikäänkuin ihmeen kautta löydettiin kallioiden melkein joka puolelta piirittämä satama. Tämä saari, joka on suurin Kamtshatkan edustalla olevista Komentaja-saarista ja jota ensin luultiin mannermaan osaksi, oli uusi löytö. Siellä vietettiin talvi 1741— 42 ja Steller kirjoitti erinomaisen tutkimuksen sen eläinkunnasta ja yleisestä luonteesta. Siellä ensi kerran tavattiin Stellerin merilehmä (Rhytina gigas), suuri sireenien harvinaiseen heimoon kuuluva nisäkäs, joka sittemmin on sukupuuttoon hävitetty. Saarella kun ei ollut puita eikä ihmisasunnoita, niin täytyi asua hiekkakuopissa, jotka purjeilla peitettiin. Bering kuoli joulukuussa ja hänen jälkeensä vielä moni keripukin heikentämästä miehistöstä. Steller yksin pysyi terveenä ja hän väsymättä auttoi toisia, niin että kevään tullessa vielä 45 oli elossa. Ravinnoksi pyydystettiin merieläimiä ja merisaukkoja, joiden kalliita nahkoja koottiin. Laiva oli talven kuluessa ajautunut maalle ja hajonnut, niin että ainoana pelastuksen keinona oli rakentaa sen aineista uusi pursi. Erään laivanrakennusta oppineen kasakan johdolla se saatiinkin syntymään ja elokuussa 1742 uusi alus työnnettiin vesille ja sillä päästiin Petropavlovskiin. Siten päättyi tämä onneton retki, jonka tulokset loivat niin runsaasti uutta valoa Aasian ja Amerikan seutujen maantieteellisiin oloihin ja pääpiirtein selvittivät Pohjois-Amerikan luoteiskulman muodon. Steller, jonka ansiot retkikunnan pelastuksesta olivat niin suuret, riitaantui sitten viranomaisten kanssa ja aikoi palata Pietariin, mutta sai käskyn jäädä Siperiaan ja kuoli Tjumenissa v. 1746. Müller ja Gmelin v. 1743 palasivat Pietariin.
Siihen päättyivät toistaiseksi Venäjän hallituksen suurisuuntaiset toimet Siperian ja sen lähiseutujen tutkimiseksi. Yksityiset kuitenkin jatkoivat työtä. Müllerin v. 1754 julkaisemasta kartasta näkyy, kuinka suunnilleen oikea käsitys oli saatu Beringin meren maista.
Aleutit.
Ei tämän jälkeen kauan kulunut, ennenkuin venäläiset erämiehet ja pyydystäjät kulkivat Beringin meren poikki Amerikan rannalle ja Aleutien saaret alkoivat toinen toisensa jälkeen ilmestyä karttoihin. Suuri Kadiak-saari tutkittiin, Beringin meren saaria ja rantoja löydettiin yhä lisää, vaikka niiden kartoitus olikin puutteellinen. Tällä kannalla oli näiden etäisten kulmain tunteminen, kun James Cook kolmannella retkellään niihin saapui ja kaikkia edellisiä retkeilijöitä tarkemmin vakoili rannat, määräsi niiden huomattavimmat kohdat asteverkkoon ja piirsi Amerikan luoteisrannasta yhtämittaisen kartan aina Jäämeren rannoille saakka. Samaan aikaan oli muodostettu suuri venäläinen komppania Amerikan puolen turkiskauppaa varten ja Kadiak-saarelle oli perustettu asema, josta sitten rannikkoa vallattiin yhä edelleen. Mutta kauan eivät venäläiset saaneet näillä rannoilla yksin liikkua ja pyydystellä, ja piakkoin saapui toisia löytöretkeilijöitäkin, joista kuuluin oli ennenmainittu ranskalainen La Pérouse.
Uuden Siperian saaret.
Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla tehtiin vielä muutamia yrityksiä Siperian pohjoistenkin rantain ja saarien tutkimiseksi. Shalaurow, eräs Jakutskin kauppias, teki 1760—62 omalla kustannuksellaan matkan, mutta vaikka hän purjehti Svjatoi Nosin ympäri ja näki Ljahow-saaren, joka on Uuden Siperian saarista maata läheisin, niin ei hän tällä, sen enempää kuin v. 1766 tehdylläkään retkellä, päässyt Itäniemeen saakka; jälkimmäisellä retkellä hän koko retkikuntansa keralla joutui tuhon omaksi.
Uuden Siperian saarien varsinainen tutkija oli Ljahow, josta mannerta läheisin on nimensä saanut; hän niinikään löysi Maloi- ja Kotelnoi-saaret. V. 1805 Sannikow löysi lisää kaksi saarta, ja 1809—10 Hedenström, ruotsalainen sotavanki, Venäjän hallituksen toimesta kartoitti suuren osan saaristoa. Sannikowkin jatkoi löytöjään ja kertoi nähneensä maan häämöitystä Uuden Siperian saarien koillispuolelta. Lähes vuosisadan pysyi tämän näön todenperäisyys väittelyn alaisena, mutta lopulta löydettiin Jäämeren hyisestä helmasta Uuden Siperian saarien ulkopuolelta kokonainen ryhmä pieniä saaria, eikä tämä osa Pohjois-Jäämerestä vieläkään ole kaikkia salaisuuksiaan ilmaissut.
Muita Aasian matkoja.
Khiva ja Bokhara.
Pietari Suuren aikana tehtiin Venäjältä ensimmäiset retket Keski-Aasian aroille, Khivan ja Bokharan kaanikuntiin, jotka mongolilaisvallan kukistuttua olivat jääneet kokonaan unhotukseen. V. 1714 lähti eräs nuori venäläistynyt sirkassi, Bekovitsh Tsherkaski, Khivan kaanin luo, joka oli tarjoutunut Venäjän vasalliksi. Hän kulki Kaspian meren poikki, rakensi sen itärannalle linnan ja tutki sitten erästä mainittuun sisämereen päättyvää laaksoa, jota on luultu Amudarjan vanhaksi uomaksi; Venäjän hallitus oli luullut mahdolliseksi johtaa mainitun virran sitä pitkin takaisin Kaspian mereen. Tältä retkeltä palattuaan Bekovitsh v. 1717 lähti uudelle, mukanaan sotajoukko, johon kuului 4000 miestä. Tällä kertaa hän kulki maatietä Uralin suusta aution Ust Urt-erämaan poikki, joka on Kaspian meren ja Aral-järven välillä. Lähelle Aral-järven eteläpäätä, Barsa Kilmas nimisen järven luo, hän rakensi linnan, jonka jäännöksiä vielä on nähtävänä. Mutta Khivan uusi kaani, joka epäluuloisena katseli venäläisten hommia, kävi Bekovitshin armeijan kimppuun ja tuhosi sen osastoittain. Siihen päättyivät ajaksi venäläisten yritykset levittää tällä kulmalla valtaansa, vaikka ennen vuosisadan keskiväliä pohjoisten arojen kirgiisit tunnustivatkin Venäjän ylivallan ja valtakunnan raja kulki Kaspian meren pohjoispäästä arojen poikki Irtishin latvoille.
