Maantiede ja löytöretket 3

by Into Konrad Inha

SAMBESI JA KONGON LÄHTEET.

Livingstone lähetyssaarnaajana.

Se mies, joka on suurimman työn suorittanut Mustain maanosan tutkimisessa, saapui sinne aivan toista tarkoitusta varten, lähetyssaarnaajana. Halu laajentaa tämän työn aluetta sai hänet lähtemään tuntemattomiin seutuihin ja matkasauvaan kerran tartuttuaan hän sai siitä elinaikaisen toverin, mutta kaikki retkensä hän teki alkuperäinen tarkoituksensa yhä silmämääränään.

David Livingstone, Sambesin tutkija, Kongon lähteitten löytäjä, oli syntynyt pienessä Skotlannin kylässä v. 1813. Hän peri isältään, joka ammatiltaan oli matkustava teekauppias ja maallikkosaarnaaja, hartaan uskonnollisuuden. Mutta nuorempana hän siitä huolimatta mieluummin luki klassillisia auktoreita — omin päin latinaa opittuaan — ja matkakertomuksia kuin hartauskirjoja. Vaikka hänen täytyi tehdä tehdastyötä elatuksensa ansaitakseen, ennätti hän kuitenkin joutohetkinään hankkia sangen huomattavat tiedot ja ansionsa hän käytti niin hyvin, että saattoi talveksi lähteä Glasgowiin opiskelemaan kreikkaa, lääketiedettä ja teologiaa, hänen aikomuksensa kun oli ruveta lähetyssaarnaajaksi. Saatuaan apua perusteellisemmin opinnoitaan täydentääkseen ensin Glasgowissa ja sitten Lontoossa hän valmiina lääkärinä ja lähetyssaarnaajana valmistautui lähtemään Kiinaan. Kun Kiina kuitenkin oli oopiumisodan vuoksi suljettu, valitsi hän toimialakseen Etelä-Afrikan, jossa evankeelinen lähetystyö joku vuosikymmen aikaisemmin oli alkanut.

Matka Etelä-Afrikkaan.

Lopulla vuotta 1840 hän astui Kapmaahan menevään laivaan. Epäilemättä nuori lähetyssaarnaaja jo silloin myös ajatteli niiden tyhjäin alojen täyttämistä, joita Etelä-Afrikan kartta oli täynnään, koska hän laivamatkalla kapteenin johdolla opetteli tähtitieteellistä paikanmääräystä, perehtyen tähän tehtävään sangen tyydyttävästi. Kapkaupungissa kuukauden päivät oleskeltuaan hän lähti Alagoa lahden Port Elisabetiin, josta oli vilkas liike sisämaahan, hankki härkävaunut, joilla niihin aikoihin, samoinkuin vielä tänä päivänäkin, matkustettiin Etelä-Afrikassa, ja lähti taipaleelle, Betshuaanimaan Kuruman matkan määränä. Hänen aikomuksensa oli perustaa sisämaahan pysyvä lähetysasema, jolla hän sitten voisi rauhassa antautua tehtäväänsä, eikä hän silloin osannut aavistaa, että tämä vaikea ja vaivalloinen matka oli vain pitkän löytöretkeilijäelämän alkuvaihe ja se työ, johon hän nyt enemmäksi kuin vuosikymmeneksi antautui koko hartaudellaan, siihen valmistelua.

Robert Moffat.

Robert Moffat oli ollut ensimmäisiä lähetyssaarnaajia, jotka ryhtyivät Etelä-Afrikan alkuasukkaita kristinuskoon kääntämään ja sivistämään. V. 1818 hän Oranjajoen yli kulkien oli perustanut lähetysaseman Kurumaniin betshuaanien keskuuteen, joihin valkoisten vaikutusvalta siihen saakka tuskin oli ensinkään ulottunut.

Kuruman oli sangen viehättävä paikka rannattomain ruohoaavikoiden keskellä. Maasta kumpusi siellä erinomaisen runsas lähde, josta jommoinenkin puro sai alkunsa, ja tämän lähteen vedellä Moffat saattoi kastella laajoja puutarhoja, joille seudun niukka sademäärä ei riittänyt, ja kasvattaa niissä viljoja, vihanneksia, viinirypäleitä, omenoita, persikoita, viikunoita, sitruunia ja muita etelänhedelmiä. Betshuaanit suostuivat häneen mielellään ja auttoivat häntä saamaan kuntoon kauniin aseman kirkkoineen ja kouluineen, joihin lopulta tuli vielä kirjapainokin, sillä kunnolla kieltä opittuaan Moffat käänsi koko raamatun betshuaanien kielelle ja painoi sen omassa kirjapainossaan. Vain pitkällisten ja tuhoisien poutien sattuessa lähetyssaarnaaja joskus joutui suureenkin vaaraan sateen tekijäin vuoksi, jotka syyttivät häntä ja hänen valkoista ihoväriään siitä, ett'eivät pilvet tuoneet sadetta. Niin kuivassa ilmastossa sateen tekijöillä oli suuri vaikutusvalta ja ammattiaan he puolustivat sitkeästi lähetyssaarnaajaa vastaan, joka sen kansalle paljasti syntisenä taikauskona. Moffatin asemalla piti Livingstonen nyt alkaa lähetystyönsä.

Ensimmäisessä matkakertomuksessaan Livingstone on seikkaperäisesti kuvannut niitä outoja oloja ja sitä uutta luontoa, joiden tuttavuutta hän nyt teki.

Matka Kurumaniin.

Kapealta rantakaistaleelta matka nousi korkealle »veldtille», aromaisille ylätasangoille, jotka käsittävät sisämaan. Se on kuivaluontoista laidunmaata, jonka vihannuus kesällä kuihtuu melkein olemattomaksi. Pohjoista kohti veldt muuttuu yhä karummaksi, kunnes Oranja-joen pohjoispuolelta alkaa Kalaharin erämaa. Missä maa on avointa, siellä se tavallisesti on vedetöntä ja laajalta hiekan ja kivien peitossa, ja helle on näännyttävä. Missä vettä on runsaammin, siellä on okapensaikko vallalla, sillä Etelä-Afrikka on niiden luvattu maa, ja semmoisen pensaikon läpi tunkeutuminen on sekä ihmisille että juhdille hirmuinen koettelemus, josta ne suoriutuvat vain revityin vaattein ja verta vuotavin nahkoin. »Odotahan hiukkasen» nimisen pensaan oat kantavat monen kilogramman painon ja kun niitä samalla haavaa käy parikin tusinaa kiinni tietä raivaavan matkustajan vaatteihin, on hänellä vaikea ja kylläkin aikaa kysyvä tehtävä itseään irti päästellessään. Ruohoaroilla väjyivät jalopeurat, ja juhdat sen aavistaen olivat aina korkeassa ruohossa vaikeat hillitä. Niillä oli sama vainu kuin antiloopeillakin, jotka mieluummin oleskelivat laihemmilla aroilla. Edullisinta oli tien laatuun nähden kulkea kuivia jokiuomia pitkin, joilla pyörät kohtasivat vähimmän esteitä ja joissa lisäksi oli paras toivo veden löytämisestä, mutta niissä varsinkin väjyivät petoeläimet, ja tarjolla oli sekin vaara, että ylempänä satanut rankkasade äkkiarvaamatta muutti uoman kuohuvaksi koskeksi, josta olisi ollut vaikea päästä pois, milloin siihen oli leiriydytty, etenkin missä rannoilla oli taajaa pensaikkoa. Lisäksi olivat yöt näillä seuduin sangen viileät. Muutoin aroilla silloin vielä eleli suunnaton riistarikkaus ja matkustajan oli sen vuoksi helppo pysyä tuoreessa lihassa.

Livingstonen mielenkiintoa herätti suuresti outo hyönteismaailma, johon hän matkalla tutustui, monenlaiset muurahaiset, joista joitakuita yleiseen syötiin, heinäsirkat, joita alkuasukkaat pitivät herkkuna ja joita karjakin yleiseen söi, milloin niitä runsaasti satoi, pillerinkiertäjä-kuoriaiset, hämähäkit ja muut, mutta vielä tärkeämpää hänelle oli oppia tuntemaan ne monet omituiset kasvit, jotka näissä kuivissa seuduissa kokoavat juurimukuloihinsa vettä ja joiden ominaisuuksista alkuasukkaat ovat tarkoin selvillä. Muutamat okapensaat hikoilevat imelää kumia, jota yleisesti syödään. Toisilla seuduin kasvaa mitä hedelmättömimmällä hiekkamaalla osasta vuotta kurkkua, joka on erinomaisen mehukas ja hyvänmakuinen, minkä vuoksi se jonkun kuukauden onkin sekä ihmisten että eläinten pääravinto. Se hyödyttää vielä senkin kautta, että se laajalla juuriverkollaan pitää maata koossa, jottei siitä tule lentohiekka-aavikkoa.

Vesimelooni.

Paljon yleisempi on vesimeloni, jota kasvaa Kalaharin erämaassa etenkin runsaina sadevuosina. Se tuottaa silloin suuren osan vuotta mitä runsaimman hedelmäsadon, ja koko luomakunta, elefantit, sarvikuonot, antiloopit, hyenat, jalopeurat, hiiret y.m. ahmivat silloin ihmisen kanssa kilvan näitä karuimman luonnon runsauden antimia. Niinkauan kuin vesimeloonia on, eivät ihmiset eivätkä juhdat tarvitse vettä, ja meloonivuosina on sen vuoksi mahdollista kulkea seutujen kautta, joissa ilman niitä olisi vedenpuutteen takia mahdotonta matkustaa.

Semmoisia kasveja, jotka maanalaisiin juurimukuloihinsa varaavat kosteutta kuivan ajaksi, on tässä sateesta köyhässä maassa monta. Sekä ihmisille että eläimille nämä syvälle maahan kätketyt vesivarat ovat korvaamaton siunaus ja monen ne ovat pelastaneet janoon kuolemasta. Mutta pitää olla tottunut silmä, jos mieli löytää näitä aarteita. Muutaman senttimetrin pituinen vaatimaton varsi tai matala suikerteleva lonkerokasvi ilmaisee, että tiilenkovaksi palaneen maankuoren alla kolmanneksen tai puolen metrin syvyydessä on mehukas ja virkistävä mukula, lapsen tai miehenkin pään kokoinen. Jotkut lajit leviävät yhdestä kohdasta joka puolelle ja silloin yhden mukulan löytämisestä johtuu koko siirtokunnan löytäminen. Erämaan asukkaat kaivavat mukulat esiin terävällä sauvalla, jonka kärki on polttamalla karkaistu. Maanpäällisten merkkien puutteessa he koputtavat maata kivellä ja päättelevät äänestä, onko sen sisässä mukuloita kätkeytyneinä. Riistaeläimetkin, etenkin antiloopit, älyävät kaivaa maasta näitä kasvilähteitä. Mukulain mehu on sitä virkistävämpää, kun se syvällä maan povessa pysyy verraten raikkaana.

Toistatuhatta kilometriä kuljettuaan Livingstone heinäkuun viimeisenä päivänä 1841 saapui Kurumaniin, oleskellen siellä jonkun aikaa, vastaisen vaikutusalansa oloihin perehtyäkseen. Betshuaanien kieltä oppiakseen hän sitten kuudeksi kuukaudeksi kokonaan erottautui muista valkoisista, matkustaen sitä varten kauemmaksi maahan erään päällikön luo. Kun asemaa ei kuitenkaan käynyt heimovainojen vuoksi sinne perustaminen, etsi hän vielä kauempaa, kunnes Mabotan laakso, josta eräs Limpopojoen latvahaara alkaa, hänestä tarjosi uudelle asemalle otolliset edellytykset, vaikka se olikin 320 kilometrin päässä Kurumanista ja lähellä Transvaalin rajaa. Omin käsin hän ryhtyi asemaansa rakentamaan, kuten Moffatkin aikanaan, ollen itse muurari, nikkari, seppä, puutarhuri y.m., ja hankki itselleen samalla alkuasukkaitten kesken tuttavia ja oppilaita. Täällä hän tuota pikaa joutui seikkailuun, joka oli lyhyeen lopettaa hänen ratansa — jalopeura oli saada hänet saaliikseen. Tapauksen hän kuvaa seuraavasti:

Jalopeuran kidassa.

»Huomasimme jalopeuran pienellä, puuta kasvavalla, 400 metrin pituisella mäellä ja alkuasukkaat asettuivat tämän ympärille piiriin. Sitten he alkoivat kaikki lähestyä mäkeä, niin että piiri kävi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Äkkiä huomasimme, minä ja Mebalve, joka oli alkuasukaskoulunopettaja ja mitä kunnollisin mies, alhaalla lakeudella seistessämme jalopeuran, joka istui kalliolla piirin sisällä. Mebalve ampui, ennenkuin minä ennätin tähdätä, ja luoti sattui kiveen, jolla eläin istui. Jalopeura puraisi sitä paikkaa, johon luoti sattui, aivan samalla tavalla kuin koira puraisee sille heitettyyn keppiin tai kiveen. Sitten se yhdellä loikkauksella hyppäsi pois kiertäjien piiristä ja pääsi ehjin nahkoin pakenemaan. Pian sen jälkeen huomasimme piirissä kaksi muuta jalopeuraa, mutta emme nyt uskaltaneet ampua, kun pelkäsimme sattuvan alkuasukkaihin. Nämäkin molemmat pääsivät karkuun. Maan yleisen tavan mukaan olisi alkuasukkaitten pitänyt käydä keihäillään petojen kimppuun, niiden murtautuessa ulos kierroksesta. Arvelimme, ettei nyt enää ollut mitään tehtävää, ja käännyimme kotia päin; mutta mäen toiseen päähän tullessani näin äkkiä jalopeuran, joka istui kivellä noin 30 metrin päässä, edessä olevan pensaan puoleksi peittämänä. Tähtäsin petoa tarkkaan läpi pensaan ja laukaisin yhtaikaa molemmat piiput. Alkuasukkaat huusivat nyt täyttä kurkkua: »Siihen sattui! siihen sattui!» Toiset sitten huusivat: »Joku toinenkin ampui jalopeuraa, mennään katsomaan.» Näin kuitenkin, kuinka peto raivoissaan suomi hännällään kylkiään, ja käännyin sen vuoksi alkuasukkaitten puoleen, sanoen: »Odottakaa vähän, kunnes olen ladannut.» Juuri kun minun piti painaa luodit alas, kuulin huutoa, ja kun käännyin katsomaan, huomasin jalopeuran juuri olevan hyökkäämäisillään kimppuuni. Ja samassa se jo hyökkäsikin ja iski minua olkaan, niin että molemmat mukelsimme nurin. Peto karjui hirmuisesti ja menetteli samalla tavalla kuin rottakoira rottaa pyydystäessään. Tämä kauhun tunne turrutti minut, niin että minusta taisi tuntua samalta kuin hiirestä kissan hypätessä sen kimppuun. Huomasin vaipuvani jonkinlaiseen horrostilaan,jossa en tuntenut kipua enkä tuskaa, vaikka olin täysin tietoinen siitä, mitä tapahtui… Tämä merkillinen mielentila luultavasti valtaa kaikki, joiden kimppuun petoeläimet hyökkäävät…

»Jalopeura piti toista käpäläänsä päälaellani, ja kun tästä painosta vapautuakseni käänsin itseäni, näin pedon tuijottavan Mebalveen, joka kymmenen tai viidentoista metrin päästä sitä tähtäsi. Hänen piilukkopyssynsä kumpikin iskuri kuitenkin petti. Samassa peto hellitti irti minusta ja hyökkäsi Mebalven päälle, purren häntä reiteen. Eräs toinen alkuasukas, jonka hengen olin puhvelinjahdilla pelastanut, hätyytti nyt jalopeuraa keihäällään, ja peto kääntyi paikalla hänen kimppuunsa, iskien hampaansa hänen olkapäähänsä. Mutta siihen sen voima tyrehtyi — samassa se sortui maahan ja heitti henkensä. Koko tämä kahakka kesti vain muutaman sekunnin. Molemmat luotini olivat olleet kuolettavia ja sen viimeiset urotyöt olivat vain kuolonkamppauksen raivonpurkauksia.» Onneksi Livingstonella oli yllään vahvat vaatteet, niin ett'eivät pedon hampaat myrkyttäneet haavoja, kuten usein tapahtui. Mutta hänen käsivartensa oli katkennut, jonka vuoksi se jäi huonompivoimaiseksi koko loppuiäksi.

Pyyntitapoja.

Nuori lähetyssaarnaaja oli ahkera metsämies ja tutki niissä harrastuksissa alkuasukkaidenkin pyyntitapoja. He pyydystivät kaikenlaista suurta riistaa, kuten sebroja, kirahveja, antilooppeja, joita näillä aroilla eli monta lajia, ja puhveleita V:n muotoisilla tarhoilla, joiden kulmauksessa oli suuri kuoppa. V:n molemmat haarat olivat puoltatoistakin kilometriä pitkät. Aron eläimet ahdistettiin ovelasti viritetyillä tulilla aitaukseen, jonka avoimesta perukasta ulos purkautuessaan ne sortuivat suin päin kuoppaan. Tämä pyydysti niitä niin paljon kuin siihen mahtui, jonka jälkeen loput pääsivät juoksemaan yli. Muitakin samanlaisia julmia, vaikka tehokkaita pyyntitapoja neekerit olivat keksineet. Mashonamaassa rakennettiin pitkät rivit kuoppia, jättäen aina muutaman metrin kuoppain väliä. Kuoppain pohjaan pistettiin vielä teräviä seipäitäkin, jotka lävistivät putoavan eläimen.

Lopulla vuotta 1844 Livingstone vietti häitä t:ri Moffatin vanhimman tyttären, Maryn, kanssa ja perusti itselleen sitten uuden lähetysaseman kauemmaksi pohjoiseen bakuena heimon Setsjele-nimisen päällikön kylään. Setsjele, joka oli iso ja voimakas ja harvinaisen musta mies, oppi lukemaan ja tutkisteli uutteraan raamattua ja antoi kastaa itsensä, mutta hänen alamaisiinsa uusi oppi ei tahtonut tehota yhtä helposti.

»Luuletko sinä», sanoi lopulta päällikkö, »koskaan paljailla puheilla saavasi näitä ihmisiä uskomaan? Minä en saa heitä mihinkään ruoskimatta. Jos tahdot, niin kutsun kokoon päällikköni, ja sarvikuononnahkaisilla ruoskillamme saamme heidät kaikki tuota pikaa uskomaan.» Livingstone ei kuitenkaan tätä käännytyskeinoa hyväksynyt.

Setsjelenkin kylässä sattui kova kuivuus pian sen jälkeen, kuin Livingstone oli sinne asettunut, ja bakuenat kärsivät ankaraa puutetta. Livingstone silloin kehoitti heimoa muuttamaan toiseen paikkaan joen luo, jossa aina olisi vettä, paisuttamaan sen padolla ja johtamaan pelloilleen padotun veden.

Kolobeng.

Ehdotus hyväksyttiin ja koko heimo muutti kauemmaksi etelään Kolobeng joen rannalle, jonne Livingstone omin käsin rakensi kolmannen asemansa. Jälleen hänen täytyi tehdä kaikki työ itse, kaataa ja sahata laudoiksi puut, joista tiilimuotit valmisti, ja samoin kasvavasta puusta itse tehdä ovet ja ikkunatkin. Rakennus täytyi vielä tehdä melkoisen suurikin, jotta se herätti maanasukkaitten kunnioitusta. Muuraaminenkin lähetyssaarnaajan täytyi suorittaa itse, koska betshuaanien, jotka ikivanhoista ajoista olivat tottuneet tekemään vain pyöreitä majoja, oli melkein mahdoton tehdä mitään neliskulmaista. Täälläkin ahdisti siirtokuntaa kuitenkin niin ankara kuivuus, että Kolobeng jokikin kuivi, mutta päästiin kuitenkin miten kuten yli pahan ajan.

Livingstone oli jo lähetystoimensa ensi vuonna muodostanut tehtävästään sen käsityksen, että valkoisten lähetyssaarnaajain varsinainen tehtävä oli uran aukaiseminen, asemain perustaminen ja kansanopettajain kouluuttaminen, ja että varsinainen lähetystoimi oli jätettävä näiden, kansan riveistä nousseitten katekeettain tehtäväksi.

Ensimmäiselle löytöretkelle.

Seitsemän tai kahdeksan vuotta betshuaanien kesken vaikutettuaan hän sen vuoksi päätti etsiä itselleen uuden vaikutusalueen. Kun itäpuolella asuvat buurit olivat lähetyssaarnaajaan työlle vihamielisiä, päätti hän pyrkiä pohjoista kohti, jossa kuulopuheiden mukaan oli suuri Ngami järvi hedelmällisessä ja taajaan asutussa maassa. Tällä järvellä ei vielä ollut käynyt ainoakaan eurooppalainen. Välillä oli tosin Kalaharin vedetön erämaa, jonka poikki ei luultu mahdolliseksi matkustaa, vaikka maanasukkaat ennen olivat paljonkin matkustelleet siinä, mutta tarkkaan kyseltyään kaikki seikat Livingstone luuli mahdolliseksi päästä järvelle erämaan reunoja kiertämällä. Setsjele itse olisi mielellään tullut mukaan, järven seutuja kun mainittiin sangen rikkaiksi, mutta hän pelkäsi buurien hyökkäystä ja piti velvollisuutenaan jäädä kotiin. Hän antoi kuitenkin mukaan oppaita. Kaikkiaan kuului retkikuntaan, kun se kesäkuun 1:sena 1849 lähti matkaan, kaksitoista henkeä, mukaan luettuna kaksi englantilaista urheilijaakin, William Oswald ja Mungo Murray, jotka olivat varta vasten saapuneet lähetyssaarnaajan seuraksi tälle matkalle. Juhtia oli retkikunnalla 80 härkää ja 20 hevosta.

Kalahari.

Kalaharin erämaassa ei nykyjään ole jokia, vaikka vanhat uomat osoittavat niitäkin olleen ennen, mutta lähteitä on harvakseltaan, koska koko alue on, kuten Livingstonekin huomasi, matala syvänne, jonka reunat ovat korkeammalla. Maaperä on hiekkaa, mutta siitä huolimatta se ei ole vailla kasvullisuutta. Maanpinnan alla on kova kerros nuorta hietakiveä, joka pidättää vettä syvälle painumasta. Jos tämän kerroksen rikkoo, katoaa vesi auttamattomasti maan sisään. Livingstonen matkue saapui kerran kolme päivää vedettä oltuaan lähteelle, jonka kaikkien kauhistukseksi huomattiin kuivuneen. Paikalla ei ollut muuta kuin vähän pensaikkoa ja kaiveltuja kuoppia, vettä ei nimeksikään. Oppaat kuitenkin vakuuttivat, että vettä saataisiin, ja kaivoivat lapioillaan ja käsillään paria metriä syvän kuopan, kunnes läpäisemätön hiekkakerros tuli vastaan. Kuoppaan alkoikin joka puolelta tihkua vettä, vaikka niin hitaasti, että matkueen täytyi jäädä paikalle pariksi päiväksi, ennenkuin ihmiset ja eläimet saivat sitä riittävästi.

Erämaa on enimmäkseen ruohoaroa ja ruoho kasvaa hyvin korkeaksi. Ruohoalueiden välissä on, missä maa ei ole paljasta, lonkerokasveja, mukulakasveja, vesimelooneja ja kurkkuja, joista jo puhuimme. Toisin paikoin on laajoja pensaikoita ja metsiköitäkin. Päivät ovat kuumat, mutta yöt viileät, ja aamut ja illat erinomaisen virkistävät. Ilmasto on kuivuutensa vuoksi hyvin terveellistä. Kun ei vettä ole, ei ole sääskiäkään eikä siis malariaakaan, joka kauempana pohjoisessa on ainainen vitsaus.

Kalaharissa asui kahta kansaa, bakalahareja, jotka olivat pääväestönä, ja bushmanneja.

Bakalaharit.

Bakalaharit ovat vanhaa betshuaani-heimoa, jolta voimakkaammat sotilasheimot ennen vanhaan ovat anastaneet maat ja karjat, tunkien heidät asumattomaan erämaahan. He olivat kuitenkin säilyttäneet vanhan rakkautensa maanviljelykseen ja karjanhoitoon, vaikk'eivät voineetkaan viljellä muuta kuin hieman melooneja ja kurpitsoja eivätkä pitää muuta karjaa kuin vuohia, joille heidän täytyi usein lusikalla koota vettä. Huonon ravinnon vuoksi he olivat näivettynyttä kansaa, jonka pullistuneet vatsat todistivat ruoan kehnoutta, mutta he olivat sangen rauhallisia ja hyväntahtoisia. Kun he olivat hajallaan laajalla alueella, ei heillä ollut päälliköitä. Sen sijaan oli heidän tapansa lähimpäin betshuaanien keskuudesta valita itselleen vaikutusvaltaisia suojelijoita, joilta he turkiksilla vaihtoivat keihäitä, puukkoja, tupakkaa ja koiria. He pyydystivät sakaaleja, kettuja, oselotteja, villikissoja ynnä suuria petoeläimiäkin, parkitsivat nahkat ja neuloivat pienet yhteen turkisviitoiksi, joilla oli erinomainen menekki, erämaan turkikset kun olivat erikoisen kauniit. Betshuaanien kesken oli kuitenkin tapana käydä ryöstämässä toistensa suojatteja, ja silloin bakalaharit menettivät turkisviittansa ilmaiseksi, he kun eivät uskaltaneet asettua vastarintaan.

Mutta kerrassaan matelevaa imartelevaisuutta bakalaharit osoittivat bushmanneja kohtaan, näiden tullessa heiltä tupakkaa saamaan, he nimittäin tiesivät bushmannin helposti kostavan myrkkynuolilla, ellei hän saanut, mitä vaati.

Pelko sai bakalaharit usein asettumaan kauas vedestä, saadakseen olla rauhassa. Vettä kaivamalla löydettyään he usein loivat kuopan jälleen umpeen, vesipaikan salatakseen. Naiset tämmöisestä maanalaisesta vesipaikasta vettä ottaessaan kaivoivat siihen kourallaan niin syvän kuopan kuin käsivarsi ulottui, pistivät siihen ruovon, jonka alapäähän oli sidottu heinätukko, tukkivat sitten jälleen kuopan ja alkoivat ruovon suusta imeä. Heinätukkoon kokoontunut vesi kohosi ruokoon, josta nainen sitä imi suuntäyden toisensa jälkeen, tyhjentäen aina suunsa tyhjään strutsin munaan, joita hän oli verkkopussilla tuonut suuren kimpun mukanaan. Täytettyään täten pari-kolmekymmentä strutsinmunaa hän tukki niiden suun ruohotukolla, kantoi vesivarastonsa kotia ja kätki sen huolellisesti maahan.

Bushmannit.

Bushmanni on erämaan varsinainen asukas. Hän on paljon pienempi kuin hottentotti, jonka heimolaisesta hän muutoin saattaisi käydä, ja vielä rumempi. Bushmanneilla ei ollut asuntoa eikä karjaa, vaan elättivät he itseään metsänriistalla, jota myrkkynuoleillaan ampuivat, sekä mukuloilla, heinäsirkoilla ja toukilla.

Bushmannin 'mitta on noin 130 sm., ihoväri kokomusta, hiukset villaiset, kähärät, nahka ryppyinen. Varsinaista asuntoa hänellä ei ole ensinkään, vaan asettuu hän pensaan, muurahaispesän tai kallion suojaan, tai majoittuu kallionkoloon, piikkisian tai muurahaisleijonan luolaan tai ontoksi kaivamaansa muurahaispesään. Ellei muuta neuvoa ole, rakentaa hän kepeistä ja heinistä hataran kodan suojaksi yökylmiä vastaan. Bushmannilla on vuoroin yllin kyllin syötävää, vuoroin hän näkee nälkää, ja ainainen huoli ravinnosta ja omasta turvallisuudestaankin vaikuttaa, että hän jo 40-vuotiaana on vanhus. Enimmäkseen sai hän kuitenkin ennen aikaan luodista surmansa, sillä missä hänet vain nähtiin vakinaisten asutusten läheisyydessä, kaikkialla karjan katoamisesta syytettiin häntä, ja siirtolaiset ja kafferit, samoinkuin muutkin heimot, ampuivat hänet kuin petoeläimen, missä vain tapasivat. Katkerimmin vihasivat bushmanneja kafferit, jotka moisen pikkumiehen nähdessään raivostuivat suunniltaan. Bushmannit pelkäsivätkin kaffereita enemmän kuin mitään muita vihamiehiään, sillä kafferien isoa kilpeä vastaan heidän myrkkynuolensa olivat tehottomat. Siirtolaisten oli tapana lähteä joukolla ratsain bushmanneja takaa ajamaan. Päiväkausia he saattoivat seurata heidän jälkiään ja joukon tavattuaan armotta ampua joka sielun. Vain lapsia joskus säästettiin palvelijoiksi, ja hyvän kohtelun saatuaan he kasvoivat kunnon ihmisiksi. Bushmannit puolestaan kostivat täten kokemansa vainon ja hyökkäsivät öisin yksinäisten talojen kimppuun, sytyttivät ne palamaan ja murhasivat asukkaat. Heidän oli tapana ryöstää kokonaisia karjoja. Jos rosvojen jäljille päästiin ja he alkoivat olla ahtaalla, ampuivat he elukat kuoliaiksi myrkkynuolillaan tai leikkasivat niiltä kinttusuonet tai kurkut poikki, jättäen ne sitten kuolemaan. Kafferit, jotka niinikään olivat pahoja karjanrosvoja, rosvosivat vain omain karjainsa jatkoksi. Jos heitä ajettiin takaa eivätkä he saaneet kuljetetuksi ryöstämiään eläimiä turvaan jättivät he ne eloon. Jos bushmanni ryöstösaaliineen pääsi erämaahan, oli häntä melkein turha ajaa enää takaa, sillä bushmannit tunsivat erämaan niin tarkkaan, että he yöllä kulkivat yhtä vapaasti kuin päivälläkin, ja oli heillä siellä maahan kaivetut vesivarastonsa pitkäin välimatkain päässä, joten he tulivat toimeen seuduissa, missä valkoiset tuota pikaa olisivat menehtyneet janoon. Ryöstämänsä karjan he ensi tilassa teurastivat ja lihasivat sekä kaivoivat lihat maahan, syöden sitten näitä herkeämättä, niin kauan kuin niitä riitti, välittämättä suuriakaan siitä, vaikka loppuosa jo olisi ennättänyt hyvinkin pahentua. Hyvin ahtaalle joutuessaan he asettuivat vastarintaan ja olivat myrkkynuolineen vaarallisia vihollisia. 100—150 askeleen matkalla he ampuivat pienillä jousillaan sangen tarkkaan. Myrkkynuolillaan he kaatoivat isoa riistaa, leikaten sitten haavan ympäriltä lihan pois, pienempää sitä vastoin pyydystivät keihäällään ja kivillä, joita he linkosivat mestarillisesti.

Bushmannit olivat kostonhimonsa ja pahuutensa vuoksi yhtä pelättyjä kuin vihattujakin. Turhaan koettivat myöhemmin lähetyssaarnaajat heitä sivistää, heidän oli mahdoton luopua kiertelevästä elintavastaan, mutta joku joukko suostui kuitenkin rupeamaan maanviljelijöiksi ja parin kolmen sukupolven kuluttua heistä tuli tyydyttäviä talonpoikia.

Livingstonen ja hänen seuralaistensa matka erämaan kautta oli vaikea ja rasittava. Vaunut olivat pehmeässä hiekassa ylen raskaat. Päivällä oli helteen vuoksi oltava leirissä, vaikka olikin talvi, vain aamuin ja illoin kävi taipaleen teko laatuun. Poluton maisema oli niin yksitoikkoista ja samanlaista, pensaistot ja lehdot niin toistensa näköisiä, että metsästäjäin oli vaikea lyhyenkään matkan päästä löytää takaisin vaunujen luo. Onneksi oli kuitenkin opas tarkka. Hän aina löysi ne harvat paikat, missä oli vedestä toivoa. Kuivuudesta huolimatta näissä seuduissa eli komeita antilooppeja, sillä nämä ovat vähitellen tottuneet tulemaan toimeen vedettä hyvinkin kauan, niille kun riittää se kosteus, minkä ne kasveista saavat. Antilooppien esiintyminen ei sen vuoksi ole merkkinä siitä, että läheisyydessä on vettä, jota taas virtahepojen, puhvelien, gnuittan, sebrain, kirahvien ja eräitten määrättyjen antilooppilajienkin esiintyminen aina osoittaa. Kuukauden lopulla kulku parani jonkun verran, retkikunta kun tapasi vanhan jokiuoman, jota se saattoi matkustaa, ja tuli seutuun, jossa vettä ja laidunta oli runsaammin.

Harhanäky.

Kerran matkustajat jo luulivat näkevänsä toivotun Ngamin. He näkivät auringonlaskun aikana edessään laajan, mitä sinisimmän järven, jonka rantoja reunusti leveä metsävyöhyke. »Mielikuvituksen ei tarvinnut vähääkään lisätä», lausuu Livingstone, »se oli semmoisenaan suuren veden sattuva kuva. Aallot vyöryivät, puut kuvastuivat niin kirkkaasti ja syvästi veden kalvoon, että härät, hevoset ja koirat, vieläpä alkuasukkaatkin juoksivat harhakuvaa kohti»… Se olikin ollut joskus maailmassa suuri järvi, mutta vesi oli kuivunut pois ja jäljelle oli jäänyt vain suolaräme, jonka valkoiset suolakiteet auringonlaskun valossa hohtivat niin kauniin sinisinä. Ngamille oli vielä matkaa 300 kilometriä.

Heinäkuun alkupäivinä retkikunta vihdoin saapui Sugalle, kauniille vetevälle joelle, joka juoksi kaakkoa kohti. Ystävällisiltä asukkailta kuultiin, että tämä joki tuli Ngamista ja että joen rantoja kulkien järveen oli neljän viikon matka. Yrityksen onnistumista voitiin nyt pitää varmana, sillä laidunta oli runsaasti joen rannoilla, joiden kasvullisuus erämaamatkan jälkeen tuntui satumaisen rehevältä. Mahtavia baobab-puita kasvoi toisin paikoin aivan veden partaalla, kun taas toisaalla vettä ja maata erottivat toisistaan taajat, korkeat ruovostot. Jokivarressa oli paljon kyliä, joiden asukkaat, järvellä asuvalta päälliköltä saamansa käskyn mukaan, ottivat matkueen ystävällisesti vastaan. Livingstone jätti lopulta tänne härkävankkurinsa ja lähti asukkailta saamillaan veneillä nousemaan jokea, jonka virtavuus oli hyvin heikko. Tällä matkalla hän ensi kerran sai varman tiedon siitä, että Ngamin takana oli maa, jossa oli niin paljon jokia, ettei niiden määrääkään tietty, ja siitä pitäen hänessä heräsi niin kiihkeä halu päästä näitä tuntemattomia seutuja tutkimaan, että Ngami hänestä alkoikin tuntua sivuasialta. Siellä sanottiin olevan paljon ihmisiä ja suuria puita, ja lähetyssaarnaaja toivoi joista löytävänsä jonkun kulkureitiksi soveliaan, niin että laivoilla ja veneillä voitaisiin nousta aivan maan sydämeen saakka.

Ngami.

Elokuun 1:sena 1849 Livingstone seuralaisineen saapui Ngamille, joka oli niin laaja, ettei päitä näkynyt. Asukkaitten kertomuksen mukaan sen kuitenkin olisi voinut kolmessa päivässä kiertää. Rannat olivat niin laidot ja matalat, että niitä oli mahdoton lähestyä muuta kuin sauvomalla, ja vesi oli suolaisen sekaista. Sadeajalla sen kuitenkin sanottiin olevan suolatonta ja järven silloin paisuvan paljon suuremmaksi. Ympäristössä oli runsaasti metsiä ja pensastoita ja näissä suunnaton riistan paljous.

Järveen laski vain yksi joki, Tioge eli Okavango, johon Livingstone ei kuitenkaan tutustunut. Järven laskuväylä Suga, joka nykyisillä kartoilla tavallisesti on Botletle nimisenä, vie vetensä Makarikari nimiseen suureen suolarämeeseen. Koko tämä maa on kuitenkin niin alavaa ja sen vesistöt niin epämääräisiä ja uomaansamuuttelevia, että kului kauan aikaa, ennenkuin sen hydrografiasta päästiin selville. Ngami järvi on suunnattoman laajan aro- ja erämaa-alueen alin kohta, jolta alueelta ei ole ainoatakaan laskuväylää mereen. Runsaina sadevuosina kokoontuu vesi mataliksi järviksi, jotka sitten sateesta niukempina vuosina täydelleen kuivavat. Livingstone määräsi Ngamin korkeuden merenpinnasta kiehumapisteen mukaan.

