MUSTAIN MAANOSA.
Afrikan luoteisrannikko oli se koulu, joka valmisteli purjehtijoita suurien löytöretkien aikakauden urotöihin. Kappale kappaleelta Henrik Purjehtijan kapteenit tunkeutuivat tätä rannikkoa etelämmäksi hälventäen vanhoja keskiaikaisia ennakkoluuloja, jotka olivat pelottaneet merenkulkijoita lähtemästä kuuman vyöhykkeen ulapoille. He löysivät Saharan aution rannikon eteläpuolelta uhkuvan troopillisea kasvullisuuden arvokkaine tuotteineen, saivat kultaa ja orjia. Mutta mitään Intian rikkauksiin verrattavaa he eivät löytäneet ja senvuoksi nämä yhä kauemmaksi ulotetut retket vain olivat edistysaskeleita suurella Intian tiellä, joka yhä varmemmin pysyi purjehtijain päämääränä, kuta enemmän he tulivat Afrikan rantaa tutkineeksi.
Portugalilaiset löysivät Guinean, Kongon, Hyväntoivonniemen ja vihdoin Afrikan itärannikon varakkaat arabialaiset satamat, mutta kaikkien näitten löytöjen päämerkitys oli siinä, että niiden kautta Intian reitti tuli avatuksi. Intiaan löytäjät sijoittivat toimeliaisuutensa ja mahtinsa koko painon ja Afrikan paikat jäivät edelleenkin vain väliasemiksi Itämaille kuljettaessa. Jopa suurin osa mustien maanosan rannikkoa aivan sivuutettiinkin, kun oli saatu selville valtamerien suuret tukijärjestelmät ja parhaat reitit. Intian tietä etsittäessä oli Afrikka kuitenkin ympäriinsä tullut jotenkin hyvin kartoitetuksi.
Mitäpä mustain maanosan raakalaisrannoilla olisikaan ollut Intian rikkauksiin verrattavaa. Niiden köyhyys satamista, villit vihamieliset asukkaat, mangroverämeet ja kuumeet torjuivat luotaan sekä purjehtijaa että kauppiasta.
Mutta viljelyksen ja vuoriteollisuuden päästyä Uudessa maailmassa hyvään alkuun ja sikäläisten heikkojen rotujen tuhouduttua kovassa orjuudessa asiat muuttuivat. Uuteen maailmaan alettiin tarvita yhä enemmän halpaa työvoimaa, sinne alettiin kuljettaa neekereitä, ja samalla Afrikan rannikot sekä portugalilaisista että muistakin merta kulkevista kansoista saivat enemmän arvoa.
Ranskalaiset alkoivat jo kuudennellatoista vuosisadalla purjehtia Diepestä Senegaliin. Englantilaiset pian seurasivat esimerkkiä ja 1588 kuningatar Elisabeth antoi ensimmäiselle englantilaiselle Länsi-Afrikan komppanialle oikeudet. 1618 perustettiin vielä suurempi englantilainen komppania, joka keskitti toimintansa varsinkin Gambia-jokeen, sillä toivottiin sitä pitkin päästävän Timbuktuun ja Länsi-Sudanin kultaseutuihin. Lähelle Gambia-joen suuta, rakennettiin saarelle Fort James, josta tuli sekä englantilaisten pääasema että koko Guinean tärkeimpiä kauppa-asemia. Guinean Kultarannallekin sama englantilainen komppania rakensi linnan. Hollantilaisetkin tarvitsivat paljon orjia ja Itä-Intian komppania perusti sitä ja muutakin kauppaa varten useita asemia Guineaan. He julkaisivat koko rannikosta tarkkoja maantieteellisiä kuvauksia, tuntien sekä Nonin että Nigerin deltan muutkin monisokkeloiset suuhaarat, vaikkeivät osanneetkaan aavistaa, että niiden kautta laski mereen sama sisämaan joki, vieläpä itse Niger. Seitsemännentoista vuosisadan kuluessa samalle rannikolle vielä ilmaantuivat tanskalaiset ja brandenburgilaiset. Tanskalaisilla oli Kultarannalla asemia aina yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheille.
Ranskalaiset yritykset kohdistuivat Senegaliin ja myöhemmin Guinean Orjarannikkoon. Eräs Sieur d'Elbée matkusti rannikolta Ardrahin kuningaskuntaan, joka käsitti suuren osan nykyistä Dahomeita. André Brue, Senegalin siirtomaan maaherra, nousi Senegalia kauas sisämaahan ja lähetti asiamiehiään vieläkin edemmäksi. Siihen aikaan yleiseen luultiin, että Senegal oli Nigerin alijuoksu, mutta Bruen matkahavainnot alkoivat tätä luuloa järkyttää. Eräs toinen ranskalainen, Sieur Compagnon, kulki paljon vastuksia kohdaten maan poikki Tambaura-nimiselle kulta-alueelle ja tutustui siellä neekerien kullanhuuhtomoihin, arvatenkin samoihin, joista jo Henrik Purjehtijan kapteenit olivat tietoja saaneet. Compagnon laati Senegalin ja Falemen välisestä maasta hyvän kartan ja kokosi tietoja kasvi- ja eläinkunnasta. Labat-niminen dominikaanimunkki yhdisti ranskalaisten matkustajain tuomat tiedot ja kirjoitti niiden johdolla Senegalin ja Sierra Leonen välisestä rannikosta kertomuksen.