Pietari Simon Pallas.
V. 1768 Venäjän hallitus lähetti Aasian sisäosiin retkikunnan havaitsemaan seuraavana vuonna tapahtuvaa Venuksen kulkua auringon poikki, samaa, jota varten Cook lähti Tahitiin. Oppineitten joukossa, jotka tähän retkikuntaan kuuluivat, oli paraiten tunnettu saksalainen Pietari Simon Pallas. Pallas, joka kokosi erinomaisen monipuolisen tieteellisen aineiston, vietti ensinnä jonkun ajan Etelä- ja Itä-Venäjällä ja kulki sitten Uraliin, tutkien sen geologisia oloja. Sieltä hän matkusti kauemmaksi Siperiaan tutkien Irtishin latvoja ja Altai-vuoristoa, josta siihen saakka oli hyvin vaillinaiset tiedot. V. 1772 hän keväällä saapui Irkutskiin, kulki Baikal-järven poikki, kävi Kiahtassa ja matkusti sitten edelleen Amur-virralle. Vietettyään vielä toisen talven Krasnojarskissa hän palasi Eurooppaan, tutkien loppupuolen vuotta 1773 Volgan alijuoksua. Pallas omisti huomionsa eläin- ja kasvitieteelle, mutta niitten ohella myös geologialle, koettaen saada selville vuoristojen syntyä. Lisäksi hän tutki taloudellisia oloja, etenkin Venäjän kauppaa Pohjois-Aasian maihin.
Samuel Gotllieb Gmelin, ennenmainitun Gmelinin veljenpoika, matkusti ranskalaisen kasvitieteilijän Adansonin kanssa Valdain kautta Kaspian merelle ja edelleen Ghilaniin, Persiaan. V. 1771 hän matkusti Kaspian meren etelärannikkoa itää kohti, pääsemättä kuitenkaan Masandarania kauemmaksi. Paluumatkalla hänet muka vakoojana vangittiin, mutta hän pääsi karkaamaan ja saapui onnellisesti Astrakhaniin. Seuraavana vuonna, tavattuaan Siperianmatkaltaan palaavan Pallaksen, hän Kaspian meren itäpuolitse matkusti uudelleen Pohjois-Persiaan jatkamaan kesken jääneitä töitään, mutta ei kuitenkaan päässyt rajaa kauemmaksi, ennenkuin persialaiset viranomaiset pakottivat hänet palaamaan. V. 1774 hän yritti tunkeutua Kaukasiaan, mutta joutui sielläkin vangiksi ja vankeudessa kuoli samana vuonna. Pallaksen johdolla hänen matkalla tekemänsä muistiinpanot julkaistiin. Arvokkaimmat ovat havainnot aroilta, niitten asukkaista ja varsinkin Pohjois-Persian vuorimaasta, joka siihen saakka oli melkein tuntematon.
Kaukasia.
Kaukasiaa, joka siihen aikaan niinikään enimmäkseen oli »terra incognitaa», tutki saman tiedemiesyhtymän kolmas jäsen, Riiasta kotoisin oleva, Saksanmaan yliopistoissa tieteellisen kasvatuksensa saanut Juhana Anton Guldenstadt. Tavattuaan Astrakhanissa Gmelinin hän kulki Terekin poikki ja retkeili sitten kahden seuraavan vuoden kuluessa Kaukaso-vuoristossa ristiin rastiin, tutkien sen luonnonhistoriaa ja asukkaitten kieliä. Georgian ruhtinaan seurueessa hän kävi Tiflisissä ja 1772 pienessä Imeritian valtakunnassa, joka oli vuoriston eteläpuolella Georgiasta länteen, lähellä Mustan meren rantoja. Seuraavana vuonna hän, vuoriston poikki kuljettuaan, tutki Elbrusin pohjoisella rinteellä olevia seutuja. Etelä-Venäjän kautta kotiin palattuaan hän alkoi valmistella kokoelmiaan julkaistaviksi, mutta kuoli kesken työtään kuumeeseen. Pallas niistä osan julkaisi ja loput saksalainen oppinut Klaproth, joka seuraavan vuosisadan alkupuolella itsekin tutki Kaukasoa.
Samaan tiedemiesryhmään vielä kuului ruotsalainen Juhana Pietari Falk, joka Upsalassa tutkinnot suoritettuaan tuli Pietarin yliopiston professoriksi ja v. 1768 lähetettiin Siperiaan tutkimusretkelle. Hän tutki etenkin Obin ja Irtishin vesistösyvänteitä, mutta teki v. 1774 synkkämielisyydestä itsemurhan.
Englantilaiset Intiassa.
Zahir ud-din-Mahomet, historiassa tunnettu nimellä Baber, s.o. »tiikeri», joka perusti mongolien hallitsijasuvun Intiassa, oli Timur Lenkin jälkeläisiä ja siis mongoli sukuperältään. Sana »mogul» on »mongolin» arabialainen tai persialainen väännös, ja siitä portugalilaiset ja hollantilaiset alkoivat sanoa Pohjois-Intian mongolilaista hallitsijaa »suureksi moguliksi».
"Suuri moguli".
Baberin valtakunta käsitti alkuaan nykyisen Ferghanan, mutta menetettyään tämän maan sodassa uzbekkejä vastaan hän valloitti Kabulin ja Kabulista käsin Intian, voittaen kahdessa ratkaisevassa taistelussa ne kymmentä ja kahtakymmentä kertaa suuremmat armeijat, joita Intian hallitsijat ja ruhtinaat häntä vastaan keräsivät. Baberin pääkaupunki oli Agra. Hänen v. 1530 kuoltuaan nousi hänen poikansa Humajun valtaistuimelle, ja tämän poika oli suuri Akbar, jonka nimeä vielä tänä päivänä Intiassa kunnioittaen muistellaan.