Järven rannalla asuva päällikkö, Letshulatebe, ei kateudesta laskenut Livingstonea matkustamaan kauemmaksi pohjoiseen, jossa asui hänen ystävänsä Setsjelen hyvä ystävä Sebituane, makololojen mahtava päällikkö. Letshulatebe pelkäsi valkoisten vievän Sebituanelle ampuma-aseita, joten tästä olisi tullut hänelle vielä vaarallisempi naapuri. Hänen alamaisensakaan eivät siis vieneet matkuetta virran yli, ja kun ei lauttakaan, jonka Livingstone koetti rakentaa, tullut kunnollinen, täytyi hänen kääntyä takaisin. Väkivaltaa eivät Sugan jokivartelaiset sentään vieraita vastaan käyttäneet. He näyttivät olevan hyvänluontoista ja iloista kansaa, vaikka tosin varastelemaan ja valehtelemaan kärkkäitä, kuten heidän päällikkönsäkin. Letshulatebe heimoineen kuului betshuaaneihin, mutta he olivat joku miespolvi takaperin tulleet tänne valloittajina, ja suurin osa asukkaista oli» toista, mustempaa rotua, joka valloittajista oli saanut ylimystön. Vihollisen uhatessa tämä ylimystö kuitenkin tavallisesti taisteluun ryhtymättä pakeni veneihinsä, lymyillen Sugan ruovostossa, kunnes vaara oli ohi.

Huhtikuussa 1850 Livingstone uudelleen lähti Kolobengistä pyrkiäkseen Sebituanen luo. Toivoen löytävänsä paikan, johon voisi perustaa lähetysaseman, hän otti mukaansa vaimonsa ja lapsensa ja Setsjele päällikön. Tällä kertaa hän matkusti itäisempää reittiä Sugalle, jonka rantaa hän sitten kulki edelleen, monessa kohden raivaten tietä metsän läpi, jossa oli usein puita kaadettava, jos mieli päästä eteenpäin. Livingstone aikoi vaunuineen kulkea Sugan poikki ja jatkaa niillä matkaa Sebituanen pääkaupunkiin saakka, mutta kuultuaan edessäpäin olevan tsetsekärpäsiä, jotka olisivat hänen juhtansa tappaneet, hänen täytyi luopua tästä tuumasta. Kun hänen vaimonsa ja lapsensa samalla sairastuivat kuumeeseen, ei ollut muuta neuvoa kuin taas palata takaisin Kolobengiin.

Sebituane tosin jo tiesi odottaa Livingstonea ja oli hänen matkaansa helpottaakseen lähettänyt välillä oleville päälliköille lahjoja, mutta velvollisuus perhettään kohtaan pakotti Livingstonen jättämään matkan sikseen.

Andersson Ngami järvellä.

Ennenkuin jatkamme kertomusta Livingstonen seuraavista matkoista, tahdomme tässä yhteydessä muistella erästä ruotsalaista löytöretkeilijää, suurmetsästäjä C. Anderssonia, joka matkusteli Etelä-Afrikassa moneen suuntaan, seuduissa, joissa ei siihen saakka kukaan valkoinen ollut käynyt, ja lopulta saapui Ngami järvelle vuotta myöhemmin kuin Livingstone.

Andersson oli Etelä-Afrikan länsirannoilla kuullut huhuja suuresta järvestä, joka muka oli Damara-maassa. Järvi kuitenkin oli vain kuralampi, mutta englantilaisen toverinsa Galtonin kanssa Andersson sieltä jatkoi matkaa ja löysi Ovambomaan — saman, jossa suomalaiset lähetyssaarnaajat ovat useita vuosikymmeniä vaikuttaneet — ja mielistyi erikoisesti sen kunnolliseen ja hyväntahtoiseen maanviljelysväestöön, mutt sitä kauemmaksi ovambot eivät laskeneet häntä. Hän palasi siis takaisi rannikolle.

Seuraavan matkan Andersson toverinsa kanssa teki itää kohti, aikoen sen maan kautta tunkeutua Ngami järvelle. Viisi kuukautta kuljettuaan ja paljon rasituksia kestettyään retkeilijät uupuneina tulivat seutuun, jossa vesi kokonaan loppui, eikä heillä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin. Seuraavan kerran Andersson yritti yksin, mutta silloin oli riistaa niin vähän, että hän saattajineen näki nälkää. Erämaan asukkaat neuvoivat hänelle nyt siitä kohdasta, josta hän edellisellä kerralla oli palannut takaisin, itäisemmän reitin, jolla ei ollut niin paljon okapensaita j jolla tieksi oli kuivunut joenuoma vesipaikkoineen. Kaikki lätäköt tosin olivat elefanttien ja virtahepojen tallaamat ja sotkemat, mutta vettä kuitenkin oli, ja monista ihmistöistä päättäen sitä oli ennen ollut paljon enemmän. Lopputaipaleilla tuli retkikuntaa vastaan Leshulateben lähettämiä miehiä, ja parin päivän kuluttua Andersson saapui kauan toivotun päämääränsä — Ngam avautui hänen eteensä. Se näytti hänestä ihanalta kuin Luvatun maan maisema, mutta lähemmäksi tultua hän huomasi, että se puuttuikin paljon ihanteesta. Järvi oli tavattoman matala, sen vesi katkeraa ja pahanmakuista ja liejun ja ruovostojen vuoksi ei järven rantaa voinut lähestyä kuin harvoissa kohdin. Järveltä Andersson kulki Suga joelle, jonka niskapuolessa Letshulatebe silloin asui. Päällikkö ei alussa tahtonut antaa Anderssonille tietoja maasta; eikä lupaa sen läpikään matkustaa, mutta muutaman päivän kuluttua hän odottamatta oli niin halukas antamaan veneitä matkaa varten pohjoiseen päin, että Andersson epäili hänellä olevan jotain kavaluutta mielessään. Päällikön antamat venemiehet käyttivät erittäin taitavasti airoja ja sauvointa, mutta kun he eivät uskaltaneet hatarilla aluksillaan etääntyä kauas rannoista, vaati matka Tiogen eli Okavangon suuhun kaksi päivää.

Andersson ihmetteli järven ja joen rantain erinomaisen rikasta eläinkuntaa. Siellä oli kosolta kaikenlaista suurta riistaa, elefantteja, sarvikuonoja, virtahepoja, puhveleita, kirahveja ja Anderssonin ennen näkemäin antilooppien lisäksi kaksi uuttakin, jotka olivat kuin luodut näitä rämeseutuja varten. Riistaa oli melkein aina näkyvissä ja Andersson saattoi ampua sitä riittämään saakka ahnaille, aina nälkäisille saattajilleen, joiden luku vapaaehtoisten kautta oli lisääntynyt 50—60 päähän. Vedessä vilisi krokotiileja, joitten joukossa oli oikeita jättiläisiä.

Andersson nousi Okavangoa muutaman päivän. Monessa kohden vesi oli tulvinut rannoille, niin että molemmin puolin oli laajoja kaislarämeitä, joiden lomassa vain siellä täällä kohosi soma palmuryhmä. Neljäntenä päivänä maisema muuttui kauniimmaksi, rannat kohosivat ja niille ilmestyi reheviä lehtoja palmuineen, mimoosoineen, sykomoorineen ja matkustajalle aivan outoinekin puineen, joista muutamissa oli hyvänmakuiset hedelmät. Andersson ei mielestään voinut kuvitellakaan kauniimpaa maata. Päiväkausia olisi matkustaja mielestään voinut viipyä näiden uljaitten puitten varjossa, kuulla lintujen laulua ja katsella mitä kauneimpia antilooppilaumoja, joita kulki kentillä laitumella. Hän kuitenkin pelkäsi seudun käyvän kovin epäterveelliseksi tulvan alennuttua ja kuumeajan alkaessa.

Koko seutu oli putaitten, jokien, ojien, allikoitten ja rämeitten labyrintti, joka lopulta oli niin monisokkeloinen, etteivät oppaatkaan enää tahtoneet väylää löytää. Veneet sitä paitsi olivat niin täynnään heidän tavaroitaan, että Andersson melkein alati oli vedessä, milloin uiden, milloin kahlaten, ja sai olla iloinen, kunhan saattoi yöllä tulen ääressä kuivata vaatteensa.

Kahdentoista päivän matkan jälkeen hän vihdoin saapui suureen kylään, jossa bajeijein päällikkö asui; heimo kuului sekin betshuaaneihin. Paikka oli sangen soma. Kauniitten viuhkapalmujen ja valtavien metsäpuitten keskellä oli eräällä joen saarella toista sataa majaa ja joka puolella oli joki leveä kuin järvi, täynnään pieniä reheviä saaria.

Täällä vihdoin Letshulateben puijaus paljastui. Alkuasukkaat jättivät äkkiä matkustajan oman onnensa nojaan ja hänelle sanottiin päällikön kieltäneen antamasta hänelle veneitä tai oppaita matkan jatkamiseksi. Mutta kun Andersson lupasikin palata takaisin, suostuivat he jälleen häntä kuljettamaan. Oikeastaan hän oli aikonut käydä Libebe nimisessä paikassa, joka oli vielä jonkun verran ylempänä jokivarressa ja jossa kuului käyvän paljon kauppamiehiä monesta heimosta.

Suuttuneena petoksesta Andersson piti uutena loukkauksena sitä, että häntä takaisin vietiin vain ruokolautalla. Mutta sitten hän huomasikin, että tämä alkuperäinen alus olikin mukavampi kuin hän oli luullutkaan. Lautta rakennetaan siten, että ruokoja tai palmunoksia ladotaan ristiin päällekkäin, ensinkään niitä yhteen sitomatta. Sitä myöden kuin alimmat kerrokset vettyvät, ladotaan päälle uusia. Tämmöistä alusta käytettiin niillä seuduin aina myötävirtaan kuljettaessa. Kolme tai neljä miestä rakensi tunnissa niin suuren lautan, että se hyvin kannatti heidät ja kaikki heidän tavaransa. Alkuasukkaat käyttivät näitä lauttoja, joilla aina oli hinausvene mukanaan, virtahepojakin ajaessaan, virtahevot kun eivät voineet kaataa niitä kumoon.

Yhdeksän päivää kesti Tiogen laskua ja neliviikkoisen matkan jälkeen Andersson taas saapui takaisin leiriinsä, jossa hänen oli ollut aikomus perinpohjin läksyttää Letshulatebe. Mutta kun päällikkö makeasti hymyillen ja mitä viattomimmalla ilmeellä kysyi, oliko hän ollut Libebessä ja miten matka oli häntä miellyttänyt, täytyi Anderssonin purskahtaa äänekkääseen nauruun ja hänen suuttumuksensa katosi kuin tuuleen. Olikinhan hän todenteolla saanut tehdä paljon tärkeämmän löytöretken kuin Letshulatebe osasi aavistaakaan. Andersson oli samalla kauppiaskin, joka osteli norsunluuta, ja se arvatenkin oli syy, miksi päällikkö ei häntä Libebeen päästänyt.

Anderssonille kertyi niin suuret norsunluuvarastot ja kokoelmat, että hänen täytyi lähteä länsirannikolta vaunuja hakemaan, millä matkalla hän viipyi neljä kuukautta, kulkien osaksi yksin, osaksi yhden ainoan seuralaisen keralla. Usein hän kulki seutujen poikki, jotka karuuteen nähden vetivät Saharalle vertoja. Jalopeurat ja muut pedot väijyivät häntä, mutta vielä suuremman vaaran tuottivat nälkä ja jano. Toisinaan ei matkustaja kahteen päivään saanut ruokaa ja vain kerran päivässä hän saattoi kostuttaa vedellä kuivia huuliaan. Joskus hän uupuneena tajuttomana vaipui hiekka-arolle. Mutta asiansa hän kuitenkin ajoi. Parikymmentä vuotta myöhemmin kuoli samaan erämaahan 300:sta buurista 250 ja 9000 eläintä heidän koettaessaan siirtyä sen poikki Angolaan Englannin ylivaltaa pakoon. Heimojen keskinäisiin taisteluihin osaa ottaen Andersson sitten sai länsirannikolla surmansa.

Ngami oli Livingstonen sillä käydessä ympärimitaten 112 kilometriä laaja ja siinä oli paljon kaloja. Nykyään järvi on vain ruokoa kasvava petollinen liejulakea ja Botletle, joka siitä ennen vei veden edelleen, on lakannut virtaamasta. Asukkaat kertoivat myöhemmille matkustajille, että lukemattomat lautat 1890:n vaiheilla olivat tukkineet Okavangon laskuväylän, niin että joki oli rämeiden kautta Ngamin ohi etsinyt itselleen uuden suoremman laskuväylän Botletlen keskijuoksulle. Lautoilla olivat Okavangon varressa asuvat heimot tuoneet vuotuista viljaveroaan Ngamin seuduilla asuvalle ylipäällikölle. Okavangon lakattua tuomasta järveen vettä se kuivui.

Sadekautena Okavangosta haarautuu laskuväylä Sambesin syrjäjokeen Linjantiin, jonka rannoilla siihen aikaan oli makololo-kansan perustama valtakunta.

Keväällä 1851 Livingstone uudelleen lähti Kolobengistä matkaan, ottaen jälleen vaimonsa ja lapsensa matkaan, hänen aikomuksensa kun oli perustaa Sebituanen maahan lähetysasema. Sugan yli mentyään hän onnenkaupalla päätti jatkaa matkaa suoraan pohjoiseen. Maa oli aivan tasaista heinäaroa, jolla harvakselleen kasvoi mopare- ja baobab-puita. Suuria suola-alhoja oli siellä täällä, toiset hyvinkin laajoja. Siellä, missä maa oli kalkkituffia, oli erinomaisia lähteitä, joiden luo oli asettunut bushmanniperheitä. Nämä bushmannit olivat kuitenkin kookkaita ja mustia, eivätkä sellaisia likaisen keltaisia kääpiöitä kuin Kalahari erämaassa. Kesäkuun alussa retkikunta tuli kolkon, vedettömän erämaan reunalle, jonka poikki eräs bushmanni suostui opastamaan.

Vedettä erämaassa,

Neljäntenä päivänä hän kuitenkin karkasi, jättäen matkueen vedettömään hiekkaerämaahan, jonka ainoa kasvi oli matala pensas. Livingstonella ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea siihen suuntaan, missä hän viimeksi oli nähnyt oppaan, ja puolenpäivän aikaan päästää härät valjaista vettä hakemaan. Vaistomaisesti ne hyökkäsivät länteen päin. Ajajat lähtivät niiden mukana, mutta vasta seuraavana iltapäivänä he palasivat takaisin tuoden vettä pienestä joesta, jonka eläimet olivat löytäneet. Livingstonen lapset olivat vähällä kuolla janoon, ennenkuin vesi saapui. Karanneen oppaan miehet olivat löytäneet joella asuvain bajejein luota.

Seuraavana päivänä Livingstone saapui banajoa heimon asunnoille, jotka olivat paaluille rakennetut, niin että niiden alla voitiin pitää valkeata sääskien karkoittamiseksi, sillä sääskiä kiehui ilma mustanaan. Uuden oppaan johdolla hän sieltä kulki Tshobelle, Sebituanen valtakunnan rajajoelle, jonka pohjoiselle rannalle hän kulki kaalamon poikki niin pian kuin suinkin, koska pohjoisranta oli vapaa tsetsekärpäsistä. Siitä huolimatta nämä ennättivät purra juhtia, niin että niitä kuoli viidettäkymmentä, ennenkuin Livingstone pääsi matkansa päähän.

Tsetsekärpänen.

Tsetsekärpänen oli ja on yhä vieläkin sekä näiden seutujen että monen muunkin Afrikan seudun pahin vitsaus. Se ei ole paljoa suurempi huonekärpästä, väritykseltään ampiaista muistuttava. Hevosille, sarvikarjalle, lampaille ja koirille sen purema tuottaa varman kuoleman, milloin jo muutaman päivän, milloin pidemmän ajan kuluttua, sen mukaan, kuinka monta kärpästä eläimen kimpussa on ollut. Ihmiseen ei tämän tsetsen pureman sanottu vaikuttavan, eikä muuleihin, aaseihin eikä vuohiinkaan. Sen purema ei tuntunut kipeämmältä kuin sääsken, jonka vuoksi eläimet eivät olleet siitä milläänkään. Mutta vähitellen purrut eläimet alkoivat riutua ja kuolivat viimeistään 2—3 kuukauden kuluttua. Kärpänen asusti hyvin tarkkaan rajoitetuilla alueilla, joista se ei koskaan muuttanut muualle. — Vasta viime aikoina on tsetsekärpästen salaisuuden perille päästy. Tämä laji istuttaa erästä trypanosoma-loista eläimiin ja tämä pienoisloinen se saa aikaan eläinten sairastumisen ja kuoleman. Eräs toinen laji istuttaa ihmiseen trypanosoman, joka niinikään tuottaa kuolettavan unitaudin. Ei kumpaakaan vastaan ole vielä parannuskeinoa keksitty.

Sebituane tuli Livingstonea vastaan, sanoman hänen tulostaan kuultuaan, ja otti hänet juhlallisesti ja mitä ystävällisimmin vastaan eräällä Tshoben saarella. Hän oli solakka, voimakas mies, neljänkymmenen vaiheilla, ja hengenlahjoiltaan etevin päällikkö, mitä Livingstone oli milloinkaan tavannut. Jo varhain seuraavana aamuna hän Livingstonelle kertoi elämäkertansa.

Sebituane.

Kaukana kaakossa, bassutojen maassa, oli hänen varsinainen kotinsa. Vihollisten karkoitettua osan hänen heimostaan asuinpaikoiltaan oli hän paennut Kolobengiin ja sieltä edelleen pohjoista kohti, voittaen matkalla kaikki betshuaaniheimot, jotka asettuivat häntä vastaan. Matabelet hänet tosin voittivat ja ryöstivät montakin kertaa, mutta hän sai kuitenkin pidetyksi koossa joukkonsa, jota hän itse taisteluissa johti, totuttaen miehensä ankaralla kurilla kuolemaa pelkäämättömiksi. Kalaharin yli kuljettuaan ja matkalla kaiken karjansa menetettyään Sebituane sitten valloitti Ngami järven seudut ja päätyi lopulta useiden seikkailujen jälkeen Tshoben ja Sambesin välisiin alaviin kosteisiin maihin, jotka tarjosivat verraten hyvän suojan matabeleja vastaan. Useimmat hänen alkuperäisistä eri betshuaaniheimoihin kuuluvista seuralaisistaan olivat uudessa kotimaassaan kuolleet kuumeeseen, mutta voitetut kansat, barotset y.m., olivat valinneet Sebituanen ylipäällikökseen, hän kun oli niitä ja niiden päälliköitä kohdellut lempeästi, ja siten hänestä oli tullut vieraan kansan mahtava ja rikas päällikkö. Eloon jääneet betshuaanit muodostivat hänen valtakuntansa aatelin, joka kutsui itseään makololoiksi ja asui hajallaan pitkin valtakuntaa.

Sebituane vei vieraansa sitten pääkaupunkiinsa Linjantiin, joka oli alempana Linjantin eli Tshoben etelärannalla, luvaten näyttää hänelle maansa, että hän saisi valita mieleisensä paikan asemalleen. Mutta jo muutaman päivän kuluttua Sebituane äkkiä sairastui johonkin keuhkotautiin ja kuoli. Hänet haudattiin karjatarhaansa, kuten kaikki betshuaaniruhtinaat, jonka jälkeen karjaa ajettiin kummun yli tunti tai pari, kunnes se oli aivan maan tasalla. Onneksi ei tätä äkkikuolemaa luettu Livingstonen syyksi.

Sambesi.

Sebituanen tahdon mukaan joutui päällikön arvo sitten eräälle hänen tyttärelleen, jonka luvalla Livingstone ja Oswell tekivät luodetta kohti parinkymmenen penikulman retken etsiäkseen asemalle soveliasta paikkaa, ja tällä retkellä he kesäkuun lopulla 1851 tulivat uhkealle, 300—700 metriin leveälle joelle, joka oli Sambesi. Sambesin luultiin siilien aikaan alkavan paljon kauempaa etelästä ja juoksevan toisella tavalla, sillä vain sen suupuoli tunnettiin. Löytö oli sen vuoksi suurimerkityksellinen maantieteellinen tapaus. Lukuisia termiittipesiä lukuunottamatta oli Tshoben ja Sambesin välinen seutu aivan lakeata, kasvaen enimmäkseen villitaatelipalmuja, muita palmuja, mimoosoja y.m. Rannoilla oli paljon rämeitä, joihin tulva — Sambesi nousee näillä seuduin 7 metriä — jätti niin paljon seisovaa vettä, ettei asemaa kuumetautien vuoksi ollut mahdollista sinne perustaa. Livingstone päätti sen vuoksi lähettää perheensä Englantiin ja palata uudelleen vielä perusteellisemmin etsimään sopivaa asemapaikkaa. Erittäinkin hän tahtoi saada selville, voisiko makololojen maasta löytää lyhyemmän tien merelle.

Buurien mielivaltaisuutta.

Huhtikuussa 1852 Livingstone oli Kapkaupungissa, hankkien siellä varustuksia vielä suurempiin yrityksiin, jotka lähetystoimen johtajat kaikin puolin hyväksyivät. Parin kuukauden kuluttua hän jälleen lähti hitaalle paluumatkalle, etäinen Linjanti matkan määränään. Kun hän saapui Kolobengiin, olivat buurit, jotka jo kauan olivat karsain silmin katselleet hänen lähetystyötään, hänen poissaollessa ryöstäneet hänen kotinsa, hävittäneet Setsjelen kraalin, tappaneet hänen väestään 60 henkeä ja ryöstäneet kaiken karjan sekä vieneet 200 kouluoppilasta ja useita täysikasvuisia orjuuteen — buurit nimittäin yleiseen vielä pitivät orjia ja kohtelivat orjiaan jokseenkin huonostikin. Setsjele matkusti Kapkaupunkiin valittamaan kärsimäänsä vääryyttä, vaikk'eivät hänen valituksensa silloin vielä johtaneet tuloksiin. Hänen ympärilleen kuitenkin sitten kokoontui niin paljon pakolaisia, muun muassa semmoisia, jotka buurit olivat orjuuteen vieneet, että hän jonkun ajan kuluttua oli vielä entistäänkin mahtavampi päällikkö.

Tammikuun 15:ntenä 1853 Livingstone lähti onnettomain bakuenain luota, matkustaakseen uudelleen erämaan poikki. Edellinen vuosi oli ollut erikoisen sateinen ja erämaa oli sen kautta muuttunut suunnattomaksi meloonimaaksi. Juhdat eivät näitä mehukkaita hedelmiä syödessään vähääkään kaivanneet vettä, jonka vuoksi erämaan poikki nyt oli helppo matkustaa mihin suuntaan tahansa. Livingstone kulki nyt '700 metrin korkuisen Bamanguato vuoriston ohi, jonka mustat basalttiseinämät jyrkästi kohoavat erämaan lakeasta pinnasta. Vuoriston rotkoissa asui siihen aikaan eräs matabelein vainoama bamanguato heimo, joka piti suuria vuohi- ja lammaslaumoja, laitumet kun olivat ylen karut. Vuoristossa oli siellä täällä kauniita metsiä. Sen pohjoispuolella alkoi taas rannaton lakeus, jolla aluksi oli poikkipuolin Ntwetwe niminen suunnaton lakea suola-alho. Siellä syötiin paljon maakilpikonnia.

Baobab.

Suola-alhoa, joka oli tasainen kuin meri, seurasi alue, joka kasvoi baobab- eli apinanleipäpuita. Alkuasukkaat ottivat tämän jättiläisen kuoresta niintä, ja vaikka kuoren olisi kolonut pois kuinka moneen kertaan tahansa, kasvoi se aina uudelleen, eikä puu ollut kolomisesta milläänkään. Sitä ei syö tuli, eikä tapa varren onteloksi kovertaminenkaan ja maahan kaadettunakin se kasvaa edelleen. Baobabin puuaine on niin pehmyttä, ettei kirvestä tahdo saada irti lähtemään, jos sen voimalla puuhun iskee. Sen seurassa kasvoi rautapuu, jonka lehdillä eräs hyönteisentoukka valmistaa syötäväksi kelpaavaa imelää ainetta. Alkuasukkaat söivät kosolta tätä luonnonkonvehtia ja särpimenä erästä lihavaa toukkaa, joka eleli samassa puussa.

Lakeudella asui aina Tshobeen saakka ennen mainittua kookasta bushmanniheimoa, joka kohteli matkustajia ystävällisesti. Matkan jatkuessa tultiin yhä rehevämpiin seutuihin, joissa kasvoi metsiä, viidakoita ja avoimilla mailla valtavan pitkää heinää. Suurta riistaa, kuduja, gnuita, sebroja, puhveleita y.m. alkoi olla yhä runsaammin, eivätkä ne juuri ensinkään pelänneet kulkijoita. Mutta nyt alkoi kuume ahdistaa matkustajia, niin että retkikunnan maaliskuun alussa täytyi melkoiseksi ajaksi aivan seisahtua, ja tavallista hitaammin sujui matka, kun se uudelleen lähti liikkeelle. Onneksi ei seudussa ollut tsetse-kärpästä, muutoin olisi helposti voinut käydä niin, että seurue olisi menettänyt kaikki juhtansa ja jäänyt tavaroineen vaunuineen erämaahan. Metsiköissä täytyi tietä avata kirveellä. Äkkiä alkoi matkan varressa olla kosolta viiniköynnöksiä, jotka rypäleitä täynnään kiipeilivät puihin. Rypäleet olivat kuitenkin sangen kirpeän makuisia. Alkoi myös ilmestyä viikunapuita, palmuja, taatelipalmuja ja useita aivan outoja puita. Heinä oli usein vaunujakin korkeampaa. Lopulta retkikunta saapui eräälle Tshoben putaalle, joka oli täynnään virtahepoja; rannat taas kasvoivat laajalti niin valtavaa kaislikkoa, ettei Livingstone tahtonut saada mukanaan tuomaansa ponttoota viedyksi jokeen. Muutaman päivän etsittyään hän kuitenkin löysi soveliaan ylimenopaikan ja ilmestyi erääseen joen saareen rakennettuun makololokylään niin odottamatta, että asukkaat luulivat hänen joko pilvistä pudonneen tai tulleen virtahevon selässä.

Linjantissa.

Muutaman päivän kuluttua saapui sitten Linjantista paljon väkeä auttamaan koko retkikunnan juhtineen vaunuineen joen poikki. Vaunut hajoitettiin ja kuljetettiin yli veneillä, juhdat uitettiin. 23:ntena tammikuuta 1853 retkikunta saapui Linjantiin, josta 6—8000 henkeen oli lähtenyt vastaan etenkin vaunuja näkemään, niitä kun pidettiin suurena ihmeenä.

Makololot olivat sillä välin saaneet uuden päällikön, 18-vuotiaan Sekeletun, Sebituanen pojan, koska hänen vanhemman sisarensa päällikkyys ei tahtonut menestyä. Sekeletu ja hänen kansansa ottivat Livingstonen mitä parhaiten vastaan, lähetyssaarnaajat kun olivat lyhyellä vaikutusajallaan Etelä-Afrikan alkuasukkaitten kesken saaneet erittäin hyvän maineen. Makololot toivoivat rauhan miehen läsnäolosta itselleen suuria etuja, muun muassa luullen hänen voivan suojella heitä matabeleja vastaan, joiden suuri päällikkö Mosilikatse erikoisesti kunnioitti Moffatia, Livingstonen appea. Orjakauppiaat, jotka olivat alkaneet makololoittenkin luona katalaa ammattiaan harjoittaa, pakenivat kiiruumman kautta Livingstonen tulosta tiedon saatuaan.

Livingstonelle oli valmiiksi kylvetty maissipelto, jottei häneltä puuttuisi ruokaa. Päällikkö antoi hänelle härkiä, lypsylehmiä ja muita ravintoaineita ja kyseli alati hänen tarpeitaan. Mutta kristinuskoon hän ei ollut kovinkaan suostuvainen, peläten sen muuttavan hänen sydämensä samalla tavalla kuin Setsjelenkin, jonka nyt täytyi tulla toimeen yhdellä vaimolla, vaikka vähintään viisi oli tarpeen. Livingstone ei tyrkyttänyt hänelle oppiaan, mutta piti kuitenkin säännöllisesti hartaushetkiä, joihin saapui paljon väkeä. Lääkärintointakin Livingstone harjoitti, varoen kuitenkin, ettei joutunut riitaan alkuasukkaitten omain tohtorien kanssa. Jonkun ajan kuluttua alkoi ilmestyä semmoisia, jotka halusivat oppia lukemaan, ja aakkoset he oppivatkin sukkelaan ja opettivat ne sitten toisillekin.

Oleskeltuaan Linjantissa muutamia viikkoja Livingstone lähti pohjoista kohti jatkamaan soveliaan asemapaikan etsiskelyä. Sekeletu saattoi häntä 160 seuralaisen keralla bawtsien maahan, joka on Sambesin kahden puolen. Maa oli erinomaisen lihavaa lietemaata, jolla väestö piti suuria karjoja, jota paitsi lakeuksilla oli suunnattomia antilooppilaumoja huolimatta siitä, että niitä vuosittain tuhottiin suuret määrät.

Sambesin yläjuoksulle.

Sambesia sanottiin näillä seuduin Liambaiksi. Sen pohjoisella rannalla oli vielä runsaammin kaikenlaista riistaa kuin eteläisellä. 33 veneellä retkikunta alkoi nousta majesteettistä jokea, joka toisin paikoin oli kolmisen kilometriä leveä. Metsäisiä saaria oli paljon. Pohjoisempana maisemat kävivät yhä kauniimmiksi, maa mäkiseksi ja sekä rannoilla että saarilla oli kauniita metsiä. Asukkaat olivat makololojen hallitsemaa banjeti-heimoa, joka ei tsetsekärpästen vuoksi voinut pitää karjoja, mutta viljeli maata sitä uutterammin ja valmisti puusta, raudasta ja savesta somia esineitä. Ylempänä oli useita koskia, joista eräs oli 10 metrin korkuinen. Koskien yläpuolella oli 150 kilometrin pituinen niittylaakso, jonka joki joka vuosi peitti tulvallaan, niin että kummuille rakennetut kylät olivat suuren järven saarina. Kyläkummuista jotkut olivat keinotekoisiakin. Kylät olivat pieniä, mutta niitä oli sitä taajemmassa. Ne elivät sekä maanviljelyksellä että karjanhoidolla. Maa tuotti kaksi satoa vuodessa ja karja menestyi lietemaalla erinomaisesti. Etelämpänä viljeltyjen kasvien lisäksi täällä kasvatettiin bataatteja, jamsia, maniookkia ja sokeriruokoa, jota pureskeltiin semmoisenaan, kun sokerin valmistusta ei tunnettu. Eräässä kylässä Livingstone näki intialaisen banaanin, jota asukkaat sanoivat »jalalliseksi puuksi», koska sen oksista kasvoi maahan ilmajuuria ja näistä sitten uusia runkoja. Livingstone sattui näkemään asukkaiden omituisen suolanvalmistuksenkin. Eräs mies poltti parhaillaan kahden vaimonsa ja lastensa kanssa kaisloja ja tsitlan varsia puunoksista tehdyn suppilon alla, kooten sitten tuhkan vedellä täytettyyn kalebassiin. Tästä juoksutettiin vesi pienen reiän kautta auringonpaisteessa haihtumaan, kunnes saatiin sen verran suolaa, kuin yhteen ateriaan tarvittiin. Joki ja allikot olivat erinomaisen kalaiset ja niissä asusti kovin paljon vesilintuja.

Barotse-laakso.

Barotse-laakson asukkaat kehuivatkin, että nälkä oli heille tuntematon asia. Mutta sitä paremmin tunnettiin kuume, jonka vuoksi ei tämäkään laakso sopinut lähetysaseman paikaksi.

Livingstone jätti sen vuoksi Sekeletun barotsien pääkaupunkiin Nalieleen ja lähti nousemaan jokea vielä kauemmaksi, löytääkseen paremman paikan. Sekeletu antoi hänelle soutajia ja muita saattajia, muun muassa airueen, joka aina lähetyssaarnaajan johonkin kylään tullessa kulki edellä ja voimainsa takaa mylvi: »Herra tulee, se suuri jalopeura!» Livingstonen osaksi tuli mitä paras vastaanotto. Mutta soveliasta paikkaa asemalleen hän ei löytänyt, vaikka kulki Liba nimisen syrjäjoen suulle, makololojen alueen ulkopuolelle. Tällöin hänessä heräsi ajatus matkustaa Libaa pitkin sen latvoille saakka, käydäkseen Portugalin alueella Loandassa.

Sekeletua juhlittiin Barotse-laaksossa kaikkialla, koska hän nyt kävi siellä ensi kerran hallitsijana. Kyläin esimiehet toivat härkiä, maitoa ja hirssiolutta enemmän kuin ruhtinaan lukuisa seurue saattoi syödä ja juoda, vaikkapa se söikin ja joikin hämmästyttäviä määriä. Rahvas karkeloi ja lauloi, tai oikeammin hyppi ja kiljui. Miehet seisoivat piirissä puolialastomina, polkivat maata jaloillaan vuorotellen, heittelivät päätään ja käsiään joka suuntaan ja kiljuivat koko ajan kauheasti. Hiki virtasi tanssijain koko ruumiista ja sakeita pölypilviä kohosi tanteresta. Mutta tanssijoita karkelo huvitti ja Sekeletu antoi heille joka kerta härän vaivan palkaksi.

Rajua kyytiä laski matkue sitten jokea takaisin Seshekeen, josta kuljettiin maitse Linjantiin. Retki oli kestänyt yhdeksän viikkoa. Vaikka sekä päälliköt että ruhtinas olivat Livingstonea kohdelleet mitä suurimmalla huomaavaisuudella, alkoi näiden raakain luonnonlasten seura tuntua hänestä kovin rasittavalta ja nyt vasta verratessaan eteläisten betshuaaniheimojen silloista tilaa makololoihin, jotka edustivat kansan entisyyttä, hän täydelleen alkoi käsittää lähetystyön suuren kasvattavan vaikutuksen. »Kaiken kaikkiaan», lausuu Livingstone eräässä kirjeessään, »he osoittautuivat ensi luokan villeiksi. Heidän tanssinsa, melunsa, laulunsa, kaskujen kertomisensa, napinansa, riitelynsä, murhaamisensa ja ilkeyksiensä ja lisäksi ainaisen kerskumisensa kuuleminen ja näkeminen olivat minulle kylläkin ankara rangaistus.»

Makololoja miellytti suuresti se ajatus, että heille avattaisiin suora tie meren rannalle, niin että he pääsisivät mambari-kauppiaitten kiskomisista ja saisivat norsunluustaan paremman hinnan. Sekeletu antoi matkalle 27 saattajaa, joista 8 oli oikeita makololoja, loput kuuluivat voitettuihin heimoihin, mutta Livingstone odotti marraskuuhun, kunnes ilmat jäähtyivät, ennenkuin lähti liikkeelle.

Marraskuun 11:ntenä 1853 retkikunta lähti Linjantista, kulkien ensin mutkittelevaa Tshobea Liambaihin eli Sambesiin, jota pitkin noustiin Seshekeen. Siellä päällikkönä oli Sebituanen vävy, joka pienen makololojoukon keralla hallitsi maan varsinaisia asukkaita. Livingstone viipyi Seshekessä jonkun aikaa, julistaen rahvaalle evankeliumia. Matkaa jatkettaessa toivat rantakyläin asukkaat Sekeletun antaman käskyn mukaisesti retkikunnalle ruokavaroja.

Matka Loandaan.

Livingstone joukkoineen nousi tavallisesti ylös heti päivän koitossa. Kun hän oli kahvin juonut, tehtiin joku tunti veneillä taivalta, mentiin sitten maihin päivällistä syömään ja tunnin päivällislevon jälkeen lähdettiin jälleen joelle. Iltapäivällä helle kuitenkin oli kovin painostava, jonka vuoksi matka sujui hitaammin, ja hyvissä ajoin noustiin maalle, kun löydettiin sopiva paikka yöksi. Illallisen jälkeen Livingstonen teltta pystytettiin, koottiin ruohoja vuoteeksi ja kanootit pinottiin kahden puolen seiniksi. Makololot rakensivat käden käänteessä itselleen oksista majat, peittäen ne lehdillä. Majain oviaukot olivat kaikki kohti suurta tulta, joka viritettiin Livingstonen teltan eteen ja oli leirin keskus. Livingstone opetti väkensä ruokaa laittamaan ja pesemään hänen paitansa. Itse hän pyssyllään hankki ravinnon apua, ja kun joella vilisi vesilintuja ja rannoilla nelijalkaista riistaa, niin olikin lihan saanti helppo, vaikka Livingstonen täytyikin vikaantuneen käsivartensa vuoksi ampua vasemmalta poskeltaan ja luoti usein lensi sivu.