Kongolle ja Angolalle omistivat huolta portugalilaiset lähetyssaarnaajat. Kapusinimunkit tekivät matkoja kauas sisämaahan, jopa semmoisiinkin seutuihin, joissa ei sen koommin eurooppalaisia ole käynyt. He nousivat Kongoa pitkin Stanley Pooliin saakka ja kastoivat paljon kansaa. Vasta Stanley heidän jälkeensä kävi samoilla seuduilla. Toisia matkusti maan poikki Kuangolle, Kongon ensimmäiselle etelästä tulevalle syrjäjoelle saakka. Kapusinimunkit eivät olleet yhtä oppineita kuin jesuiitat eivätkä kiinnittäneet yhtä paljon huomiota maantieteeseen, mutta kuitenkin voitiin heidän tuomiensa tietojen johdolla kartoittaa Angolaa ja Kongo-maata melkoinen matka sisämaahan.
Enemmän viljelyksiä tarjosi Afrikan itäranta, jolla araabit jo ikivanhoina aikoina olivat kehittäneet melkoisen kaupan sisämaan kanssa. Portugalilaiset noudattivat kuitenkin siellä samaa menetelmää kuin Intiassakin: he jättivät sisämaan kaupan maanasukkaille ja tyytyivät ostamaan tavarat satamissa, joissa he yhtä hyvin saattoivat määrätä hinnat. Arabialaiset kauppiaat olivatkin jo ammoin kehittäneet orjain, kullan ja norsunluun hankinnan niin tehokkaaksi, etteivät portugalilaiset olisi voineet sitä parantaa, eivät edes entiselläänkään pitää. Vielä tänä päivänä on eurooppalaisten kaikkine apuneuvoineen vaikea kilpailla araabien kanssa Afrikan sisäosissa. Portugalilaisista tuli araabien parhaat orjanostajat.
Parilla kulmalla portugalilaiset kuitenkin osoittivat enemmän tarmoa. Sofalasta ja Mosambikista tunkeutui retkikuntia, epäilemättä kullan houkutuksesta, kauas sisämaahan Monomotapa-nimisen kuulun päällikön maahan, joka oli Sambesin keskijuoksusta eteläänpäin.
Monomotapa.
Tämän nimityksen merkitys ei ole selvä. Vanhoissa, portugalilaisiin ja hollantilaisiin lähteihin perustuvissa kartoissa on Sambesin eli Quaman eteläpuolella laaja alue, jonka nimi on regnum monomolafrae; ja kuudennentoista vuosisadan portugalilaiset kirjailijat vakuuttavat sisämaassa olleen voimallisen hallitsijan, jota laajalti mainittiin sillä nimellä. Sana on bantukieltä, mutta sen merkitystä on eri tavoin selitetty. Hänen pääkaupunkina nimi oli Zumubany, joka ilmeisestikin oli väärennys sanasta »Zimbabue»; viimeksimainittua sanaa, jolla nyt etupäässä tarkoitetaan Mashonamaan kuulua rauniokaupunkia, käytettiin siihen aikaan yleensä voimallisien päälliköitten pääkaupungeista. Monomotapan asukkaat olivat karanga kansaa, taikka oikeammin, tämä heimo oli vallitsevana. Useat portugalilaiset kirjailijat tekevät selkoa hallitsijan hovista, hänen vaimojensa luvusta ja hovitavoista, virkakunnista ja niiden järjestyksestä. Monomotapa antoi kastaa itsensä ja joutui kokonaan portugalilaisten vaikutuksen alaiseksi.
Hänen kuningaskunnassaan kävi sitten tuon tuostakin sekä lähetyssaarnaajia että seikkailijoita, mutta maantieteellistä tietopiiriä he eivät enää sanottavasti saaneet laajennetuksi. Yksi huomattavakin matka kuitenkin tehtiin. Bocarro näyttää v. 1616 tunkeutuneen aina lähelle Njassa-järveä, jonka olemassaolo portugalilaisissa siirtokunnissa siten oli tunnettu, vaikka järven laajuudesta ja muodosta päästiinkin vasta paljoa myöhemmin selvyyteen.
Ranskalaiset jatkoivat seitsemännellätoista vuosisadalla toimiaan Madagaskarissa. Etienne de Flacourt, joka oli nimitetty kaakkoisrannalle perustetun Dauphin linnan kuvernööriksi, levitti ranskalaisten vaikutusvaltaa melko laajalle ja v. 1648 kotimaahansa palatessaan julkaisi Madagaskarista teoksen. Intian meressä sijaitsevan Mascarenhas-saariston omituisista eläimistä, varsinkin dodo-kanasta, on tältä ajalta säilynyt useankin matkustajan hajanaisia vaillinaisia muistiinpanoja, mutta vasta jokilietteistä löydettyjen luurankojen johdolla on näistä sittemmin hävinneistä lajeista saatu tieteellisesti pätevä käsitys.
Latinalainen lähetystoimi Abessiniassa.