Akbar, joka hallitsi vuodesta 1556 vuoteen 1605, laajensi voimallisella kädellä valtakuntaansa jota taholle, niin että hän lopulta hallitsi niemimaan koko pohjoispuolta aina kauas Dekkaniin saakka. Hänen valtakuntansa käsitti laajemman osan Intiaa kuin ainoankaan ennen häntä, mutta vasta Aurangzeb valloitti Etelä-Intiankin. Akbar järjesti valtakuntansa sisälliset olot erinomaisella huolella. Hän osoitti suurta uskonnollista suvaitsevaisuutta ja ruvettuaan epäilemään Muhamedin perustaman opin oikeutta loi itse uuden uskonnon, johon hän valitsi mielestään parhaat ainekset kaikista siihen aikaan tunnetuista uskonnoista, kristinuskostakin. Itse hän rupesi tämän uuden uskonnon ylimmäiseksi papiksi, palveli joka aamu julkisesti aurinkoa luonnon jumaluuden näkyväisenä edustajana, ja tietämätön kansa palveli häntä jumalana. Mausoleo, jonka hän itselleen rakennutti Sikandraan lähelle Agraa, on Intian kauneimpia rakennuksia.
Akbarin jälkeen nousi valtaistuimelle hänen poikansa Jehangir, jonka aikana Englannin kuninkaan lähettiläs Roe saapui suuren mogulin hoviin. Hänen poikansa Shah Jehanin aikana mogulivaltakunta kohosi korkeimpaan loistoonsa. Silloin perustettiin ja rakennettiin Delhi ja valmistettiin kuulu riikinkukko-valtaistuin. Mieluummin hän kuitenkin asui Agrassa, jonne hän itseään ja puolisoaan varten rakennutti hautapaikaksi kuulun Taj Mahalin, Intian ja milt'ei koko maailman henkevimmän ja puhtaimman rakennusmuistomerkin.
Shah Jehanin kukisti valtaistuimelta hänen poikansa Aurangzeb, joka hallitsi vuodesta 1658 vuoteen 1707. Aurangzeb valloitti Dekkanin aina eteläisimpään niemekkeeseen saakka, mutta hänen jälkeensä suurien mogulien valta nopeaan rappeutui ja Intia taas hajaantui pieniin itsenäisiin ja puoli-itsenäisiin valtakuntiin. Aurangzeb samoin kuin hänen edeltäjänsäkin rakensi kautta maan suurenmoisia teitä, joitten kahden puolen istutettiin varjoisat lehtokujat, ja määrämatkain päähän laitettiin majatalot, sarait, matkustajain lepopaikoiksi.
V. 1739 Persian hallitsija Nadir Shah myrskyn tavoin hyökkäsi Intiaan, hävitti maata ja ryösti Delhin, vieden sieltä riikinkukko-valtaistuimenkin mukanaan. Hän oli viimeinen muhamedilainen valloittaja, joka on Gangeen laaksossa käynyt. Niemimaan länsi- ja keskiosiin syntynyt Mahrattain valtakunta oli aivan uusi valtiomuodostus, joka nopeaan voimistui ja sitten kauan tuotti englantilaisillekin vastusta. Suuren mogulin valta ei kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla ulottunut Gangeen laaksoa laajemmalle ja hänen mahtinsa oli melkein vain nimellinen. Tällä kannalla olivat asiat, kun englantilaiset alkoivat Etu-Intiassa maata anastaa.
Portugalilaiset eivät anastaneet pysyväisesti haltuunsa muuta kuin muutamia paikkoja rannikolta, tyytyen merikaupan hallitsemiseen, ja hollantilaiset taas, jotka heidän kauppamahtinsa mursivat, vahvistivat valtaansa etupäässä Malaiji-saarilla. Suuri moguli oli näiden molempien kansojen mahtiaikana vielä siksi voimallinen, ettei hänen valtakuntaansa olisi voitu anastaa samalla tavalla kuin Cortes anasti Mexicon. Kauppiaat ja muut matkustajat, jotka sisämaassa kävivät, tosin kertoivat ihmeitä kaupunkien komeudesta ja hovien tarumaisesta rikkaudesta (vrt. kuvaa siv. 29), mutta näin voimallisista houkutuksista huolimatta portugalilaisten ja hollantilaisten täytyi tyytyä rauhallisella kaupanteolla näitä rikkauksia pyytelemään.
Englantilaiset ja ranskalaiset sitävastoin hankkivat Etu-Intian niemimaalla pysyväisen jalansijan. Tähän oli osaksi syynä se seikka, että hollantilaiset häikäilemättä, ase kädessä ja rauhan aikana sodan uhalla olivat karkoittaneet kaikki muut Malaiji-saaristosta ja anastaneet maustekaupan yksinoikeudekseen.
Madras oli ensimmäinen paikka, jossa Intian tulevat valloittajat saivat pysyvän jalansijan. Englantilaisten v. 1640 rakentaman linnan suojaan kasvoi nopeaan kaupunki. Hollantilaiset tosin koettivat estää heitä mannermaallakaan jalansijaa saamasta, mutta kaikkialle heidän voimansa eivät kuitenkaan riittäneet. Vuosisadan puolivälissä englantilaiset saapuivat Gangeen suistamoon, Hugliin, ja saivat suurelta mogulilta luvan tehdä siellä kauppaa. Paria vuosikymmentä myöhemmin Itä-Intian komppania sai Kaarle II:lta Bombayn, jonka kuningas oli saanut portugalilaisen prinsessan keralla myötäjäisiksi. Bombaysta tuli englantilaisten pääpaikka Etu-Intian länsirannikolla. Ilmaston epäterveellisyyden vuoksi kuolevaisuus tosin oli suunnaton, mutta paikan asema oli niin edullinen, että se siitä huolimatta vaurastui.
Samaan aikaan englantilaiset alkoivat esiintyä vaativammin ja asevoimaa käyttäen Bengalissa, jonka maaherra, suuren mogulin sukulainen, alkoi kiristää Itä-Intian komppanialta kohtuuttomia veroja. Calcutta perustettiin Huglin alapuolelle paikkaan, jota oli helpompi puolustaa maa-armeijaa vastaan, mutta ne sotaväkiosastot, joita komppania toimitti Englannista arvoaan voimassa pitämään, eivät riittäneet suuren mogulin vielä kovin suurta valtaa vastaan ja englantilaiset piankin huomasivat, että maasota kävi yli heidän voimainsa. Mutta merellä he saattoivat sitä tuntuvammin puuttua asioihin vallitsemalla kauppaa ja Arabian pyhille paikoille vieviä pyhiinvaellusreittejä. Näitten keinottelujen aikana heille selvisi, etteivät linnoittamattomat asemat riittäneet heidän kauppaansa tukemaan. Heidän täytyi suuren mogulin maissa vallitsevan sekasorron vuoksi pakostakin turvautua asevoimaan, jos mieli paikkansa pitää, ja siten Itä-Intian komppania vähitellen hankki itselleen melkoisen armeijan.