Joulukuun 9:ntenä retkikunta saapui barotsien pääkaupunkiin, jossa Livingstone ensi työkseen taivutti rauhaan sikäläiset makololot, jotka olivat tehneet sotaretken barotsein karkoitettuja päälliköitä ja heidän luokseen paenneita vapaita barotseja vastaan sekä ottaneet joukon vankeja. Nämä vangit annettiin nyt Livingstonelle vietäviksi kotiaan.

Erään syrjäjoen suulle oli retkikunnalle Sekeletun käskystä hankittu 8 ratsu- ja 7 teurashärkää. Osa retkikunnasta jatkoi matkaa veneillä, osa ajoi tätä karjaa rantaa pitkin edelleen, kahlaten Sambesin lukuisien syrjäjokien poikki. Rasvaa ja voita oli sälytetty mukaan suunnattomat määrät, koska se kaikkialla oli mitä parhaita lahjoja. Ihon voiteleminen voilla ehkäisi hikoamista ja toimi johonkin määrään verhoavasti sekä auringonpaisteessa että varjossa. Makololot lausuivat aina lahjan tuodessaan jonkun vaatimattoman kohteliaisuuden, esim. härän tuodessaan: »Tässä on sinulle pieni palanen leipää». Betshuaanit taas olivat vaikka kuinka viheliäisen vuohen tuodessaan kerskuen sanoneet: »Katsos tätä härkää.»

Barotse-laakson yläpuolella olivat rannat melkoisen matkan asumattomia, mutta riistaa ja vesilintuja oli suunnattomasti, niin että retkikunnalla oli yllin kyllin ruokaa. Metsiköissä helkytteli kaunis tulipunarintainen trogon lyyryään ja alkuasukkaat olivat siitä mielissään, sillä sen he sanoivat merkitsevän hyvää metsästysonnea. Muita vielä merkillisempiäkin lintuja Livingstone näki, voimatta kuitenkaan ryhtyä niitä kokoamaan, kantamukset kun olisivat siitä liiaksi karttuneet. Liban suulla hän laski mukanaan tuomansa sotavangit maihin, lähettäen heidän kerallaan tervehdyksensä vapaitten barotsien päällikölle.

Liban vesi oli mustaa pääjoen veteen verraten. Rannat olivat avoimia puistomaisemia, ja Livingstonea ihastutti varsinkin kukkain kauneus ja tuoksu, kun taas kauempana etelässä kukat hänestä eivät tuoksuneet, elleivät kerrassaan haisseet pahalta. Uudelta vuodelta alkoivat rankat, melkein yhtämittaiset sateet ja matkan teko kävi siitä entistä tukalammaksi. Maan tavan mukaan oli matkan varressa olevien kylien päälliköille lähetettävä edeltäpäin sanansaattajat, antamaan tietoja matkustajista ja heidän tarkoituksistaan. Tämä koko joukon hidastutti kulkua.

Lunda.

Liban varressa alkoikin pian uusi maa, Lundan kuulu valtakunta, jonka hallitsija, Muata Jamvo, asui kaukana pohjoisessa, jossain keskellä kartan valkoista. Lundalaiset, balundat, olivat rauhallisia maanviljelijöitä, joiden viljelyskasvit olivat maniokki eli kassava ja maissi. He käyttivät myös ravinnokseen monenlaisia luonnon varassa kasvavia hedelmiä, jotka olivat Livingstonelle tuntemattomia, muun muassa erästä palkokasvia, jonka liha maistui leivokselta. Maniokkia viljeltiin metrin levyisissä lavoissa, joihin ne istutettiin 1 l/2 metrin päähän toisistaan; väliin kylvettiin papuja ja maapähkinöitä. 10—18 kuukauden kuluttua maniokin juuret olivat syötävät. Erään lajin juuret ovat myrkylliset, mutta liottamalla maanasukkaat uuttivat niistä myrkyn pois.

Balundat olivat ensimmäiset todelliset epäjumalanpalvelijat, mitä Livingstone tapasi. He tekivät puusta ja savesta monenlaisia ihmisen ja eläimen kuvia, rukoillen näitä apua tarvitessaan. Valkoista ihmistä he eivät olleet milloinkaan nähneet, mutta olivat kuitenkin kuulleet niitä olevan ja heidän olevan merestä kotoisin. Ja merivesi se tietysti olikin liottanut Livingstonen hiukset niin suoriksi, niin he päättelivät.

Amatsoneja.

Livingstone tapasi täällä kaksi naispäällikköäkin, äidin ja tyttären, jotka vaativat häntä käymään vävynsä Shintin, niiden seutujen suurimman lundalaispäällikön luona, ja nuorempi, Manenko nimeltään, lähti itse häntä saattamaan. Samalla hän vaati retkikuntaa kokonaan jättämään joen, koska ylempänä oli pahoja koskia ja siellä asuvat balobalet olivat makololoitten verivihollisia. Manenko, itsepäisen ja riidanhaluisen neekerikaunottaren perikuva, kulki itse matkueen etunenässä aivan alastomana ja niin nopeaan, etteivät muut tahtoneet perässä päästä, ei varsinkaan härällä ratsastava lähetyssaarnaaja. Tämän kysyessä, miksei hän ainaisesta rankasta sateesta huolimatta ottanut vaatetta päälleen, vastasi reipas amatsooni, ettei hänen, päällikön, sopinut olla arka.

Seutu oli metsää ja niittyä, siellä täällä kyliä ja peltoja. Asukkaat rakensivat majansa paaluista, oviaukotta, kuten hölmöläiset. Oven asemesta heillä oli kaksi irtainta paalua, jotka nostettiin pois majaan mentäessä. Livingstone sairastui jälleen kuumeeseen, joten matka rasitti häntä moninkerroin. Riista alkoi täällä käydä yhä harvinaisemmaksi ja aremmaksi, jonka vuoksi ei ollut juuri muuta syötävää kuin maniokki, joka taas ei tahtonut tyydyttää nälkää. Metsät kävivät yhä sankemmiksi pohjoista kohti, ja valtavien puitten välillä oli köynnöskasveja, joita täytyi kirveellä katkoa, jotta päästiin kulkemaan. Asukkailla oli puissa kaarnasta rakentamiaan mehiläispesiä, joista he saivat niin paljon vahaa, että sitä liikeni viedä maasta merenrannikolle suuria määriä. Hunajasta he tekivät väkevää simaa. Metsänaukeamissa oli aina kyliä, joista asukkaat tavallisesti pakenivat pois, vaikka Manenkon rumpalit suurella päristyksellä ilmoittivat ylhäisiä vieraita olevan tulossa. Toisissa kylissä oltiin luottavampia; ja asukkaat nostivat illalla majainsa keilamaiset katot paikoiltaan ja lainasivat ne vieraille yöksi teltoiksi.

Shintissä.

Shintistä tuli jonkun matkan päähän lähettiläitä lausumaan vieraat tervetulleiksi. Kaupunki oli pienellä mäellä romanttisessa laaksossa, varjoisain puitten ympäröimänä. Majat olivat täällä nelikulmaiset, suorain katujen varrelle rakennetut, ja olivat erittäin siististi palmikoiduilla aidoilla ympäröidyt. Kaupungin ulkopuolelle oli leiriytynyt joukko matkustavia orjakauppiaita, ja heidän leirissään makololot harmikseen näkivät joukon nuoria kahlehdittuja tyttöjä.

Seuraavana päivänä oli Shintissä suuri vastaanotto. Päällikkö istui kotlalla oli audienssipaikalla leopardin nahkalla verhotulla tuolilla, suuren puun alla. Muun tilan täyttivät sotamiehet ja yleisö. Kun kaikki olivat järjestyneet, astui Manenkon mies yhden seuralaisensa kanssa esiin ja kertoi kaikuvalla äänellä kaikki, mitä he matkalla olivat tohtorista kuulleet, hänen entisen toimintansa, tulonsa makololojen luo, kuinka hän oli solminut rauhan ja mikä nyt oli hänen matkansa tarkoitus. »Ehkä hän on tyhjän lörpöttelijä, ehkä ei — edellinen tuntuu todenmukaisemmalta — mutta balundoilla on hyvä sydän, eikä Shinti ole ennenkään kenellekään pahaa tehnyt. On parasta ottaa valkoinen mies hyvin vastaan ja laskea hänet edelleen kulkemaan.» Hänen jälkeensä esiintyi vielä monta muuta puhujaa, vuoron mukaan, kertoen muun muassa »taivaan sanasta», jonka matkustaja oli mukanaan tuonut, ja kauppatiestä, jonka hän aikoi avata, ja puheiden väliajoilla naiset lauloivat jotain surullista säveltä; mutta kun joku puhui heidän mielensä mukaan, nauroivat he ja paukuttivat käsiään. Kolme rumpalia ja neljä marimban soittajaa kulki tuon tuostakin kotlan ympäri soittaen, kunnes lopulta Shinti, joka koko ajan oli istunut arvokkaana ja vaieten, nousi tuoliltaan ja siten osoitti vastaanoton päättyneen.

Seuraavana päivänä hän seurusteli Livingstonen kanssa vapaammin, ottaen ilolla vastaan suuren kalebassin täyden voita ja rasvaa ja härän, jotka Livingstone hänelle antoi Sekeletun lahjoina. Shinti antoi Livingstonelle vastalahjaksi kymmenvuotiaan orjatytön olemaan »Livingstonen lapsi ja kantamaan hänelle vettä.» Kun lähetyssaarnaaja ei suostunut orjatyttöä vastaanottamaan, vaan selitti, että hänellä itsellään oli neljä lasta, joita hän ei suinkaan aikonut omalle päällikölleen pois lahjoitettaviksi luovuttaa, ymmärsi Shinti tämän niin, että tyttö oli liian pieni, ja lähetti suuremman. Livingstone koetti selitellä, kuinka häpeällistä orjuus oli, mutta Shintin oli häntä mahdoton ymmärtää. Livingstone näytti hoville taikalyhtykuvia, jotka suuresti sekä huvittivat että hirvittivätkin kaikkia. Maan tapoihin kuului, ettei vieras saanut lähteä aivan äkkiä pois, ja siitä syystä, ynnä kuumeen ja jokapäiväisten sateittenkin vuoksi, Livingstonen matka viivästyi tammikuun 20:nteen saakka. Shinti oli häntä kohtaan kaiken aikaa sangen suosiollinen ja hyväntahtoinen ja antoi hänelle oppaan ja kahdeksan kantajaa, joiden ei pitänyt häntä jättää, ennenkuin hän oli päässyt meren rannalle. Lopuksi hän antoi vielä paikkakunnalla sangen suuriarvoisen kaulakoristuksenkin, joka oli simpukankuorista tehty. Pitkin matkaa käskettiin väestöä tuomaan retkikunnalle ruokavaroja, jotteivät Shintin ystävät näkisi nälkää. Ja ruokaa tuotiinkin, mutta vain maniokkia, jota kansa itsekin söi, mutta joka ei tahtonut ravita näitä lihapatain äärestä tulleita matkamiehiä.

Sadeaika.

Matka kävi luodetta kohti, kunnes kuljettiin Liban yli ja samalla jätettiin Shintin aluekin. Liban takana oli rannattomia niittyjä, joilla oli nilkkaan saakka vettä. Yöt, illat ja aamut satoi, vain päiväsydännä ilma jonkun verran seestyi. Teltat, vaatteet ja makuutamineet hajosivat riekaleiksi, metalliesineet söi ruoste. Kronometriaan tohtorin täytyi pitää kainalokuopassaan, säilyttääkseen sen kuivana.

Maan jälleen kohotessa tultiin Katema nimisen päällikön maahan, jossa oli kahlattava monen Libaan laskevan pienen joen poikki. Maa oli niin kaunista ja hedelmällistä, että asukkaat kylvivät ja korjasivat satoja pitkin vuotta ja että vainioilla näki maissia, hirssiä y.m. toukoja kaikilla kasvuasteilla. Asukkaat olivat edelleenkin sangen hyväntahtoisia ja antoivat ilmaiseksi ruokatavaroita, muutoin 27 henkeä käsittävä retkikunta olisikin joutunut ahtaalle. Katema otti retkikunnan juhlallisesti vastaan, kuten Shintikin, antoi sille sitten runsaasti ruokavaroja ja sanoi: »Menkää nyt leiriinne ja keittäkää ja syökää itsenne kylläisiksi, jotta huomenna voitte paremmin jutella minun kanssani.» Livingstonen pienet lahjat hän otti vastaan suurella ilolla ja tohtorin kysyessä, mitä hän saisi tuoda hänelle Loandasta lahjaksi, sanoi päällikkö haluavansa saada uuden takin, nykyinen kun alkoi olla vanha ja kulunut. Katema kehui, ettei hän vielä milloinkaan ollut vierasta tappanut, ja kohteli tohtoria, jota hän piti jonkinlaisena taikain tekijänä, sangen hyvin, neuvoen hänelle uuden tienkin, koska yleiseen käytetyllä tiellä nyt oli vyötäisiin saakka vettä.

Dilolo järvi.

Laajalla, veden vallassa olevalla ruoholakeudella kuljettiin Dilolo järven päitse; lakeus oli samalla vedenjakaja. Järven synnystä opas kertoi seuraavan tarinan. Kerran oli eräs naispäällikkö matkalla ollessaan pyytänyt ruokaa kylästä, joka silloin oli tämän järven paikalla. Ruokaa ei kuitenkaan annettu ja kun päällikkö siitä moitti ja uhkaili kyläläisiä, kysyivät nämä pilkalla, mitä hän luuli voivansa heille tehdä. Naispäällikkö oli silloin alkanut laulaa ja kun hän lopuksi oli laulanut nimensä ja hitaasti, korostaen lausunut sen viimeisen tavun, oli koko kylä asukkaineen, siipikarjoineen, koirineen vaipunut maan sisään. Kun kylän päällikkö palasi metsästysretkellä, syöksyi hän kylän paikalla olevaan järveen ja kuuluu olevan siellä vieläkin.

Etäämpänä lännessä tultiin seutuun, jossa oli kuljettava syvien metsäisten laaksojen poikki. Jokaisen laakson pohjalla oli joki, ja kun jokien poikki ei voitu kahlata, täytyi maanasukkailta aina pyytää apua ylipääsyyn.

Veronkiskojia.

Nämä ihmiset, joiden maan kautta orjakauppiaitten tie kulki, eivät kuitenkaan olleet yhtä hyväntahtoisia kuin Sambesin varren asukkaat, vaan koettivat kiskoa kaikesta, jopa tien käyttämisestäkin. Ensi sijassa kysyttiin ruutia, jota tohtorilla ei kuitenkaan ollut, sen enempää kuin muutakaan arvotavaraa, ja puute alkoi nyt täydellä todella kouristella matkuetta. Riistaa oli täällä niin niukasti, että asukkaat kaivoivat myyrätkin maasta, saadakseen joskus lihaakin maistaa. Heti ensimmäinen päällikkö vaati maansa läpikulusta orjan, norsunhampaan, pyssyn, tai härän, mutta tyytyi lopulta vanhaan paitaan. Samanlaisia vaatimuksia esitti moni muukin ja kerran muuan neekeri vaati maksua portaan käyttämisestä, jonka hän oli rakentanut pienen puron poikki! Tohtori aivan hämmästyi tätä sivistyksen esimakua, siltarahoja, Afrikan sydämessä.

Nämä seudut olivat muutoin verraten taajaan asutut, mutta kaikkialla oli suuret alat mitä parasta maata joutilaana ja betshuaanit huudahtelivat lakkaamatta: »Mainiota karjanlaidunta! Vahinko, kun näin oivallinen viljelysmaa on mahona!» Asukkailla ei ollut karjoja, ne oli heiltä ryöstetty, ja suuri riista oli täällä, jossa ampuma-aseita yleiseen käytettiin, jo lopen hävitetty. Tsetse-kärpästä ei ollut, mutta sangen runsaasti hämähäkkejä, joita Livingstone tutki.

Tshibookkien alueella päällikkö esitti kerrassaan häpeämättömiä vaatimuksia ja Livingstonen täytyi jo lopulta panna kiväärinsä ampumakuntoon, ennenkuin kiskuri taipui. Makololot, jotka olisivat mielellään taistelleet vähälukuisuudestaan huolimatta ja vaikka heillä oli vain viisi kivääriä, piirittivät huomaamatta kiristelevän päällikön neuvoksineen, eikä näillä ollut silloin muuta neuvoa kuin taipua. Härkä heille kuitenkin täytyi antaa, eivätkä he vastalahjaksi antaneet muuta kuin hieman jauhoja ja kappaleen saman härän liilaa. Ei muka ollut muuta.

Orjakauppiaat olivat opettaneet päälliköt näille tavoille — he luulivat Livingstonen saattajia hänen orjikseen ja vaativat kauttakulkuluvasta miehen kuten muiltakin orjain kuljettajilta — ja Livingstone poikkesi sen vuoksi toiselle reitille, toivoen pääsevänsä helpommalla. Mutta samaa kiskomista kohtasi kaikkialla. Aina vaadittiin joko mies, elefantinhammas, härkä tai muuta, muutoin uhattiin sulkea tie. Ruokatavaroista kiskottiin häpeämättömiä hintoja. Yöksi täytyi leiri ympäröidä paaluaidalla äkkihyökkäyksen varalta ja metsissä varottiin alati väjytyksiä. Livingstonen miehet masentuivat siihen määrään, että he jo halusivat palata rannikolle.

»Sain käyttää koko puhetaitoni heitä taivuttaakseni. Sanoin heille jatkavani matkaa yksin, jos he takaisin palaisivat. Menin sitten telttaan ja käännyin Hänen puoleensa, joka kuulee sielun huokauksen. Vähän päästä pisti yksi väestä päänsä sisään ja sanoi: 'Emme sinua koskaan hylkää, älä lannistu, seuraamme sinua, minne vienetkin; puhuimme siten vain siitä syystä, että nämä tämän puolen ihmiset ovat niin pahoja.' Ja sitten tuli luokseni yhä useampia ja useampia sanomaan, että he kaikki olivat lapsiani; he tunsivat vain Sekeletun ja minut ja tahtoivat kuolla puolestani.» Viimeiset härkänsä retkikunta pelasti itselleen siten, että leikkasi niiden hännänpäät poikki; eräs härkä oli nimittäin hylätty sillä verukkeella, että sen hännässä oli vikaa, ja makololot paikalla arvasivat, että se oli taikauskoa. Eikä sen jälkeen todellakaan kukaan enää vaatinut teuraita.

Kuango-joella.

Maaliskuun 30:ntenä retkikunta saapui sen ylängön toiselle reunalle, jonka poikki se oli kulkenut, ja Kuango-joen suuri 'ja mahtavan leveä laakso oli sen edessä. Livingstone tiesi, että sen toisella puolella alkoi Portugalin alue, ja piti retkikuntaa pelastettuna. Mutta laaksossa asuvat basindshit olivat miltei vielä pahempia nylkyreitä kuin kaikki edelliset ja ampuivat joukon jälkeen luotejakin, kun se meni veroa maksamatta. Huhtikuun 4:ntenä retkikunta vihdoin pääsi Kuangon länsirannalle, saatuaan apua toisella rannalla asuvalta portugalilaiselta puoliverikersantilta, ja oli nyt Portugalin alueella. Kuango oli ylimenopaikalla sadanviidenkymmenen metrin levyinen.

Pienellä portugalilaisella sotilasasemaila — sekä päällikkö että sotamiehet olivat puoliverta — retkikunta sai mitä parhaan vastaanoton ja lepäsi viikon päivät, ennenkuin lähti matkaa jatkamaan Kassandjeen, joka siihen aikaan oli portugalilaisten etäisin kauppa-asema. Sikäläiset kauppiaat ottivat Livingstonen niinikään mitä parhaiten vastaan, vaikka epäilivätkin häntä ennemmin englantilaiseksi sotilasvakoojaksi kuin lähetyssaarnaajaksi. Hän sai kunnolliset vaatteet ja hänen väkensä runsaan ravinnon, jota paitsi he täällä saivat edullisesti myydä mukanaan tuomansa elefantinhampaat. Makololot hämmästyivät täällä saamaansa hyvää hintaa. Kotonaan heidän täytyi kivääristä antaa kaksi hammasta, täällä he sitä vastoin saivat yhdellä hampaalla kaksi kivääriä, kolme pönttöä ruutia, suuret kimput lasihelmiä ja niin paljon karttuunaa ja villakangasta, että koko retkikunta saattoi ostaa uudet vaatteet. Toiselta puolelta paikkakunnan mustat heille uskottelivat, että tohtori aikoi rannikolla myydä heidät ja että heidät sitten vietäisiin laivoihin lihoitettaviksi ja syötäviksi, valkoiset kun muka olivat ihmissyöjiä, mutta Livingstonen kuitenkin onnistui tyynnyttää heidän pelkonsa. Kassandjestä annettiin Livingstonelle saattajaksi musta aliupseeri, jonka arvo vaati, että hän antoi orjain kantaa itseään riippumatossa aina kylään tultaessa ja kylästä lähdettäessä. Sitä paitsi hänellä oli erikoinen orja kirjoitusneuvojaan kantamassa, sillä hän teki kaikki retkikunnan ostokset, kirjoittaen aina siron tilauslipun ja pitäen samalla huolen siitä, että hän itse sai kunnollisen vaivanpalkan.

Angolan ylämaa.

Kassandjestä oli rannikolle vielä viisisataa kilometriä, ja vaikka väestö olikin kauttaaltaan ystävällistä ja maa erinomaisen kaunista, puutetta ei missään, oli matka sairaalle Livingstonelle kuitenkin ylenmäärin rasittava. Tien varressa oli yksinkertaisia majataloja, joissa iltaisin oli vilkasta elämää, kantajaliike sisämaahan kun oli suuri. Se seura, joka ensiksi saapui, anasti majan, ja myöhemmin tulleet saivat pitkästä runsaasta ruohosta laittaa itselleen suojat. Heti kun matkustajat olivat tulleet, alkoi läheisistä kylistä keräytyä naisia, jotka toivat kaupan maniookkia, jamsia, maapähkinöitä, oransseja y.m. Kaupanteko tapahtui nauraen ja jutellen; maksuvälineenä käytettiin karttuunaa. Ruokatavarat olivat tavattoman halvat, maa kun oli ylenmäärin hedelmällistä. Kyläläisillä oli puutarhojakin, joissa he viljelivät eurooppalaisia viljelyskasveja, muun muassa vehnää. Kahvipuu, jonka jesuiitat aikanaan olivat tuoneet maahan, oli puutarhoista levinnyt metsiin, ja vaaroilla ja vuorenrinteillä kasvoi jo suuria kahvimetsiä. Korkeat vuoret, kukkulat, laaksot ja metsät tekivät Angolan maalauksellisen kauniiksi maaksi, mutta merenrannalla, Loandankin ympärillä, on hedelmätön vyöhyke.

Angolassa vallitsi orjuus, ja vaikka englantilaiset sotalaivoillaan vartioivatkin rannikkoa ja orjien vienti siten oli käynyt mahdottomaksi, eivät portugalilaiset siltä osoittaneet englantilaista matkailijaa kohtaan minkäänlaista vihamielisyyttä, vaan Livingstonen osaksi tuli Loandassa, jonne hän saapui toukok. 31:senä, mitä herttaisin vastaanotto. Kaupungissa asui vain yksi englantilainen, hallituksen asiamies Gabriel, joka heti luovutti sairaalle, puoleksi tajuttomalle lähetyssaarnaajalle oman vuoteensa ja hänen saattajilleenkin hankki hyvät majat. Valtameri teki makololoihin syvän vaikutuksen.

Maailman loppu.

Kotonaan he siitä sitten kertoivat: »Me olemme luulleet, kuten isämmekin, ettei maailmalla ole loppua, mutta äkkiä maailma sanoi: Kas tässä minä lopun.» Huolimatta hyvästä hoidosta makasi Livingstone viikkoja sairaana. Hänelle tarjottiin englantilaisella sotalaivalla matkaa kotimaahan, mutta Livingstone oli luvannut saattaa makololot kotiakin ja tahtoi lupauksensa pitää; sitten hän aikoi Linjantista laskea Sambesia mereen nähdäkseen, olisiko sille suunnalle parempi pääsy. Makololot hänen parantumistaan odottaessaan katselivat ympäristöä ja olivat luonnollisesti näkemästään kovin ihmeissään. Taloja ja kirkkoja he vertasivat ontoiksi koverrettuihin kallioihin, sotalaivoja kaupunkeihin. Heidän kunnioituksensa Livingstonea kohtaan kasvoi suurenmoisesti, kun he näkivät, kuinka suuressa arvossa heidän johtajaansa täällä pidettiin. Yhdessä he kävivät englantilaisessa sotalaivassa, jossa merimiehet heitä kohtelivat sangen hyvin ja jossa heidän annettiin laukaista tykki. »Tämmöisillä aseilla me estämme kauppiaita myymästä mustia ihmisiä», sanoi Livingstone. Jotain ansaitakseen makololot sitten alkoivat kantaa kaupunkiin polttopuita ja tämän jälkeen he kuukauden päivät hikipäissä purkivat kivihiiliä eräästä laivasta. Siinä oli »palavia kiviä» niin paljon, että se heistä tuntui käsittämättömältä, ja enempi puoli vielä oli purkamatta, kun he työstä luopuivat. Ansaitsemillaan rahoilla he ostivat kankaita ja muita tavaroita, osoittaen etenkin kankaitten valinnassa paljon älyä.

Loandan viranomaiset ja kauppiaat olivat hyvin suosiolliset uuden kauppatien avaamiselle ja yhteisillä varoilla ostettiin Sekeletulle monenlaisia näytetavaroita, koruvaatteita y.m. lahjaksi, vieläpä kaksi aasiakin, ja Livingstone osti kaikille makololoille uudet vaatteet ja kiväärin. Tavaroita karttui niin paljon, että retkikunnan täytyi palkata kaksikymmentä kantajaa. Angolan piispa, joka samalla oli siirtokunnan maaherra, antoi kaikille viranomaisille käskyn olla retkikunnalle avullisia. Syyskuun 20:ntenä v. 1854 Livingstone jälleen lähti Loandasta paluumatkalle.

Paluumatkalla Linjantiin.

Paluumatkalla hän kulki Angolan kautta osaksi toisia teitä, nähdäkseen sitä laajemmaltikin, ja saattajainsa sairastelun vuoksi hän viipyi portugalilaisella alueella niin kauan, että saattoi melko lailla korjata sen karttaa, koota paljon tietoja asutuksesta, väestöstä, sen tavoista ja luonnontieteellisiäkin havaintoja. Kaiken kaikkiaan tämä maa häneen teki erittäin edullisen vaikutuksen. »Usein», hän kirjoittaa, »näin vaelluksillani maisematauluja, jotka olisivat enkeliäkin riemastuttaneet. Usein näin aamun hiljaisina hetkinä ihastuttavan kauniita näköaloja. Kaikki suloisen lämpimän ilman hivelemänä, joka vienoilla henkäyksillään toi viileyttä kuin viuhkan hiljainen leyhyttely. Rehevillä vihannilla niityillä kulki karjoja laitumella, hyppeli vuohia iloa pitäen, paimenpoikaparvet leikkivät pienillä keihäillään, jousillaan ja nuolillaan, naisia kulki joelle keinuvia vesiruukkuja päälaellaan kantaen, miehet siemensivät maitaan banaanien varjossa, harmaapäitä vanhuksia istui maassa ja kuunteli huomenjutteluita, toiset korjailivat aitojaan ja majojaan. Ja yli kaiken valoi Afrikan aurinko loistoaan ja linnut lauloivat puissa, kunnes keskipäivän helle sai ne ääntään alentamaan. Kaikesta tästä kutoutui kuvia, joita ei voi milloinkaan unohtaa.» Vahinko vain, että tämä kaunis maa oli oikea kuumeen koti, kuumetta oli sekä alavilla mailla että vuoristoissakin, ja Livingstone ja hänen väkensä sairastuivat siihen pian.

Kuangon yli kuljettuaan retkikunta jälleen oli kuin vihollismaassa. Nyt Livingstone kuitenkin esiintyi jyrkempänä pikkupäälliköitä kohtaan, jotka yrittivät häneltä veroa kiskoa. Hän maksoi, mitä piti kohtuullisena, eikä välittänyt uhkauksista. Hänen joukkonsa oli nyt hyvin asestettu, jonka vuoksi kiristäjätkin enimmäkseen tyytyivät pelkkiin uhkauksiin. Sateet alkoivat jälleen ylängöllä käydä niin rankoiksi, että sekä matkanteko että varsinkin yön viettäminen kävi tavattoman rasittavaksi.

Hyökkäys ja tappelu.

Erään kylän luo Livingstonen täytyi leiriytyä kolmeksi viikoksi ja kylän päällikkö kerjäsi kaiken aikaa niin itsepintaisesti, että tohtori lopulta löi häntä vasten suuta. Siitä syntyi suuri tora ja retkikunnan kimppuun hyökättiin metsässä, sen matkaan lähdettyä, vaikka hyökkääjäin luodit onneksi osuivat puihin. Livingstone pääsi niin lähelle päällikköä, että saattoi asettaa kuusipiippuisen revolverinsa hänen rintaansa vastaan ja pakottaa hänet peräytymään.

Retkikunta poikkesi lopulta kauppiaitten yleiseltä tieltä eteläisemmälle reitille, tavatakseen vaatimattomampaa kansaa, jolta se voisi ostaa ruokaa halvemmalla. Matka kulki laaksojen poikki, joiden pohjalla virtasi Kongon syrjäjoen Kassain isompia ja pienempiä syrjäjokia. Sekä halpaa ruokaa että ystävällisempiä ihmisiä löytyikin, kunnes taas Kassain ylimenopaikalla oli syntyä erään petollisen päällikön kanssa ilmisota. Hän käski kuljettaa kaikki veneet pois, mutta eräs Livingstonen miehistä huomasi, mihin veneet oli kätketty, ja yöllä retkikunta anasti veneet ja kulki niillä omin luvin joen yli.

Kassain eteläpuolella oltiin ystäväin maassa, joka oli sitä ilahduttavampaa, kun Loandasta otetut vaihtotavarat alkoivat olla lopussa ja tohtorin saattajatkin olivat myyneet melkein kaikki tavarat, mitä he olivat ostaneet ja toivoneet voivansa kotiaan tuoda. Makololot alkoivat jälleen elää maasta, kuten matkustavat kisällit: »Me olemme köyhiä matkustavaisia», he sanoivat. »Me olemme kulkeneet kovin pitkän matkan, antakaa meille syötävää.» Emäntien suosion saavuttaakseen he karkeloivat omia kansallistanssejaan, miesten kanssa solmivat vastaisen varalle veriveljeyksiä, he kun aikoivat toistekin kulkea saman tien ja tuoda mukanaan enemmän tavaraa. Menoon kuului myös hyvä annos olutta, jonka hankkiminen ei tietenkään voinut olla matkamiesten asia.

Ruoholakeuksilla.

Niiltä veteviltä lakeuksilta, jotka ovat vedenjakajana Kassain ja Liban välillä ja joilta pieni Dilolo järvi purkautuu kummallekin suunnalle, oli tulvavesi enimmäkseen juossut pois ja monenlainen eläimistö ja kasvisto elähytti niitä nyt, vaikka ne menomatkalla olivat olleet melkein autiot. Oli sekä riistaa että petoeläimiä ja ilmassa lenteli suuria korppikotkaparvia. Suunnaton kukkapaljous ilahutti silmiä, mutta samalla lakeudella Livingstone myös sai seitsemännenkolmatta kuumekohtauksensa tällä matkalla. Kesäkuun 14:ntenä retkikunta saapui Kateman luo, leväten hänen vieraanvaraisessa pääkaupungissaan muutaman päivän ja antaen päällikölle tuomansa lahjat. Yhtä herttaisesti otti vanha Shinti heidät vastaan ja sieltä he enemmittä seikkailuitta saapuivat veneilleen ja lähtivät Sambesin vuolaan virran kantamina matkansa lopputaipaleelle. Barotse-laaksossa palaajat otettiin vastaan suurella riemulla.

Palaavia juhlitaan.

»Kun saavuimme Libontaan», Livingstone kirjoittaa, »joka on pohjoisimpia kyliä, mitä Sekeletu Barotse-laaksossa hallitsi, otettiin meidät vastaan semmoisilla riemunosoituksilla, etten ole koskaan nähnyt niiden vertaa. Naiset tulivat tanssien meitä vastaan huutaen »lulliluta», toiset kantoivat keppiä ja mattoa, jotka esittivät keihästä ja kilpeä, ja toiset juoksivat suutelemaan käsille ja poskille, keitä meistä sattuivat tuntemaan. Meitä juhlittiin kuin kuolleista ylös nousseita, sillä etevimmät tietäjät olivat jo aikoja sitten vakuuttaneet meidän joutuneen tuhon omiksi. Tämän kylän miehet antoivat meille kaksi teurashärkää ja naiset runsaasti maitoa, munia ja voita, kaikki ilmaiseksi, ja olin aivan häpeissäni, kun en voinut antaa heille mitään vastalahjaksi. Kun väkeni selitti, kuinka olimme kaiken omaisuutemme kuluttaneet, sanoivat libontalaiset: 'Se ei tee mitään, te olette avanneet meille tien ja me saamme rauhan.' Lähiseudulta kokoontui ihmisiä joukoittain ja useimmilla oli jotain tuotavaakin. Sama uudistui sitten Barotse-laaksossa pitkin matkaa. Joka kylässä meille lahjoitettiin mullikka tai pari, ja ihmiset olivat meille merkillisen hyväntahtoisia. Olin heille sangen kiitollinen, samoinkuin olen vielä tänäpäivänäkin, ja koetin hyödyttää heitä ainoalla tavalla, jolla taisin, antamalla heille tietoa siitä Vapahtajasta, joka voi heitä hätäpäivänä lohduttaa ja auttaa. Se, että palasimme yhtä köyhinä kuin olimme lähteneetkin, ei arvoani heikontanut. He käsittivät, että olin nähnyt vaivani heidän tähtensä, ja väkeni sanoi: 'Vaikka palaammekin yhtä köyhinä, kuin olimme mennessämme, emme siltä ole turhaan matkustaneet'.»

Jotakuta palaavista odotti kuitenkin pettymyskin. Kotia tullessaan he tapasivat vaimonsa imettämässä äsken syntyneitä lapsia. Siitä he eivät tosin suuria välittäneet, mutta sitä enemmän kiukustuivat siitä, että nuo uudet miehet olivat eläneet heidän viljallaan. Livingstone härnäili heitä sillä, ettei yhden vaimon menetys suuria merkinnyt siihen nähden, että heillä oli niitä niin monta.

Linjantissa oli ilo retkikunnan palaamisesta suuri ja Sekeletu ihastui varsinkin vanhaan portugalilaiseen paraatiunivormuun, jonka Angolan kauppiaat hänelle lahjoittivat. Molemmat aasit ja niiden kiljuna oli taas rahvaan mielestä suurin kumma. Sekeletu oli uskollisesti vartioinut Livingstonen vaunua ja tavaroita ja nyt tämä sai vuosi takaperin saapuneet kirjeet ja tavarat, jotka hänen appensa Moffat oli hänelle toimittanut matabelein, makololoitten verivihollisten välityksellä. — Matka oli kestänyt lähes kaksi vuotta.

Pian sen jälkeen kuin retkikunta oli palannut, 'pidettiin Linjantissa kokous, jossa pohdittiin, eikö koko heimon olisi parempi muuttaa Barotse-laaksoon asumaan, jossa oltaisiin lähempänä rannikkoa. Sekeletu päätti neuvottelun sillä tiedolla, että minne vain Livingstone asemansa rakentaisi, sinne hänkin asettuisi asumaan. Livingstonella ei ehdolla olevia paikkoja vastaan ollut muuta muistuttamista, kuin että niissä vallitsi kuumetauti, mutta tämän haitan hän arveli ehkä menettävän jonkun verran merkitystään, kun saataisiin rakennetuksi kiinteä asema.

Livingstone kulkee Sambesin vartta merelle.

Ennenkuin Livingstone teki päätöksensä aseman rakentamisesta, tahtoi hän kuitenkin nähdä, olisiko Linjantista helpompi tie Intian merelle pitkin Sambesia. Sekeletu antoi hänelle matkaa varten niin paljon norsunluuta, että sitä kantamaan tarvittiin 114 miestä, kaksitoista härkää eväiksi ynnä muita elintarpeita ja kauppatavaroita. Marraskuun 3:ntena lähti Linjantista sitten lukuisa retkikunta liikkeelle, Sekeletun itsensä ja useiden etevien makololojen saattamana. Seshekessä, jossa Sambesi yhdytettiin, osa meni veneisiin, osa ajoi härkiä rantaa pitkin. Venematkaa ei kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä lähellä edessäpäin kuului olevan iso putous, jota ei ollut mahdollinen veneellä laskea. Sekeletu erosi retkikunnasta sillä kohdalla, jossa sen piti poiketa joesta koillista kohti sisämaahan, välttääkseen putouksen ja karttaakseen virran rantojakin, koska niillä seuduin oli tsetsekärpäsiä. Sambesi polveaa itsekin putouksen alla koillista kohti, saaden pohjoisesta useita lisäjokia, joista retkikunta sitten erästä laski takaisin pääjokeen.