Portugalilaiset eivät unohtaneet harrastuksiaan »Pappi-Johanneksen» maata kohtaan, jonka Christofer da Gama urheudellaan pelasti maurien valloitukselta, itse sankarikuoleman kärsien. Aseellista apua abessinialaiset eivät enää tarvinneet, mutta heidän kirkkonsa oli poikennut sangen kauaksi Rooman kirkon oikeaoppisuudesta ja senvuoksi portugalilaiset toimittivat maahan lähetyssaarnaajia valistamaan ja korjaamaan.
Ensimmäiset lähetyssaarnaajat saapuivat jo v. 1557 piispa André de Oviedon johdolla. Vaikk'ei vastaanotto ollutkaan kaikin puolin suosiollinen, niin voitiin kuitenkin Tigren maakuntaan perustaa Fremonan lähetysasema, joka vaikutti yhteen mittaan 40 vuotta. 1588 sinne yritti päästä pari jesuiittaa apuun, mutta he joutuivat matkalla araabien käsiin ja saivat viettää vankeudessa seitsemän vuotta, ennenkuin pääsivät Intiaan palaamaan. Intiasta toinen heistä, Pedro Paez, lähti uudelleen Fremonaan pyrkimään ja pääsikin nyt perille (1603). Paez, joka sitten oleskeli Abessiniassa kuolemaansa saakka (1622), matkusti siellä hallitsijan seurueessa moneen suuntaan ja kokosi lähetystyönsä ohella maantieteellisiä ja historiallisia tietoja. Hän kirjoitti niiden johdolla teoksen, joka kuitenkin yhdessä erään toisen lähetyssaarnaajan teoksen kanssa vasta v. 1905 painettiin. Paez kävi Sinisen Niilin lähteellä, josta hän antaa erinomaisen kuvauksen, ja ilmaisee Niilin tulvan oikean syyn, Abessinian vuorimaan äärettömän rankat sadekausisateet.
Eräs toinen jesuiitta, Antonio Fernandez, tunkeutui 1613—14 kauas Shoan eteläpuolella oleviin Galla-maihin. Abessinian hallitsija lähetti Portugaliin lähetystön, mutta se ei uskaltanut kulkea tavanmukaista reittiä Punaisen meren rannalle, koska pelättiin araabien katkaisevan matkan, vaan yritti sinne aivan uutta tietä gallain maan kautta. Fernandez matkusti tulkkina tämän lähetystön mukana. Hän tuli siten kulkeneeksi aivan uusien maitten kautta, joissa hänen jälkeensä vasta yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla on käynyt eurooppalaisia matkustajia; nykyisistä kartoista voimme helposti seurata hänen matkansa suuntaa. Se kävi monen pienen valtakunnan kautta, joiden hallitsijat estelivät lähetystön matkaa, niin että sen lopulta täytyi palata väliltä takaisin, vieläpä vaaroja välttääkseen valita aivan uusi tie.
Jeronimo Lobo-niminen jesuiitta koetti tunkeutua Melindestä Gallamaan kautta Abessiniaan, löytääkseen siten tien, jolla ei tarvitsisi pelätä araabeja eikä turkkilaisia. Hän kulki ensin veneellä merenrantaa Juba-joen suuhun, mutta sikäläisiin galloihin tutustuttuaan heti älysi, että sen kautta oli mahdoton matkustaa, ja palasi takaisin. Intiasta muiden lähetyssaarnaajain seurassa uudelleen matkaan lähdettyään Lobo astui maihin Bab-el-Mandebin salmen rannalla Bailurin satamassa, josta monen vaaran ja vastuksen jälkeen päästiin Fremonaan. Lobokin matkusteli Abessiniassa laajalti ja julkaisi kuvauksen sen eri osista. Erään matkan ään nimenomaan teki löytääkseen taistelussa maureja vastaan kaatuneen Don Christofer da Gaman maalliset jäännökset; se hänelle onnistuikin, ja urhea ritari sai kaikin kunnianosoituksin myöhäisen kristityn hautauksen. Varsinaiseksi vaikutusalueekseen Lobo sai Ligonus-nimisen maakunnan, joka hänen mielestään oli maailman kauneimpia ja miellyttävimpiä seutuja, ilmasto terveellistä ja lauhkeata, vuorien rinteillä varjoisat ketrimetsät.
Sulttaani Segued oli ollut jesuiittalähetyssaarnaajille suosiollinen, ja jesuiitat olivat vähitellen voineet levittää vaikutustaan kautta maan, mutta hänen kuoltuaan alkoi vaino; toisten jesuiittain täytyi paeta maasta, toiset kärsivät marttyyrikuoleman. Myöhemmin yritettiin saada takaisin, mitä oli menetetty, mutta kaikki nämä yritykset olivat turhia. Yhtä paljon kuin uskonnolliset syyt vaikutti vastarintaan pelko, että portugalilaiset, joiden urhoollisuus oli niin suurta ihmetystä herättänyt, anastaisivat maan. Abessinian yhteys Rooman kanssa ei kuitenkaan kokonaan lakannut, sillä katoliseen uskoon kääntyneitä abessinialaisia matkusti tuon tuostakin Egyptin kautta paavin kaupunkiin, jossa muun muassa kuulu saksalainen kielimies Job Ludolf heihin tutustui, perin pohjin oppi heidän kielensä samoin kuin vanhemman gesinkin kielen, jota Abessinian kirkon vanhat kirkkokäsikirjat ovat. Ludolf laati kummankin kielen kieliopin ja sanakirjan, kirjoitti Ethiopian historian ja portugalilaisten jesuiittain teosten ja abessinialaisten matkamiesten ilmoitusten mukaan perusteellisesti korjasi Abessinian kartan. Ludolfin kartta, joka on v. 1683 painettu, on yleispiirtein hämmästyttävän oikea, mutta siitä huolimatta ajan parhaatkin kartanpiirtäjät mieluummin edelleenkin kuvasivat Afrikan sisäosat Vanhaan ptolemaiolaiseen tapaan.