Aurangzebin kuollessa v. 1707 ja Etu-Intian koko eteläosan vapautuessa suurmogulin vallanalaisuudesta Nizamul-Mulk perusti valtakunnan, jonka pääkaupunki oli Hyderabad. Se käsitti melkein koko Etelä-Intian. Ylänkömaan ja merenrannan välistä alavaa rantavyöhykettä hallitsi Nizamin maaherra, Arcotin nabobi. Kauempana etelässä hallitsi Trichinopolia hindulainen raja, ja Tanjore niinikään oli puoli-itsenäinen hinduvaltakunta. Sisämaassa oli Mysore paraillaan muodostumassa eri valtakunnaksi, ja sitäpaitsi oli kaikkialla paikkakunnallisia, puoli-itsenäisiä päälliköitä, palegareja tai naikeja, jotka asuivat varustetuissa linnoissa, melkein kuin Euroopan keskiaikaiset lääniherrat. Tällä kannalla olivat asiat, kun ranskalaisten ja englantilaisten välinen kilpailu Intiassa kiihtyi ilmisodaksi.
Ranskalaiset ja englantilaiset.
Pondicherryssa, joka oli ranskalaisten pääpaikka, oli siihen aikaan maaherrana Dupleix, tarmokas, rohkea ja kunnianhimoinen mies, joka oli perinpohjin perehtynyt kaikkiin itämaisen politiikan ja itämaisten hovien salaisuuksiin. Clive taas, josta sitten tuli hänen voitokas vastustajansa, oli siihen aikaan vielä Madrasissa kirjurina. V. 1746 ranskalaiset valloittivat englantilaisilta Madrasin melkein ilman miekan iskua, eikä englantilaisille jäänyt kuin lähellä tätä kaupunkia oleva pieni linna, ja siihen he kaikki pakenivat, Clive muitten mukana. Nabobi, joka oli luvannut kohdella kumpaakin sotivaa puolta puolueettomasti, vaati ranskalaisia luopumaan Madrasista, mutta ranskalainen ylipäällikkö muutamalla sadalla miehellä perinpohjin voitti nabobin suuren armeijan. Tämä tapaus teki syvän vaikutuksen intialaisiin, samoin kuin joku aika ennen englantilaisten portugalilaisista saama ensimmäinen merivoitto. Parin vuoden kuluttua englantilaiset kuitenkin rauhanteossa saivat Madrasin takaisin. Tämä ensimmäinen yhteentörmäys Intiassa oli vain suuren eurooppalaisen sodan pieni syrjäkohtaus. Seuraava yhteentörmäys sitävastoin syntyi Intiassa paikallisista syistä, vaikka Ranska ja Englanti Euroopassa elivät rauhassa. Dupleix käytti hyväkseen hallitsijanvaihdoksia asettaakseen omat suojattinsa sekä Hyderabadin että Arcotin valtaistuimille, mutta englantilaiset kannattivat Arcotissa omaa vastaehdokastaan. Englantilaisten asia tosin näytti auttamattomasti menetetyltä, heillä kun ei ollut soveliasta ylijohtajaa, mutta silloin Clive, joka oli vaihtanut kirjurinkynän vänrikinmiekkaan, loistavilla urotöillä pelasti aseman ja samalla laski oman maineensa perustuksen. Kahdensadan englantilaisen ja kolmensadan hindu-liittolaisen keralla hän eräänä kamalana ukkosyönä hyökkäsi Arcotin linnan kimppuun ja valloitti sen. Linnassa hän sitten urhoollisesti piti puoliaan kymmeniätuhansia maanasukkaita vastaan, ja kun ranskalaisten suosiman nabob-ehdokkaan armeija jonkun turhan rynnäkön jälkeen peräytyi, niin Clive pienen joukkonsa keralla riensi hänen peräänsä ja sai hänestä niin täydellisen voiton, että osa hänen sotajoukostaan meni englantilaisten, taikka oikeammin heidän suosimansa kruununpyytäjän puolelle. Arcotin puolustus on Englannin siirtomaasodan kuuluimpia tapauksia, se herätti kotimaassa suunnatonta huomiota ja mielenkiintoa Intian tapauksiin. Samalla se avasi englantilaisille suurempien mahdollisuuksien näköaloja, kuin mitä he olivat siihen saakka uneksineetkaan. Se osoitti, että mogulien lahonnut valtakunta ehkä voitaisiin verraten vähäisilläkin sotavoimilla valloittaa. Macaulay kuvaa Arcotin piiritystä ja puolustusta seuraavasti:
Arcotin puolustus.