Viktoria-putous.

Ennenkuin lähdettiin matkaa jatkamaan, poikkesi Livingstone putoukselle, jota jo Sebituane oli hänelle maininnut kovin merkilliseksi. »Musi-oa-tuniaksi» (savu tässä puhuu) olivat maanasukkaat nimittäneet putouksen, ja jo kahdeksan kilometrin päästä Livingstone alkoi nähdä virran suunnassa samanlaisia valtavia savupatsaita kuin aroilla kulovalkean riehuessa. Niitä oli kaikkiaan viisi, juuresta vaaleampaa, yläosastaan tummempaa, ja tuuli tuuditteli niitä, hämmentäen pilviin yläosan, niinkuin tavallisen savunkin. Putouksen yläpuolella oleva maisema, jota eurooppalaisen silmä nyt ensi kerran katseli, oli erinomaisen kaunis. Rannoilla ja joen lukuisilla saarilla kasvoi mitä moninaisimpia, suurimmaksi osaksi kukkivia puita: valtavia baobabeja, siroja palmuja ja muita vanhastaan tunnettuja aivan outojen seurassa, joista toiset muistuttivat ketriä, toiset tammea tai pähkinäpuuta.

Kun vesi vielä oli hyvin matalalla, saattoi Livingstone veneellä laskea halki vuolaan virran pienelle, joen keskellä olevalle saarelle, joka oli aivan putouskynnyksen partaalla. »Ei kukaan ihminen voi tällä paikalla käsittää», Livingstone sanoo, »mihin maailmaan tuo suunnaton vesimäärä yht'äkkiä katoo. On kuin itse horna joen nielisi, sillä putouksen alla näyttää poikittain kulkeva muuri liittävän yhteen molemmat äyräät umpinaiseksi seinäksi, eikä täten syntynyt kuilu ole kuin kolmekymmentä metriä leveä.» Livingstone meni niin lähelle kuilun parrasta kuin pääsi ja sai täten käsityksen maiseman rakenteesta. »Koko tämä hämmästyttävä maisema on syntynyt siten, että maa joskus on kohonnut ja sen johdosta on basalttikallioon revennyt syvä halkeama, joka kulkee uoman poikki ja vasempaan päin jatkuu kymmeniä kilometrejä mäkisen maan kautta. Tähän kuiluun syöksyy tuo vähintäin 1000 metriä leveä ja yli 30 metriä syvä joki. Kuilussa se äkkiä pusertuu vain 15—20 metrin levyiseksi ja sitten äkkikäännöksen tehden hirmuisella pauhulla syöksyy uuteen suuntaan kapeassa syvässä kalliouomassaan, jossa se pitkän matkaa näkyy valkoisena nauhana. Vesi hajaantuu valtavan korkealta kynnykseltä pudotessaan lopulta pölyksi ja tätä puhaltaa syvyydestä takaisin 80—100 metriä korkealle ilmaan, jonka jälkeen se sataa ympäristöön ainaisena vihmana.»

Livingstonen käydessä oli kirkas päivänpaiste ja suurenmoinen kahdenkertainen sateenkaari vielä kohensi maiseman kauneutta. Tulvan aikana kuiluun ahtautuu niin paljon vesipölyä, ettei siitä erota mitään, mutta savupatsaiden sanotaan silloin näkyvän 24 kilometrin päähän.

Vaikka portugalilaiset olivat vuosisatoja pitäneet hallussaan. Sambesin suistamoa ja sisämaassakin laajalti matkustaneet, ei kukaan ennen Livingstonea ollut käynyt Sambesin suurella putouksella. Hän siis hyvällä oikeudella saattoi sille antaa nimen kuningattarensa Viktorian muistoksi, joka sillä maantieteessä onkin, vaikka maanasukkaitten kuvaava nimi kieltämättä ansaitsisi tulla säilytetyksi. Livingstonen selitys putouksen synnystä on saanut väistyä uudemman, tarkempiin tutkimuksiin perustuvan käsityksen tieltä. Musi-oa-tunia epäilemättä on syntynyt, samoin kuin Niagarakin, siten, että putous on vähitellen syönyt taapäin kynnystään.

Bakobain maassa.

Sambesilta oli matkan suunta koillinen, kautta bakobain kauniin ja viljavan maan. Alussa täytyi tsetsekärpästen vuoksi matkustaa yöllä. Outoja hyvänmakuisia hedelmiä kannettiin Livingstonelle. Maa nousi nousemistaan ja kasvullisuus muuttui toisenluontoiseksi, sillä retkikunta tuli nyt sille ylätasangolle, joka itäpuolella rajoittaa Sisä-Afrikan syvännettä. Metsikköineen ja laajoine kauniine nurmikenttineen maa muistutti Angolan ylätasankoa ja samoja puitakin tavattiin kuin siellä. Asukkaitten ihonvärikin vaaleni maitokahvimaiseksi, jotavastoin ihmiset jokilaaksossa olivat mustia. Lopulta metsät kokonaan hävisivät ja tultiin aaltoileville ylämaille, joita makololot oivain laitumiensa vuoksi pitivät oikeana paratiisina. Tänne olikin Sebituane aikonut ensin asettua, mutta kun puuttui luonnollisia varustuksia matabeleja vastaan, täytyi hänen luopua tuumasta. Suurta riistaa oli viljalta, mutta asukkaat oli matabelien ja makololoitten sota karkoittanut kauas kukkuloille ja kylät olivat autioina. Livingstonea tämä seutu suuresti miellytti; hän otaksui lähetysaseman ja eurooppalaisten kauppiaitten menestyvän täällä erinomaisesti.

Matkan teko oli näillä terveellisillä ylämailla, joissa sentään oli yksinäisiä puitakin, erinomaisen miellyttävää, heinäsirkat vain tahtoivat laulaa liiaksi. Eräs harmaa sirkka lauloi melkein samanlaisella äänellä kuin skotlantilainen säkkipilli eikä tohtorimme voinut käsittää, kuinka niin pieni eläin saattoi saada aikaan niin lujan äänen, että melkein maa tärisi.

Täällä asuvat bakobat, jotka eivät tunnustaneet makololoitten ylivaltaa, alkoivat osoittaa niin uhkaavia eleitä, että retkikunnan tila tuota pikaa muuttui kerrassaan vaaralliseksi. Mutta sitten levisi tieto, että valkoinen mies oli saanut makololot suostumaan ainaiseen rauhaan, ja mielet muuttuivat kuin ihmeen kautta. »Anna meille rauha, olemme ainaiseen pakenemiseen väsyneet.» Ihmisiä virtasi kylistä näkemään ensimmäistä valkoista miestä ja maissia ja hedelmiä tuotiin runsaasti retkikunnan ravinnoksi.

Bakobain tapa tervehtiä oli omituisin, mitä Livingstone oli vielä nähnyt. Tervehtivä paiskautui selälleen maahan, piehtaroi puoleen ja toiseen ja löi koko ajan käsillään reisiinsä voimainsa takaa ja mylvi »kina bomba, kina bomba!» Tohtorin oli oikein vaikea olla tätä hommaa katsellessaan, mutta kuta enemmän hän kielteli, sitä innokkaammin tervehtijät vaivasivat itseään.

Paratiisimaisia maisemia.

Retkikunta tuli sitten pitkät matkat kuljettuaan jälleen alavampiin seutuihin, joissa oli kuljettava romanttisten laaksojen ja jokien poikki, kunnes oli mentävä 250 askeleen levyisen Kafuen poikki, jonka rannoilla asui uuttera maanviljelijäväestö. Kafuen toisella puolella olevia vuoria kiipeiltäessä Livingstone löysi kivettymämetsän, joka oli aivan maanpinnalla, niin että joitakuita rungontynkiä vielä seisoi pystyssäkin, toisia makasi maassa. Ne olivat araukarioita, jotka Vanhasta maailmasta ovat jo ammoin hävinneet. Sambesille ei nyt ollut pitkä matka; Kafuen ja pääjoen välisellä alavalla maalla oli niin suunnattomasti suurta riistaa, ettei Livingstone mielestään ollut koskaan nähnyt sen vertaa. Se ei pelännyt vähääkään. Hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt maailman semmoisenaan, kuin se oli luomisen päivinä, ennenkuin vielä ihmistä oli olemassa. Elefantteja täytyi kovilla huudoilla peloitella tieltä väistymään ja puhvelit tulivat uteliaina tekemään kesyjen nautain tuttavuutta, niin että ne täytyi pyssynlaukauksilla karkoittaa. Erään yön retkikunta majaili valtavan baobabin alla, jonka ontto runko soi 20 hengelle oikein mukavan suojan.

Matka kävi nyt edelleen pitkin Sambesin vasenta rantaa, alavia maita, kukkulat kun olivat väistyneet melko kauas kummallekin puolelle. Sambesi oli täällä saamistaan lisäjoista paljon vetevämpi ja vuolaampi kuin Viktoria-putouksella, jonka luona Livingstone oli sen viimeksi nähnyt. Virran laaksossa väestö harjoitti maanviljelystä ja oli kauttaaltaan ystävällistä ja vieraanvaraista, kukkulaseuduissa pyydystettiin elefantteja. Kahtakin pyyntitapaa käytettiin, putoavaa pölkkyä, johon kiinnitettiin myrkytetty terä, taikka puihin rakennettuja metsästysmajoja, joista elefanttien päälle viskeltiin leveäteräisiä keihäitä.

Kylästä kylään palkattiin oppaita ja kuljettiin metsänriistan tallaamia teitä. Täkäläisillä naisilla oli tapana tehdä ylähuuleensa haava ja pistää siihen simpukan kuori, niin että siitä tuli ankan nokkaa muistuttava laite.

Tammikuun alkupäivinä retkikunta tuli kyliin, joissa väestö oli vihamielistä. Naiset ja lapset pakenivat, miehet lähestyivät suurissa aseellisissa joukoissa. Täällä oli jo joskus tultu tekemisiin portugalilaisten kanssa. Loangwen ja Sambesin yhtymäkohdalla oli hylätyn portugalilaisen siirtokunnankin raunioita. Sortuneessa kirkossa oli vielä haljennut kellokin, jossa näkyi jesuiittain veljeskunnan merkki. Paikka, jonka nimi oli Zumbo, oli romanttisen kaunis, kahden puolen leveät joet, rehevät rannat, niiden takana kukkulat ja taustassa vuorijono.

Edessäpäin oli sitten Mpende nimisen päällikön maa. Sen Livingstone mieluimmin olisi kiertänyt, jos olisi päässyt joen yli, tätä päällikköä kun sanottiin kovin vihamieliseksi valkoisille, niin ettei hän varmaankaan päästäisi retkikuntaa kulkemaan. Kun ei kuitenkaan ollut mahdollista saada veneitäkään, millä kulkea joen poikki, ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin lähteä jalopeuran kitaan.

Sodan uhka.

Mpende ei antanut mitään vastausta Livingstonen tuloilmoitukseen, mutta kylän ulkopuolelle kokoontui paljon ihmisiä, jotka sytyttivät suuren tulen ja hirmuisesti kiljuen pitivät monenlaista menoa, ikäänkuin tehdäkseen vieraat täten voimattomiksi. Metsässä ja pensastoissa vilisi aseellisia miehiä ja niissä oli liikettä pitkin yötäkin, joten päällikkö epäilemättä kokosi koko heimonsa sotaväen. Kaikesta päättäen oli taistelu tulossa, mutta makololot olivat siitä vain mielissään. »Sinä olet nähnyt», he sanoivat Livingstonelle, »mitä me mahdamme elefantteja vastaan. Huomaa nyt, miten miesten kanssa tappelemme.» He toivoivat sekä ryöstävänsä itselleen kangasta uusiin vaatteihin, että vankeja kantamaan norsunluutaan, ja Mpenden vaimojakin he jo hiljaisessa mielessään pitivät omaisuutenaan.

Hyvä sydän mustia kohtaan.

Asia kuitenkin saikin aivan toisen käänteen. Päällikkö lähetti kaksi airutta, jotka tuota pikaa tulivat vakuutetuiksi siitä, ettei vieras ollut portugalilainen. Englantilaisten nimeä, »lekoaa», he eivät tunteneet, mutta kysyivät: »Oletko sinä ehkä siitä valkoisesta heimosta, jolla on hyvä sydän mustia kohtaan?» ja kun Livingstone heti vastasi myöntävästi, selvisivät kaikki vaikeudet. He tiesivät hyvin, että eräs valkoinen kansa oli ryhtynyt orjakauppaa hävittämään. Mpende auttoi nyt retkikuntaa kaikin tavoin, kuljettaen sen veneillä joen etelärannallekin, koska sitä puolta oli lyhempi ja parempi tie Teteen, portugalilaisten ylimpään kaupunkiin. Mahtavan päällikön suosio vaikutti, että alempanakin kaikki kohtelivat retkikuntaa ystävällisesti.

Sambesin eteläpuolella olevat seudut kuuluivat mashonain maahan. Livingstone etsi täältä matkan varresta hopeaa, kuitenkaan löytämättä, mutta sen sijaan hän löysi kivihiiltä. Pitkistä ajoista retkikunta sai täällä suolaa, joka oli maassa niin haluttua, että lapset mieluummin nuoleskelivat suolaa kuin sokeripalaa. Hyena oli täällä niin rohkea, että majat oli rakennettu korkeille lavoille suojaksi sekä sitä, että leijonia vastaan, joita niinikään oli ylen runsaasti. Vaikka hyena onkin pelkuri, kävi se täällä kuitenkin makaavien kimppuun, purren hyvin rumia haavoja, ja lapsia se ryösti, milloin sai. Ankaran helteen vuoksi edistyi matka hitaasti, jotapaitsi kantajat tuon tuostakin lähtivät hunajalintujen johdolla mehiläispesää hakemaan tai etsivät sarvilinnun pesiä, joissa naaras juuri oli lihavimmillaan. Naaraan löydettyä soveliaan puukolon ja ruvettua siihen munimaan, muuraa koiras pesän suun savella kiinni, jättäen vain siksi suuren reiän, että naaras saattaa pistää siitä päänsä ulos ja vastaanottaa koiraan tuoman ravinnon. Vankeutensa aikana, jota kestää pari kolme kuukautta, naaras lihoo tavattomasti ja alkuasukkaat pitävät sitä erinomaisena herkkuna.

Matkansa lopulla Livingstone koetti kiertää kaikki kylät, päästäkseen veroa maksamasta, ja enimmäkseen tämä onnistuikin, vaikka oppaita olikin vaikea saada, sillä tässä maassa vallitsi akkavalta. Sulhanen ei ottanut morsianta kotiinsa, vaan lähti itse morsiamen kylään asumaan, ja jos hän halusi palata takaisin oman joukkonsa luo, täytyi hänen jättää lapsensa, sillä ne olivat vaimon. Naisillakin oli kuitenkin ristinsä, heitä voitiin syyttää noituudesta, jolloin heidän täytyi käydä »jumalantuomion» läpi. Kun syytetty ensin oli paastonnut, antoi poppamies hänelle valmistamansa juoman. Jos se vaikutti ylenannattavasti, oli uhri syytön, jos taas ulostavasti, oli hänen syyllisyytensä varma.

Livingstone säästyi tällä matkalla kuumeesta kokonaan, hän kun oli Moffatilta saanut kiniiniä, jonka vaikutus jo silloin tunnettiin. Parin tunnin matkan päähän Tetestä hän kuitenkin uupui matkan rasituksista ja lähetti Loandasta saamansa suosituskirjeet edeltäpäin kaupunkiin ilmoittamaan, mikä mies hän oli. Kaupungista tuli silloin häntä vastaan joukko portugalilaisia upseereja, mukanaan semmoinen kantotuoli, joita vallanpitäjät täällä yleensä käyttivät, ja tarpeet kunnon aamiaisen rakentamiseen. Maaliskuun 3:ntena 1856 retkikunta vihdoin saapui kaupunkiin, jossa portugalilainen komentaja otti sen mitä ystävällisimmin vastaan. Sitä oli jo jonkun aikaa odotettu, vaikk'ei oltukaan osattu aavistaa, minkälaatuinen mies tulija oikeastaan oli. Retkikunnan edellä kulkeva huhu oli nimittäin kertonut, että »Jumalan poika oli tullut ja että hän saattoi ottaa auringon alas taivaalta ja pistää sen kainaloonsa» — johtuen sekstantista ja keinotekoisesta horisontista, joita Livingstone käytti paikkain maantieteellistä leveyttä määrätessään. Matka Linjantista Teteen oli kestänyt neljä kuukautta.

Tete oli tärkein kaupunki, mitä portugalilaisilla oli Sambesin varrella, hallinnollinen keskusta, vaikka muutoin sangen vaatimaton yhteiskunta.

Candido kertoo Njanjesta.

Livingstone viipyi siellä jonkun aikaa, koska Sambesin suistamossa, jossa hän aikoi astua laivaan, kuumekausi oli paraillaan. Telessäkin hän kuitenkin sairastui kuumeeseen, joka ei sentään estänyt häntä hankkimasta tietoja seudun maantieteellisistä oloista. Candido niminen portugalilainen kertoi hänelle käyneensä 45 päivämatkan päässä, pohjoiskoillisessa suunnassa olevalla järvellä, jota asukkaat sanoivat Njanjeksi eli suureksi järveksi. Sen keskellä oli ollut korkea vuori, jolla oli ollut kylä ja paljon karjaa. Järven eteläpäästä oli lähtenyt kaksi jokea, Njanje ja Shire eli Shirwa, mutta tämä oli muka ollut niin täynnään vesikasveja, ettei sitä voinut kulkea. — Nimet ovat oikeat, mutta niiden maantieteellisestä yhteydestä senhor Candido ei ollut aivan selvillä.

Livingstone löysi Teten ympäristöstä monesta kohdasta kivihiiltä, sai tietoja seudun kullanhuuhtomoista ja kuuli Manican kultaseudusta, jota luultiin kuningas Salomon Ofiriksi. Mashonamaankin kultaseuduista portugalilaisilla oli tieto. Suuremman nokareen löytäessään alkuasukkaat kaivoivat sen maahan siinä luulossa, että se oli tarpeen, jotta uusi sato voisi kasvaa. Alkuasukkaat sulattivat louhimastaan magneettisesta rautamalmista erinomaista taottavaa rautaa, josta he valmistivat aseensa. Teten ympäristössä oli kuitenkin kaikenlainen teollisuus rappeutunut, koska orjain vienti Brasiliaan oli riistänyt maalta asukkaat. Portugalilaiset itse alkoivat taas muuttaa maasta pois. Oli syntynyt kapina, Tete oli melkein kokonaan hävitetty ja portugalilaisten oli täytynyt pari vuotta pysytellä linnansa muurien takana. Sitten Tete kuitenkin oli alkanut jälleen toipua ja Livingstonen käydessä vallitsi seudulla rauha tai ainakin aselepo.

Matka Afrikan poikki päättynyt.

Livingstone jätti suurimman osan makololoista Teteen, jossa he saivat maata viljelläkseen ja rakensivat itselleen oman kylän sekä puunhakkaajina, venemiehinä ja elefantin metsästäjinä hankkivat itselleen ansiota. Joitakuita hän otti mukanaan Kilimaneen, jonne hän maaliskuun lopulla lähti. Kulkien Sambesin väkevän virtauksen kantamana deltaan saakka hän sen alkaessa oikaisi maataipaleen poikki, saapuen Kilimaneen meren rannalle toukokuun 20:ntenä v. 1856. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen, joka näin oli kulkenut Afrikan poikki merestä mereen. Kaksi portugalilaista »pombeiroa» (puoliverikauppiasta, jotka välittivät rannikon ja sisämaan välistä kauppaa), Pedro João Baptista ja Omaro José, oli kuitenkin jo ennen tehnyt likimain saman matkan, kulkien Angolasta Teteen. Matkaa kesti lähes kymmenen vuotta (1802—1811), sillä he viipyivät kauan siellä, missä hyvänä pidettiin, eivätkä pitäneet kiirettä semmoisiin seutuihin, joissa paraillaan sota raivosi. He palasivat takaisinkin samaa tietä, mutta tiedot heidän matkoistaan ovat niukat, eivätkä ne missään tapauksessa hyödyttäneet maantiedettä. Pombeirojen jälkeen oli eräs arabialainen kauppias ja erään portugalilaisen kauppiaan orja tehnyt toisia reittejä saman matkan, mutta heidänkään retkistään ei tiedetä sen enempää.

Heinäkuun 12:ntena Livingstone lähti Kilimanesta kulkeakseen ensin englantilaisella sotalaivalla Mauritiukseen, josta oli paremmat laivatilaisuudet kotimaahan. Sekvebun, parhaan makololoista, hän tämän hartaista pyynnöistä suostui ottamaan mukaansa Englantiin. »Sinä kuolet, jos tulet minun maahani, siellä on niin vilu», oli Livingstone varoittanut. »Yhtä kaikki», vastasi Sekvebu, »anna minun sitten kuolla jatkaisi juureen.» Sekvebu ei päässyt Mauritiusta kauemmaksi. Kaikki se uusi, mitä hän näki, sekoitti hänen järkensä, ja äkillisen mielenhäiriön puuskauksessa hän hyppäsi mereen ja meni ankkurikettinkiä myöten pohjaan.

Livingstonen matkat olivat kotimaassa herättäneet mitä suurinta huomiota — hän oli Loandasta lähettänyt kertomuksen suuren löytöretkensä alkupuolesta ja siitä saanut Englannin maantieteellisen seuran mitalin — ja vastaanotto oli sen mukaan erinomaisen innostunut. Hänen matkakertomuksensa sai niin suuren lukijakunnan, että hän jo yksin sen tulojen perustuksella saattoi pitää itseään varakkaana miehenä. Tieteelliset seurat valitsivat hänet jäsenekseen, suuret kaupungit kunniaporvarikseen, yliopistot antoivat hänelle oppiarvoja. Kuningatar kutsui hänet puheilleen ja osoitti harrastustaan hänen työtään kohtaan.

Kun matkakertomus ilmestyi, osoitti se hänen olevan sekä suuren matkustajan että suuren tutkijankin, vaikkapa hänen tieteellinen pohjauksensa olikin siksi niukka. Hän oli käyttänyt jokaista tilaisuutta kirjoittaakseen muistiin niiden maiden maantieteelliset, fyysilliset ja ilmastolliset seikat, joiden läpi hän matkusti. Tähtitieteilijät kiittivät hänen erinomaisen tarkkoja latitudi- ja longitudihavaintojaan. Hänen kasvi- ja eläintieteellisetkin havaintonsa olivat erittäin arvokkaat. Kauppaetuja silmälläpitäen hän oli tuonut mukanaan monenlaisia luonnontuotteita, joista teollisuudenharjoittajat saattoivat luoda käsityksen näiden uusien alueitten mahdollisuuksista. Erikoisen ilmeinen oli hänen kykynsä kohdella alkuasukkaita ja saavuttaa heidän luottamuksensa, kuten olemme edellä nähneet. On siis luonnollista, että näiden lahjain edelleen käyttämistä samaan tarkoitukseen pidettiin suotavana.

Livingstonen retki Sambesille vv. 1858—1864.

Livingstone oli päättänyt palata Afrikkaan jatkamaan tutkimuksiaan, mutta sitä varten hän tarvitsi enemmän varoja kuin Lontoon lähetysseura saattoi hänelle antaa. Hän sen vuoksi erosi lähetysseuran palveluksesta ja otti vastaan Englannin konsulin toimen Kilimanessa, jotapaitsi hänen oli johdettava retkikuntaa, joka lähetettiin jatkamaan Itä- ja Keski-Afrikan tutkimista. Lähetystointa makololojen maassa jatkamaan toimitettiin Natalista uusi retkikunta hänen lankonsa John Moffatin johdolla. Vaikutusvaltaiset miehet, etenkin tunnettu geologi Roderick Murchison, Englannin maantieteellisen seuran esimies, edistivät kaikella tarmollaan Livingstonen matkavalmistuksia.

Sangen runsaat rahavarat hän sai käytettäväkseen. Lontoossa hänelle koottiin kunnialahja ja Glasgowin kaupunki sitoutui pitämään huolta hänen lapsistaan sen ajan, kuin hän uudella matkallaan viipyisi, tai vielä kauemminkin, jos kuolema hänet tapaisi. Hallitus antoi 10,000 puntaa, rakennutti rautaisen jokihöyryn ja antoi retkikunnalle vapaan matkan Sambesiin. Portugalin hallitus lupasi myötävaikutustaan ja kuusi valkoista lähti Livingstonen apulaisiksi, näiden joukossa hänen veljensä Charles ja luonnontutkija, t:ri Kirk, josta sitten tuli Englannin hallituksen edustaja Sansibariin. Paitsi maantieteellisiä ja mineralogisia tutkimuksia piti retkikunnan tutustua asukkaihin ja edistää heidän toimeliaisuuttaan, niin että he voisivat hankkia raaka-aineita Englannin tehtaille. Ja vihdoin oli etsittävä keinoja orjakaupan hävittämiseksi. Höyrylaiva annettiin retkikunnan käytettäväksi, jota paitsi Itä-Afrikan rannikolla vartiopalvelusta suorittavat brittiläiset sotalaivat antoivat apuaan. Suuria toiveita liittyi tähän hyvin varustettuun yritykseen. Ei kuitenkaan otettu eikä edes tiedetty ottaa lukuun sitä, että voitettavat vaikeudet olivat vielä suunnattoman paljon suuremmat kuin käytettävissä olevat voimat. Sambesin retkikunta tuottikin sen vuoksi suuria pettymyksiä. Trooppisten tautien silloiseen tuntemiseen nähden olikin melkein varmaa, että pettymykset tämän kaltaisissa yrityksissä olisivat sitä suuremmat, kuta suuremmilla voimilla niihin ryhdyttäisiin.

Sambesin suistamo.

Retkikunta lähti Englannista maaliskuussa 1858.

Kap-kaupungissa poikettuaan se seuraavassa toukokuussa saapui Itä-Afrikan rannikolle, jossa se ensi työkseen ryhtyi tutkimaan Sambesin soveliaisuutta kauppatieksi ja samalla siksi tieksi, jota kristinusko vietäisiin Afrikan sisäosiin. Livingstone toivoi tästä vesiväylästä suuria, mutta tarkempi tutkimus osoitti, että hän oli arvannut voitettavat vaikeudet aivan liian pieniksi. Ne alkoivat heti joen suistamossa, joka purkautuvan veden paljoudesta huolimatta ei tarjoa ainoatakaan kunnollista väylää. Suurimmat suuhaarat ovat Milambe, Kongone, Luabo ja Timbwe eli Muselo. Tulvavedellä on koko suistamo rämeenä ja pudassokkelona, joka herkeämättä muuttaa muotoaan sitämukaa kuin virran kuljettama hiekka ja liete rakentavat maata ja vesi jälleen sitä hävittää. Intian meren suolaisen veden kohdatessaan liete vaipuu pohjaan muodostaen suistamouomain poikki vaarallisia hietasärkkiä, »baareja», joiden yli suuret laivat eivät ensinkään pääse jokeen.

Kun Livingstone oli saanut Englannista tuomansa pienen höyryn, »Ma Robertin», kootuksi, lähti hän sillä Kongoneen, suurimpaan ja helpoimmin kuljettavaan suuhaaraan. Retkeilijöitä ihastutti näiden matalain rantain uhkuva mangrove- ja palmukasvullisuus, joka Kirkille tarjosi oivallisen tutkimusalueen. Toisin paikoin oli laajoja niittyjä ja miehenkorkuista heinää. Mutta asukkaita tässä suistamossa oli vähän, koska sotaiset sulut viime aikoina olivat tunkeutuneet Sambesin suistamoon ja sen ylikin, pitäen maan herroja, portugalilaisiakin niin ahtaalla, että heidän täytyi maksaa suluille veroa. Määräaikoina nämä aina saapuivat portugalilaisiin siirtokuntiin kiskomaan veroa portugalilaisilta kauppiailta ja peloittamaan kaikkia hurjilla sotilaskarkeloillaan. Heidän mellastuksensa oli suurena syynä siirtokuntain rappiotilaan. »Ma Robert» oli hirmuinen puunkuluttaja ja koneenkäyttäjä huokaili, kun ei ollut lieteen työntää muuta kuin kallisarvoista ebenpuuta ja elämänpuuta, joista Lontoossa olisi maksettu valtavat hinnat.

Varsinaiselle Sambesille tultuaan Livingstone mielipahakseen näki, ettei hänen laivansa pitänyt puoliaan edes asukkaitten veneille ja että se muutoinkin oli kaikin puolin epätyydyttävä. Se oli rakennettu uudenaikaisesta ohuesta teräslevystä, joka oli niin heikkoa, että vuotoja ilmestyi yhtä mittaa. Syyskuun 8:ntena »Ma Robert» saapui Teteen, jossa makololot suurella ilolla ottivat suojelijansa vastaan ja heidän runoilijansa oikopäätä laati tämän ilotapauksen johdosta laulun. Makololot olivat kotiutuneet Teteen, toiset menneet naimisiinkin, mutta muutamia kymmeniä oli kuollut isoonrokkoon.

Tete, josta nyt tuli kuudeksi vuodeksi Livingstonen toimikeskus, oli sekä pieni että vielä rappeutunutkin kaupunki, asukkaitten luku nousi 4500 henkeen. Portugalilaiset sotamiehet olivat suureksi osaksi entisiä rikoksentekijöitä, jotka täällä olivat menneet neekerityttöjen kanssa naimisiin. Upseerit ja kauppiaat viettivät aikansa juomingeissa, joista orjat säännöllisesti kantoivat heidät kotiin. Musta väestö oli kaikista Afrikan ääristä kokoonhaalittuja orjia, kaikenlainen taikausko oli vallalla ja katolilainen pappi kilpaili sateentekijänä neekerinoidan kanssa. Livingstone pääsi kaupungin portugalilaisten kanssa sangen hyviin väleihin, vaikka he toiselta puolen koettivatkin estellä hänen toimintaansa, ja neekerisoittajat kokoontuivat usein hänen talonsa eteen ilahduttamaan häntä sansan, marimban ja panhuilun sävelillä ikäviin asti.

Kebrabasan koskella.

Ensi työkseen Livingstone päätti nousta Sambesia Kebrabasa-koskelle, tutkiakseen veden matalimmillaan ollessa, voisiko tätä koskea laivalla nousta — kosken yläpuolella oli, kuten hän tiesi, pitkältä kosketonta jokimatkaa. Marraskuun 9:ntenä alkoi Kebrabasan korkea, monikeilainen vuorijono näkyä edessäpäin. Sambesi on murtanut sen läpi ahtaan, jylhän rotkouoman, jossa valtavat paadet matalalla vedellä synnyttävät pyörteitä ja kuohuja. Matalalla vedellä koskea oli mahdoton nousta laivalla, mutta korkealla vedellä kosken sanottiin tasaantuvan sileäksi alamäeksi ja Livingstone luuli, että sitä silloin voisi laivalla nousta. Nykyään tiedetään, ettei tätä koskijaksoa kanavoimatta ole mahdollista voittaa. »Ma Robert» varsinkin oli aivan voimaton, minkä vuoksi Livingstone palasi Teteen.

Sinne päästyään hän viipymättä tilasi Englannin hallitukselta uuden voimallisemman höyryaluksen ja sitä odottaessaan päätti lähteä Shireä, Sambesin viimeistä vasemmanpuolista syrjäjokea tutkimaan noustakseen järveen, josta sen sanottiin alkavan. Portugalilaisille Shire oli tuntematon, sitä kun ei muka päässyt vesikasvien vuoksi veneillä nousemaan. Rantain väestö oli sitä paitsi vihamielistä.

Livingstone Shirellä.

Tammikuussa 1859 »Ma Robert» saapui Shiren suuhun, joka todella olikin täynnään Pistia stratiotesta, Niilin ja monen muun 'Afrikan joen kiusaa. Höyry kuitenkin voitti vastuksen ja ylempänä kasvi kokonaan katosi. Kun retkikunta tuli ensimmäisen kylän kohdalle, osoittivat asukkaat mitä selvimmin sotaisia aikeitaan, uhaten keihäillä ja myrkkynuolillaan, mutta Livingstonen onnistui puheellaan täydelleen muuttaa suuren vihollisjoukon mieli ja hänen sallittiin häiritsemättä nousta jokea edelleen.

Maisemat ovat Shiren alijuoksulla mäkiset, kallioiset ja sangen kauniit. Huomattava oli varsinkin vasemmalla rannalla Moramballa, s.o. vartiotorni, niminen vuori, joka jyrkin rintein kohosi 1300 metrin korkeuteen ja laelleen saakka oli sankkain metsäin verhoama. Puolitiessä näkyi rinteellä pieni kylä, korkealla jokilaakson taudinpesien ja sääskipilvien yläpuolella. Livingstone kävi tällä vuorella ja väestö otti hänet ystävällisesti vastaan. Vuoren yläosassa oli aivan toinen kasvullisuus kuin juurella, muun muassa saniaispuita, villiappelsiineja ja sitruunapuita y.m. Pohjoisrinteellä pulppusi maasta kuuma lähde.

Moramballan yläpuolella Shire juoksi laajan rämeseudun halki, jossa joen uoma oli niin matalaa, että höyryn täytyi odotella päiviä ja viikkojakin, ennenkuin pääsi eteenpäin. Suurimmalla rämeellä matkustajat näkivät valtavia elefanttilaumoja, joissa saattoi olla 800:kin eläintä yhdessä parvessa. Elefantit oleskelivat näissä rämeissä sen vuoksi, että metsästäjäin oli mahdoton seurata niitä sinne. Pientä puskuttelevaa höyryä ne eivät kuitenkaan ymmärtäneet pelätä, ennenkuin tästä oli ammuttu muutamia. Siitä ne paikalla ottivat oppia, eikä savuava hirviö sitten enää päässyt niitä ampumamatkan päähän. Nykyään koko tämä alue on Englannin hallituksen toimesta rauhoitettu luonnonpuistoksi, jossa elefantin metsästys on kokonaan kielletty.

Murchisonin putous.

Kun »Ma Robert» oli noussut jokea linnuntietä mitaten 100 km, oli vastassa kaunis putous, jonka Livingstone suosijansa kunniaksi nimitti Murchisonin putoukseksi, ja yläpuolella oli useita muita koskia, Shire kun yläjuoksullaan putoaa 400 metriä. Keskimatka on yhtä riehunaa ja pauhua kuin myllynruuhessa. Tätä kauemmaksi ei ollut mahdollista nousta millään laivalla. Livingstone sen vuoksi, lähikyläin päälliköitten tuttavuutta tehtyään ja heille lahjoja annettuaan, palasi takaisin Teteen, aikoen vielä samana kevännä tulla uudelleen, jatkaakseen maisin tutkimuksiaan.

Shirwa.

Niin hän tekikin ja tällä kertaa maanasukkaat ottivat hänet sangen ystävällisesti vastaan, tuoden runsaasti ruokatavaroita kaupan. Koskien alapuolella asuvan Shibisa päällikön kanssa syntyi ystävällinen suhde ja hänen kylästään Livingstone ja Kirk makololojoukon keralla kulkivat jalan Shirwa järvelle. Sillä puolella väestö tosin oli vihamielistä, mutta ilmitappelua ei kuitenkaan syntynyt ja 18 p. huhtik. 1859 retkeilijät tulivat Shirwalle, jonka vesi on hieman suolaista, siitä kun ei ole laskuväylää. Järven länsirannalla kohoaa vuoristo, jonka korkein kukkula täyttää 2300 m., ja eteläpuolella on vielä 700 metriä korkeampi vuoristo. Shirwa-järven ulottuvaisuudesta pohjoista kohti eivät asukkaat tienneet muuta, kuin että sillä puolella kannas erotti sen vielä paljon suuremmasta järvestä. Järven korkeus merenpinnasta määrättiin 600 metriksi. Järvessä oli runsaasti krokotiilejä, virtahepoja ja juotikkaita.

Pari päivää järvellä oltuaan Livingstone palasi laivalleen ja kulki sillä Teteen ja sitten alas Sambesin suistamoon, ottaakseen vastaan englantilaisen sotalaivan tuomia varastoja. Elokuussa hän vuotavalla laivallaan jälleen palasi Shireen, tutkien aluksi erästä sen syrjäjokea, josta kasviruuhka purkautui päävirtaan. Täällä oli varsinkin sääskistä ainaista vastusta. Joskus uhkasivat virtahevotkin, joita vastaan jokivartelaiset kävivät uupumatta sotaa, ruveta vaarallisiksi. Rannoilla kasvoi ylempänä Shiren varressa erästä kaunista viuhkapalmua, jonka siemenen kuorta sekä ihmiset että eläimet mielellään syövät. Sen hedelmistä valmistettiin palmuviiniä, joka oli portugalilaistenkin kesken suosittua. Siellä täällä oli palmujen alla suolan uuttajia, jotka viruttivat suolaa sikäläisestä hyvin suolaisesta maasta. Monessa kohden olivat kirkasvetisen Shiren rannat niin taajan ruovoston paartamat, että niille olisi ollut mahdoton päästä, jos joella olisi tullut haaksirikko ja ihmiset olisivat joutuneet veteen.