Seitsemännentoista vuosisadan lopulla tehtiin Abessiniaan Egyptinkin kautta pari matkaa ranskalaisten päätettyä koettaa, suvaittaisiinko heitä paremmin kuin portugalilaisia. Jesuiitta de Brevedent lähti Kairosta kesäkuussa 1698, mukanaan ranskalainen lääkäri Charles Poncet, joka kirjoitti matkasta kertomuksen. Siutin kohdalla kuljettiin Niilin poikki kivisiltaa, jonka jälkeen matkustajat keitaalta keitaalle kulkien yleistä karavaanitietä samosivat erämaan poikki. Maaliskuussa 1699 molemmat ranskalaiset tulivat Sennariin, jossa kuumuus oli melkein sietämätön. Paikka oli väkirikas, mutta huonosti rakennettu; kaikki tavarat olivat huokeita ja Suakiniin kulki erämaan poikki suuri kauppa. Sennarista lähdettyään matkustajat kulkivat Sinisen Niilin ja sitten Atbaran latvahaarain poikki. Abessinian rajalla toivotun työmaan kynnyksellä jo kauan sairastellut jesuiitta kuoli ja Poncet yksin jatkoi matkaa Gondariin. Hän tutustui Abessiniaan jotenkin hyvin, viipyi siellä jonkun aikaa ja sairastuttuaan lähti v:n 1700 alussa Massovan kautta paluumatkalle. Massovassa hän tapasi englantilaisen laivan, sillä englantilaiset paraillaan yrittivät saada Abessinian kanssa aikaan kauppayhteyttä.
Useita muitakin matkoja tehtiin Kairosta käsin, Niiliä nousten. V. 1700 sitä tietä kulki seitsemän munkkia, jotka paavi lähetti Abessiniaan työtä jatkamaan. Yksi joukosta kuoli matkalla, mutta muut saapuivat Gondariin, Tanaeli Demba-järven pohjoispuolelle, jossa hallitsija asui. Negus saatiin kääntymään roomalaiskatoliseen uskoon, vaikka hän paljon vastustelikin, jonka jälkeen vielä elossa olevat lähetyssaarnaajat palasivat kotimaahan. Paluumatkalla heihin jälleen liittyi Krump-niminen munkki, joka oli jäänyt Sennariin parantamaan sen hallitsijaa, ja hän sittemmin julkaisi seikkaperäisen matkakertomuksen.
Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella muhamedilainen uskonkiihko, joka niin kateellisena oli vartioinut Afrikan portteja, alkoi melkoisesti laimentua. Osaksi tähän oli syynä se vilkkaampi rauhallinen kauppa, jota Englanti ja Ranska alkoivat käydä Turkin kanssa. Egyptiin ja Pohjois-Afrikan n.s. Barbari-valtioihin, Tunisiaan, Algeriaan ja Marokkoon, jotka kuuluivat Turkin ylivallan alle, nimitettiin konsuleita. Ystävällisten välien kehittymistä edisti niinikään kahvikauppa, kahvi oli tuotu Turkista Eurooppaan seitsemännellätoista vuosisadalla ja sen kysyntä oli käynyt Keski- ja Pohjois-Euroopassa niin vilkkaaksi, että Punaiselle merelle lähetettiin englantilaisia ja ranskalaisia laivoja yksinomaan kahvia kuljettamaan Etelä-Arabian satamista Suezin kannakselle, josta se vietiin maan poikki Aleksandriaan ja sieltä edelleen Ranskaan ja Englantiin. Tämän kautta kävi englantilaisille mahdolliseksi matkustaa Turkin vallan alaisessa Egyptissä joutumatta pahoinpitelyn alaisiksi, etenkin jos he saivat matkaan konsuliensa luvan. Näistä matkoista oli tuloksena, että Egyptistä julkaistiin entistä perusteellisempia teoksia ja että harrastus siihen ja koko Niilin laaksoon sai uutta virikettä ja ikivanha lähdekysymyskin taas alkoi askarruttaa mieliä Yrityksiä sen ratkaisemiseksi ei kuitenkaan tehty, ennenkuin James Bruce lähti suurelle matkalleen.
James Bruce ja Sinisen Niilin lähteet.
James Bruce oli varakkaan skotlantilaisen maanviljelijän poika, syntynyt v. 1730. Hyvän kasvatuksen saatuaan hän isänsä tahdosta lähti Espanjaan viinikauppiaaksi, mutta sodan sytyttyä palasi kotimaahansa esittääkseen hallitukselle hyökkäystuumaa Galician valtaamiseksi. Lordi Halifax ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota hänen suunnitelmaansa, mutta sen sijaan kehoitti häntä löytämään Niilin lähteet, joihin Brucen huomio oli jo ennen kiintynyt.