»Raja Sahib ryhtyi saartamaan linnaa, joka ei näyttänyt mitenkään piiritystä kestävän. Muurit olivat raunioina, vallihaudat kuivillaan, patterien selkä liian kapea, jotta niille olisi tykkejä voinut asettaa, ja rintasuojat liian matalat sotamiehiä suojellakseen. Vähälukuista varusväkeä olivat taudit ja mieshukka suuresti heikentäneet; siihen ei enää kuulunut kuin 120 eurooppalaista ja 200 siipoita. Ainoastaan neljä upseeria oli jäljellä, ruokavaroja ja muita tarpeita oli niukasti, ja se mies, jonka piti näin vaikeissa oloissa puolustusta johtaa, oli vain viidenkolmatta ikäinen ja kirjanpitäjäksi kasvatettu. Viisikymmentä päivää kesti piiritystä ja nuori kapteeni hoiti puolustusta lujuudella, valppaudella ja kyvyllä, joka olisi tuottanut kunniaa Euroopan vanhimmalle sotamarskille. Mutta päivä päivältä leveni muurinaukko. Semmoisissa oloissa olisi vaikka mikä sotaväki, jolla oli niin niukasti upseereja, ruvennut osoittamaan niskoittelun oireita, ja sitä suurempi oli tässä vaara, kun tämä sotaväki oli niin perinpohjin sekalaista sekä sukuperän, ihovärin, kielen, tapain että uskonnon puolesta. Mutta pienen joukon uskollisuus johtajaansa kohtaan voitti kaikki, mitä kerrotaan Caesarin kymmenennestä legionasta taikka Napoleonin vanhasta kaartista. Siipoit tulivat Cliven luo, eivät muonan niukkuudesta valittamaan, vaan ehdottamaan, että kaikki vilja annettaisiin eurooppalaisille, koska aasialaiset olivat tottuneet tulemaan vähemmällä toimeen. Heille kyllä riittäisi se ohut velli, joka hissistä pois siivilöitiin. Historia ei tunne liikuttavampaa esimerkkiä sotilaallisesta uskollisuudesta eikä hallitsevan mielen vaikutuksesta. Madrasin kuvernööri oli yrittänyt tuoda apua, mutta yritys ei ollut onnistunut. Oli kuitenkin toiveita, että saataisiin apua toiselta taholta. 3000 mahrattaa, puoleksi sotilasta, puoleksi rosvoa, oli palkattu taistelemaan Muhammed Alin puolesta (jonka asiaa englantilaiset ajoivat), mutta arvellen ranskalaisia voittamattomiksi ja Chanda Sahibin voittoa varmaksi, he olivat siihen saakka pysyneet alallaan Carnaticin rajalla. Mutta Arcotin puolustuksen maine pani heidät liikkeelle. Heidän johtajansa, Murari Rao, sanoi ei koskaan uskoneensa, että englantilaiset osaisivat taistella. Nyt hän sanoi mielellään heitä auttavansa nähdessään, että heillä oli uskallusta itseään puolustaa. Raja Sahib sai kuulla mahrattain olevan liikkeellä ja älysi, että hänen nyt oli pakko toimia sukkelaan. Ensiksi hän ryhtyi neuvotteluihin ja tarjosi Clivelle suuria lahjoja, jotka tämä inhoten hylkäsi. Sitten hän uhkasi, että ellei hänen ehtoihinsa suostuttaisi, niin hän väkirynnäköllä valloittaisi linnan ja surmauttaisi joka miehen. Clive tavanmukaisella ylpeydellään vastasi, että Raja Sahibin isä oli vallananastaja, hänen sotaväkensä roskajoukkoa, ja että hänen oli parasta tarkkaan punnita asiaa, ennenkuin lähetti armeijansa aukkoon, jota puolustivat englantilaiset. Raja Sahib päätti silloin väkirynnäköllä valloittaa linnan.
Päivä oli mitä sopivin moiseen rohkeaan yritykseen. Se oli muhamedilaisten suuri juhlapäivä, muharram, joka on pyhitetty Alin pojan Husseinin muistolle. Clive oli saanut salaisia tietoja aikomuksesta, ryhtynyt valmistuksiinsa ja väsymyksestä, uupuneena heittäytynyt vuoteelleen. Hän heräsi meteliin ja oli heti paikallaan. Vihollinen lähestyi, ajaen edellään elefantteja, joitten otsa oli rautalevyillä suojattu. Luultiin näitten elävien muurinmurtajain kykenevän rynnistämään portit auki. Mutta tuskin olivat englantilaisten musketinluodit alkaneet jättiläisten nahkaa kirveliä, ennenkuin ne kääntyivät ympäri ja lähtivät hurjaan pakoon, tallaten alleen oman puolen miehiä, jotka olivat niitä edellään ajaneet. Sitten heitettiin vallihautaan lautta, joka sen osaksi täytti. Huomatessaan, etteivät hänen tykkimiehensä osanneet kojeitaan hoitaa, Clive otti itse luntun ja muutamassa minuutissa ampui lautan puhtaaksi. Hyökkääjät ryntäsivät rohkeasti eteenpäin toisista paikoista, missä hauta oli kuivana. Mutta heitä tervehti niin tuima ja tarkka tuli, että se tuota pikaa sai vimmatuimmatkin ja juopuneetkin etunsa käsittämään. Englantilaisten takarivi kaiken aikaa antoi eturiville valmiiksi panostettuja pyssyjä, ja jokainen laukaus teki aukkonsa alla olevaan ihmisjoukkoon. Tunnin verran kesti tappelua. Hyökkääjistä oli 400 kaatunut, linnan puolustajista ainoastaan viisi tai kuusi miestä. Piiritetyt viettivät tuskan yön, odottaen hyökkäyksen uudistumista. Mutta päivän koittaessa vihollista ei näkynyt missään. Se oli peräytynyt, jättäen englantilaisille monta tykkiä ja suuren määrän ampumatarpeita.»
Arcotin puolustus teki Clivestä sankarin, jonka maine kulki kautta
Intian ja Euroopan. Pitt lausui hänestä, että hän oli »taivaan
synnyttämä kenraali». Intialaiset antoivat hänelle nimeksi »Sabut
Jung», joka merkitsee »rohkeus sodassa».
Tämän jälkeen Clive pelasti Trichinopolin, jota vastapuolueen sotajoukko piiritti, mutta luovutti sitten päällikkyyden Englannista saapuneelle korkeammalle upseerille ja palveli jälleen vähempiarvoisessa virassa, vaikkapa hänen erinomainen johtajakykynsä jo olikin tullut riittävästi huomatuksi. Sotaa sitten kesti useita vuosia, mutta lopulta sekä englantilainen että ranskalainen komppania siihen kyllästyi, se kun uhkasi kokonaan hävittää kaupan, ja ne pyysivät hallituksiaan, jotka elivät keskenään rauhassa, välittämään. Rauha saatiinkin aikaan, ja se oli kaikin puolin edullinen englantilaisille. Dupleix kutsuttiin Intiasta pois. Clive oli jo ennen palannut kotimaahan terveyttään parantamaan, mutta saapui pian takaisin Intiaan, jossa häntä kohta kipeästi tarvittiin, sillä maanasukkaitten kesken sotaa yhä jatkui.