Shibisa ja hänen vaimonsa kertoivat tohtorille, mitä hellintä vanhempain surua osoittaen, että heiltä muutama vuosi takaperin oli ryöstetty pieni tytär, joka sitten oli myyty Teten paterille orjaksi. Livingstone lupasi hankkia hänet takaisin ja saikin paterin suostumaan luovuttamaan tyttären, mutta tätä ei enää löydettykään — pikku orja oli myyty edelleen basisuluille ja oli ainaiseksi menetetty.

Shiren ylämaa.

Elokuun 28:ntena 1859 Livingstone valkoisten seuralaistensa ja 36:n kivääreillä aseistetun makololon keralla taas lähti laivasta tutkiakseen Shiren ja Shirwan välisen ylänkömaan ja tutustuakseen sen asukkaihin, mangandshoihin. Tuhannen metrin korkeudessa oli ensimmäinen ylätasanko, josta oli kaunis näköala yli Shiren laakson Sambesin itäisille vuorille saakka. Ylätasangoilla kohosi joka puolella saarimaisia basalttikeiloja ja sekä pohjoisessa että etelässä oli vielä paljon korkeampia vuoria. Valkoisia matkustajia tämä viileä ylätasanko erikoisesti miellytti ja he arvasivat, että siitä vielä tulisi sivistyksen ja valistuksen etuvarustus näissä maanäärissä, niinkuin todella on tullutkin.

Asukkaat, mangandshat, olivat verraten hyvännäköistä kansaa, mutta naiset käyttivät peleleä, ylähuuleen pistettyä rengasta, joka rumensi heidän kasvojansa tavattomasti. Heidän nauraessaan kääntyi rengas ylöspäin, niin että nenänpää pisti siitä ulos ja heidän suuri suunsa teräviksi viilattuine hampaineen oli kuin krokotiilin kita. Muuta ruumistaan he rumensivat rumilla arvilla. Miesten toalettierikoisuutena taas olivat monenlaiset hiussommitelmat, jotka ovatkin Afrikan lasten intohimo. Mangandshat olivat uutteria maanviljelijöitä ja täällä miehetkin ottivat osaa peltotöihin, ylämaassa kun ei ollut riistaa. Kylänsä he ympäröivät myrkyllisellä, okaisella euforbia-aidalla, joka niitä suojeli hyökkäyksiltä.. Kylän päässä oli aina tori, jonka ympärillä kasvoi isoja varjoisia puita. Kauniina kuutamoöinä asukkaitten oli tapana laulaa, juoda olutta ja karkeloida torilla myöhään yöhön. Mangandshat osasivat monenlaisia käsitöitä, mutta olivat suurjuoppoja. Pian englantilaiset saivat perusteellisemminkin tutustua tähän kansaan, jonka keskuuteen ensimmäinen protestanttinen lähetysasema perustettiin.

Pamalombo.

Retkikunta laskeutui jälleen Shiren laaksoon ja lähti sitä nousemaan, pohjoisessa huhutun suuren järven löytääkseen. Ensin tuli vastaan vain 13 kilometriä pitkä järvi, Pamalombo, jossa aivan kiehui hyviä kaloja.

Njassa.

Shire juoksi tämän järven läpi, eikä sen vartta enää tarvinnut kauan nousta, ennenkuin matkan rasitukset tulivat runsaasti palkituiksi ja Njassa 16 p. syyskuuta 1859 aukeni matkustajain katseltavaksi. Palavien niittyjen savu esti heitä kuitenkaan kauaksi näkemästä. Livingstone ei tällä kerralla ryhtynyt järveä tutkimaan, vaan palasi takaisin laivaansa niin nopeaan kuin suinkin. Useita orjakaravaaneja hän tapasi ja olisi voinut orjat vapauttaa, mutta ei pitänyt sitä nykyiseen toimintaansa kuuluvana.

40 päivää kestäneen jalkamatkan jälkeen retkeilijät saapuivat laivalleen sangen huonossa tilassa, he kun luultavasti olivat syöneet myrkyllistä maniokkia. Kirk erään toisen englantilaisen keralla kulki Shibisan kylästä suoraan maan poikki Teteen. Heidän jalkamatkansa oli erinomaisen vaivalloinen vedenpuutteen ja ankaran kuumuuden vuoksi. Helmikuun alussa 1860 Livingstone saapui Teteen, varustautuakseen siellä viipymättä uudelle pitkälle retkelle.

Retki makololojen maahan.

Livingstonen seuraava huoli oli saattaa kotia makololot ja ne heidän alistamiinsa heimoihin kuuluvat miehet, jotka olivat häntä Teteen saattaneet. Kaikki eivät kuitenkaan suostuneet palaamaan, he kun olivat Tetessä menneet naimisiin orjattarien kanssa, eivätkä tahtoneet näitä ja heidän kanssaan saamiaan lapsia jättää, vaikka molemmatkin olivat vierasta omaisuutta. Vielä alkutaipaleiltakin heitä karkasi ja palasi takaisin. Livingstone ja Kirk eivät nimittäin nousseet laivallaan edes Kebrabasan koskille, laiva kun vuoti niin pahoin, vaan kulkivat koko matkan maata seuraten Sambesin pohjoisrantaa heti alusta alkaen. Maa oli hyvin asuttua kukkulamaata. Kafuen suusta Livingstone nyt seurasi jokivartta, nähdäkseen senkin osan Sambesia, jonka hän oli edellisellä matkallaan sivuuttanut suoraan sisämaan poikki kulkien. Batoka-ylängölle hän ei kuitenkaan malttanut olla nytkään poikkeamatta, katsellakseen ylämaan viileästä raikkaasta ilmasta Sambesin laajaan lakeaan laaksoon, jossa oli enimmäkseen metsiä ja niittyjä, vähän sitä vastoin viljeltyjä aloja. Heinäk. 28:ntena, eteläisen pallonpuoliskon talvella siis, oli ylämaassa niin kylmä, että maa aamulla oli härmässä ja vesilätäköt olivat jäätyneet.

Elokuun 9 p. 1860 Livingstone toverinsa keralla saapui Mosi-oa-tunjan putoukselle ja sieltä matkusti Seshekeen ja makololoitten päällikön Sekeletun luo. Mutta ne uutiset, jotka häntä täällä odottivat, olivat kaikin puolin huonoja.

Lähetysaseman surullinen kohtalo.

Livingstone oli Englannissa sopinut lähetysseuran kanssa, jonka palveluksessa hän oli ollut, että Natalista lähetettäisiin maan poikki lähetyssaarnaajia perustamaan asema makololoitten maahan. Jo matkalla tämä retkikunta, johon kuului kolmattakymmentä henkeä, lähetyssaarnaajat kun olivat ottaneet mukaansa vaimonsa ja lapsensa, oli nääntyä erämaassa nälkään, mutta onneksi tapasi heidät Baldwin niminen kuulu metsästäjä ja pelasti heidät. Linjantissa koko joukko sairastui kuumeeseen, johon kolmen kuukauden kuluessa kuoli viisi valkoista ja neljä Natalista tuotua palvelijaa. Ainoa eloon jäänyt lähetyssaarnaaja oli ollut Afrikassa vasta niin vähän aikaa ja osasi kieltä, tunsi tapoja niin vaillinaisesti, että hän kiiruumman kautta pakeni maasta. Livingstonelle tämä surusanoma oli ankara isku.

Mokololoitten maassa vallitsi retkikunnan perille saapuessa ankara ruuan vähyys ja päällikkö, Sekeletu, oli sairastunut spitalitautiin ja oli kokonaan erottautunut maailmasta. Livingstone ja Kirk saattoivat vain vähän lieventää hänen tilaansa. Luullen tautia noitain työksi Sekeletu oli surmauttanut useita henkilöitä, joita hän epäili onnettomuutensa aiheuttajiksi. Kansa oli alkanut vieraantua hänestä ja paljon kummia juttuja oli levinnyt hänestä.

Sekeletu vaati Livingstonea perustamaan aseman batokain ylämaahan ja jättämään t:ri Kirkin sen päälliköksi, mutta Livingstonen tehtävä ei tällä matkalla ensinkään ollut lähetysasemain perustaminen, hän kun oli saanut tehtävänsä Englannin hallitukselta. Syyskuun puolivälissä 1860 hän siis lähti makololomaasta, jossa häntä jälleen oli kohdeltu kylläkin huomaavasti, vaikka kansan huonotkin puolet hädän aikana pistivät esiin varsin selvästi — jotkut toiset matkustajat, kuten Andersson, antoivat heistä hyvinkin huonon arvolauseen.

Mainittakoon tässä yhteydessä lyhyesti makololoitten myöhemmät vaiheet.

Makololo-valtakunnan tuho.

Jo v. 1864 Sekeletu kuoli. Hänen suuri valtakuntansa oli ruvennut jo sitä ennen arveluttavassa määrässä rappeutumaan. Barotseista ja batokoista oli heimo toisensa jälkeen vapautunut. Sekeletun kuoltua syntyi yleinen kapina, jonka kautta barotset kokonaan vapautuivat ja palauttivat oman kansallisen valtakuntansa. Suurin osa makololoista sai näissä melskeissä surmansa. Mutta vaikka makololoitten valta olikin näin lyhyt, niin olivat he kuitenkin pakottaneet barotset luopumaan kielestään ja omaksumaan makololoitten kielen. Sekeletu oli kuitenkin lähettänyt Livingstonen keralla takaisin itärannikolle pienen joukon makololoja tuomaan rohtoja spitalitautinsa parantamiseksi ja nämä makololot paluumatkallaan barotsien kapinasta kuullessaan jäivät Shiren suistamoon ja perustivat sinne, nimensä laajaan arvovaltaan luottaen, useita pieniä makololo-valtoja, jotka aika ajoin sitten tuottivat Brittiläisen Keski-Afrikan hallitusmiehille paljon harmia. Näitten pikkuvaltioittenkin perustajista vain pari oli täysverisiä makololoja, muut barotseja ja batongoja. Täten makololojen kieli yhä elää Viktoriaputouksen yläpuolella ja heidän nimensä sen alapuolella, vaikka historiasta tiedämme, että koko kansa v:n 1870 vaiheilla Sambesin laaksosta hävitettiin sukupuuttoon.

Syyskuun keskivaiheilla 1860 Livingstone seuralaisineen lähti Seshekestä paluumatkalle. Jälleen antoi Sekeletu hänelle saattajia ja härkiä, joita ajettiin rantaa pitkin. Matkustajat itse kulkivat kanooteilla Viktoria-putoukselle saakka.

Vastatuulet, jotka tähän vuodenaikaan säännöllisesti puhalsivat koko päivän vastavirtaan, hidastuttivat paljon venematkaa. Kanootit olivat kylläkin hatarat, mutta soutajat sitä taitavammat. Päivällä he virtahepojen pelosta seurasivat rantaa niin läheltä kuin suinkin, yöllä sitä vastoin laskivat keskivirtaa, virtahevot kun silloin olivat rannalla laitumillaan. Mosi-oa-tunjan putoukselta retkikunta aluksi kulki maisin, seuraten kuitenkin nyt paljon tarkemmin Sambesia kuin molemmilla edellisillä matkoilla. Tarkastettuaan pari vähäpätöistä koskea Livingstone eräältä päälliköltä sekä osti että lainasi kanootteja ja saattoi jälleen lähteä jokea laskemaan.

»Pirun rotko» niminen synkkä rotko, jossa Sambesi 14 kilometriä virtaa korkeain äkkijyrkkäin basalttikallioiden välissä, retkeilijöiltä jäi näkemättä.

Venematka Sambesiila.

Rannoilla oli nyt runsaasti lintuja, hilkkakurkia, kannussiipihanhia, egyptin hanhia ja tuhansittain mehiläissieppaajia, joilla oli törmissä pesänsä. Kun parvi punarintaista lajia istahti puuhun, näytti siltä, kuin olisi puulla ollut punaiset lehdet. Merimetsoja ja haikaroita näkyi, sorsia, pelikaaneja ja skopuksia, monia muita mainitsematta. Riippuvien pesiensä ympärillä lepatteli pieniä punakeltaisia kankurilintuja, jotka muistuttivat lepakoita. Illalla pienet jalohaukat alkoivat ajaa takaa heinäsirkkoja ja muita samanlaisia hyönteisiä, kun taas saksinokka, Rhynchops, ihmeellisellä noukallaan tunnusteli vedestä ravintoaan.

Kariban virtasola jyrkkine kalliorantoineen oli vaarallinen niin hatarille aluksille ja rannalta muuan paikkakuntalainen kysyikin, pitikö hänen joen haltijalta rukoilla heille onnellista matkaa, muutoin he varmaan hukkuisivat. Retkeilijät kuitenkin lähtivät taipaleelle omalla onnellaan. Kapeimmalla kohdalla oli solassa 30 virtahepoa, muutamat niistä keskellä väylää. Venemiehiä pelotti kovasti laskea lähelle niitä, koska muka jokaisessa laumassa oli yksi hyvin häijy yksilö, joka huvikseen kaatoi veneitä. Livingstone ampui yhden otuksista, saadakseen muut pakoon lähtemään. Ammuttuun virtahepoon kiinnitettiin köysi, jolla se aiottiin hinata rantaan soveliaaseen satamapaikkaan, mutta krokotiilit kiskoivat otusta niin ankarasti, että se taas täytyi laskea valloilleen.

Kariban solan ja Kafuen suun välillä vilisi rannoilla suurta riistaa, kova kuivuus kun oli ajanut kaikki eläimet joelle, elefantit, jalopeurat, monenlaiset antiloopit, puhvelit, villisiat, seebrat ja apinat. Kafuen ohitse tultua olivat Kariban kosket laskettavat ja sangen rohkeasti venemiehet ohjasivat aluksensa aallokossa. Livingstonen kanootin aalto täytti, mutta kaksi miestä paikalla hyppäsi virtaan alusta keventääkseen, »jotta valkoinen mies pelastetaan», ja he pakottivat vielä uimataidottoman batokankin esimerkkiä seuraamaan. Täten saatiin vene kevennetyksi, mutta matkatavarat kastuivat.

Marraskuun 1 p. retkikunta saapui Sumboon, jossa Sambesi oli niin matala, että sen poikki saattoi kahlata. Kebrabasan koskissa vesi oli matalimmillaan, jonka vuoksi Livingstone päätti laskea nekin. Yksi kanooteista kuitenkin ajoi kallioihin ja kärsi haaksirikon. Ihmishenkiä ei tosin menetetty, mutta kronometri, ilmapuntari ja t:ri Kitkin päiväkirja ja kasvitieteelliset piirrokset joutuivat aaltojen saaliiksi.

Tapaturman jälkeen eivät miehet enää tahtoneet uskaltaa jatkaa venematkaa, mutta yhden päivän jalkamatka kuumilla kallioilla ja polttavassa hiekassa muutti heidän mielensä ja loppumatkakin kuljettiin sitten veneillä. Teteen saavuttuaan marraskuun 23:ntena oli Livingstone siis jotenkin perusteellisesti tutustunut Sambesiin aina Seshekeä, makololojen kaupunkia myöden. Tetestä hän »Ma Robertilla» lähti Sambesin suuhun pyrkimään, mutta laiva oli jo niin kurjassa kunnossa, että se täytyi ajaa hietasärkälle ja loppumatka kulkea kanooteilla. Kongonen suussa odotettuaan retkikunta ilokseen tammikuun viimeisenä päivänä 1861 sai uuden höyrylaivansa »Pioneerin», joka oli edellistä suurempi ja kaikin puolin parempi, vaikka valitettavasti kulki vähän liian syvässä. Parilla englantilaisella sotalaivalla saapuivat lähetyssaarnaajat, jotka Oxfordin ja Cambridgen yliopistot olivat varustaneet Shiren ylämaahan lähetysasemaa perustamaan. Livingstone oli Englannissa käydessään kehoittanut yliopistoja lähettämään lähetyssaarnaajia ja luuli tämän ylämaan tarjoavan heille parhaat edellytykset terveellisen ilmastonsa vuoksi, siellä kun muka ei kuumekaan ollut sen vaarallisempi kuin kotimaassa tavallinen vilustus. Sitä paitsi hän luuli keksineensä varman parannuskeinon kuumetta vastaan, joka luulo kuitenkin osoittautui aivan pettäväksi.

Yliopistolähetys.

Yliopistolähetyksen johtaja oli piispa Mackenzie, Natalin entinen arkkidiakoni, jolla oli apunaan neljä muuta pappismiestä ja pari maallikkoa. Muutamia taiteilijoitakin seurasi mukana ja Kap-kaupungissa siihen yhtyi useita kastettuja neekereitä. Heti Sambesin suulle tullessaan ja nähdessään, kuinka meren aallokko murtautui sen suistamosärkkää vastaan, selvisi lähetystön jäsenille, ettei joesta koskaan tulisi semmoista liikeväylää Afrikan sisustaan kuin Livingstone oli kuvitellut, ja Livingstone itsekin oli tullut asiasta vakuutetuksi, etenkin kun portugalilaiset seurusteluystävällisyydestään huolimatta monella tavalla estelivät englantilaisten yrityksiä näillä heille kuuluvilla alueilla. Hän sen vuoksi ehdotti, että lähetystö nousisi tuleville vaikutusmailleen Rovumaa pitkin, joka laskee Intian mereen 11:nnen leveyspiirin vaiheilla, se kun oli Portugalin valta-alueen ulkopuolella. Ja sinne lähetystö lähti, vaikka piispa Mackenzie alussa vastustelikin, hän kun olisi tahtonut niin pian kuin suinkin päästä vastaisen toimintansa seuduille.

Rovuma.

Helmik. 25 p. 1861 »Pioneer» saapui Rovuman suuhun, joka oli sekä oivallinen satama, että vailla suistamosärkkää, eroten siinä suhteessa edullisesti Afrikan enimmistä joista. Maisema oli sangen kaunista, mangrovemetsät pian katosivat ja oikealla ja vasemmalla kädellä oli kauniita, ebenpuumetsiä kasvavia vuorijonoja. Asukkaita tavattiin vähän, enimmäkseen arabialaisia, joiden orjatie kulki tästä sisämaahan. Kymmenen päivää »Pioneer» hitaasti nousi tätä jokea, mutta lopulta oli hiekkasärkkäin vuoksi mahdoton päästä kauemmaksi, eikä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin. »Ja niin päättyi», lausuu Rowley, eräs mukana olleista lähetyssaarnaajista; »ensimmäinen yritys Rovumalla. Mutta pettymyksestämme huolimatta oli oleskelumme täällä sangen mieluisaa kaiken uutuuden, oivan ilmaston, maisemain kauneuden, näkemäimme outojen eläinten ja tapaamaimme ystävällisten ihmisten vuoksi. Sairaudesta ei merkkiäkään; Afrikan jokien mainittu epäterveellisyys näytti meistä sadulta. En koskaan ole tuntenut itseäni terveemmäksi, ei koskaan minulle ruoka maittanut paremmin.» Retkeilijät eivät tienneet, että taudin loiset luultavasti jo olivat heidän veressään, vaikka kuume puhkesikin esiin vasta suistamossa, jossa he ankkuroivat mangroverämeen ääreen. Ei kukaan voinut aavistaa, että pieni sääsken purema oli siihen syynä, kaikki syyttivät myrkyllisiä »miasmeja», joita muka räme huokui, ja huonoa juomavettä. Kaikki laivassa olijat sairastuivat nyt kuumeeseen, niin ettei ollut mahdollista jatkaa, ennenkuin joitakuita jälleen parani konetta ja merenkulkua hoitamaan. Livingstone poikkesi, heti kun liikkeelle pääsi, Komorien Johanna saareen, josta lyhyen levon jälkeen jatkettiin Sambesin suistamoon ja noustiin vanhaa reittiä Shiren ylämaahan. Laivan syväkulkuisuus tuotti paljon haittaa, kerrankin täytyi Sambesilla viettää särkällä pari viikkoa, ennenkuin laiva saatiin irti. Usein sitä täytyi keventää, ennenkuin päästiin matalain paikkain yli.

Orjain vapauttaminen.

Heinäkuun alussa retkikunta pääsi Shiren koskien alle Shibisan kylän luo, mutta täällä saatiin kuulla, että sotaiset ajavat olivat hyökänneet mangandshain kimppuun, joiden keskuuteen lähetysasema aiottiin perustaa, ja että koko maa oli sodan jaloissa, kyliä poltettiin, asukkaita ryöstettiin orjuuteen. Siitä huolimatta lähetyssaarnaajat Livingstonen väen saattamina lähtivät ylämaahan, jossa jo toisena päivänä tuli vastaan orjakaravaani, miehiä, naisia ja lapsia, kaikki sidottuina, jonon etupäässä, keskustassa ja takapäässä pyssyillä asestettuja vartijoita, joista toiset puhalsivat sinkkisillä torvilla, ikäänkuin ylvästellen suorittamistaan urotöistä. Heti englantilaiset nähtyään vartijat kuitenkin livistivät metsään ja englantilainen retkikunta paljoa arvelematta leikkasi vaimojen ja lasten siteet poikki ja päästeli miehet irti kahden metrin mittaisesta orjahaarukasta, johon he olivat kaulastaan kiinnitetyt. Lasten joukossa oli joku viisivuotiaskin. Muuan pieni poika tuli valkoisten luo ja sanoi: »Toiset sitoivat meidät ja antoivat meidän nähdä nälkää; te leikkaatte siteet poikki ja annatte meille ruokaa! Mitä miehiä te olette? Mistä te tulette?» Useita tästä äsken kotoaan raastetusta joukosta olivat kuljettajat murhanneet, kun he syystä tai toisesta hidastuttivat karavaanin kulkua. Kaikkiaan oli täten vapautettu 84 orjaa ja piispa päätti heistä muodostaa tulevan asemansa kantajoukon. Seuraavina päivinä retkikunta vapautti vielä lisää 64 orjaa, joten sen nyt paitsi omaa väkeään oli elätettävä ja vaatetettava 148 henkeä orjuudesta vapautettuja.

Shiren ylämaan lähetysasema.

Piispa Mackenzie päätti perustaa ensimmäisen asemansa Magomeroon, jossa sikäläisten mangandshain päällikkö mielihyvällä otti lähetyssaarnaajat vastaan. Tuskin oli retkikunta sinne päässyt, ennenkuin se kuuli ajavain läheisyydessä paraillaan ryöstävän ja hävittävän. Valkoiset riensivät kiiruumman kautta apuun ja oli vähällä syntyä kahakka. Livingstonen kuitenkin onnistui saada tämä estetyksi, mutta ryöstäjiä hän ei voinut pakottaa saalistaan takaisin luovuttamaan. Piispa ryhtyi sitten viipymättä seuralaisineen asemaansa rakentamaan ja kieltä oppimaan.

Livingstone veljensä ja t:ri Kirkin keralla palasi Shirelle ja lähti 6 p. elokuuta 1861 veneellä nousemaan Njassa järvelle, jota varten vene kuitenkin oli kannettava 64 kilometriä maata pitkin koskien ohi. Shire oli niiden yläpuolella leveää suvantoa, jossa virtahevot valtavista kidoistaan puhalsivat veneeseen vettä, rannoilla oli suuria puhveli- ja antilooppilaumoja, jotka kävivät virralla juomassa. Rosvoilevain ajavajoukkojen vuoksi oli vasenta rantaa kartettava. Pamalombo järven rannoilla kasvoi niin taaja neljän metrin korkuinen papyro-ruovosto, ettei näkynyt ainoatakaan aukkoa. Suunnattomat sääskipilvet häälyivät veden päällä. Retkeilijät olivat päässeet selville siitä, että sääsket yleensä olivat kuumeseudun merkki, ja jatkoivat kiiruimman kautta matkaa Njassalle, jonka viileä, miellyttävä ilma syysk. 2 p. huokui heitä vastaan.

Venematka Njassalla.

Ensi työkseen retkeläiset alkoivat mitata järven syvyyttä. Rannoilla oli ensin ympäriinsä puolen mailin levyinen vaalean vihreä paarre, jonka ulkopuolella vesi muuttui indigosiniseksi kuten Intian meressä. Mailin päässä rannasta oli syvyys 30 metriä, kauempana pohjoisessa ei 70 metrilläkään enää tavattu pohjaa. Länsirannalla, jota retkeilijät nousivat, oli hietaisia lahdelmia toinen toisensa jälkeen. Eräässä vuorilahdelmassa oli 200 metriä syvää ja ulompana ei 240 metrillä tavattu pohjaa.

Vuodenaika oli matkustamiselle sangen epäedullinen. Syystasausmyrskyjen vuoksi ei käynyt kulkeminen järven poikki itärannalle ja sumu ja auer haittasivat näkemistä, verhoten etäisyydet vaippaansa.

Njassa näytti olevan joka puolelta vuorien piirittämä, mutta länsirannan vuoret näyttivät olevan vain kaunismetsäisen ylänkömaan reunaa. Samoin kuin kaikki ylänköjen ympäröimät järvet on Njassakin kovin myrskyinen ja varsinkin nyt, syys- ja lokakuussa, sattui äkkimyrskyjä tiheään. Usein veneen, vienon tuulen vetämänä, purjehtiessa sen sinistä pintaa, syntyi äkkiarvaamatta raivoisa myrsky, joka kohotti veden vaarallisiin aaltoihin. Kerran täytyi ankkuroida ulos järvelle 13 metrin vedelle, kun rantahyökyjen vuoksi oli mahdoton laskea maihin. Kuusi tuntia retkeläiset täten viettivät väistellen tyrskyviä korkeita aaltoja, jotka ilman mukana olevan merimiehen valppautta varmaan olisivat veneen täyttäneet. Kaiken aikaa häälyi heidän päällään vuorilta tullut sankka pilvi ja ympärillä lenteli yökorppeja, joita tavallisesti ei koskaan päivällä näkynyt. Mustat soutajat olivat merikipeinä ja kantajat, jotka kulkivat rantaa pitkin retkikunnan kuormastoa kuljettaen, seisoivat äyräillä ja valittivat, huutaen: »He ovat tuhon omat kaikki! He ovat jo kuin kuolleet!» Sitä suurempi oli heidän ilonsa, kun myrsky vihdoin taukosi ja vene saapui maihin. Livingstone jätti sitten veneen hoidon irlantilaisen merimiehensä asiaksi ja tämä kulki varovaisesti, odotellen maalla usein päiväkausia myrskyn asettumista, ennenkuin antoi matkaa jatkaa.

Järven rannat olivat hedelmälliset ja järven ja korkean takamaan välillä oli monessa kohden lakeuksia. Pohjoista kohti vuoret kävivät korkeammiksi ja toinen toisensa takaa yhä korkeammalle kummuten muodostivat sangen kauniita maisemia. Ei vielä missään ollut Livingstone Afrikassa tavannut niin taajaa asutusta kuin Njassan rannoilla. Etelärannalla oli melkein katkeamaton rivi kyliä. Ihmisiä kokoontui laumoittain katsomaan näitä outoja kulkijoita, joita he sanoivat »villieläimiksi», ja varsinkaan he eivät voineet kylläkseen kummastella heidän syöntiään. Veroa ei kiristetty kuin poikkeustapauksissa. Monenlaisia viljoja kasvatettiin, mutta pohjoisessa oli maniokki eli kassava ja pahentunut kala väestön pääasiallisena ravintona. Pohjoisen puolessa asukkaitten oli tapana erikoisina vuodenaikoina korjata eräs sangen omituinen sato. Retkeilijät näkivät niihin seutuihin saapuessaan järven päällä sankan pilven, ikäänkuin hyvin laajasta metsänpalosta. Mutta kun seuraavana päivänä purjehdittiin tämmöisen pilven läpi, niin huomattiinkin, ettei se ollut savua eikä sumuakaan, vaan muodostunut hyvin pienistä sääskistä, joita oli niin suunnattoman paljon, että ne täyttivät ilman valtavaan korkeuteen saakka ja häälyivät aivan veden pinnallakin, veteen kuitenkaan putoamatta. Tämän elävän pilven läpi kuljettaissa täytyi sulkea suu ja silmät, sillä pilvenhiukkasia satoi kasvoille kuin lumihiutaleita. Vene oli lukemattomien sääskien verhoama, kun se pääsi pilvestä. Alkuasukkaitten tapana oli yöllä kerätä näitä hyönteisiä ja keittää niistä paksuja limppuja, joihin meni monta miljoonaa hyönteistä. Sääskilimppu oli tuumaa vahva ja lautasen kokoinen. Sisältä se oli musta eikä maku ollut hullumpi — se muistutti kaviaaria tai suolattuja heinäsirkkoja.

Erinomaisia kalojakin Njassassa oli, enimmäkseen siihen saakka tuntemattomia lajeja. Mpanga, joka kuuluu karppeihin, nousi jokia lähteille saakka mätiään laskemaan kuten meillä lohi. Sen pituus oli 75 sm ja se oli retkeilijäin mielestä paremman makuinen kuin ainoakaan toinen afrikkalalainen kala. Asukkaat pyydystivät sitä koppaloukuilla ja verkoilla ja onkimallakin. Poikasia pyydystettiin hyvin pienisilmäisillä verkoilla. Alkuasukkaat kalastivat järvessä ahkeraan, lähtien selälle kanooteilla, joita oli kokonaisia laivastoja yhdessä parvessa, ja he rohkenivat lähteä melkoiseen aallokkoonkin. Miehet aina meloivat seisoaltaan. Rantaväestö näytti hyvin laiskalta, miehiä makaili varjoisain puitten alla joukoittain pitkin päivää. Syytä kysyttäessä saatiin kuitenkin kuulla, että makaajat olivat suurimman osan yötä olleet ankarassa työssä. Iltapäivällä he jälleen alkoivat virota ja parsia verkkojaan, jotka he sitten kuljettivat kanootteihinsa, lähteäkseen heti yön tultua pyyntipaikoilleen. Vaikka Njassassa on paljon suuria krokotiileja, eivät kalastajat sanoneet niiden usein tekevän heille pahaa. Jos krokotiileilla on riittävästi kaloja syödäkseen, eivät ne käy ihmisten kimppuun. Mutta jos vesi on sameaa, käyvät ne hyvin vaarallisiksi, koska ne silloin eivät näe varsinaista saalistaan.

Njassan rantueen asukkaat eivät olleet kaunista kansaa. Naiset varsinkin olivat hyvin rumia ja rumuuttaan he vielä lisäsivät suurella pelelerenkaalla, joka heillä oli ylähuulessaan ja toisilla vielä alahuulessaankin. Pelelet oli tehty tinasta, valkoisesta kvartsista tai veripunaisesta piippusavesta, joka varsinkin oli muodissa. Kaikki asukkaat olivat tatuoidut kiireestä kantapäähän, kukin heimo omilla tunnuskuvillaan. Hampaansa he viilasivat teräviksi. Vaatteita ei käytetty kuin nimeksi. Vieraita kohtaan he enimmäkseen osoittivat suurta anteliaisuutta. Jossain kohden yritettiin kuitenkin varastaa, niin että valkoiset eräänä yönä menettivät suuren osan vaatteistaan ja joutuivat siitä pahaan pulaan.

Pohjan puolessa oli kuitenkin rauhatonta. Siellä asui ylängöllä masitu niminen rosvokansa, joka alkuaan oli tullut Sambesin eteläpuolelta ja kuului zuluihin. Hiljakkoin nämä olivat rosvoilleet ja ryöstelleet järven rantakylissäkin aina kahdenteentoista leveysasteeseen saakka, ja vain pari kylää oli menestyksellä puolustanut itseään heitä vastaan euforbia-aitain avulla, joilla heidän kylänsä olivat ympäröidyt. Euforbia-aitoja käytetään vaarallisten okainsa vuoksi varustuksina suuressa osassa Afrikkaa. Livingstonen kantajat pelästyivät ruumiita ja palaneita kyliä tavatessaan niin pahasti, että he, taipaleella vielä seitsemän masiturosvoa tavattuaan, pyysivät päästä takaisin palaamaan, johon Livingstone suostuikin. Itse hän vielä parin rohkeimman miehen kanssa kulki neljä päivämatkaa kauemmaksi pohjoiseen tavatakseen sovitulla yhtymäpaikalla veneen, jonka hän oli jättänyt, kun miehet ilman häntä eivät enää olisi ensinkään uskaltaneet edetä. Pohjoisempana oli ranta täynnään syviä rotkolaaksoja, joiden pohjalla aina juoksi puro, ja matkan teko oli sen vuoksi ylen vaikeaa. Pohjoisimmasta kohdasta, johon retkeilijät saapuivat, noin 11 asteelta eteläistä leveyttä, ei Njassan päätä vielä näkynyt — järven koko pituus on noin 560 kilometriä, sataa kilometriä vähemmän kuin Pohjanlahden — mutta retkeilijät saattoivat arvata, että pohjoispää oli vuorien sulkema.

Kankaan ja muitten kauppatavarain lähetessä loppuaan he kääntyivät takaisin.

Pakolaisia.

Pamalombo järven ruovoston turvissa he paluumatkalla tapasivat mangandshaperheitä, jotka olivat sinne paenneet ajavain edellä. Niin sankkaa oli papyroruovosto, että se kuin veteen lyödyt paalut taivutettujen latvainsa päällä kannatti mangandshain majoja ja että nämä pitkin hyllyvää ruovostoa saattoivat vaaratta kulkea majasta toiseen. Ruovosto nousi ja laski jalkain alla kuin ohut syysjää. Majain ja rannan väliin oli jätetty leveä taaja papyrovyöhyke, eikä maalta kukaan olisi voinut aavistaa, että tiheän vihannan ruokometsän takana asui eläviä olennoita. Mangandshat kulkivat näihin majoihinsa veneillä ja pyydystivät ravinnokseen järven oivallisia kaloja. Loppumatkalla retkeläiset tapasivat 1000 miehen suuruisen ajavajoukon, jonka sanottiin olevan matkalla hävittämään Magomeron lähetysasemaa. Sangen uupuneina retkeilijät marraskuun 18:ntena 1861 saapuivat laivalleen, lähes kolme kuukautta retkellä viivyttyään.

Kuusi päivää myöhemmin saapui piispa Mackenzie laivalle muutamain merimiesten kanssa, jotka olivat olleet ylämaassa parannuksella, ja oli mitä parhaissa voimissa ja täynnään valoisia tulevaisuuden toiveita. »Ajavat oli», kirjoittaa Livingstone, »voitettu ja karkoitettu meidän Njassalla ollessamme, jonka jälkeen he olivat lähettäneet sanan, että he halusivat elää englantilaisten kanssa rauhassa. Magomeroon oli asettunut lähetysaseman turviin paljon mangandshoja ja toivottiin orjakaupan pian lakkaavan ylämaassa ja väestön sitten hyvässä turvassa voivan antautua rauhan töihin. Lähetysaseman luultiin pian voivan tulla omillaan toimeen, se kun ryhtyi maata viljelemään samoin kuin portugalilaisetkin Sennassa ja Kilimanessa. Burrup, tarmokas nuori mies, oli saapunut Shibisan kylään kanootilla päivää ennenkuin piispa. Haavalääkäri ja eräs maallikkoveli seurasivat häntä toisessa kanootissa.

»Pioneer» oli liian syväkulkuinen Shiren latvapuolelle, näytti käytännöllisemmältä seuraavalla kerralla nousta sillä vain Ruon, Shiren syrjäjoen suulle saakka. Piispa sen vuoksi päätti rutkia Magomeron maan tämän joen suulle saakka ja seuraavassa tammikuussa tavata siellä laivan ja sillä tulevat sisarensa ja rouva Burrupin. Näin sovittiin, ennenkuin erosimme ja hyvä piispa ja Burrup, joita meidän ei suotu sen koommin nähdä, erosivat meistä. He huutivat kolme sydämellistä »cheeriä» (eläköön) rannalle lähtiessään ja saivat kolme vastaukseksi, jonka jälkeen lähdimme laivoinemme pois.»

Rowley vain jäi eloon kertomaan näitten urheitten lähetyssaarnaajain surullisesta kohtalosta.

Yliopistolähetyksen tuhoutuminen.

Joku aika sen jälkeen kuin lähetyssaarnaajat olivat Magomeroon asettuneet, pitivät mangandshain päälliköt suuren kokouksen, jossa he pyysivät lähetyssaarnaajain apua ajavoja vastaan, ja asiaa mietittyään valkoiset tähän suostuivat, kun ei näyttänyt olevan toiveita siitä, että rauha muutoin saataisiin palautetuksi.