Bruce hallituksen kannatuksen saatuaan ryhtyi viipymättä perusteellisiin valmistuksiin, oppi käyttämään tieteellisiä koneita ja parantamaan tavallisimpia tauteja, josta taidosta hänellä oli matkallaan paljon apua. Perehtyäkseen Pohjois-Afrikan oloihin hän sitten lähti Englannin ylikonsuliksi Algeriaan ja siellä ollessaan matkusteli laajalti Pohjois-Afrikassa, tutkien ja kuvaten m.m. sikäläisiä muinaisjäännöksiä. Käytyään vielä Kreetassa, Vähässä-Aasiassa ja Syyriassa hän alkoi pitää itseään kyllin valmisteltuna ja lähti Egyptiin, josta Abessinian matkan piti alkaa. Alibei antoi hänelle suosituksia Ylä-Egyptin viranomaisille ja kreikkalainen patriarkka Abessinian kreikanuskoisille kristityille. Bruce nousi ensin Niiliä Assuaniin, poiketen rannoilla tutkimassa muinaisjäännöksiä ja rakennuksia, ja sitten Assuanin karavanitietä erämaan poikki Punaiselle merelle; Kosseirissa toimitettuaan tähtitieteelliset havainnot hän vuokrasi aluksen purjehtiakseen sillä Massovaan, josta maamatkan Abessiniaan piti alkaa.
Merimatka kävi kiertoteitä, Punaisen meren pohjoispäitse, jossa Bruce kävi Siinain niemellä, ja sitten Arabian rantaa etelään päin. Djiddassa löytöretkeilijämme tapasi englantilaisia kauppiaita ja sai suosituskirjeitä Mekan sheriffiltä, ja tämän ministeriltä, joka oli abessinialainen. Nämä suosituskirjeet olivat hänelle erinomaisena apuna matkalla. Matka Djiddasta edelleen Massovaan oli kylläkin seikkailurikas. Meren poikki kuljettaessa muhamedilaiset laivamiehet Dhalaakin saariston kohdalla pelästyivät aavetta, joka muka oli laivassa nähty, ja siitä syntyi suuri meteli, jonka aikana alus joutui karille. Se saatiin kuitenkin luodolta pois, ja syyskuussa 1769 Bruce astui Massovassa maihin.
Tästä alkoivat matkan varsinaiset vaikeudet. Massovan pikkuruhtinas koetti ensinnäkin nylkeä Brucelta kaikki mitä hänellä oli, ja matka oli vähällä siihen päättyä. Matka pois sieltä Tarantan solan kautta Tigreen ylängölle ja sieltä Lamalmonin solan kautta Gondarin ylängölle. Kumpikin sola oli tavattoman jyrkkä ja vaikea nousta, ja varsinkin suuren tähtitieteellisen kvadrantin kuljettaminen oli hankalaa. Lisäksi maa oli ilmi kapinassa, jota Ras Mikael-niminen kenraali nuoren Tekla Haimanot-nimisen kuninkaan kanssa oli kukistamassa. Bruce pääsi kuitenkin onnellisesti Gondariin, jossa leskikuningatar otti hänet hyvin vastaan. Hovi sairasti isoarokkoa, ja Bruce sai paikalla ruveta lääkärinammattiaan harjoittamaan. Hänen parannustoimensa menestyi hyvin, ja siitä hyvästä hän sitten sai hallituksen suojeluksen maassa liikkuessaan. Kuninkaan ja Ras Mikaelin palattua pääkaupunkiin Bruce pääsi nuoren kuninkaan puheille ja sai tältä hallittavakseen sen maakunnan, jossa Niilin lähteet ovat. Mutta ei pitkään aikaan tullut soveliasta tilaisuutta matkustaa sinne. Hänen oma terveytensäkin kävi huonoksi ja sitä parantaakseen hän muutti joksikin aikaa asumaan kukkuloille, joilta oli näköala yli Tsana-järven. Sieltä käsin hän kävi Alatan koskilla, jotka ovat vähän alempana Sinisen Niilin lähtöpaikkaa Tsana-järvestä. Myöhemmin Bruce liittyi kuninkaaseen ja Ras Mikaeliin, heidän lähtiessään sotaretkelle Niilin taa Fasil-nimistä maaherraa vastaan, mutta sotaretki päättyi onnettomasti ja abessinialaisen armeijan täytyi suin päin paeta Fasilin maasta. Mutta odottamatta Fasil sitten tekikin rauhan ja syksyllä 1770 Bruce vihdoin sai kauan toivotun tilaisuuden lähteäkseen Niilin lähteille. Fasilin maassa vastaanotto ei hallitsijan suosituskirjeistä huolimatta alussa ollut ensinkään suosiollinen, mutta Brucen rohkea esiintyminen miellytti Fasilia. Tämä antoi hänelle galla-neekerejä saatoksi, velvottaen heidät kovilla valoilla kaikin tavoin matkustajaa auttamaan, ja vielä oman hevosensakin sen merkiksi, että matkustaja oli hänen erikoisessa suojeluksessaan.