Cliven tarmoa ja neuvokkaisuutta tarvittiin nyt etupäässä Bengalissa, jonka nuori nabobi suuren armeijan keralla saapui piirittämään englantilaisten rakentamaa Calcuttaa. Hän valloitti kaupungin heikon vastarinnan jälkeen ja hirveästä kuumuudesta huolimatta sulloi 146 vangiksi saamaansa englantilaista pieneen umpihuoneeseen, jossa suurin osa ilman puutteesta yhden yön kuluessa tukehtui. Vain 26 oli aamulla hengissä ja nekin kuolemaisillaan. Se oli »Calcutan musta pesä», joka sitten tuli niin kuuluksi ja voimallisesti kiihoitti englantilaisia ponnistamaan kaikki voimansa moisen hirmutyön kostamiseksi. Lordi Clive saapui paikalle lähes tuhannen miehen keralla, valloitti helposti Calcutan takaisin ja pakotti nabobin rauhaa anomaan ja antamaan komppanialle takaisin kaikki oikeudet ja korvaamaan englantilaisten kärsimän omaisuuden vahingon. Siihen asia ehkä olisi päättynyt, ellei Euroopassa samaan aikaan olisi syntynyt uutta sotaa Ranskan ja Englannin välille. Clive siitä tiedon saatuaan oikopäätä hyökkäsi Gangeen suistamossa olevan ranskalaisen aseman, Chandernagoren, kimppuun ja valloitti sen. Nabob siitä suuttui, koska tämä tapaus siirsi eurooppalaisen sodan hänen alueilleen, ja meni ranskalaisten puolelle. Mutta Clive silloin viipymättä marssi häntä vastaan, mukanaan 900 eurooppalaista ja 2000 hindu-sotilasta, ja Plasseyn luona syntyi ratkaiseva tappelu. Nabobilla oli 50.000 miestä ja 50 tykkiä, mutta siitä huolimatta englantilaiset saivat loistavan voiton ja eräs petturi surmasi nabobin hänen oman sotajoukkonsa keskellä. Tämä tappelu taisteltiin kesäkuussa 1757. Clive asetti uuden miehen Bengalin nabobiksi ja pakotti hänet siitä kunniasta maksamaan suunnattoman korvauksen, joka jaettiin komppanian, Calcutan asukkaitten, englantilaisten päällikköjen ynnä armeijan ja laivaston kesken. Kaiken kaikkiaan summa nousi noin 60 miljoonaan markkaan, mutta Bengalin yleiset varat eivät riittäneet kuin puolen maksamiseen. Englantilaisilla oli ollut liian ylelliset käsitykset Intian rikkauksista, eivätkä he olleet uskoa, ettei heidän vaatimustaan voitaisi suorittaa. Heidän täytyi sitten lopun korvaukseksi tyytyä Calcutan ympäriltä heille annettuun melkoiseen maa-alueeseen.
Lordi Clive.
V. 1758 Itä-Intian komppania nimitti Cliven kaikkien Bengalissa olevien kauppa-asemiensa kuvernööriksi. Hän ei saanut rauhassa hallita. Kahdelta taholta uhkasi vaara. Sisämaasta lähestyi eräs moguliprinssi melkoisen armeijan keralla anastamaan Bengalia englantilaisten asettamalta nabobilta. Mutta niin pelätty oli jo Cliven nimi, että kun hän muutaman sadan englantilaisen ja parin-, kolmentuhannen hindusotilaan kanssa marssi prinssiä vastaan, niin tämän armeija hajaantui miekan lyömättä. Ranskalaisia vastaan hän lähetti erään alapäälliköistään, ja tämä karkoitti heidät heidän kaikista Intian itärannalla olevista asemistaan ja mursi heidän vaikutusvaltansa sisämaan hoveissa. Sitten Clive vielä sekä maalla että merellä voitti hollantilaisetkin, jotka niinikään olivat melkoisesti vahvistaneet vaikutustaan Gangeen suistamossa, eivätkä suinkaan miekan iskutta tahtoneet luovuttaa Englannille ensimmäistä sijaa.
Clive palasi sitten kotimaahan, jossa hänet ylennettiin ylähuoneen jäseneksi, ja viipyi siellä viisi vuotta. Mutta tällä ajalla ennätti Intiassa tapahtua suuria mullistuksia, joista ei luultu muulla tavalla suoriuduttavan, kuin lähettämällä hänet sinne uudelleen. Bengalin nabob oli komppanian toimesta syösty valtaistuimeltaan, sillä komppania tahtoi myydä viran uudelle nabobille suuresta summasta. Mutta uusi nabob, Mir Kasim nimeltään, olikin tarmokas mies, joka nopeaan alkoi harjoittaa sotaväkeään eurooppalaiseen malliin, hankkia aseita ja ampumavaroja ja sitten jäykästi vastustaa brittiläisten kauppiaitten ylen suuria vaatimuksia. Nämä nimittäin vaativat vapaan kaupanteon oikeutta koko Bengalissa maksamatta nabobin virkamiehille säädettyjä rajaveroja. Lopulta hänen rohkeutensa kasvoi niin suureksi, että hän salli ampua englantilaista venettä, ja paikalla oli koko Bengali ilmiliekeissä. 2000 englantilaisten hindusotilasta tuhottiin Patnan luona ja 200 englantilaista joutui eri osissa Bengalia nabobin väen käsiin ja teloitettiin. Mutta heti kun säännöllinen sota alkoi, Mir Kaseinin sotaonni päättyi ja hänen harjoitettu sotaväkensä voitettiin perinpohjin parissa tuimassa tappelussa. Nabob itse pakeni ja sai suojan Oudhissa, ja sota levisi sinnekin. Oudhin nabob, apunaan itse suuri moguli, lähti valloittamaan Patnaa takaisin englantilaisilta. Vielä suurempi vaara uhkasi näitä, kun heidän omat »siipoinsa» tekivät kapinan. Tämä saatiin onneksi kukistetuksi ja aito mogulilaiseen tapaan englantilainen ylipäällikkö rankaisi pääsyyllisiä ammuttamalla heidät tykeistä, kaikkiaan neljäkolmatta miestä.
Englantilaiset saavat Bengalin.
Hätä oli niin suuri, että lordi Cliven uudelleen täytyi palata Intiaan asioita järjestämään. Ja hänen edeltään ukkospilvet hajaantuivat melkein itsestään. Hän riensi Calcutasta Allahabadiin ja siellä järjesti asiat, miten parhaaksi näki. Oudh annettiin takaisin omalle nabobilleen, mutta hänen täytyi maksaa toistakymmentä miljoonaa markkaa sotakorvauksia. Suurmoguli sai Allahabadin maakunnan oman välittömän hallintonsa alaiseksi sillä ehdolla, että hän englantilaisille luovutti Bengalin, Beharin ja Orissan siviilihallinnon. Näissä maissa pidettiin siitä pitäen nabobia vain muodon vuoksi, osa oikeudenhoidosta jäi hänelle, sekä melkoiset vuositulot.