Elokuun 14:ntenä lähetyssaarnaajat luokseen muuttaneitten makololoitten ja tuhatkunnan mangadshan kanssa lähtivät liikkeelle. Ajavain hyvin varustettu armeija tavattiin ja kun vihollinen ei suostunut minkäänlaisiin keskusteluihin, ei auttanut muuta kuin tapella. Piispa lähetti pienen joukon hyökkäämään vihollisen sivustaan, itse hän johti pääjoukkoa. Laukaustenvaihdon jälkeen ajavat perääntyivät kantomatkan ulkopuolelle, mutta piispan toverit ampuivat silloin heidän päänsä yli puolen kilometrin päästä kauas kantavalla kiväärillä, ja näiden luotien pitkä lentomatka säikäytti ajavoja siihen määrään, että koko armeija pötki pakoon. Piispa palasi voittoisana Magomeroon sotaretkeltä, jolla ei vuotanut verta ensinkään. Edelleenkin hän piti kurissa ryösteleviä ajavajoukkoja, vapauttaen heidän käsistään satoja kurjia vaimoja ja lapsia. Lähetystön jäsenien ja pakolaisten ruokkiminen alkoi kuitenkin tuottaa paljon huolta. Magomeron ympäristössä kun ei ensinkään pidetty karjaa ja viljelykset olivat heikot eivätkä lähetystön omat vainiot vielä paljon tuottaneet. Toiselta puolen alkoivat lähetyssaarnaajat mangandshoissa huomata melko lailla huonojakin puolia ja ajavoissa taas hyviä, oloihin perehdyttyään he alkoivat leppeämmin arvostella ajavoja, jotka olivat kotiseudultaan karkoitettu kansa ja elivät täällä pakolaisina, suurin osa rauhallisesti.

Piispa Mackenzie lähetti sitten pari lähetyssaarnaajista Ruo joelle tietä tutkimaan, mutta joella lähetyssaarnaajat ryöstettiin ja muutamia heidän kantajistaan otettiin vangiksi. Piispan täytyi tehdä kylään uusi sotaretki, jok muutoin menestyi kaikin puolin hyvin paitsi että mukana olevat valkoiset luultavasti silloin saivat kuumetartunnan vereensä.

Retkeltä palattuaan piispa Mackenzie Burrupin kanssa lähti Shirelle, jonne Livingstonen piti tulla heitä hakemaan ollen tammikuun 1:nä 1862 Ruon suussa. Piispa pääsi kuitenkin vastoinkäymistensä vuoksi lähtemään vasta tammik. 2:na ja vasta 8:ntena hän Shibisan kylästä sai veneen Shireä laskeakseen. Matkalla vene kaatui ja lähetyssaarnaajat menettivät lääkkeensä ja kahvi- ja tee-eväänsä. 10:ntenä saapuessaan Ruon suuhun he saivat kokea sen suuren pettymyksen, että Livingstone jo oli lähtenyt paluumatkalle. Molemmat lähetyssaarnaajat sairastuivat kuumeeseen, joka kiniinin puutteessa pian kävi ylivoimaiseksi, ja kuukauden viimeisenä päivänä piispa kuoli. Burrup hautasi hänet Ruon suuhun ja kannatti sitten itsensä takaisin Magomeroon, jossa hänkin helmikuun lopulla kuoli. Pian sen jälkeen tuli tieto, että Shirelle oli Shibisan kylän luo tullut englantilaisen sotalaivan vene, jossa paitsi kuumeeseen sairastunutta kapteenia saapui Mackenzien sisar ja Burrupin puoliso. Surusanomat saatuaan ei näille jäänyt muuta neuvoa kuin palata murtunein mielin kotimaahansa.

Ylämaahan jääneet lähetyssaarnaajat muuttivat nyt asemansa Shiren rannalle ollakseen kauempana mangandshain ja ajavain taisteluista, mutta siellä tuota pikaa vielä kaksi heistä kuoli ja eloon jääneet pyysivät päästä lauhkeampaan ilmastoon henkensä säilyttääkseen. Täten oli yliopistoiähetys saanut surullisen lopun.

Livingstoneen nämä kohtalon iskut koskivat syvästi, mutta vielä välittömämpi suru häntä kohtasi, kun hänen puolisonsakin, joka niinikään oli Englannista palannut, huhtikuun 27:ntenä 1862 Shupangassa, Sambesin suistamassa, sortui kuumeen uhriksi.

Livingstone oli Englannista saanut omalla kustannuksellaan tilaamansa uuden höyrylaivan, »Lady Njassan», jonka hän aikoi kappaleittain kuljettaa Shiren koskien ohi Njassalle, mutta kun tästä ei tullut mitään, kokosi hän laivan Shupangassa ja tämän työn kestäessä hänen vaimonsa kuoli.

Kotimaassa Englannissa herätti yliopistolähetyksen surullinen kohtalo suurta surua ja ynseyttä koko Sambesiyritysrä kohtaan. Sitä varsinkaan ei hyväksytty, että lähetyssaarnaajat olivat ottaneet osaa alkuasukkaitten sotiin, mutta näyttää siltä, ettei heidän vaikeata asemaansa osattu asianmukaisesti arvostella. Rauhallinen ympäristö oli tietysti välttämätön ehto lähetystyön onnistumiselle, mutta sitä paitsi heidän saamissaan ohjeissa nimenomaan sanottiin, että perustettavain asemain tärkeimpiä päämääriä oli orjakaupan hävittäminen. Moitittiin myös Livingstonea siitä, ettei hän kyennyt niin suurta yritystä johtamaan, ja nämä moitteet näyttävät olleen ansaittuja. Lisäksi Livingstonen luonteessa oli ilmaantunut epätasaisuuksia, jotka vaikuttivat, ettei sopu hänen ja hänen apulaistensa kanssa ollut niin hyvä, kuin olisi ollut suotavaa.

Kesäkuussa 1862 »Lady Njassa» laskettiin Shupangassa vesille. Tilaisuuteen oli saapunut paljon alkuasukkaita katsomaan, pysyisikö todella rautainen laiva veden päällä. »Kun me», sanoivat alkuasukkaat, »heitämme veteen kuokan taikka kuinka pienen palan rautaa tahansa, niin uppoaa se paikalla. Kuinka siis näin suunnaton kasa rautaa pysyisi veden päällä? Sen täytyy upota.» Vähemmistö kuitenkin oli sitä mieltä, että valkoisilla oli siihenkin rohtonsa, vaikkapa rauta ei olekaan afrikkalaisia.

Orjastajain kamalat jäljet.

Vuoden 1863 alussa hän molemmilla laivoillaan taas lähti Shupaugasta. Hänen viime kerran Shirellä käydessään oli rannoilla asunut lukuisa väestö, mutta nyt oli kaikki hävitetty, kylät poltettu ja kuolon hiljaisuus vallitsi siellä, missä ennen iloinen laulu oli kaikunut. Teillä vaaleni luurankoja, ruumiiden haju täytti ilman ja joessa uiskenteli ruumiita krokotiilien saaliina.

Sydäntä särkeviä kauhun kuvia kohtasi kaikkialla. Majainsa edessä makasi melkein luurangoiksi laihtuneita ihmisiä odottamassa kuolemaa. Joka päivä takertui laivan siipiin kuolleita. Laivan perässä nousi kerrankin pinnalle pojan ruumis ja samalla suunnaton krokotiili ajokoiran nopeudella hyökkäsi sen kimppuun, kävi ruumiiseen kiinni ja ravisti sitä kuin koira rottaa. Paljon toisia iljettäviä petoja kiiruhti saaliin jakoon ja pitkillä pyrstöillään ne piiskasivat veden kuohuihin ja katosivat vasta, kun saaliista ei ollut mitään jäljellä. Kaikkialla vilisi krokotiileja, puoleensataa niitä lojui pienillä särkillä.

Tämän hävityksen toimeenpanija oli Mariano niminen mulatti, jonka entiset rosvoretket olivat olleet niin julkeita, että portugalilaisten viranomaisten lopulta oli täytynyt vangita hänet ja tuomita hänet maksamaan sakkoa. Näitä sakkorahoja kootakseen hän oli sitten päässyt vankeudesta, mutta sen sijaan että hän olisi lupauksensa mukaan koonnut sisämaasta norsunluusaataviaan, hän olikin varustanut uuden orjastusretken ja riehui nyt kamalammin kuin koskaan ennen.

Livingstone päätti rohkeasti tehdä, mitä saattoi, tämän kamalan kaupan lopettamiseksi. Samotessaan Shireltä ylämaahan hän omin luvin vapautti kaikki vastaan tulevat orjalähetykset, vaikkapa osa orjista oli portugalilaisen kuvernöörin laskuun ostettu. Orjakauppiaat pakenivat suin päin.

Orjakauppiaat Njassalla.

Njassa järvelläkin orjakauppa kukoisti. Arabialaiset olivat rakentaneet järven keskivaiheille lautan, joka taukoamatta kuljetti orjalähetyksiä järven poikki. Toinen orjatie kulki järven eteläpäitse Mosambikiin, kolmas Kiloaan. Livingstonen tietojen mukaan lähetettiin Sahsibarista vuosittain maailmanmarkkinoille 19,000 Njassan ylämaasta anastettua orjaa. Näiden lisäksi tulivat vielä portugalilaisten orjamarkkinoille tuodut. Mutta nämä myydyt orjat olivat vain murto-osa kaikista niistä onnettomista, jotka tämän häpeällisen ammatin kautta tuhoutuivat. »Mutta kun aivan alussaan näimme tämän mellastuksen», kirjoittaa Livingstone, »saimme käsityksen sen kauhuista, Saatana totisesti oli tänne asettunut. Paitsi niitä, jotka vangiksi otetaan, murhataan toisia tuhansittain, taikka sortuvat he nälkään ja haavoihinsa orjanajajain karkoitettua heidät kylistään. Ne lukuisat luurangot, joita tapasimme vuorilla ja metsissä, pienien vesipaikkain ääressä ja erämaan poluilla, todistavat tämän helvetillisen urheilun kauheita tuhotöitä. Varma vakuutukseni on, ettei viidesosakaan, eipä Shiren laaksossa edes kymmenesosakaan näistä onnettomista jää henkiin.»

Livingstone paljasti maailmalle kaikki nämä hirmut ja kuinka portugalilaiset viranomaiset tätä orjakauppaa salaa kannattivat, ollen maaherrasta alkaen siinä osakkaina, ja hänen kertomuksensa teki niin syvän vaikutuksen Englannissa ja koko Euroopassakin, että sitä on pidettävä ratkaisevana vaikuttimena orjakaupan lopettamiseen. Portugalin hallitus tosin oli laatinut alkuasukkaitten parasta tarkoittavia lakeja, mutta kun se samalla Sambesi-maahan lähetti kaikkein huonoimpia aineksia virkamiehiksi ja varusväeksi, jäivät nämä lait kuolleeksi kirjaimeksi ja rivo mielivalta turmeli siihen määrään kaikki olot, että maa portugalilaisille itselleenkin oli ilmetty helvetti maan päällä.

Livingstoneen yhtyi Shirellä Thomson niminen matkustaja, joka oli saksalaisen v. Deckenin keralla käynyt Kilimandjarolla ja nyt tuli Livingstonen keralla geologisia töitä suorittamaan. Parin kuukauden kuluttua hänet kaivettiin Murchison-putouksen alla maan poveen, seudun vaarallisten kuumeitten uutena uhrina.

Uusi retki Njassalle.

Livingstone lähti jälleen Shiren koskien alta maisin Njassalle, mutta nyt tuotti kantajain ja ruoan puute suurta haittaa, väestöstä kun suuri osa oli tapettu, ryöstetty pois tai tauteihin kuollut. T:ri Kirk ja Livingstonen veli sairastuivat niin pahoin, että heidän täytyi palata Englantiin. Kuusi viikkoa myöhemmin, heinäkuun 2:na 1863, Livingstonen saavutti tieto, että Englannin hallitus oli päättänyt lopettaa koko yrityksen, retkikunnan toimet kun eivät näyttäneet johtavan toivottuun tulokseen. Livingstone kuitenkin päätti vielä käydä Njassan länsipuolella olevassa ylämaassa, ennenkuin hän hallituksen käskyä totellen lähti paluumatkalle.

Hän kulki nyt Shiren koskilta koko matkan jalan, oikaisten entistä suorempaa suuntaa muutamain pienien jokien laaksoja Njassan länsirannalle. Väestö hänen näkemissään maissa viljeli uutteraan maata, pääviljana maissia, joka uuden maailman vilja siis oli näille seuduille ennättänyt paljon ennen valkoista tutkimusretkeilijää. Vainioita kasteltiin keinotekoisesti, rikkaruohot perattiin pois ja poltettiin ja tuhka levitettiin vainioille lannaksi. Ainoa maanmuokkausase oli kuokka. Mutta kaikkialla pelättiin masituja ja arabialaisia, joilla eräässä rantakylässä oli veneenveistämönsä niiden aluksien rakentamista varten, joilla he kuljettivat orjansa Njassan itärannalle. Syyskuun puolivälissä Livingstone jätti Njassan noustakseen sen länsipuolella olevalle ylängölle. 1100 metrin korkuiselta kukkulalta hän näki laajalti yli vehmaan ylätasangon, jolla oli paljon jokia. Kauas hän ei kuitenkaan voinut tälle ylängölle kulkea, hänen väkensä kun ei kestänyt sen läpitunkevia viileitä tuulia. Sitä paitsi oli puute kunnollisista ravintoaineista, ja pohjoisempana riehuivat orjastajat. Kaikesta huolimatta hän nyt olisi kulkenut Njassan ympäri, ellei nimenomainen käsky olisi velvoittanut häntä palaamaan ja kuljettamaan »Pioneeria» takaisin merelle.

Tammikuun 19 p. 186 »Pioneer» lähti koskien alta Shireä laskemaan, joki oli sateitten johdosta paisunut ja kulku oli verraten helppoa. Ennen Sambesin saavuttamista Livingstone sai sen lohdullisen tiedon, että mulatti Mariano, joka oli niin kauheasti maassa murhannut ja polttanut, irstailunsa johdosta oli kuollut. Sambesin suulta Livingstone matkusti Bombayhin myydäkseen »Lady Njassan», jonka hän oli omilla varoillaan teettänyt, ja vasta sieltä hän lähti kotia, kuusi vuotta Sambesin ja Shiren tutkimukseen käytettyään.

Livingstone oli laivansa vuoksi velkaantunut, ja kun hallitus ei ottanut laivaa omaan laskuunsa, täytyi hänen koettaa myydä se niin edullisesti kuin suinkin. Sitä varten hän päätti tehdä koko tuon pitkän merimatkan tällä pienellä laivallaan, koska rahti olisi tullut kalliiksi. Miehistönä hänellä oli vain 16 orjuudesta vapautettua neekerinuorukaista, joista ei kukaan ollut ennen edes nähnyt merta. Ja hän oli ainoa koko joukosta, joka ymmärsi merenkulkua ja osasi hoitaa höyrykonetta. Jumalaan ja hyvään onneensa luottaen hän lähti kuukauden kestävälle matkalleen saapuen onnellisesti Bombayhin, jonka väljässä satamassa hänen pikkualuksensa oli kokonaisen päivän, ennenkuin viranomaiset huomasivat sen. Vain kolmannen osan hän sai siitä, mitä laiva oli hänelle maksanut, ja tämänkin summan hän menetti, kun se pankki, johon hän oli rahat tallettanut, teki vararikon.

Livingstone jätti mukanaan tuomansa neekerinuorukaiset Bombayn luona olevalle Nassikin lähetysasemalle, jossa jo ennestään oli paljon englantilaisten risteilijäin vapauttamia neekerinuorukaisia saamassa kristillisen koulukasvatuksen ja oppimassa monenlaista ammattitaitoa. Näistä nuorukaisista Livingstone sitten sai viimeiselle retkelleen uskollisimmat seuralaisensa.

Kotimaassa vanhat ystävät ottivat Livingstonen mitä lämpimimmin vastaan, mutta kieltämättä hallitus ja suuri yleisö olivat Sambesin retken suhteen pettyneet. Hän oli edellisillä matkoillaan saanut aikaan niin paljon niin vähillä varoilla, että oli luultu hänen nyt saavuttavan suurenmoisia tuloksia. Nämä moitteet olivat kuitenkin sangen ansaitsemattomat ja perustuivat olojen tuntemattomuuteen. Yleisön kylmenemiseen vaikutti sekin seikka, ettei Livingstone enää ollut ainoa kuulu Afrikan matkustaja, Speke kun sillä välin oli tutkinut suuremman Niilin lähdejärvistä ja Baker samaan aikaan oli matkalla pienemmälle. Myöhempi aika on kuitenkin osoittanut, että juuri Sambesi-retki oli mitä tärkein Englannin vastaiselle valta-asemalle Afrikassa. Ei kauaakaan kulunut, ennenkuin englantilaiset lähetyssaarnaajat kuumetaudeista, orjasodista ja hengenvaaroista huolimatta alkoivat perustaa lähetysasemia kaikkiin niihin uusiin maihin, jotka Livingstone oli avannut. Lähetyssaarnaajat estivät portugalilaisia levittämästä sisämaahan valtaansa. Lähetyssaarnaajain avuksi tulivat kauppakomppaniat, joista kehittyivät suuret valtiolliset yritykset ja Livingstonen löytöjen ja niiden seurauksien perustuksella Englannin hallitus vihdoin saattoi vaatia itselleen nykyiset Rhodesiat ja Njassan ja Shiren ylämaan, jotka sen afrikkalaisissa alusmaissa muodostavat erittäin tärkeän renkaan.

Livingstonen viimeinen matka.

Julkaistuaan kertomuksensa Sambesin retkikunnan vaiheista Livingstone oli kahden vaiheilla, minkä hän nyt valitsisi toimialakseen. Ystävät kehottivat häntä jäämään kotimaahan ja jättämään Afrikan tutkimusten jatkamisen nuoremmille. Niin hän jo näyttää päättäneenkin tehdä ja elää loppuikänsä perheensä keralla — hän oli jo 53 vuoden vanha — ja kun siis Sir Roderick Murchison ystävineen kehoitti häntä lähtemään Afrikkaan jatkamaan töitään, ehdotti hän nuorempaa miestä sijalleen. Mutta kun hänen ehdottamansa nuorempi henkilö ei suostunut lähtemään, ellei hänelle taattu runsasta rahallista korvausta, päätti Livingstone lopultakin lähteä itse. Hallitus nimitti hänet palkattomaksi konsuliksi, avustaen retkeä rahallisesti vain 500 punnalla ja maantieteellinen seura antoi saman verran. Pääosan kustannuksista suorittivat yksityiset henkilöt. Retken päätarkoitus oli Njassan ja Tanganjikan välisen vedenjakajan tutkiminen, joka Livingstonelta oli edellisellä matkalla jäänyt kesken. Hän oli tosin taipuvainen uskomaan, että Speke, Baker ja Burton jo olivat ratkaisseet Niilin kysymyksen, mutta kuta kauemmin hän asiaa ajatteli, sitä enemmän hän tuli vakuutetuksi siitä, että Niilin lähteet olivatkin kauempana etelässä, ja nämä luulotellut eteläiset latvahaarat hän nyt toivoi selville saavansa.

Lähtiessään kolmannelle retkelleen Livingstone poikkesi Bombayhin ja otti sinne jättämistään neekerinuorukaisista, nassikpojista, osan palvelukseensa. Näistä tuli sitten Susi, hänen lähin miehensä, kuuluksi. Sitä paitsi hän palkkasi siipoisotilaita retkikuntansa turvaksi ja Komoreilta Johanna saaresta kymmenkunnan miestä. Englantilainen sotalaiva vei retkikunnan maihin Mikindanin lahteen, joka on jonkun verran pohjoiseen Rovuman suusta. Sieltä alkoi maamatka.

Kun Livingstone huhtikuun 5:ntenä 1866 lähti Mikindanista sisämaahan tunkeutumaan, oli hänellä melkoinen matkue johdossaan, 12 intialaista sotamiestä, kymmenen johannalaista, seitsemän nassikpoikaa ja kaksi miestä Sambesin laaksosta, ynnä 6 kameelia, puhveleita, muuleja ja aaseja kuormajuhdiksi. Hän toivoi nimittäin juhtien avulla voivansa kuljettaa mukanaan verraten paljon tavaraa ja tulla toimeen vähillä kantajilla, joista varsinkin hävitetyillä ja autioilla alueilla oli paljon vastusta, ravinnon hankkimisen käydessä vaikeaksi.

Onneton alkumatka.

Matka oli kuitenkin heti alun pitäen sangen hankalaa ja vastuksellista väen nurkumisen ja Rovuman taajain rantametsien vuoksi. Polku oli kirveellä auki raivattava, eivätkä kameelit kuormineen sittenkään tahtoneet voida sitä kulkea. Intialaiset ja komorilaiset sangen pian suuttuivat siihen määrään, että tahtoivat pakottaa Livingstonen palaamaan takaisin. Sitä varten he rääkkäsivät kuormajuhtia, niin että ne taipaleelle sortuivat — osa tsetse-kärpäsienkin puremana — ja sitten yllyttelivät alkuasukkaita Livingstonea vastaan. Hänen täytyi jotenkin pian lähettää sotilaat takaisin rannikolle, heistä kun ei ollut muuta kuin harmia. Heinäkuun 18:ntena 1866 Livingstone pienen joukkonsa kera saapui erääseen Jao-maan kylään, josta oli laaja näköala Njassa järvelle. Monta miestä oli erämaassa karannut ja matkaa jatkettaessa karkasi jälleen kaksi vapautettua orjaa, sitten useita komorilaisia johtajineen.

Livingstonen havaintojen mukaan oli suuri osa Jao-maasta ennen harjoittanut suurenmoista raudan sulatusta ja viljan viljelystä. Kaikkialla näkyi särkyneitä sulatuspatoja ja harjuja, joilla oli viljaa kasvatettu. Keskinäiset sodat ja nälänhädät olivat hävittäneet suuren osan kansasta sukupuuttoon, mutta siitä huolimatta olivat eloon jääneet jao-heimot yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheilla arabialaisten uutterimpia orjastajia ja hävittivät Njassan kaakkoispuoliset maat melkein tyhjiksi ihmisistä.

Livingstone oli aikonut kulkea Njassan yli sen keskivaiheilla arabialaisten orjastajien suurella aluksella, jolla nämä lauttasivat järven yli orjakaravaanejaan. Tieto hänen tulostaan oli kuitenkin kulkenut edellä ja seuraus siitä oli, että kaikki orjakaravaaneja kuljettavat arabialaiset väistyivät tieltä ja tekivät tiettömäin metsien kautta pitkiä kiertoretkiä, jotteivät hänen tielleen sattuisi. Tosin he täten menettivät enemmän elävästä tavarastaan matkan rasitusten vuoksi, mutta he pelkäsivät, että Livingstone olisi kaikki vapauttanut. Njassan rannalla he kätkivät häneltä aluksensa, he kun eivät käsittäneet, että hän olisi sillä muuta tehnyt kuin polttanut sen.

Valheellinen huhu Livingstonen kuolemasta.

Livingstonella sen vuoksi ei ollut muuta neuvoa kuin kiertää Njassan eteläpään kautta, jossa hän kulki Shiren poikki järven lounaiskolkkaan. Siellä eräs arabialainen säikäytti hänen komorilaisiaan, niin että ne karkasivat, jättäen kuitenkin kantamuksensa. He pääsivät takaisin rannikolle ja valehtelivat siellä, että masitut olivat Livingstonen murhanneet, ja saivat liikkeelle apuretkikuntia, joiden piti pelastaa edes suuren löytöretkeilijän paperit.

Kulkiessaan Njassa-järveltä edelleen Loangvalle, Sambesin suurelle pohjoisesta tulevalle syrjäjoelle, retkikunnan täytyi matkailla niin paljon, että kuljettu matka oli etäisyyttä pari kolme kertaa suurempi. Syynä näihin polviin oli se, että täytyi kulkea kyliä myöden ruokatavarain ja kantajain saannin vuoksi ja myös välttää niitä seutuja, joissa masitut rosvoilivat. Kaikkialla näiden rosvojen hävitykset olivat järven länsipuolella ilmeiset. Laajoja alueita oli autioina, asumattomina, mutta kyläin jäännökset ja hylätyt raudan sulattimot ja pajat, joita oli joka puolella, todistivat asutuksen entistä tiheyttä. Jäljelle jääneet asukkaat asuivat paaluaidoilla varustetuissa kylissä, valmiina heti pakenemaan vuoristoihin, kun masitut lähestyivät. Oli aivan käsittämätöntä, kuinka nuo rosvojoukot saattoivat pitää niin laajoja alueita hirmuvaltansa alaisina. Kylissä Livingstonea usein pyydettiin ampumaan muutamia pyssynlaukauksia pelottaakseen rosvoja, jotta nämä pysyivät loitommalla. Kirk-vuoristossa, jonka Livingstone oli edellisellä matkalla apulaisensa mukaan nimittänyt ja jonka poikki hän nyt nousi ylämaahan, oli kuitenkin hyvinkin säilyneitä ja niin taajaan viljeltyjä maisemia, että ne muistuttivat englantilaista maaseutua.

Njassan ja Sambesin syrjäjokien välinen vedenjakaja oli lakeata ylänköä, jossa kuitenkin kohosi erillisiä vuorenkukkuloita. Marraskuun jälkipuoliskolla alkoi täällä sadekausi ja tuskin jäi ainoakaan päivä ilman ukonilmaansa ja rankkasadettaan. Alkuasukkaat kuuluivat vielä mangandahain laajaan kansaan. Täälläkin oli sepän ammatti ylinnä ja joka puolelta kuului pajoista vasarain pauketta. Samat miehet sekä sulattivat raudan rautamullasta että takoivat sen, että vielä hoitivat maanviljelyksen ja metsästyksenkin. Vasarana oli hihnoihin kiinnitetty kivi, palkeina pari vuohennahkaa. Yksi mies teki päivässä monta kirvestä, joita kiitettiin sangen hyviksi.

Livingstone menettää rohtonsa.

Joulukuun puolivälissä Livingstone kulki Loangvan, Sambesin suuren syrjäjoen, poikki. Näihin aikoihin hänelle sattui korvaamaton vahinko.

Kaksi Jao-maasta palkattua kantajaa karkasi. He olivat olleet kaiken aikaa sangen uskollisia, pitäen Livingstonen puolta kaikissa rettelöissä alkuasukkaitten kanssa ja kielitaidollaan estäen monta riitaa. Mutta nämä uskolliset miehet nyt sekä karkasivat että veivät mukanaan kantamuksen, jossa paitsi kankaita oli matkustajan lääkelipas, kaikki ruoka-astiat, paljon ruutia, vehnäjauhoja, työaseita ja kaksi pyssyä. Verisempää vahinkoa ei mikään rosvo olisi voinut hänelle tuottaa. »Tuntuu, ikäänkuin olisin nyt saanut kuolemantuomioni, kuten piispa Mackenzie parka», hän kirjoitti päiväkirjaansa. Kaikki muut tavaransa Livingstone oli jakanut siten, ettei aivan vaille jäisi, vaikka jonkun kantamuksen menettäisikin, mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt,- että korvaamaton kiniini ja muut rohdot voitaisiin varastaa. »Vaikeata on sydämestään sanoa: 'tapahtukoon Sinun tahtosi', mutta tahdon koettaa.» Tästä eteenpäin hänen päiväkirjassaan tuon tuostakin tapaa tämänkaltaisia lauseita: »Olen ylen heikko — en voi horjumatta kävellä ja korvissani soi taukoamatta, mutta Korkein on johtava minua edelleen.»

Vedenjakajalla.

Livingstonen matka kulki nyt pohjoiseen Tanganjikaa kohti. Loangvan laaksosta maa alkoi verkalleen kohota sitä parintuhannen metrin korkuista vedenjakajaa kohti, joka erottaa Sambesin alueen Kongon vesistöalueesta. Maa, babisain asuma, oli niin köyhää, että Livingstone miehineen viisi viikkoa kärsi kovaa nälkää. Joet juoksivat toiset länttä, toiset itää kohti. Laaksot olivat niin vetiset, että ne olivat kuin pesusieniä. Herkeämättä tuli pohjoisesta ja lännestä uusia riehuvia rankkasateita.

Tshambesi.

Tammikuun 28:ntena 1867 matkustaja vihdoin saapui suurelle Tshambesi nimiselle joelle, jonka hän, portugalilaisten tietoihin luottaen, luuli laskevan Sambesiin. Joen takana alkoi Lobemba niminen maa, jota oli kiitetty rikkaammaksi, ja Tshitapangwa nimisen päällikön kylässä uupunut retkikunta vihdoin sai levätä ja nauttia aulista vieraanvaraisuutta.

Päällikkö, joka oli hyvänluontoinen ja hyvännäköinen mies, otti Livingstonen vastaan hovissaan, rumpaliensa ja muitten soittoniekkainsa ympäröimänä. Livingstonelle tuotiin istuimeksi valtava elefantin hammas, jonka hän sitten sai viedä lahjana mukanaan. Säädyllisen määrän vastalahjojakin hän kuitenkin tahtoi, mutta piti sitten hyvää huolta vieraastaan ja hänen väestään.

Kolme viikkoa Livingstone viipyi täällä kooten tietoja ympärillä olevista seuduista. Hän tapasi täällä myös erään suahelilaisen, s.o. Sansibarin rannikkolaisen, johtaman karavaanin, joka otti viedäkseen ja todella veikin merenrannalle hänen kirjeensä ja pyynnön, että hänelle Udjidjiin lähetettäisiin varastoja, kauppatavaroita ja rohtoja. Näistä kirjeistä saatiin Euroopassa tietää, että Livingstone vielä olikin elossa.

Tshitapangwan kylästä tie Tanganjikalle eli Liemballe, joksi järveä siellä sanottiin, ensin nousi korkealle länsi-itä-suunnassa olevalle ylängölle, joka oli vedenjakajana Tanganjikaa vastaan. Sankka metsä peitti koko seutua ja savinen, hiekkainen maa oli melkein kaikkialla pohjatonta suota. Sitten maa kuitenkin alkoi tuntuvasti aleta Tanganjikaa kohti ja käydä mäkisemmäksi ja kaikin puolin vaihtelevammaksi ja kauniimmaksi, lämpö lisääntyi ja sääsket niinikään. Vuorien välissä virtasi kirkkaita vuolaita virtoja. Maaliskuun 28:ntena Livingstone saapui Momban kylään, jonka takana olevilta kukkuloilta näköala Tanganjikalle aukeni. Väki ilohuudoin tervehti sen sinistä vettä, kun se alkoi puitten välistä hohtaa. Livingstone oli ensimmäinen valkoinen, joka näki Tanganjikan eteläpään, ja tämä seikka yhdessä maiseman kauneuden kanssa tuotti hänelle vilpitöntä iloa.

Tanganjikan rannalla.

»Lähes 1800 metrin korkeuksista matkustaja laskeutuu 600 metriä järven rannoille, ja veden pinta on vielä noin 750 metriä merenpintaa korkeammalla. Järvisyvänteen rinteet ovat sangen jyrkät, toisin paikoin veteen suistuu äkkijyrkkiä 600 metriä korkeita kallioita. Ei missään ole kallioiden juuren ja rannan välissä viidenkään kilometrin levyistä tasaista kaistaletta. Tämän pöytämämaan päällystä, sivut ja pohja ovat muodokkaitten metsien ja mehevien ruohokenttien peittämät, paitsi missä paljas kallio pistää esiin. Maisema on erinomaisen kaunis.

»Rinnan pystyyn laskevan polkumme kanssa syöksyi Aisi, 15 metriä leveä, yhtä syvä joki, joka muodosti yhdellä hyppäyksellä satakin metriä korkeita könkäitä. Liuskeitten kirkas punainen väri sai jöröimmänkin palvelijoistani seisahtumaan ja ihmetellen katselemaan. Jyrkillä rinteillä on runsaasti antilooppeja, puhveleita ja elefantteja, ja vedessä vilisee virtahepoja, krokotiileja ja kaloja. Eräs elefantti väistyi tieltämme verraten tasaiselle paikalle, sitten seisahtui ja karjui meille… Ensimmäinen kylä, johon järven rannalla tulimme, oli öljypalmujen ja muitten puitten ympäröimä, eikä tämän palmun hedelmä ollut Njassan seutujen kääpiömäisiä, vaan aivan yhtä suuri kuin länsirannikon. Pari viikkoa vietettyäni tämän järven rannalla en vieläkään väsy ihailemaan sen erinomaista ihanuutta. Se oli merkillisen tyyni, vaikka sanotaankin myrskyjen toisinaan sen pintaa piiskaavan. Se on syvän kaukalon pohjalla, rannat melkein äkkijyrkät, mutta siitä huolimatta rehevien metsien peittämät. Kalliot ovat paljaissa kohdissa kirkkaan punaista saviliusketta. Puut olivat tätä nykyä kaikki vihantina. Siellä täällä laskee kallioilta kauniita könkäitä ja tasaisemmilla paikoilla käy laitumella puhveleita, elefantteja ja antilooppeja. Ja joka yö kuuluu jalopeurain kiljunaa. Rantalakeus ei ole kahtakaan mailia leveä. Pambeten kylässä, jonka kohdalla ensimmäiseksi järven yhdytimme, öljypalmut antoivat niin runsaita satoja, että piti olla kaksi miestä yhtä rypälettä kantamassa. Aamuin illoin näkee valtavia krokotiileja matkalla laidunpaikoilleen. Virtahevot korskuvat pitkin öitä ja aikaiseen aamulla.»

Rannikko oli Ulungun maata. Asukkaat olivat Livingstonea kohtaan sangen kohteliaita, mutta samalla hyvin epäluuloisia ja epäluotettavia. Mitä hän vain pyysi, kaikkeen he mitä auliimmin suostuivat, mutta eivät koskaan tehneet mitään. Masitujen hyökkäykset ja orjastukset olivat heidän lukuaan paljon vähentäneet, mutta siitä huolimatta he ihailivat masituja ja nuorukaiset matkivat heitä. Livingstone aikoi ensin tehdä venematkan mitatakseen järven syvyyden, mutta alkuasukkaat estivät sen. Sitten hän aikoi länsirantaa kulkea pohjoista kohti nähdäkseen, oliko tämä järvi, jonka rannasta vielä oli Udjidjiin, Tanganjikan ainoaan tarkkaan määrättyyn paikkaan, niin pitkä matka, osa Tanganjikaa vai eri järvikö. Mutta siitäkin häntä varoitettiin, koska siellä paraillaan liikkui ryöstelevä masitujoukko.

Arabialaisten matkassa.

Livingstone palasi nyt etelää kohti sisämaahan Tshitimban kylään, johon suuri joukko arabialaisia oli asettunut, he kun paraikaa sotivat Itavan Nsamaa, mahtavaa päällikköä vastaan. Arabialaisten johtaja Hamis Wodim Tagh osoitti tohtorille monella tavalla ystävyyttään. Puolen neljättä kuukautta Livingstone viipyi Tshitimban kylässä, kunnes Nsama vihdoin suostui tekemään rauhan ja sen pantiksi lupasi tyttärensä Hamiin puolisoksi.

Elokuun 30:ntena Livingstone vihdoin arabialaisten keralla lähti liikkeelle länttä kohden, jatkaakseen tutkimuksiaan. Itawan maan rajalla arabialainen karavaaninjohtaja odotti morsiamensa, Nsaman tyttären tuloa. Prinsessa tulikin, toistakymmentä palvelijatarta mukanaan, punaisella ihomaalilla maalattuna ja vankan miehen olkapäillä ratsastaen. Arabialaiset ja heidän orjansa ottivat hänet vastaan suurilla sotilaallisilla kunnianosoituksilla. Rauha oli täten vahvistettu.

Arabialaiset olivat vasta lyhyen aikaa olleet näillä seuduilla, ja vaikk'ei heillä ollut kuin parikymmentä pyssyä, pelättiin näitä niin suuresti, että Nsamankin kaltaiset mahtavat päälliköt katsoivat viisaammaksi tehdä rauhan heidän kanssaan. He ostelivat orjia ja norsunluuta ja kulkivat nyt länteen päin Lundaa kohti, jonne Livingstonekin halusi. Hän oli jo Angolan matkallaan kuullut paljon tästä muinoin mahtavasta valtakunnasta, jonka portugalilaiset olivat tunteneet jo vuosisatoja. Arabialaisten keralla oli myös Hamed ben Muhammed ben Juma, joka sitten Tippu Tipin nimellä tuli niin kuuluksi. Tippu Tipiksi alkuasukkaat alkoivat kutsua häntä siitä syystä, että hänen tullessaan aina pyssyt alkoivat paukkua.