Marraskuun alussa Bruce kulki Niilin poikki vähän ylempänä sitä kohtaa jossa se laskee Tsana-järveen, ja huomasi sen satakuntaa metriä leveäksi toista metriä syväksi vuolaaksi virraksi. Lähellä oli koskikin, mutta se ei ollut kuin viitisen metriä korkea. Hän nousi sitten loivaan kohoavaa mäkeä, jonka laella oli Geeshin Pyhälle Mikaelille pyhitetty kirkko. Tältä mäeltä hän näki vihannan nurmettuneen kunnaan juurella lähteet, joista Sininen Niili alkaa. Koska maanasukkaat pitivät paikkaa pyhänä, niin hän riisui kengät jalastaan ja juoksi nurmettunutta rinnettä alas lähteille ja vaipui niitten partailla riemun huimaukseen, saavutettuaan vihdoinkin päämäärän, johon hän oli niin kauan ja uutteraan pyrkinyt.
Bruce luuli nyt ratkaisseensa Niilin lähteitten ikivanhan kysymyksen ja aikoi lähteä paluumatkalle, mutta tiet olivat kapinallisten vallassa ja vuoden hänen vielä täytyi odottaa Gondarissa, ennenkuin vihdoin joulukuussa 1771 pääsi karavanitielle, joka vei maan poikki Sennariin, Niilin rannoille.
Laskeutuessaan Abessinian länsirinnettä sankkain metsäin läpi Bruce sattui yhteen prinssien kanssa, jotka paraillaan olivat norsun ajossa, ja nämä toimeenpanivat hänen kunniakseen näytöksen, jossa arabialaiset miekkamiehet, agagirit, esittivät elefantin pyyntitapansa. Sennarissa hän sai kokea paljon vihamielisyyttä ja rettelöitä, ja lopulta hänen täytyi myydä jopa osa Abessinian neguksen antamasta kultakäädystä saadakseen saattoväkeä. Nubian pelätyssä erämaassa kiitävät hietapatsaat uhkasivat haudata retkikunnan alleen ja jano sen näännyttää. Lähempänä Egyptiä matka sujui nopeammin ja Bruce saapui muitta seikkailuitta Kairoon tammikuussa 1773.
Paluumatkalla Ranskassa käydessään Bruce suureksi surukseen sai kuulla, ettei hän ollutkaan Sinisen Niilin lähteiden ensimmäinen löytäjä. D'Anville oli juuri saanut valmiiksi portugalilaisten lähetyssaarnaajain löytöihin perustuvan karttansa, joka niin tarkkaan piti yhtä Brucen omien löytöjen kanssa, että tämän täytyi tunnustaa heidän ennättäneen ennen häntä. D'Anville koetti sitäpaitsi todistella Brucelle, ettei Sininen Niili ollut päähaara, kuten hän oli luullut, vaan että kaksikolmannesta Niilin lähdekysymyksestä vielä oli ratkaisematta. Siitä huolimatta Brucen osaksi kuitenkin tuli mitä paras vastaanotto ja Ranskan etevimmät tiedemiehet hakivat hänen seuraansa. Englantiin palattuaan hän pettymyksen masentamana viivytti matkakertomuksensa julkaisemista seitsemäntoista vuotta. Huolimatta luotettavuudestaan se ilmestyessään otettiin vastaan epäoikeutetulla epäluulolla. Se on julkaistu viitenä suurena nidoksena ja se sisältää runsaasti tietoja Abessinian historiasta ja maantieteestä.
Etelä-Afrikka.
Etelä-Afrikassa maantuntemus hyvin vähän edistyi seitsemännentoista vuosisadan kuluessa. Hollantilaiset tosin v. 1652 anastivat Hyväntoivonniemen ja perustivat sinne siirtokunnan, mutta se oli vain aiottu asemaksi heidän Intian-matkoillaan. Sisämaassa kävi seikkailijoita etsimässä Monomotapan valtakuntaa, jonka asemasta käsitykset olivat hyvin häälyvät. Näillä retkillä hollantilaiset tutustuivat bushmaneihin, kiertelevään kansakuntaan, jonka hyökkäykset myöhemmin tuottivat siirtokunnille paljon vahingoita. Kuvernööri Simon van der Stell kulki v. 1685 viidenkymmenen valkoisen kanssa aina Vähään Namaqua-maahan saakka kuparisuonia etsimään ja palasi takaisin länsirantaa.