Lordi Clive ryhtyi nyt toiseen ja paljoa vaikeampaan tehtävään, nimittäin puhdistamaan Itä-Intian komppanian englantilaisia virastoita lahjouksesta ja muista väärinkäytöksistä. Komppanian virkamiehillä oli pienet palkat, mutta virallista asemaansa he käyttivät kiskoakseen maanasukkailta lahjoja, niin että heidän tulonsa kohosivat kymmeniä ja satoja kertoja varsinaista palkkaa suuremmiksi. Mutta lordi Clivenkin oli vaikea saada tätä mätähaavaa korjatuksi, sillä kaikki Intiassa olevat englantilaiset pinnistivät vastaan. Jäykkyydellään ja suurella vaikutusvallallaan hän kuitenkin lopulta voitti tämänkin vastuksen. Vaikka parisataa upseeria teki suorastaan kapinan ja siviiliviranomaiset yksimielisesti olivat uudistusta vastaan, sai hän kuitenkin kaikenlaisen lahjainoton kerrassaan lopetetuksi ja virkamiehille sen sijaan suolamonopolista riittävät palkat.
Palattuaan kotimaahan Clive joutui ankaran vainon alaiseksi kaikkien niitten puolelta, joita hän joko Intiassa taikka kotimaassa oli vahingoittanut puhdistaessaan Itä-Intian komppanian sekä ylemmän että alemman hallintokoneiston. Hänen täytyi parlamentissa julkisesti puolustaa itseään, eikä tämä kunnianpuhdistus ollut niin loistava, kuin hänen ystävänsä olivat toivoneet. Clive oli Intiassa noudattanut sitä periaatetta, että petolliset keinot olivat luvallisia petollisia vastustajia vastaan, ja jonkun kerran hän oli oikein perinpohjin tätä perustetta käytännössä sovelluttanut. Sitä hän ei sentään tehnyt omaksi edukseen, vaan edistääkseen komppanian ja samalla maansa asiaa. Hän ei kauan elänyt kotiin palattuaan, sillä Intian ilmanalan aiheuttama synkkämielisyys toisin ajoin hänet valtasi ja erään semmoisen puuskauksen sattuessa hän teki itsemurhan vähän yli viidenkymmenen vuoden ikäisenä.
Warren Hastings.
Cliven jälkeen nimitettiin maaherraksi Warren Hastings, eräs komppanian virkamiehiä, joka oli perinpohjin perehtynyt Intian asioihin. Clive oli perustanut Intian brittiläisen vallan, mutta vasta Hastings järjesti sen hallinnon. Hän ei kuitenkaan saanut kauankaan rauhassa vaikuttaa, ennenkuin sota vaati hänen koko huomionsa ja voimansa. Mahratta-valtioissa oli syntynyt kruununperimysriitoja ja Bombayn maaherra käytti tilaisuutta koettaakseen saada nämäkin valtiot brittiläisen vallan alaisiksi. Hän rupesi erään kruununtavoittelijan liittolaiseksi; tämä lupasi hänelle Salseten ja muitakin paikkoja, ja siitä seurasi sota, johon ylimaaherrakin kaikella tarmolla otti osaa, vaikka hän oikeastaan oli tämän politiikan vastustaja. Englantilainen armeija marssi nyt kenraali Goddardin johdolla ensi kerran koko Etu-Intian niemimaan poikki ja melkein miekan iskutta valloitti Gujeratin rikkaan maakunnan. Eräs toinen armeija kapteeni Pophamin johdolla rynnäköllä valloitti Gwaliorin kalliolinnan, jota pidettiin koko Hindustanin avaimena. Eräs Bombaysta liikkeelle lähtenyt joukko sitävastoin kärsi tappion, eikä komppania senvuoksi suuriakaan hyötynyt lopullisessa rauhanteossa.
Pian kuitenkin oli kestettävä uusi ja vaarallisempi sota. Se alkoi Madrasin brittiläisten viranomaisten omavaltaisen menettelyn johdosta. Mysoren hallitsija Hyder Ali ja Dekkanin Nizam, Intian molemmat voimallisimmat muhamedilaiset hallitsijat, yhtyivät mahrattain kanssa englantilaisia vastaan. Mahratat ja Nizam saatiin liitosta eroamaan, mutta Hyder Alin armeija iski kuin ukonnuoli Carnaticiin ja voitti peräti melkoisen brittiläisen osaston, ja hänen ratsuväkensä samosi ryöstäen kautta maan aina Madrasin varustuksien edustalle saakka. Hastings pani silloin liikkeelle Bengalin koko sotavoiman, Hyder Alin oli pakko peräytyä ja hänen poikansa Tippu teki rauhan v. 1784. Toinen englantilainen osasto kulki etelässä niemimaan poikki pitääkseen aisoissa Nizamia ja mahrattoja, jos he alkaisivat osoittaa levottomuuden oireita.
Vaikka ranskalaiset olivat menettäneet vaikutusvaltansa niemimaan rannoilla, niin juonivat he kuitenkin edelleenkin kaikin tavoin englantilaisia vastaan. He rupesivat sisämaan itsenäisien valtakuntien neuvonantajiksi, harjoittivat niiden sotaväen, hankkivat niille aseita, ja olipa siellä maanruhtinaitten palveluksessa kokonaisia ranskalaisia osastoltakin valmiina sodan tullen marssimaan englantilaisia vastaan. Samalla kun brittiläiset viranomaiset parhaan taitonsa mukaan koettivat järjestellä Bengalin ja myöhemmin muittenkin hallussaan olevien alueitten oloja, täytyi heidän alati olla sotaan valmiina. V. 1790 oli Mysoren ruhtinasta Tippua vastaan käytävä uusi sota, jossa mahratat ja Nizam jälleen olivat englantilaisten liittolaisina. Tippu nöyrtyi vihdoin, kun lordi Cornwallis lähestyi hänen pääkaupunkiaan; hänen täytyi luovuttaa puolet maistaan englantilaisten liittolaisille, jotka ne keskenään jakoivat, ja maksaa melkoinen sotakorvaus. Mutta Tippu hehkui kostonhimoa ja käytti hyväkseen ensi tilaisuutta. Markiisi Wellesley oli silloin Bengalin käskynhaltijana. Wellesleyn käsityksen mukaan ranskalaiset yhä vieläkin olivat brittiläisten vaarallisimmat viholliset Intiassa, ja koska ranskalaiset juuri olivat Tippu sulttaanin neuvonantajat ja liittolaiset, niin piti hän uutta sotaa tätä vastaan välttämättömänä. Napoleon oli siihen aikaan Egyptissä voittamattomine joukkoineen ja yleensä tiedettiin, että hänen aikomuksenaan oli valloittaa tämä maa, sieltä käsin tuhotakseen englantilaisten mahti Intiassa, jonka suuren merkityksen saarivaltakunnalle hän hyvin älysi. Ranskalaiset olivat jo saaneet Dekkanin Nizaminkin sotaväen järjestelyn ja johdon käsiinsä, ja mahrattainkin armeija oli saanut ranskalaisen harjoituksen. Ensiksi Wellesley kääntyi Nizamia vastaan ja pakotti hänet hajoittamaan ranskalaiset pataljoonansa sekä sitoutumaan, ettei hän ilman brittiläisen käskynhaltijan lupaa ottaisi ketään ulkomaalaista palvelukseensa. Tämän jälkeen paljastettiin Tipun juonet ranskalaisten kanssa ja häntäkin vaadittiin rupeamaan Englannin ylivalvonnan alaisuuteen. Kun hän ei siihen suostunut, niin alkoi sota. Yksi brittiläinen armeija marssi Mysoreen Madrasista käsin, toinen länsirannalta, ja Nizam oli liittolaisena mukana. Tippu ei voinut tehdä kuin heikkoa vastarintaa ja peräytyi pääkaupunkiinsa Seringapatamiin, johon hänet piiritettiin. Urhean puolustuksen jälkeen hän v. 1799 tappelussa kaatui ja Seringapatam valloitettiin. Plasseyn tappelusta saakka, jossa Clive oli saavuttanut suurimman voittonsa, ei mikään tapaus ollut tehnyt Intiassa niin syvää vaikutusta. Osa Mysoresta annettiin sen hindulaisen ruhtinassuvun perilliselle, jonka Hyder Ali oli valtaistuimelta syössyt, loput englantilaiset Nizamin kanssa jakoivat. Samaan aikaan koko Carnatic, eli se osa Etelä-Intiaa, jota Arcotin nabob hallitsi, ynnä Tanjoren ruhtinaskunta saivat brittiläisen hallinnon ja Madrasin presidenttikunta näin oli kasvanut melkein yhtä laajaksi, kuin se on vielä tänä päivänä.