»Matkustimme», kertoo Livingstone karavaanin matkasta, »kauniita laaksoja matalien graniittivuorien liepeitse, kuljimme vihantia nurmikoita ja monenlaisten vaihtelevien puuryhmien lomitse. Maisema oli moista avointa puistomaisemaa, joka on trooppiselle Afrikalle niin luonteenomaista. Arabialaisten hankkimain orjain ja kantajain pitkä jono vilkastutti maisemaa. Suuri karavaani oli jaettu kolmeen osastoon, kaikkiaan siinä oli neljäsataaviisikymmentä henkeä kullakin osastolla oma oppaansa ja lippunsa, ja kun lippu oli maahan pystytetty, pysähtyi koko se osasto, kunnes se taas nostettiin ylös, rumpua päristettiin ja kudun sarvella puhallettiin lähtömerkki. Kullakin osastolla oli toistakymmentä johtajaa, jotka tunsi heidän ihmeellisistä, helmistä ja höyhenistä sommitelluista päähineistään, punaisista vaatteistaan ja nahkahetaleistaan. Nämä asettuivat riviin paikoilleen, rumpua päristettiin, torvi törähti räikeästi ja kaikki alkoivat astua. Naisorjat, päänsä päällä kantamukset, astuivat urheasti, mutta arabialaisten vaimoilla oli tavallisesti yllään hieno valkoinen saali, päässä kulta- ja hopeakoristeet ja monta naulaa hienoja kuparirenkaita säärissään. Paikalla kun vaimot ja orjat saapuivat leiripaikalle, alkoivat he keittää, ja he keittivät varsin taitavasti, valmistaen herroilleen metsän hedelmistä ja kaikenlaisista vähänarvoisista aineksista maukkaita ruokia.»

Uusi suuri järvi.

Marraskuun 8:ntena Livingstonella oli ilo löytää uusi suuri järvi, josta ei Euroopassa silloin mitään tiedetty, vaikka joku portugalilainen puoliveri olikin sillä käynyt jo ennen Livingstonea. Mainittuna päivänä hän saapui Moero järven rannalle, jonka länsipuolella Rua maan vuoristot siintivät etäisyydessä. Järven hiekkaisia rantoja reunusti troopillinen kasvullisuus, jonka varjoon kalastajaväestö oli majansa pystyttänyt. Moeron leveys on 40, pituus 120 kilometriä, mutta todellisuudessa se näytti vielä paljon suuremmalta, koska kehävuorien ja rantain välillä on leveä matala lietemaa. Alkuasukkaat pitivät järveä Tanganjikaa suurempana eivätkä koskaan kulkeneet sen poikki kanootilla.

Livingstone oli nyt riippuvainen arabialaisista sekä pienien varustustensa että huonon terveytensä vuoksi, eikä voinut ryhtyä Moeroa tarkemmin tutkimaan. Sen sijaan hän erään arabialaisen osaston kanssa kävi Kasembessa, joka oli Moeron eteläpuolella pienen Mofue järven rannalla.

Kasembe.

Kasembe kuului vanhaan Lundaan ja oli maineeltaan jo kauan ollut tunnettu. Portugalilainen löytöretkeilijä Lacerda, Teten maaherra, oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla jo käynyt siellä ja sinne kuollut, ja hänen muistoonpanoistaan saatiin tästä maasta tietoja Seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella oli Kongo-maan eteläosissa syntynyt Lundan suuri valtakunta, osaksi arvatenkin portugalilaisilta saatujen aseitten ja kauppatavarain, osaksi kuitenkin myös pohjoisesta päin tulleiden sivistysainesten vaikutuksesta. Lundaan kuului Kongo-maan koko eteläosa ja pieni osa Sambesin syvänteen pohjoispuolta. Kahdeksannentoista vuosisadan alussa oli eräs Lundan hallitsijan sukulainen muuttanut Moeron etelärannalle ja sinne perustanut vasallivaltakunnan, jonka sijaishallitsija, »kasembe», hän oli. Kasembet olivat sitten vähitellen vapautuneet yliherransa Muata Janvon vallasta ja hallitsivat nyt maata itsenäisesti. Se kasembe, jonka luona Livingstone nyt kävi, oli vallananastaja.

Livingstone lähestyi Kasemben pääkaupunkia tietä pitkin, joka oli paria kilometriä pitkä ja niin leveä, että sitä olisi saattanut ajaa vaunuilla. Päällikön asuntoa ympäröi korkea ruokoaitaus, jonka sisimmän portin edustalla oli kirjavilla väreillä koristettu, omaan vajaansa asetettu tykki, ja aidan päällä kuusikymmentä ihmisen kalloa koristuksena. Tykki epäilemättä oli portugalilaisilta saatu. Kasembe itse oli jäykkä, hieman kiinalaisen näköinen mies ulkonevine poskipäineen. Koko päivän kuluessa hän hymyili vain yhden kerran. Hänen mukanaan kulki kaikkialla pyöveli, leveä miekka kainalossaan ja kaulassaan saksien kaltainen ase, jolla hän leikkeli korvia. Tämä rangaistus tuli kaikkien kärsiä, joihin ruhtinas suuttui. Rikoksentekijöiltä leikattiin muita jäseniä, milloin ei kaulaa katkaistu.

Kasembe istui majansa edustalla nelikulmaisella tuolilla, leijonan ja leopardin nahkoja allaan. Hän oli puettuna valkoiseen Manchesterin palttinaan ja punaiseen hameeseen, joka oli kuin takaperin päälle puettu krinoliini. Käsivarret, sääret ja pää olivat kirjaillut, lakki helmikirjoin koristettu. Lakin päällä oli keltaisista sulista tehty kruunu. Tämä afrikkalainen hirmuhallitsija — jonka jälkeläiset Englannin hallitus lopulta erotti heidän julmuutensa vuoksi, — oli tosin huonossa maineessa, mutta Livingstonea hän kohteli ystävällisesti, eikä millään tavalla estellyt hänen aikeitaan. Samalla hän kuitenkin kohteliaasti ilmoitti matkustajalle, että järvet ja joet olivat paljasta vettä, eikä sen tosiasian toteamiseksi kannattanut nähdä vaivaa eikä varoja kuluttaa.

Vähän sen jälkeen kuin Livingstone oli viety Kasemben luo, tuli kuningatar saliin, keihäällisten amatsoonien ympäröimänä. Hän oli kaunis, solakka nuori nainen ja tahtoi ilmeisestikin tehdä valkoiseen mieheen syvän vaikutuksen, koska oli pukeutunut niin upeihin koruihin ja ottanut mahtavan keihäänkin kouraansa. Mutta hänen esiintymisensä oli niin odottamatonta ja toisenlaista kuin Livingstone oli osannut odottaa, että tältä pääsi nauru, joka aivan turmeli vaikutuksen, ja Livingstonen nauru oli niin tarttuva, että kuningatar itse ensimmäisenä siihen yhtyi ja kaikki amatsoonit hänen kanssaan. Kovin hämillään tästä kuningatar pakeni tiehensä saattajineen ja koko hänen esiintymisensä päättyi sangen nolosti juhlalliseen alkuun verraten.

Aina maaliskuuhun v. 1869, jolloin hän saapui Udjidjiin, Livingstone nyt matkusteli ristiin rastiin Tanganjikan eteläpuolisessa maassa saadakseen selvän tämän laajan vedenjakajaylängön sotkuisista vesistöyhteyksistä.

Retkiä Kongon lähteillä,

Jo edellisillä retkillään hän oli kuullut Bemba nimisestä suuresta järvestä, jota hän luuli samaksi kuin Liemba. Kasembessa arabialaiset kuitenkin niin varmasti vakuuttivat, että kymmenen päivämatkan päässä etelän ilmalla oli semmoinen järvi, että Livingstone alkoi uskoa. Kun paraillaan oli sadeaika, joka näillä seuduin kesti marraskuusta toukokuuhun, ja mainitun järven rantamia vakuutettiin erikoisen soisiksi ja epäterveellisiksi, päätti hän jättää matkan sinne toistaiseksi ja tutkia Moeroa, kunnes arabialaiset lähtisivät Tanganjikalle ja hän pääsisi niiden mukana. Hän kävikin monessa kohden Moeron itärannoilla, joilla asui sangen taaja, maata viljelevä väestö.

Livingstonen seurana oli tällä retkellä Mohammed ben Saleh niminen arabialainen, joka kymmenisen vuotta takaperin oli Kasemben maassa menettänyt kaiken ©maisuutensa ja sen jälkeen ollut siellä vankina. Livingstonen siellä ollessa ja hänen luulonsa mukaan Sansibarin sulttaanin suosituskirjeen vaikutuksesta Kasembe päästi vangin vapaaksi. Suurella riemulla muut arabialaiset jälleen tervehtivät häntä joukkoonsa. Tämä sama mies pian sitten houkutteli kaikki Livingstonen miehet palvelukseensa, niin ettei tohtorille jäänyt kuin neljä nassikpoikaa.

Livingstone olisi mielellään käynyt sillä paikalla, missä Luvua lähtee Moerosta, sen laaksoa kun sanottiin erikoisen syväksi vuoristorotkoksi, mutta eräs vihamielinen päällikkö esti tämän hänen aikomuksensa.

Kun arabialaiset eivät vielä kiirehtineet paluumatkalle, vaikka kuiva vuodenaika oli alkanut, lähti Livingstone sittenkin Bemba eli Bangveolo järvellä käymään. Kesäkuun alussa hän lähti matkaan ja heinäkuun 18:ntena 1868 hän sai kulkeneeksi sen suunnattoman vetisen tasangon poikki, jonka keskellä järvi on, ja seisoi Bangveolon rannalla.

Bangveolon rannalla.

Eräältä ystävälliseltä ja vieraanvaraiselta päälliköltä veneen ja soutajat saatuaan Livingstone teki veneretken järven pohjoisosassa oleville saarille, mutta järven yli eivät miehet mitenkään suostuneet häntä viemään, ulapat olivat siksi liian suuret. Bangveolo näytti hänestä Tanganjikan suuruiselta, mutta järven rannat ovat kuitenkin niin alavat ja epämääräisetkin, yhtyen vähitellen ympäristön laajoihin soihin, ettei siitä ollut mahdollista ilman tarkempia tutkimuksia saada edes likimäärin oikeata käsitystä. Mutta siihen Livingstone oli liian heikko ja sairas. »Joka askel», hän kirjoittaa, »minkä astun, repii rintaani, enkä nykyisessä heikkoudessani tahdo pysyä muiden joukossa, vaikka ennen aina olin ensimmäisenä, vieläpä sain muita odotellakin… Korvissani soi, niin että tuskin kuulen kronometrieni naksutusta. Oleskeltuani muutaman päivän täällä, Bangveolon läheisyydessä, sain pyörtymiskohtauksen, joka osoittaa kuumeen voimaa, kun ei ole lääkkeitä. Satuin olemaan majani ulkopuolella, enkä mitenkään päässyt sisään. Koetin nousta pystyyn selällä makaamasta siten, että tartuin kiinni kahteen ovella olevaan paaluun, mutta kun olin melkein pystyssä, pääsivät ne käsistäni ja kaaduin raskaasti, lyöden pääni erästä laatikkoa vastaan. Pojat olivat nähneet kurjan tilani ja ripustivat peitteen majani oven eteen, etteivät vieraat näkisi avuttomuuttani. Vasta muutaman tunnin kuluttua tulin sen verran tajuihini, että älysin, missä olin.»

Kongon latvat.

Koettaessaan saada selville, mitkä joet Bangveoloon laskevat, hän päätti Tshambesin olevan suurimman. Kun vesi Luapula nimisenä jokena virtaa Bangveolosta pohjoista kohti, ei Tshambesi siis saattanut olla Sambesin latvaosa, kuten Lacerda oli luullut, vaan Luapulan lähdejoki. Livingstone ei kuitenkaan voinut tarkemmin selvittää Luapulan lähtökohtaa, muutoin hän ei olisi piirtänyt tämän joen lähtevän järven pohjoisosasta suoraan pohjoista kohti. Vähän ennen kuolemaansa hän kuitenkin pääsi oikean asianlaidan perille. Vasta ranskalainen Giraud kartoitti järven, viisitoista vuotta myöhemmin, ja totesi silloin, että Luapula lähti järven eteläpäästä, sivuten ensin melkoista Kampolombo järveä, josta vain matala lietasärkkä sen erottaa, ja tehden sitten lännen kautta väljän kaaren, ennenkuin kääntyy pohjoista kohti. Bangveolon vesi on Livingstonen käynnistä melko paljon alennut, samoin kuin Njassankin, ja Giraudin käydessä olivat monet Livingstonen piirtämät saaret muuttuneet niemiksi. Tämän krokotiilien, virtahepojen ja elefanttien luvatun järven vesi ei ole mistään kohdasta yli viittä metriä syvää.

Livingstone oli Tshambesin laskun perille päästyään saanut osapuilleen selville vesistöyhteyden, joka kauan oli häntä tuskastuttanut ja saanut hänet niin paljon kyselemään ja kyselemään, että hänen lopulta täytyi luopua tiedusteluista, jottei luultaisi hänen saaneen »vettä aivoihinsa.» Hän palasi taas Lundaan, jossa kuitenkin nyt riehui sota, jonka takia matkustaminen oli hankalaa ja vaarallista. Maahan oli hyökännyt joukko masituja, jotka arabialaiset ja Uniamvesistä näille seuduille muuttaneet entiset kantajat olivat voittaneet. Näillä uniamvesiläisillä, joilla oli omat kylät Kasemben alueella, oli kiväärit, joita he olivat arabialaisten palveluksessa oppineet käyttämään, ja nähdessään nyt heidän voimansa Kasembe säikähti ja alkoi sodan heitä ja arabialaisia vastaan, ennenkuin he ennättäisivät käydä liian vaarallisiksi. Muita päälliköitä yhtyi Kasembeen, mutta siitä huolimatta ainakin arabialaiset pitivät puoliaan. Livingstone oli useankin kerran vaarassa joutua maanasukkaitten vihan uhriksi, he kun eivät tahtoneet nähdä mitään eroa hänen ja arabialaisten välillä.

Matkalla Udjidjiin.

Syyskuun lopulla arabialaiset lähtivät matkalle Tanganjikaa kohti ja Livingstone yhtyi heihin, koska hänen olisi ollut vaikea omilla apuneuvoillaan tehdä niin pitkää matkaa kautta rauhattoman maan. Tällä matkalla häneen jälleen yhtyivät karanneet palvelijat, jotka olivat arabialaisiin herroihinsa pian kyllästyneet. Livingstone olisi mielellään poikennut katsomaan Ruan maanalaisia asumuksia, joista hän oli paljon kuullut, mutta alueen päällikkö ei laskenut häntä sinne. Niitä sanottiin olevan erään vuoren liepeellä 8 kilometrin matkalla niin paljon, että 10.000 henkeä mahtui niihin asumaan, ja koko siirtokunnan läpi juoksi päästä päähän puro.

Kasemben maasta päästyään eivät arabialaiset silti saaneet rauhassa kulkea, heidän tapanaan kun oli syyttää lähintä kylää orjainsa karkailuista ja ottaa väkisin korvausta. Sekä edestä että takaapäin karavaanin kimppuun hyökättiin, mutta hyökkääjäin urhoollisuudesta huolimatta arabialaiset pitivät varustetuissa leireissään puoliaan. Pari kuukautta kestäneen sotimisen jälkeen saatiin taas aikaan rauha ja joulukuun 11 p. karavaani jälleen lähti Moeron itäpuolelta pyrkimään Tanganjikaa kohti. Livingstone oli koko matkan huonona sairaana. Hän oli sadeaikana kastunut lukemattomia kertoja ja kärsi ankaria rintakipuja. Usein hän oli niin heikkona ja kuumeen vallassa, että houraili ja näki harhanäkyjä, kuten puiden kuorissa ihmisten muotoja ja kasvoja. Usein hän muisteli lapsiaan ja ystäviään ja näyttää melkein nähneen ne edessään. Ensi kerran eläissään hänen täytyi antaa kantaa itseään, hän ei edes voinut kohota istuvaan asentoon. Aurinko, joka paistoi aivan pään päältä, rasitti häntä kovasti ja poltti hänen ihonsa rakoille, missä vain paljaan paikan tapasi. Lihastaan hän kiskoi ulos parikymmentä matoa, erään pistokärpäsen munista syntyneitä toukkia. Kasvaessaan ne muodostivat sääriin kipeitä äkämiä.

Helmikuun puolivälissä 1869 Livingstone pääsi Tanganjikan länsirannalle Lufuko joen suulle, jossa arabialaiset hankkivat hänelle kanootin. Sillä hän ensin nousi länsirantaa Kasangan saarille, joiden kohdalla Tanganjikan yli tavallisesti kuljettiin, nauttien erään siellä asuvan arabialaisen aulista vieraanvaraisuutta. Näiltä saarilta oli kymmenen tunnin matka järven poikki, jolla matkalla Kabogon valtavaa vuorta pidettiin maamerkkinä. Nousten sitten itärantaa Malagarasin suitse Livingstone maaliskuun 14:ntenä pääsi Udjidjiin, kolme vuotta siitä kuin hän oli Rovuman suulta lähtenyt matkaan.

Udjidjissa.

Udjidji oli arabialaisten pääkortteeri, josta he retkeilivät Tanganjikaa ympäröiviin maihin orjastamaan ja norsunluuta hankkimaan. Katalasta ammatistaan huolimatta he olivat ympäröineet asumuksensa jonkinlaisella sivistyksen ulkokuorella, jonka johdosta heidän siirtokuntansa raakalaisten luota ja aarniometsistä tulevalle aina tuntuivat viihdykkäiltä. Samoin kuin matkalla, samoin sai Livingstone Udjidjissakin kokea arabialaisten puolelta mitä ystävällisintä kohtelua ja vieraanvaraisuutta. Mutta katkera pettymys odotti häntä. Hänen tilaamiaan tavaroita oli kyllä lähetetty Sansibariin ja sieltä edelleen runsaat määrät, mutta suuri osa oli jätetty Unjanjembeen, josta matka Udjidjiin välillä raivoavan sodan vuoksi oli vaarallinen, ja näiden tavarain joukossa olivat viini ja etenkin rohdot, joita hän nyt olisi niin välttämättä tarvinnut. Udjidjiin tuoduista tavaroista taas oli suurin osa varastettu — Livingstonen luulon mukaan arabialaisten toimesta, vaikkei tämä epäluulo näytäkään olleen perusteltu — niin että 80:sta kangaspakasta vain 18 oli jäänyt, helmistä ei mitään. Pieni varasto teetä, kahvia ja sokeria oli kuitenkin jäänyt ja villaflanellia, josta uupunut matkustaja saattoi teettää uuden puvun.

Udjidjiin kokoutuivat toinen toisensa jälkeen norsunluunkauppiaat ja orjastajat, joihin Livingstone oli Kasemben maassa tutustunut ja joiden tuttavuutta hän edelleenkin viljeli, toivoen siitä apua tuleville töilleen. Hänen kirjeitään eivät arabialaiset, vieraanvaraisuudestaan huolimatta, kuitenkaan suostuneet kuljettamaan rannikolle, peläten niiden sisällyksen olevan omiaan vahingoittamaan heitä. Livingstone toipui Udjidjissa nopeaan, niin että hän muutaman kuukauden kuluttua jälleen oli retkeilykunnossa, mutta hän oli kahden vaiheilla, mille suunnalle lähteä. Hän mietti jo semmoistakin matkaa, että kulkisi Udjidjista Viktoria Njansalle ja sieltä edelleen joko Niiliä pitkin Egyptiin tai Masai-maan kautta Sansibariin. Lopulta hän kuitenkin päätti jatkaa alkamiaan töitä ja etsiä Lualaban, jota hän luuli Niilin latvaksi, Manjema-maasta, jossa ei siihen saakka kukaan eurooppalainen ollut käynyt.

Sisimpään Afrikkaan.

Saatuaan aluksen järven poikki tapasi hän toisella rannalla Mohammed Bogharib nimisen tutun arabialaisen, joka juuri oli menossa manjemain maahan, ja liittyi hänen karavaaniinsa. Matka kävi pitkin Lualabaan laskevan Luaman laaksoa, joten Lukuga, Tanganjikan laskuväylä, joka on jonkun verran etelämpänä, jäi häneltä näkemättä. Asutus oli lähempänä Tanganjikaa erinomaisen tiheä ja vainiot virstain mittaiset. Niillä kasvoi mainion suurta maniokkia. Vuoristoissa oli sankka aarniometsä vallalla. Täällä tuli jälleen vastaan öljypalmukin, joka länttä kohti kävi yhä yleisemmäksi. Uusi tuttavuus oli hänelle harmaa punapyrstöinen papukaija, joka manjemain kesken oli suuressa suosiossa. Bambarren seutu oli hänen mielestään hämmästyttävän kaunista. Palmuja häälyi korkeimmillakin vuorilla ja valtavat metsäpuut olivat köynnöskasveja täynnään. Ihmeellisiä lintuja ja apinoita näkyi joka puolella.

Naiset kulkivat aivan alasti, eikä tämän Edenin Aatameillakaan ollut sen enempää vaatetta kuin pieni kappale puunkuoresta kudottua kangasta. Alastomuuttaan kumpikin sukupuoli peitti siten, että oli maalannut ruumiinsa täyteen kuita, tähtiä ja krokotiileja ynnä merkkejä, jotka Livingstonen mielestä muistuttivat egyptiläisiä hieroglyyfejä. Mutta joka kolmas tai neljäs vuosi tuhosi isorokko täällä paljon kansaa.

Soko.

Livingstone tapasi täällä suuren simpanssin (Troglodyles schweinfurthi), »sokon», joka ihmisen kanssa tapellessaan aina koetti purra poikki vastustajansa sormet ja varpaat, muuta vahinkoa hänelle tekemättä. Manjemat pitivät sokon lihaa erikoisen herkullisena ja Livingstone luuli heidän siitä ehkä oppineen ihmissyöjiksi. Hän tutustui Kongo-maan pieneen elefanttiinkin, joka ei ollut kuin syltä korkea, vaikka sillä oli syltä pitemmät hampaat, Kului sitten vuosikymmeniä, ennenkuin se uudelleen löydettiin.

Bambarren kaupungissa oli suorat kadut, joiden molemmissa päissä oli julkiset kokoushuoneet. Majat olivat neliskulmaiset ja hyvin rakennetut, sisältä sangen siistit. Asukkaita Livingstone piti rehellisinä ja monessa suhteessa etevinä, mutta heistä arabialaiset sittemmin saivat kaikkein julmimmat orjastajansa.

Lualaba.

Livingstone oli Lunda-maassa ja tuttaviltaan arabialaisilta kerännyt niin paljon tietoja kuin suinkin suuresta Lualabasta, jonka hän oli kuullut virtaavan edelleen manjemain maan kautta, ja näiden tietojensa mukaan hän nyt suuntasi retkiään. Stanleylle hän myöhemmin kertoi pääpiirteet siitä, mitä ennen ja tällä retkellään oli selville saanut, ja sen nojalla Stanley saattoi laatia jonkunlaisen kartan hänen löydöistään. Livingstonen itsensä ei ollut suotu järjestää ja täydentää muistiinpanojaan, jotka hänen sairautensa vuoksi jäivät usein hyvin vaillinaisiksi. »Kun Livingstone minulle kuvasi», kertoo Stanley, »Moero järven ihastuttavaa maisemaa, niin viehätyin täydelleen hänen kuvauksestaan. Rannoillaan korkeat, kukkuloilleen saakka tropiikin runsaan kasvullisuuden peittämät vuoret, Moero purkaa liikavetensä syvän, kallioon revenneen rotkon kautta. Pauhaava iso joki tunkeutuu putouksen jyrinällä tämän aukon kautta, mutta heti ahdistuksesta ulos päästyään se leviää ja hiljentää kulkuaan. Juostuaan mutkan länttä ja lounatta kohti sekä jälleen pohjoiseen käännyttyään se laskee Kamolondo järveen.» Alkuasukkaat sanoivat tätä jokea Lualabaksi. Livingstone aikoi nimittää sen erään hyvän ystävänsä muistoksi »Webbin joeksi». Nykyisillä kartoillamme se on nimellä Luvua. Kamolondo järven lounaispuolella, niin oli Livingstone tietoonsa saanut, oli toinen suuri järvi, josta Lomami tuo veden Luaiabaan. Tämän järven, joka ehkä tarkoitti jotakuta karttaimme Lualaban yläjuoksulla olevista pienistä järvistä, Livingstone aikoi nimittää Lincolnin järveksi Amerikan murhatun presidentin, orjuuden hävittäjän, muistoksi. Vähän Kamolondon pohjoispuolella laskee Luaiabaan (Luvuaan) suuri Lufira niminen joki, mutta Lualabaan laskevain jokien luku on niin suuri, ettei Stanley saanut niitä karttaan mahtumaan, jonka vuoksi Livingstone mainitsi vain tärkeimmät. Hänen mainitsemansa Kamolondo ei nykyisillä kartoillamme ole järvi, vaan Lualaban varsinainen latvahaara. Lomami, Lualaban suuri syrjäjoki, juoksee pääjoen kanssa yhdensuuntaisesti kauas Njangven ohikin, laskien pääjokeen vasta päiväntasaajan pohjoispuolella, ja se joki, joka Livingstonen kartassa on merkitty Lomamiksi, on varsinainen Lualaba. Suurimman osan tiedoistaan Livingstone siis ilmeisesti sai kyselyjen kautta; oman näkemänsä mukaan hänen olisikin ollut mahdoton niin tukalissa oloissa saada selväksi tätä monimutkaista vesistöä. Stanley kertoo Livingstonen seuranneen Lualabaa kaikkine mutkineen aina neljännelle eteläiselle leveysasteelle, mutta kauemmaksi hän ei väkensä niskoittelun vuoksi päässyt, vaikka hän kuuli kauempana pohjoisessakin olevan suuren järven, johon Lualaban sanottiin laskevan.

Livingstone Manjemassa.

Livingstone oli ensimmäinen Manjemassa nähty valkoinen, ja vaikka hän tekikin rahvaaseen hyvän vaikutuksen, vainottiin häntä sentään toisin paikoin, etupäässä kai siitä syystä, että hänen luultiin olevan samaa rotua kuin arabialaiset. Manjemassa ja sen itäpuolella olevassa Ruassa ei ollut suurempia valtakuntia, vaan kullakin kylällä oli oma pikku sulttaaninsa, eikä kansa yleensä tiennyt mitään pienen kotipiirinsä ulkopuolella olevasta maailmasta. Harva tiesi edes sitä, että muutaman penikulman päässä juoksi Lualaban suuruinen joki. Tämä metsäläiskansa oli ihmissyönnistään ja muista alkuperäisistä tavoistaan huolimatta kuitenkin sangen perehtynyttä käsitöihin ja valmisti heinistä mitä hienoimpia kankaita, joitten arvon Livingstonen väkikin ymmärsi niin hyvin, että pyrki niihin vaihtamaan omia pumpulikankaitaan. Norsunluuta Manjemassa siihen aikaan oli suunnattoman runsaasti, se oli ensiksi tulleille arabialaisille todellinen Eldorado. He toivat sitä kerallaan niin suuret määrät, että Karaguen, Ugandan ja Ufipan kauppatiet tuota pikaa hylättiin ja kaikki arabialaiset todellisen norsunluukuumeen valtaamina tunkeilivat Manjemaan, ostaen hampaita kaikenlaisella rihkamalla pilkkahinnasta. Majain tukipaaluiksikin Manjemassa käytettiin norsunhampaita. Pian manjemalaiset tosin oppivat käsittämään luun arvon, mutta yhä vieläkin sitä myytiin suunnattoman halvalla (2—7 penniin naulalta). Arabialaiset kuitenkin ahneudellaan ja julmuudellaan pilasivat markkinat. Pienikin arabialaisjoukko piti puoliaan suuria manjemalaisheimoja vastaan. Nämä kun eivät olleet vielä koskaan kuulleet pyssyllä ammuttavan, säikähtyivät sen paukkeesta niin sanomattomasti, että paikalla juoksivat pakoon, kunhan heihin vain pyssyllä tähdättiinkin. He luulivat, että arabialaiset olivat varastaneet taivaasta salaman ja etteivät jouset eivätkä nuolet heitä vastaan mitään tehonneet. Ellei pyssyjä olisi, niin he Livingstonelle vakuuttivat, ei ainoatakaan arabialaista päästettäisi maasta hengissä. Sansibarin ja suurien järvien välisillä kauppateillä arabialaiset eivät enää uskaltaneet tehdä ilkitöitään, he kun olivat myyneet maanasukkaille pyssyjä, joitten vaikutuksen he sitten olisivat saaneet itse tuntea, vaan heidän täytyi siellä kiltisti tyytyä maksamaan veroa kaikille niille pikkuruhtinaille, joiden maitten kautta heidän tiensä kulki, mutta Manjemassa heidän ei tarvinnut mitään pelätä, eikä heidän ahneudellaan ja mielivallallaan sen vuoksi ollut mitään rajoja.

Bambarresta Livingstone pyrki suorinta tietä Lualaballe, lähtien ensimmäiselle retkelle 1 p. marraskuuta 1869 Mohammed Bogharibin kanssa. Maa oli vuorista ja kylien välillä, joita oli sangen taajassa, oli viiden kuuden kilometrin levyiset alueet koskematonta aarniometsää, jonne tuskin ainoakaan auringonsäde pääsi tunkeutumaan. Puusta puuhun kierteli vankkoja köynnöskasveja, joista riippui lapsenpään kokoisia hedelmiä, outoja lintuja ja apinoita hyppeli oksilla ja köynnösverkon sokkeloissa. Missä oli vähänkin aukeata, siinä kasvoi ruohoa, jonka korret olivat yli tuuman vahvuiset. Kylien läheisyydessä viljelivät manjemat uutterasti maata ja heidän pääviljansa oli maissi, joka siis oli jo näin kauas tunkeutunut.

Vähän ennen Livingstonen tuloa oli Dugumbe niminen arabialainen liikkunut näillä seuduin orjia ryöstämässä ja väestö oli niin vihamielistä muukalaisille, että Livingstonen joulukuussa täytyi palata Bambarreen- Lualabaa saavuttamatta.

Jo kuukauden lopulla hän teki uuden yrityksen, suunnaten tällä kerralla kulkunsa pohjoista kohti, tavaten sillä puolella monta Lualabaan laskevaa jokea ja samanlaista maata. Taudit ja uupumus pakottivat hänet kuitenkin palaamaan lähelle Bambarrea Mahomela nimiseen kylään, etsimäänsä jokea saavuttamatta. Mahomelassa hän vuoden 1870 helmikuun alusta viipyi kesäkuun loppuun saakka, osaksi sairauden vuoksi, osaksi siitä syystä, ettei ollut tilaisuutta kulkea edelleen. Katomba niminen arabialainen hoiti häntä niin hyvin kuin taisi. Mahomelan läpi kulki tuon tuostakin arabialaisia retkikuntia, jotka palasivat lännestä, norsunluuta ja orjia mukanaan kuljettaen.

Kolmannen kerran Livingstone kulki Mahomelasta luodetta kohti, kunnes jälleen tapasi Mohammed Bogharibin, joka vakuutti, ettei hän siltä suunnalta milloinkaan löytäisi Lualabaa. Livingstone palasi sen vuoksi takaisin Mahomelaan ja Bambarreen. Tällä retkellä hänellä oli kerallaan vain kolme uskollisinta palvelijaansa, Susi, Tshuma ja Gardner, muut olivat kaikki ruvenneet arabialaisten palvelukseen.

Jalkatauti.

Näillä retkeilyillään Livingstone sai ilkeän jalkataudin, joka nyt hyväksi aikaa sitoi hänet paikoilleen. Jalkoihin nousi ilkeitä paiseita, samoin kuin arabialaisten ja heidän kuljettamainsa orjainkin jalkoihin. Nämä paiseet olivat sangen vaarallisia, ne kun saattoivat syöpyä lihan läpi luihin saakka ja tehdä jalan rammaksi, jopa tuottaa kuolemankin. Vasta lokakuussa Livingstone saattoi uudelleen liikkua, mutta vielä hänen täytyi odottaa kauan, ennenkuin tarjoutui suotuisa tilaisuus löytöretkien jatkamiseen.

Livingstone oli Udjidjista lähettänyt Sansibariin suusanallisen pyynnön, että hänelle lähetettäisiin uusia varastoja. Sansibarissa oli konsulina sama Kirk, joka oli ollut hänen seuralaisensa Sambesilla, eikä tämä henkilö ollut entisen esimiehensä toiminnalle niin suosiollinen, kuin olisi odottanut. Bambarreen tosin nyt saapui kymmenen Kirkin lähettämää orjaa kantamuksineen, mutta nämä miehet väittivät Kirkin käskeneen, että he viipymättä toisivat vanhan tohtorin takaisin rannikolle. Korkeampaa palkkaa vastaan he kuitenkin suostuivat lähtemään Lualaballe, jolle Livingstone helmikuun 16:ntena 1871 lähti neljännen kerran yrittämään.

Tie kulki kautta heinälakeuksien ja aarniometsäin ja pitkäveteisten metsäisten selänteitten poikki. Monilukuisten jokien poikki oli kahlattava, mutta useiden poikki oli siltakin. Kaikkialla seutu oli taajaan asuttua, vuorien rinteillä ja laaksoissa vilisi kyliä. Kylät oli enimmäkseen niin rakennettu, että pääkatu kulki suoraan idästä länteen, koska aurinko siten sopi paistamaan niille pitkin päivää ja nopeaan kuivaamaan kosteuden. Monen majan oven edustalla oli pieni veranda, jossa huomeneksella näki koko perheen tulen ympärillä koolla. Perheen jäsenet siinä hengittivät aamun suloista viileyttä ja juttelivat hauskasti kotoisista asioistaan. Huolelliset emännät paahtoivat heinätulella saviastioitaan koviksi, kooten sitten tuhkan, josta he uuttivat suolaa. Kaikkialta kuului kukonkiekunaa, vuohia hyppeli iloisesti majain keskellä tai lepäili päiväliekkosessa. Majain lehväkatoilta ja kaikista pensaista kimalteli miljoonittain kastehelmiä, sillä yökaste oli hyvin runsas. Kaikki oli lepoa, rauhaa ja kotoista onnea.

Siitä huolimatta ilmeni tässä rahvaassa paljon verenhimoa ja julmuutta, kun Livingstone oikein pääsi sen olemuksen perille, ja mitäpä muuta ihmissyöjiltä olisi voinut odottaakaan. Hyvin yleinen tapa oli, että joku seurassa heitti maahan punaisen papukaijansulan: joka sen poimi, sitoutui samalla murhaamaan jonkun. Ei pidetty täytenä miehenä, ken ei ollut ainakin yhtä ihmistä hengiltä ottanut. Keskenään kylät olivat ainaisella sotakannalla, eikä kukaan uskaltanut kulkea kylästä toiseen, koska hänet olisi voitu vieraalla alueella paikalla tappaa ja syödä. Mutta omassa kylässä ylläpidettiin järjestystä ja jonkinlaista laillisuutta.

Livingstone saavuttaa Lualaban.

Maaliskuun lopulla Livingstone vihdoin saapui Lualaballe, jota hän oli niin kauan etsinyt. Se oli 1000 metrin levyinen, ja kuului ylempää olevan vielä leveämpikin, ja sen ruskea vesi oli kauttaaltaan syvää. Paljon saaria siinä oli ja sen savitörmät olivat kauttaaltaan korkeat ja jyrkät. Joki juoksi sillä kohdalla, jossa Livingstone sen yhdytti, suoraan pohjoista kohti. Paljon suuria syrjäjokia nimitettiin, mutta Njangvesta eteenkäsin jokea ei tunnettu kuin satakunta kilometriä eräälle koskelle saakka, jolla arabialaiset olivat käyneet.

Njangve.

Njangve, johon nyt ei ollut pitkä matka, oli erittäin tärkeä ja vilkas kauppapaikka. Alkuasukkaitten tapana oli sopia siellä kaikki asiansa markkinapäivinä, joita oli kerran viikossa. Silloin saattoi Njangveen saapua kolmekintuhatta alkuasukasta, tuoden kaupan etenkin kaikenlaisia ruokatavaroita, varsinkin kalaa. Muista markkinoilla olevista ruokatavaroista mainittakoon suuret maakotilot, paahdetut muurahaiset, siipikarja, naudat, maniokki, palmuöljy, suola ja pippuri. Sieltä saattoi myös ostaa muabepalmun kuiduista kudotuita kankaita, joitten hinnaksi annettiin rautamöhkäleitä. Näitten möhkäleitten päät oli venytetty hienoksi puikoksi osoitukseksi siitä, että metalli oli hyvää laadultaan. Elämä markkinoilla oli niin vilkasta, tavaroita tutkisteltiin ja kiiteltiin niin hartaasti, että vanhat tuttavat tuskin joutuivat toisiaan tervehtimään. Sattuneet riidat sovintotuomari ratkaisi sukkelaan. Yleensä osoitti rahvas kiitettävää oikeudentuntoa. Seutu oli avointa, nurmikentillä kun kasvoi vain semmoisia puuryhmiä, jotka kestivät vuotuiset ruohonpoltot.