Pöytälahteen kohosi vähitellen pieni kaupunki ja kaupungin läheisyyteen maanviljelyssiirtokuntia. Lukua lisäsivät ranskalaiset hugenotit. Kun hollantilainen Itä-Intian komppania kovasti sorti tätä kehittyvää yhteiskuntaa, niin alkoi sekä hugenotteja että hollantilaisia talonpoikia muuttaa kauemmaksi sisämaahan, toivoen sieltä löytävänsä enemmän vapautta. V. 1705 lähetettiin Kapkaupungista Nataliin meritse retkikunta, joka ei kuitenkaan saanut paljoa aikaan. Viisitoista vuotta myöhemmin hollantilaiset perustivat linnan Delagoa-lahteen, jonka portugalilaiset olivat vähää aikaisemmin hylänneet. Lahti kartoitettiin ja luodattiin, mutta sisämaahan oli vaikea tunkeutua. Tehtiinpä jo muutamia retkiä kullankin etsimiseksi, mutta toistaiseksi huonolla menestyksellä. Tähän saakka hollantilaiset olivat joutuneet tekemisiin melkein yksinomaan hottentottien kanssa, joista saksalainen tähtitieteilijä Pietari Kolbe kahdeksannentoista vuosisadan alussa kirjoitti hyvän kuvauksen, mutta v. 1736 Hermanus Hubner teki melkoisen joukon keralla retken kafferien maahan, etsiäkseen parempia elefantinmetsästysmaita. Hubner itse sai kafferien väijytyksessä surmansa ja suurin osa hänen retkikunnastaan tuhoutui, mutta osa kuitenkin pelastui Kapkaupunkiin kertomaan tapausta.
Vuosisadan keskivaiheilla viranomaisetkin rupesivat entistä tehokkaammin edistämään Etelä-Afrikan tutkimista. August Fredrik Beutler v. 1752 lähti matkaan retkikunnan kanssa, johon kuului kaksi kartoittajaa, kasvitieteilijä, useita käsityöläisiä ynnä sotaväkeä. Retkikunta oli joka suhteessa paraiten varustettu, mitä Kapkaupungista siihen saakka oli lähetetty. Se seurasi merenrantaa Algoa-lahteen saakka jotenkin läheltä ja kulki sitten Ison Kalajoen ja muitten jokien poikki, kunnes Keiskama-joella pääsi hottentottien ja kafferien välisen rajan yli. Kuljettiin senkin paikan ohi, jossa Hubnerin joukko oli tuhoutunut, mutta retkikunta ei ollut siksi voimakas, että se olisi kyennyt kostamaan. Beutler puolestaan osasi pitää alku-asukkaitten kanssa jotakuinkin hyviä välejä.
Paluumatkalla kuljettiin vähän toisia teitä kauempaa sisämaitse ja tavattiin bushmaneja. Noustiin ensinnä Isoa Kalajokea, mutta ylempänä sen varressa vallitsi ankara kuivuus, ja ruoho ja puut olivat lakastuneet. Retkikunta senvuoksi kääntyi takaisin merelle ja marraskuun lopulla saapui takaisin Kapkaupunkiin.
Kauan kului, ennenkuin sitten jatkettiin retkiä kauemmaksi itää kohti, mutta seuraavina vuosina tehtiin muutamia yrityksiä tunkeutua pohjoista ja koillista kohti. Ei varmaan tiedetä, milloin Etelä-Afrikan suurin joki, Oranja-joki, saavutettiin, mutta ensi kerran sen poikki kulki v. 1760 Jacobus Coetsee-niminen uudisasukas, käydessään hottentottilaisen retkikunnan kanssa sen takana elefantteja metsästämässä. Hän kuuli täällä mustanahkaisista damaroista, jotka asuivat jonkun verran pohjoisempana sitä kohtaa, josta hän kääntyi takaisin.
Tämä retki kehoitti Hendrik Hopia, erästä sotilasta, ryhtymään suurempaan yritykseen, jossa oli osallisina muutamia tiedemiehiäkin. Hop lähti matkaan elokuussa 1761 mukanaan lähes satakunta henkeä, niistä toistakymmentä siirtolaista. Olifant-joen suulta retkikunta kulki Kuparivuorien poikki ja saapui syyskuun lopulla Oranja-joelle. Matkaa jatkettiin siitä pohjoista kohti, kunnes kuumuus ja kuivuus pakottivat palaamaan takaisin. Paluumatkalla viivyttiin joku aika Oranja-joella, jonka äkkitulva oli vähällä tuhota koko retkikunnan. Oranja-joen pohjoispuolella nähtiin kirahveja ja erään nahka tuotiin saaliina. Huhtikuussa retkikunta palasi Kapkaupunkiin hyvin onnistuneelta matkaltaan.
William Paterson.
Seuraavat tärkeimmät matkustajat olivat englantilaisia, jotka olivat saapuneet Kapmaahan nimenomaan seikkailuita etsimään. Luutnantti William Paterson samosi Olifant-joelta sisämaan kautta Sneeuwberg-vuoristoon, keräten matkalla tärkeän kokoelman etelä-afrikkalaisia kasveja ja lintuja. Kapteeni Robert Gordon, joka matkusti osaksi yhdessä Patersonin kanssa, kulki Sneeuwbergin poikki ja oli ensimmäinen valkoinen, joka tuli Vaal-joelle. Hän yhdytti Vaalin lähellä sitä paikkaa, missä se laskee Oranja-jokeen. Kun hän ei kuitenkaan löytänyt kaalamoa, niin hän palasi takaisin kulkematta joen poikki toiselle rannalle.