Eurooppalaiset olivat tosin jo kuudennellatoista ja seitsemännellätoista vuosisadalla monipuolisesti tutustuneet Intiaan, mutta tämä tuntemus ei ulottunut aivan kauas sisämaahan, vaikka sisämaankin yleisistä maantieteellisistä piirteistä oltiin jotenkin selvillä. Vasta englantilaisten sotaretket maan sisäosiin avasivat eurooppalaisille koko tämän uhkuvan troopillisen maailman. Kuta enemmän he valtaansa syvensivät ja kuta pienempiä seikkoja myöten perehtyivät kansaan voidakseen sitä hallita, sitä enemmän he saivat huomata, kuinka rikas tutkimuksen ala tässä oli avautunut, omituinen ikivanha yhteiskunta kastilaitoksineen, uskontoineen, sivistyksineen, josta matkustaja näkee vain ulkokuoren.
Mutta siitä he jotenkin pian pääsivät selvyyteen, ettei Intia ollut, niin satumaisen rikas maa kuin sen maine. Eurooppalaiset luulivat pääsevänsä kahmalokaupalla jalokiviä ja kultaa ammentamaan päästessään sisämaan ruhtinaskuntia verottamaan, mutta ne summat, joita he saivat irti puserretuiksi, eivät kuitenkaan olleet ylenpalttisia senkään ajan arvoihin verraten. Tosin sieltä saatiin sotaveroja, jotka olivat verrattavat Pizarron Perusta saamaan saaliiseen, mutta kuitenkin Intia kalliitten metallien aarremaana jäi suunnattomasti jäljelle Uudesta maailmasta, vaikka se kaikenlaisilla elimellisen elämän tuotteilla sen monin verroin voitti. Itä-Intian komppania koetti kuitenkin virkamiehineen pusertaa tästä hedelmästä kaiken mehun, mitä siitä suinkin saatiin lähtemään, ja vaikka Clive olikin, saanut lahjouksen estetyksi, niin ei silti kiristys lakannut. Warren Hastingsinkin täytyi monta kertaa, vasten omaa vakaumustaan, käyttää hylättäviä keinoja voidakseen tyydyttää komppanian sammumatonta rahanhimoa. Vasta myöhempinä aikoina, Intian jouduttua Englannin kruunun välittömään valtaan, sen hallinto on joutunut maan omien etujen mukaiselle kannalle, vaikkapa niemimaa vieläkin saa maksaa vuosittain suuria summia siitä hyvästä, että se saa nauttia rauhaa ja vähitellen pääsee länsimaisen sivistyksen laitoksista osalliseksi.
Tibet.
Intiastakin käsin tehtiin kahdeksannentoista vuosisadan lopulla retkiä Aasian keskiosiin, vaikkapa ei niitäkään aivan uusiin seutuihin, sillä Lhasa ympäristöineen oli jo tullut jotenkin hyvin tunnetuksi lähetyssaarnaajien kautta. Ensimmäiset englantilaiset joutuivat Tibetin kanssa tekemisiin siihen aikaan, kun Warren Hastings pontevalla kädellään Intiaa hallitsi. Hänen toimestaan tehtiin 1772—1773 sotaretki Bhutania vastaan ja tibetiläinen tashilaama toimi rauhanteossa välittäjänä. Eräs englantilainen retkikunta matkusti Bhutanista. Sangpon eli Ylä-Bramaputran laaksoon, jonka pohjoispuolelta tashilaama tavattiin. Hänen kanssaan tehtiin sopimus, ja Intian ja Tibetin välit olivat siten pääsemässä mitä parhaalle pohjalle. Mutta Lhasassa oleva Kiinan edustaja pelkäsi englantilaisten vallanpyyteitä ja alkoi juonia heitä vastaan. Hän sai aikaan sen, ettei heitä päästetty tashilaaman pääpaikkaa Tashi Lhunpoa kauemmaksi. Saatiin tosin aikaan kauppayhteys Intiasta Etelä-Tibetiin, mutta kaikki brittiläisten kauppiaitten yritykset päästä sinne itsekin asioimaan olivat turhat. Intian brittiläiset viranomaiset kuitenkin jatkoivat ponnistuksiaan ja seuraavinakin vuosina lähetettiin retkikuntia Bhutaniin ja sieltä edelleen Tibetiin. Georg Bogle, näiden retkien johtaja, kokosi laajat muistiinpanot, jotka kuitenkin vasta meidän aikoinamme on täydelleen julkisuuteen saatettu. Warren Hastingsin erottua Intian kenraalikuvernöörin toimesta Tibet sai jäädä oman onnensa nojaan, ja satakunnan vuotta tämä Keski-Aasian korkea alppilinnoitus sitten pysyi suljettuna, kunnes sen rajan poikki tämän vuosisadan alussa jälleen kuljettiin ja asestettu brittiläis-intialainen joukko tunkeutui Lhasaan saakka.