V. 1778 Paterson jälleen lähti matkaan seuranaan Van Recnen-niminen nuori hollantilainen, jolla sisämaassa oli useita maatiloja ja jonka suku seuraavana aikana paljon edisti pohjoisten alojen tutkimista. Vuoristossa retkikuntaa esti lumi, mutta kiertoteitä se kuitenkin pääsi Karruun poikki Roggeveldiin ja sieltä hieman luodetta kohti polveten Oranja-joen suupuoleen. Suurella vaivalla kuljettiin hiekkaerämaan poikki, joka on joen eteläpuolella. Retkeilijät uivat joen poikki, Paterson keräsi paljon kasveja ja harvinaisia lintuja ja Van Reenen ampui kirahvin. Paluumatka piti kuparimaan kautta, joka jo oli tunnettu, ja Kapkaupunkiin saavuttiin marraskuun lopulla.
Kuukauden levättyään Paterson jälleen oli taipaleella, aikoen nyt käydä kafferien maassa äärimmäisessä idässä. Van Reenen oli jälleen mukana, mutta Isoa Kalajokea kauemmaksi ei voitu pensaikoiden vuoksi härkävaunulla päästä. Kolmen kuukauden kuluttua yritys uudistettiin toisia teitä. Suunta piti melkein suoraan pohjoista kohti ja Green River-joella retkikuntaan liittyi Gordon. Kuivuus ja rehun puute haittasivat jälleen matkaa ja retkikunnan jäsenistä milloin toinen, milloin toinen eksyi erämaahan, aina lopulta kuitenkin löytäen takaisin muitten luo. Elokuun puolivälissä saavuttiin Oranja-joelle, joka vihantine rantoineen yhdeksän päivää kestäneen erämaavaelluksen jälkeen näytti väsyneistä matkustajista oikealta paratiisin joelta. Gordon oli tuonut mukanaan veneen, jonka hän samana iltana työnsi joelle, kohottaen sen perään Hollannin lipun ja antaen joelle sen nykyisen nimen Oranjan prinssin kunniaksi. Joella viivyttiin joku aika ja tehtiin retkiä eri tahoille, jonka jälkeen sitä noustiin joku kappale ylöspäin autioiden ja karujen seutujen kautta.
Vuotta myöhemmin matkusteli samoissa seuduissa ranskalainen luonnontutkija Le Vaillant, joka julkaisi erinomaisen vilkkaasti kirjoitetun, vaikka monessa kohden epäluotettavan matkakertomuksen. Hän kävi Sneeuwberg-vuoristossa ja palasi sieltä Suuren Karruun poikki.. Toisella matkalla hän kävi Oranja-joella sen suupuolessa. Matkainsa pituutta hän suuressa määrin liioitteli. Paljon tuntemattomia lintuja hän löysi, mutta ei siihen tyytynyt, vaan vielä lisäksi rakensi aivan olemattomiakin lajeja siten, että otti yhdestä siivet, toisesta pyrstön, kolmannesta muita sulkia ja kokosi niistä »fantasia-lajeja». Vasta hänen kuolemansa jälkeen nämä petokset tulivat ilmi.
Van Reenenit.
Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla hollantilaisetkin alkoivat entistä ahkerammin matkustella Etelä-Afrikan sisäosiin. Eräs Van Reenenin suvun jäsen lähti hakemaan kultaa Oranja-joen pohjoispuolella olevista maista. Marraskuussa 1791 hän kulki mainitun joen poikki ja tunkeutui sen taa, hottentotteja vastaan taistellen, kauemmaksi kuin sitä ennen kukaan. Eräs retkikunnan jäsenistä samosi vielä viisitoista päivänmatkaa muita pohjoisemmaksi damarain maahan ja näyttää tavanneen vuori-damaroja. Matkalla löydettiin malmia, jota luultiin kultamalmiksi, vaikka se myöhemmin huomattiinkin vaskeksi, ja sitä koottiin niin paljon, kuin härät jaksoivat vetää. Kesäkuussa 1792 palattiin Van Reenenien maatilalle.
Tämä retkikunta oli enemmän kuin ainoakaan edellinen valaissut Oranja-joen pohjoispuolella olevien seutujen luontoa ja asukkaita, ja menestyksen rohkaisemina Van Reenenit pyysivät hallitukselta varoja tutkimisen jatkamiseen. »Meermin»-nimisellä hallituksen laivalla kaksi Van Reeneniä purjehti länsirannikkoa pitkin pohjoista kohti vallaten paikkoja Hollannin nimeen, ja sisämaitse samosi samaan suuntaan toinen osasto, jonka myöhemmin piti liittyä meriretkikuntaan. »Meermin» poikkesi tuon tuostakin maihin, saamatta kuitenkaan minkäänlaisia tietoja maaretkikunnasta. Valaslahdesta lähetettiin joukkokunta maitse etsimään kadonneita, mutta kolme viikkoa poissa oltuaan tämäkin palasi tyhjin toimin. Päätettiin sen vuoksi palata takaisin, ja tämä autio ranta jäi valtaamatta, vaikka Hollannin lippu olikin kohotettu muutamiin kohtiin. Maaretkikunta oli palannut tieltä kuivuuden vuoksi.
Tämä oli viimeinen retki, mitä Hollannin vallan aikana tehtiin Kapkaupungista pohjoista kohti. Suuret valtiolliset tapaukset kiinnittivät tämän jälkeen kokonaan viranomaisten huomion, ja loppujen lopuksi tuli, että Suur-Britannia anasti Kapmaan. Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla jatkettiin retkeilyä kauemmaksi pohjoista kohti.