Livingstone viipyi Njangvessa monta kuukautta, koettaen saada kanootin, jolla jatkaa jokea pitkin matkaa. Arabialaiset kuitenkin anastivat kaikki jokiveneet, eivätkä Sansibarista tulleet kantajat suostuneet lähtemään maata myöten muuta kuin korkeintaan Lomamille. Mutta ei edes sinne Livingstone lähtenyt, väliin kun sattui tapaus, joka teki olon Njangvessa niin tukalaksi, että hän lähti paluumatkalle.

Vaikka arabialaiset etupäässä ostivat norsunluuta, olivat he kuitenkin jo alkaneet orjanajonsakin, sillä kansa oli huomattavan kaunista, naiset haaremeihin haluttuja. Livingstonen päiväkirjassa on tuontuostakin muistiinpanoja heidän julmuuksistaan. Erään päivän kohdalle hän kirjoitti: »Kahdeksan kylää palaa; Said ben Habibin orjain työtä…» Erään toisen taas: »Koko aamun ovat pyssyt paukkuneet joen toisella rannalla, ilmaisten arabialaisen Dugumben väen murhaavan.» Vielä kamalampia Livingstone sai heinäkuun 15:ntenä 1871 nähdä itse Njangvessa. Kerromme tapauksen hänen omilla sanoillaan:

»Oli kuuma painostava päivä. Kun lähdin Njangven torille, näin kolme Dugumben kanssa hiljakkoin saapunutta miestä. Minua ihmetytti, että heillä oli pyssyt mukanaan, ja minua suuresti halutti heitä moittia, samoin kuin palvelijani oli tehnyt, siitä että he toivat aseita kerallaan torille. Mutta sitten ajattelin, ettei heillä ehkä ollut tietoa voimassa olevasta määräyksestä, ja aioin jo mennä matkoihini, kun näin erään roistoista ottavan käteensä kanan, jonka hintaa hän alkoi tinkiä. Ennenkuin olin ennättänyt astua parikymmentä askelta pois päin, kuului takaapäin ihmisjoukosta kaksi pyssynlaukausta, ja se oli verilöylyn merkki. Taajoissa joukoissa ihmiset lähtivät torilta pois juoksemaan, nakaten hädissään tavarat luotaan. Samalla kuin nuo kolme torilla olivat ampuneet, alkoi toinen osasto lahdelman luona ampua säikähtyneitä naisia, jotka pakenivat joelle kanootteihinsa. Mutta lahdelma oli niin pieni, etteivät kaikki rannalle vedetyt kanootit päässeet pois, etenkin kun miehet kiireissään olivat melat unhottaneet; miehet ja naiset joukottain hyppäsivät jokeen ja alkoivat uida erästä saarta kohti. Miten he olisivat voineet kuoleman välttää! Rannalta ammuttiin laukaus toisensa jälkeen näitten pakenevien onnettomien perään, toiset uivista päistä katosivat hiljaisesti, toiset ennen uppoamistaan kohottivat käsiään korkealle taivasta kohti, ikäänkuin pyytäen taivaan Herralta armoa. Vähitellen katosivat päät. Arabialaisten arvion mukaan sai surmansa 3—400 henkeä. Ensimmäinen mielijohteeni oli ampua roistot pistooleillani, mutta Dugumbe varoitti minua semmoiseen hommaan ryhtymästä. Ja myöhemmin olin kiitollinen siitä, etten niin tehnyt, sillä sain sitten kuulla syytettävän englantilaisen väkeä ensimmäisten laukausten ampumisesta. Tämän hirmutapauksen jälkeen arabialaisen orjakauppiaan Tagamojon väki — Tagamojo oli hyökkäyksen varsinainen alkuunpanija — jatkoi maanasukkaitten ampumista ja sytytti heidän kylänsä palamaan ja tätä kirjoittaessani kuulen kovia valitushuutoja toiselta rannalta, jossa murhaamista jatketaan. Ei kukaan saane koskaan tietää, kuinka moni ihminen on saanut tänä lämpöisenä kirkkaana kesäaamuna henkensä heittää. Minusta tuntui, kuin olisin ollut helvetissä.» — Arabialaiset tahtoivat tämän verilöylyn kautta saada alkuasukkaat mahtiaan pelkäämään.

Livingstonen kuvaus synnytti Englannissa sitten niin suuren suuttumuksen, että Englannin hallitus päättävästi vaati Sansibarin sulttaania lakkauttamaan orjakaupan, ja suureksi osaksi tämä jo silloin onnistuikin. Arabialaiset, joitten hallussa sisämaan kauppa ja orjastus olivat, olivat Sansibarin sulttaanin alamaisia, Sansibar oli tärkein orjamarkkinapaikka, siitä syystä sulttaani helposti saattoi heihin vaikuttaa ja vielä helpommin suuri merivalta sotalaivoineen pienen saarivaltakunnan hallitsijaan.

Niili vaiko Kongo?

Livingstone oli kuullut, että Lualaba pohjoisempana muka laski suureen tuntemattomaan järveen, jonne ei Njangvesta pitänyt olla pitkä matka, ja tämäkin tieto vahvisti häntä siinä käsityksessä, että Lualaba oli Niilin varsinainen latvaosa. Huhu tuosta järvestä oli tietysti kokonaan perätön. Varmana voimme Stanleyn kokemusten jälkeen pitää, että Livingstone pienen heikon joukkonsa kanssa olisi sangen pian tuhoutunut, jos hän olisi päässyt Kongoa laskemaan.

Heinäkuun puolivälissä Livingstone lähti Njangvesta paluumatkalle Udjidjiin. Seutujen rauhattomuuden vuoksi hänen jälleen täytyi liittyä arabialaiseen orjakaravaaniin, ja sittenkin moni väjytyksestä heitetty keihäs oli matkalla tuottaa hänelle kuoleman. Sangen heikkona ja riutuneena hän lokakuun 23:ntena saapui Udjidjiin, jossa uusi pettymys odotti häntä. Tavarat, jotka hänen poissa ollessaan olivat saapuneet sinne Unjanjembestä, oli kaikki kavallettu ja myyty pilkkahinnasta kaupungin arabialaisen sheriffin toimesta. 3000 metristä kalikoota ei ollut jäänyt ainoatakaan kappaletta, 700 naulasta helmiä ei ainoatakaan nauhaa. Livingstonella ei sen vuoksi näyttänyt olevan muuta neuvoa, kuin kuluttaa loppuun ne vähät varat, mitä hän oli matkaltaan mukanaan tuonut, ja sitten lähteä arabialaisilta apua kerjäämään. Apu oli kuitenkin lähempänä, kuin hän saattoi aavistaakaan. Viisi päivää sen jälkeen, kuin hän oli Udjidjiin palannut, saapui sinne amerikkalaisen »New York Heraldin» kirjeenvaihtaja H.M. Stanley, joka nimenomaan oli lähtenyt häntä etsimään ja auttamaan.

Siihen nähden, että Stanleysta itsestään tuli niin kuuluisa löytöretkeilijä, teemme vähän seikkaperäisemmin selkoa tästä hänen ensimmäisestä itsenäisestä tutkimusretkestään — kirjeenvaihtajana hän oli ollut Afrikassa jo parikin kertaa — etenkin kun hänen matkansa niin elävästi kuvaa niitä vaikeuksia, mitä retkeilijäin yhä vieläkin oli voitettava pyrkiessään Sansibarista suurten järvien rannoille.

Kuinka Stanley löysi Livingstonen.

Stanley oli paraillaan Espanjassa lähettämässä lehdelleen tietoja siellä raivoavasta sisällisestä sodasta, kun hän sai käskyn tulla oikopäätä Pariisiin. Siellä lehden nuori isäntä Gordon Bennett häneltä kysyi, eikö häntä haluttanut lähteä etsimään Livingstonea, josta ei oltu saatu moniin aikoihin tietoja, mutta jonka hän luuli elävän, ja muitta mutkitta retki oikopäätä päätettiin. Se kuitenkin pidettiin tarkimmin salassa ja Stanley oli ensin kirjeenvaihtajana Suezin kanavan avajaisissa ja matkusti sitten Turkin, Etelä-Venäjän, Kaukasian ja Persian kautta Intiaan reportterina, ennenkuin hän Bombaysta purjelaivalla saapui Sansibariin. Ei edes siellä hän sanonut, mikä retken varsinainen tarkoitus oli, vaikka hänen lähtöänsä Afrikan sisäosiin suurien matkavalmistuksien vuoksi olikin mahdoton salata.

Lähtiessään Tanganjikalle pyrkimään Stanley oli aivan kokematon troopillisen Afrikan matkustustapoihin. Hän sai kuitenkin Sansibarissa kokoon melkoisen karavaanin, osti kankaita, helmiä, kuparilankaa y.m. esineitä, jotka maan sisäosissa kävivät rahasta, ja lähetti joukkonsa matkaan useaan osastoon jaettuna. Sansibarista kuljettiin laivalla Bagamojoon mannerrannalle, josta Stanley viidennen, viimeisen osastonsa keralla maaliskuun 21:ntenä 1871 lähti sisämaahan.

Afrikassakin on matkustaminen siitä pitäen paljon muuttunut, sekä englantilaiset että saksalaiset ovat tälläkin rannikolla rakentaneet maanteitä ja rautateitä sisämaahan ja junalla kuljetaan nykyään nopeasti sekä Viktoria-järven että Tanganjikan rannoille. Mutta Stanleyn lähtiessä matkalleen ei sulttaani Bargashin alusmaissa ollut kuin kehnoja jalkapolkuja, siltoja ei muuta kuin joku puunrunko jokien poikki. Retkikuntain täytyi taistella lukemattomia vaaroja, tauteja, nälänhätää, rosvoja vastaan, ja taivalta tehtiin sen vuoksi hitaasti ja moni mies sortui tien varrelle korppikotkain ja hyeenain saaliiksi, lukematta niitä, jotka kantamuksineen karkasivat. Mutta siitä huolimatta oli tällä suurella kauppatiellä jonkun verran järjestystäkin. Ne pikkukuninkaat, jotka hallitsivat karavaanitien kyliä, sallivat retkikuntain yleensä häiritsemättä kulkea alueensa läpi ja möivät niille ruokatavaroita, kunhan nämä maksoivat vaaditun veron.

Tie kulki aluksi tasaisten rantamaitten poikki, jotka olivat vuorotellen viljelyksiä, ruohokenttiä, tiheikköjä ja soita. Jo Kinganissa, ensimmäisessä joessa, oli virtahepoja, jotka makasivat rantaliejussa, toinen puoli ruumista vedessä; oudoista äänistä pelästyen ne äkkiä sukelsivat syvyyteen, piesten joen kellertäväksi vaahdoksi, hajaantuen sitten veden alla ja toinen toisensa jälkeen taas kohottaen sieraimiaan veden pinnalle, vettä ilmaan suihkuttaen ja raikasta ilmaa keuhkoihinsa hengittäen. Maa alkoi vähitellen kohota ja sitä myöten käydä kuivemmaksikin. »Kun olimme kulkeneet lakeuden poikki, kävi tiemme nuoren ebenpuulehdon läpi, jossa näimme helmikanoja ja kamoja. Sitten se oikullisesti mutkaillen luikerteli maanaaltojen poikki ylös ja alas, maanaalloilla reunoillaan mangon tummat lehvä seinät tai mahtavan kurbitsipuun kapeammat ja vaaleammat lehvät, laaksoissa tiheiköt, näiden sisässä siellä täällä avopaikkojakin varjoisine korkeine puuryhmineen. Meidän lähestyessämme pyrähti lentoon kyyhkysparvia, närhiä, ibislintuja, tunturikyyhkysiä, kultafasaaneja, viiriäisiä ja liejukanoja, variksia ja jalohaukkoja, ja silloin tällöin purjehti korkealla ilmassa ylitsemme pelikaani kohti etäistä matkan määrää. Eikä puuttunut tästä vilkkaasta kuvasta antilooppeja eikä apinoitakaan, jotka hyppivät tiehensä kuin australialaiset kengurut.»

Yhä kauempana alkoi olla kuiviakin alueita, ja suunnattoman paljon erilaisia verenhimoisia kärpäsiä, joista Stanley etsi pelättyä tsetseä, karjan ja hevosten surmaa, tietääkseen, olivatko hänen aasinsa ja hevosensa vaarassa. Hän antoi miestensä ottaa talteen eri lajeja ja antoi kiinni otettujen hyönteisten imeä verta käsivarrestaan. Pahoja olivat molemmat ensimmäiset, paarmoja suuremmat, mutta niitä monta vertaa pahempi tavallista kärpästä jonkun verran suurempi kärpänen, joka oli niin vikkelä, että miehet tuntikauden saivat sitä teltassa takaa ajaa, ennenkuin se oli kiinni saatu ja hyönteisneulaan pujotettu. Kun tämä kärpänen puri hevosia ja aaseja, juoksi haavoista veri virtanaan ja purrut eläimet hyppivät pystyyn ja potkivat tuskissaan. Lieneekö sitten tämä kärpänen todella ollut tsetse? Ihmisille sen pureminen ei ollut kuolettava, eikä se Itä-Afrikassa levittänyt heidän keskuuteensa kamalaa unitautiakaan, ennenkuin kymmeniä vuosia myöhemmin, Stanleyn tutkittua ja avattua Kongon ja unitaudin sitä pitkin noustua suurien järvien seuduille. Niissä seuduissa, joissa retkikunta nyt oli, teki tsetse kärpänen niin paljon tuhoa, etteivät asukkaat voineet pitää muuta karjaa kuin vuohia.

Afrikkalaisessa tiheikössä.

Odotellessaan perään jäänyttä osastoa Stanley lähti ensi kerran metsästysonneaan koettamaan. Tutkittuaan tarkkaan pensaikot ja tiheiköt hän tapasi antilooppipolun, mutta ei saanut mitään, vaikka seurasi sitä tuntikauden tiheikön läpi. Lopulta hän taskukompassinsa johdolla palasi lakeudella olevaan leiriin. »Mutta kamala oli tosiaan tämä vaellus afrikkalaisen tiheikön läpi… Niinkuin voi arvata, en ennättänyt astua paria askeltakaan, ennenkuin Acacia horridan oksa — ja se oli vain yksi sadasta samanlaisesta harmista — tarttui kiinni oikeanpuoliseen housun lahkeeseeni ja repäisi sen melkein poikki. Paria syltä kauempana okainen aloe repäisi hajalle toisen lahkeen ja melkein heti sen jälkeen kompastuin köyden vahvuiseen Convolvulus köynnökseen ja makasin nyt pitkälläni oikealla orjantappuravuoteella. Kuin'vainukoiran täytyi minun lähteä nelinkontin matkaa jatkamaan, ja joka minuutti hattuni sai uuden risan, ihoni haavoittui ja vaatteeni joka askelella repeytyivät yhä pahemmin ja pahemmin. Sitä paitsi muuan piikkinen väkevälle lemuava kasvi löi minua kasvoihin, ja lyönnin jälkeen paikkaa kirveli, ikäänkuin siihen olisi hierottu pippuria.» Tämä ja lisäksi vielä tukahuttava kuumuus olivat niin tuskastuttavat, että Stanley itsekseen vannoi ei koskaan enää lähtevänsä afrikkalaiseen tiheikköön rämpimään ilman välttämätöntä pakkoa. »Siitä huolimatta en voinut muuta kuin antaa ansaitun tunnustuksen mahtaviin aaltoihin jäykistyneelle lakeudelle vihantine peitteineen ja juhlallisine reunametsineen, jotka olivat tulvillaan kevään uhkuvaa vihannuutta, ja aavalle pinnalleen siroitettuine metsäsaarekkeineen.»

Ylängöllä oli yleisestä kuivuudestaan huolimatta kuitenkin paljon suotakin ja kun sadeaika lisäksi teki tuloaan, sai retkikunta pian kärsiä paljon kurjuutta. Molemmat hevoset kuolivat, mies toisensa jälkeen sairastui kuumeeseen, toisia karkasi. »Täällä kasvavain kasvien haju ja mädänneistä aineista nousevat löyhkät olivat niin kamalat, että joka hetki odotin kaatuvani tai miesteni kaatuvan kuumeen sortamina.» Stanleykin luuli kuumeen tulevan löyhkänä ihmisruumiiseen. — Ensimmäiset orjamatkueet tulivat vastaan, ihmiset rautakahleilla yhteen sidottuina.

Simbavenni.

Toista sataa kilometriä meren rannasta oli Simbavenni, Useguhhan pääkaupunki. »Semmoista näköä kuin tämä kaupunki Uruguru vuorten juurella, ihana, kahden joen ja monen kirkkaan puron kastelema laakso ja ympärillä kohoavat, runsaan kasvullisuuden peittämät, kuvan ihanat vuoret muodostivat, emme olisi Itä-Afrikassa odottaneet.» Kaupungissa, joka oli nelikulmainen, lienee ollut tuhatkunta taajaan yhteen sullottua afrikkalaiseen tyyliin rakennettua majaa. Ympärysmuuri taas oli arabialais-persialaista mallia ja sangen sirosti rakettu. Joka nurkassa oli hyvin rakennettu kivitorni, jokaisen sivustan keskellä portti. Kaupungin oli perustanut muuan neekeri, joka oli luokseen koonnut paljon karanneita orjia, mutta siitä huolimatta itse oli intohimoinen orjakauppias. Nyt kaupunkia hallitsi hänen tyttärensä, jolle oli maksettava suuri vero. Täällä Stanley ensi kerran sairastui kuumeeseen ja paransi sen kokemuksen opettamalla keinolla — suurilla kiniiniannoksilla. Matkustuksen hitautta osoittaa, että rannikolta Simbavenniin oli kulutettu päivää vaille kuukausi. ‘ Simbavenni oli jo noin 300 metriä korkealla merenpinnasta. Laakso oli Stanleyn mielestä aivan ihmeteltävän hedelmällinen.

Makata suossa.

Simbavennin takana oli kuljettava aavan Makata suon poikki, jossa oli vettä polviin ja vyötäisiin asti ja enemmänkin, ja eteenpäin päästiin kovin hitaasti ja suurin vaivoin. Aaseista kuoli pari kolme joka päivä. Oppaat, sotamiehet ja kantajat saivat lukemattomia tauteja, Stanley itsekin sairastui, hänen miehensä karkasivat, ja molempien valkoisten keralla, jotka hän oli apulaisikseen palkannut, hän oli ilmiriidassa. Stanley, joka oli Pohjois-Amerikan etelävalloissa kasvanut, viljeli ahkerasti ruoskaa, joka hänen vakuutuksensa mukaan oli ensimmäinen keino neekerien kesken. Suon takana tultiin raikkaampaan vuorimaahan ja retkikunta sai virkistää uupuneita voimiaan. »Pian olimme lähimmillä kukkuloilla, joilta oli ihana näköala yli leveän Makata laakson tuhansine palmuineen ja kuohuvine puroineen, jotka kimalsivat kuin hopeanauhat auringonpaisteessa, laajan näköalan taustoina Urugurun ja Usvapangan majesteetilliset vuoret. Lännessä näkyi oikea tunturimaailma, pengermä pengermän takaa, huippu huipun takaa, kukkula kukkulan vieressä. Pohjoisessa, etelässä ja lännessä näkyi vuorenharjanteita kuin jähmettyneitä aaltoja, mutta ei ainoatakaan palanutta eikä kuivunutta paikkaa… Joka kukkula, keila, vaara oli vihanaan metsän peittämä.

Mpvapvan kylään Stanley jätti toisen valkoisista seuralaisistaan, joka oli pahasti sairastunut ruumiin pöhötykseen ja sinne kuoli, toinen, joka jo teki häntä vastaan murhayrityksen, oli sitten juoniensa vuoksi jätettävä Unjanjembeen, ja sinne hänkin kuoli, kuumeen sortamana.

Ugogossa väki oli ylen röyhkeätä, jopa toisinaan siihen määrään, että Stanleyn henki oli vaarassa. Hän matkusti nyt yhdessä kahden arabialaisen kauppiaan keralla, jotka niinikään olivat karavaaneineen tavaroineen matkalla sisämaahan. Yhdessä he tinkivät veroja Ugogon kylissä, lähettäen älykkäimmät ja liukaskielisimmät miehensä kangasmyttyineen puolestaan puhumaan, mutta kaikesta viekkaudestaan huolimatta heidän toisissa kylissä täytyi maksaa hyvin suuret lunnaat ja lisäksi olla alkuasukkaitten kovin tunkeilevan ja nenäkkään huomion alaisina.

Vahumat. Eräässä kylässä Stanley tapasi siirtokunnan vahumoja, joiden kauneus erikoisesti kiinnitti hänen mieltään. Kasvojen jalojen piirteiden ja ruumiin kauneuden vuoksi heitä Stanleyn mielestä olisi voinut sanoa Afrikan kreikkalaisiksi. Paksuja huulia, litteätä nenää ei nähnyt hakemallakaan. Vahumat karttoivat avioliittoja muitten neekerien kanssa ja säilyttivät siten rotunsa puhtaana, mutta iho oli heilläkin musta kuin ebenpuu.

Ruokatavaroita oli karavaanitien varressa yleensä riittävästi saatavana. Kun karavaani leiriytyi ja pyssyllä ammuttiin pari laukausta, alkoi samalla alkuasukkaita saapua tuotteineen; mikä toi viljaa, mikä pombe olutta, mikä lampaan, kanan, hedelmiä tai muuta.

Unjanjembe.

Stanley saapui Unjanjemben pääkaupunkiin Kvikuruun pyssyjen paukkuessa, väkensä iloitessa, ja sai hyvän vastaanoton sekä siellä että varsinkin läheisessä Taborassa asuvien arabialaisten puolelta. Arabialaiset jo ennakolta tietäen hänen tulostaan olivat Kviharan kylässä, lähellä Taboraa, tyhjentäneet hänelle suuren talon, josta hän sai tavaroilleen säilytyspaikan ja itselleen verraten mukavan asunnon. Sinne tuota pikaa kannettiin arabialaisten lähettämiä ruokia, kokonaisia kaukalollisia riissiä, maustettua kananpaistia, valtavia vehnäleipiä, silavapannukakkuja, granaattiomenia ja sitruunia. Sitten tuotiin viisi lihavaa härkää, kahdeksan lammasta ja kymmenen vuohta ynnä toistakymmentä kananpoikasta ja tiu vereksiä kananmunia. Tämä arabialaisten suurenmoinen vieraanvaraisuus voitti kokonaan Stanleyn ystävyyden ja samoin loistivat hänen väkensä silmät ilosta. Seuraavana päivänä saapuivat Taboran arabialaiset ylimykset vierailulle, komeita, kauniisti puettuja miehiä Arabian Omanista, toiset Sansibarin rannikolta. He olivat tänne Afrikan sisään rakentaneet itselleen kauniin kaupungin, ympärillä olevilla kentillä heillä oli suuret karjat ja viljelykset ja kaupan kautta he olivat hankkineet itselleen suuret rikkaudet. Kolmen päivän kuluttua Stanley puolestaan kävi vastavierailulla suurissa pidoissa, jotka he häntä varten laittoivat. Näissä pidoissa he pohtivat sotaretkeä Mirambo nimistä entistä kantajaa vastaan, joka rosvopäälliköksi ruvettuaan oli anastanut Ujoveh maan valtansa alle ja sitten alkanut rosvota naapurimaita ja lopulta julistanut sodan arabialaisiakin vastaan. Hän oli heiltä sulkenut tien Udjidjiin, jonka takana siihen aikaan olivat arabialaisten parhaat markkinapaikat. Kun tie Tanganjikalle siis oli Stanleyltäkin suljettu, hän päätti ruveta arabialaisten liittolaiseksi ja lähteä sotaan Miramboa vastaan. Mutta tuskin oli Stanley päässyt asuntoonsa, ennenkuin hän sairastui niin ankaraan kuumeeseen, että hän viikkokauden makasi tajuttomana. 29 p. heinäkuuta hän kuitenkin saattoi väkineen lähteä sotaretkelle. Tavaransa hän toi puolitiehen, voidakseen paikalla, kun Mirambo oli voitettu, jatkaa matkaa Tanganjikalle.

Sota Miramboa vastaan.

Sotaretki menestyikin alussa hyvin, valloitettiin Mirambon pääkaupunkikin, Viljankuru, mutta kun voittajat Mirambon karkoitettuaan ja kaupungin ryöstettyään kääntyivät paluumatkalle saaliineen, hyökkäsi Mirambo väjytyksestä heidän kimppuunsa, osan surmasi, osan ajoi pakoon. Siitä seurasi yleinen pako ja Stanley, joka par'aikaa sairasti kuumetta ja oli jäänyt vähän jäljelle, oli vähällä jäädä Mirambon käsiin. Arabialaiset olivat kokonaan unohtaneet hänet omaa pelastustaan etsiessään.

Stanleyn täytyikin palata takaisin Unjanjemben Kviharaan. Tavallinen karavaanitie Udjidjiin oli häneltä suljettu. Hän alkoi sen vuoksi miettiä eteläisempää, jota kuitenkin yleiseen pelättiin, koska se kulki autioiden seutujen kautta, joista oli vaikea saada ruokavaroja. Kesken näitä tuumia saapui Mirambo Taboran edustalle ja voitti urhoollisimmat arabialaisista, ryöstäen ja polttaen sitten osan kaupungista. Stanley odotti häntä kylässään 150 aseistetun miehen keralla, mutta Kvihara sai jäädä rauhaan. Arabialaiset lahjoittivat Stanleylle pienen orjapojan, Ndugu M'halin (veljeni rikkaus), jolle karavaani antoi nimeksi Kalulu, koska hän oli sukkela kuin pieni antilooppi.

Suurella vaivalla Stanley sai pelokkaan väkensä lähtemään taipaleelle Tanganjikaa kohti. Suurimman osan tavaroistaan, samoin kuin erään Livingstonellekin tulleen apulähetyksen, hän jätti Unjanjembeen, kun ei ollut mahdollista saada riittävästi kantajia. Enemmän kuin kolme kuukautta siellä vietettyään hän syyskuun 20:ntena 54 valiomiehen keralla lähti matkaansa jatkamaan. Alkutaipaleella miehiä karkasi joukoittain, mutta säälimättä Stanley haetti kaikki takaisin, eikä säästänyt ruoskaa karkureita kurittaessaan. Rankkipa hän heitä varten orjakahleetkin, joihin voitiin kiinnittää kymmenen miestä.

Tie kulki nyt metsäisempien seutujen kautta, mutta tuon tuostakin oli kuitenkin heinäisiä avomaitakin ja kyläkuntia viljelyksineen. Maa oli oikea metsästäjän paratiisi. Noustuaan eräälle kukkulalle Stanley näki jos kuinka monta laumaa sebroja, puhveleita, kirahveja ja antilooppeja, jotka rehevien puuryhmien alla söivät vehmasta mehevää ruohoa. Näistä paratiisin karjoista ei ollut vaikea hankkia leirille illallista, ja milloin valkoisen miehen pyssy paukahteli, silloin oli leirissä illalla iloa ja huolettomuutta. Mutta milloin satuttiin semmoisille taipaleille, joilla ei ollut asutuksia eikä otuksia, vaan nälkä tuli vieraaksi, silloin oli kapina lähellä.

Kapina leirissä.

»Lauantaina lokakuun 7:ntenä lähdimme taas matkaan lihanhimoisten miesteni suureksi suruksi. Aikaisin aamulla he lähettivät luokseni Bombayn (karavaanin »kapteenin») pyytämään, että viipyisin täällä vielä yhden päivän. Semmoisia he aina olivat; heidät valtasi voittamaton inho työtä vastaan, kunhan vain oli ruokaa saatavana. Annoin Bombaylle kelpo nuhteet siitä, että hän oli suostunut moista pyyntöä esittämään, vaikka olimme levänneet kaksi päivää ja he olivat tällä ajalla saaneet ahtaa itseensä lihaa niin paljon kuin jaksoivat. Bombay ei ollut kaikkein parhaalla päällä, sillä täydet lihapadat olivat enemmän hänen mieleensä kuin ainaiset marssit rasituksineen. Hänen kasvonsa saivat yrmeän ilmeen ja hänen iso alahuulensa vaipui alas, joka tiesi: »No pane heidät sitten itse liikkeelle, kovasydäminen ihminen! Minä en sinua auta.»

»Kun käskin opasta soittamaan lähtömerkin, niin seurasikin pahaa ennustava hiljaisuus, eikä kuulunut tavanmukaisen laulun hiiskaustakaan. Miehet menivät nyrpeissään taakkainsa luo, ja Osmanin, jättiläismäisen oppaan, kuulin napisevan sitä, että hän ensinkään oli lähtenyt viemään minua Tanganjikalle. Kaikki lähtivät kuitenkin, vaikka vastahakoisesti, liikkeelle. Seurasin perässä pyssynkantajieni keralla hoputtaakseni vitkastelevia. Puolen tunnin kuluttua näin karavaanin äkkiä pysähtyvän, miesten heittävän taakkansa maahan sekä vihaisin elein keskustelevan.

»Ottaen Selimiltä kaksipiippuisen pyssyni pudotin piippuihin kaksi luotia ja revolverini selviksi tehtyäni menin niskoittelijain luo, jotka nyt tarttuivat pyssyihinsä. Kun olin tullut noin kolmenkymmenen sylen päähän heistä, näin vasemmalla puolella muurahaiskeon takaa kaksi päätä ja kaksi minua kohti ojennettua pyssynpiippua. Kohotin kaksipiippuisen pyssyni poskelleni, tähtäsin tarkkaan ja uhkasin ampua luodin läpi heidän kallonsa, elleivät he paikalla astuisi esiin, jotta saisin heidän kanssaan puhua. Toinen oli valtava Osmani, toinen hänen ystävänsä Mabruki. Oli vaarallista olla tottelematta semmoista käskyä, ja paikalla he tulivatkin esiin, mutta näin Osmanin yhä pitävän sormeaan liipaisimella. Vielä kerran kohotin pyssyni ja uhkasin silmänräpäyksessä ampua hänet kuoliaaksi, ellei hän paikalla heittäisi pyssyä kädestään. Osmani lähestyi minua kylki edellä liehakoivasti hymyillen, mutta hänen silmissään paloi murhanhimon kamala tuli. Mabruki hiipi kimppuuni takaa päin ja koetti huomaamatta kaataa sankkiin ruutia, mutta silmänräpäyksessä ympäri kääntyen pistin pyssynpiipun kyynärän päähän hänen konnahnaamastaan ja käskin hänen paikalla heittää pyssyn luotaan. Hän pudottikin sen paikalla, jonka jälkeen iskin häntä pyssynperällä rintaan niin tuimasti, että hän hoiperteli minusta muutaman askeleen taapäin. Käännyin sitten taas Osmanin puoleen ja pannen sormeni liipaisimelle käskin häntä heittämään pois pyssyn. Ei koskaan ole ihminen ohut lähempänä kuolemaa kuin Osinani sillä hetkellä. Minulle oli vastenmielistä vuodattaa hänen vertaan ja koetin tätä välttää, mutta ellen voinut tätä konnaa nujertaa, oli samalla valtani mennyt. Asian laita oli se, että mieheni pelkäsivät matkan jatkamista ja ainoa keino saada heidät kulkemaan eteenpäin oli pakko, vaikkapa Osmanin olisikin täytynyt hengellään sovittaa rikoksensa. Kun hän siitä huolimatta kohotti pyssynsä ja itsessäni tunsin, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut, niin toinen Mabruki, Speken entinen palvelija, kiskaisi pyssyn hänen kädestään ja huuti kauhusta vapisevalla äänellä: »'Ihminen, kuinka uskallat sinä tähdätä isäntäämme?'

»Mabruki lankesi sitten jalkaini juureen, koetti suudella jalkojani ja rukoili minua hartaasti, etten Osmania rankaisisi. — Kaikki on taas hyvin', sanoi hän, 'ei riitaa enää, kaikki he tulevat Tanganjikalle vähääkään vastaan sanomatta! Inshallah, me löydämme Udjidjista sen vanhan musungun (valkoisen)! Sanokaa, vapaat miehet, eikö niin, emmekö menekin Tanganjikalle tenää tekemättä? Sanokaa isännälle yhdestä suusta!'

»'Menemme, Jumalan avulla, menemme, Jumalan avulla, bana! Me emme sano mitään muuta!' vastasivat kaikki yhteen ääneen.

»'Rukoile banalta anteeksi, ihminen, ja mene tiehesi', sanoi Mabruki sitten Osmanille käskevällä äänellä, ja tämä kaikkien mieliksi noudatti hänen käskyään.»

Mutta Bombayta ja Ambaria, jotka olivat kapinajuonen virittäneet, Stanley rankaisi, piesten heidät ensin keihään varrella, kytkettäen heidät sitten kahleihin ja lopuksi määräten raskaimmat taakat heidän kannettavikseen, kunnes he olivat anteeksi pyytäneet. Tämän tapauksen jälkeen retkikunta lähti kahta halukkaammin jatkamaan matkaa Tanganjikaa kohti.

Hunajalintu.

Metsissä oli runsaasti hunajalintuja, jotka oli helppo tuntea iloisesta viserryksestään. Maanasukkaiden oli tapana hunajalinnun opastuksella etsiä metsämehiläisten hunajavarastoja. Kaksi karavaaniin liittynyttä hunajan pyydystäjää toi Stanleylle joka päivä mitä makeinta valkoista ja punaista hunajaa. Punaisessa hunajassa tavallisesti oli paljon kuolleita mehiläisiä, mutta Stanleyn hätkit seuralaiset arvelematta hotkivat suuhunsa kaikki, vieläpä osan vahastakin. Kun hunajalintu näkee ihmisen, päästää se paikalla hurjia kiukkuisia ääniä, hyppii oksalta oksalle, puusta puuhun, alinomaa toistaen kutsuvaa sirkutustaan. Alkuasukkaat, jotka tuntevat sen tavat, seuraavat sitä empimättä. Kärsimättömän kutsujan mielestä ihminen joskus näyttää kulkevan liian hitaasti, jonka vuoksi se lentää takaisin ja kehoittaa häntä vielä äänekkäämmillä ja kärsimättömämmillä huudoilla, jonka jälkeen se räpyttää siipiään yhä sukkelammin, ikäänkuin osoittaakseen, kuinka sukkelaan hän pääsisi hunajavarastolle, ja näin se opastaa, kunnes aarre lopulta löytyy, alkuasukas sytyttää mehiläisten pesän palamaan ja anastaa hunajan, pikku linnun suoriessa sulkiaan ja voiton riemuisesti visertäessä, ikäänkuin huomauttaen kaksijalkaiselle seuralaiselleen, ettei tämä ilman hänen apuaan olisi koskaan löytänyt hunajaa. — Itse se saa osan saaliista palkinnokseen.

Seudut kävivät nyt erämaan luontoisemmiksi ja kuivemmiksi, niin että alkoi olla puutetta vedestä. Toisin paikoin maa kauttaaltaan oli Mirambon hävittämää. Kuljettuaan kaksi viikkoa lounatta kohti Stanley polvesi luoteeseen, toivoen nyt kyllin etäätse kiertäneensä sodan. Tietä ei tosin ollut uudella suunnalla, mutta päätettiin kulkea metsän läpi pitkin elefantin polkuja. Alussa oli runsaasti metsäpersikoita, jotka maistuivat sangen hyviltä. Missä niitä on, siellä ei matkamiehen tarvitse pelätä nälkään kuolevansa. Silloin tällöin saatiin kuitenkin metsänriistaakin, ja oli metsässä kyliäkin, joiden asukkaat yleensä olivat ystävällisiä. Eräällä soistuneella lakeudella Stanley näki ensi kerran elefantteja. »En koskaan unhota, minkä vaikutuksen nämä eläimet tekivät minuun, kun täten näin ne ensi kerran luonnon tilassa. Elefantti se oikeastaan ansaitsisikin eläinten kuninkaan nimen. Sen valtava ruumis, hallitsijakatse, jonka se luo jokaiseen alueensa rauhan häiritsijään, koko sen itsetietoisesta voimasta puhuva ulkomuoto hyvällä syyllä oikeuttaa sille tuon nimen. Kuljimme lauman ohi aivan läheltä, se pysähtyi meitä katselemaan. Uteliaisuutensa tyydytettyään elefantit menivät rämeen eteläpuolella olevaan metsään, ikäänkuin olisivat karavaanit niiden elämässä jokapäiväisiä tapauksia… Elefanttilauma hävittää metsää aivan hämmästyttävän paljon. Nuoria puita ne kiskovat maasta juurineen rivikaupalla.»

Mrerasta, josta vesi jo juoksi Tanganjikaan, niin että miehet mielestään »tunsivat Tanganjikan kalan hajun», alkoi kymmenen päivän erämaa, jonka poikki piti olla runsaat eväät. Metsä aukeni ja korkealta harjulta avautui laajat näköalat Tanganjikaa kohti kallistuvien jokivesistöjen, kenttien ja lehtojen yli. Tie kulki vuoroin kuivia maita, vuoroin rämeitten poikki, joiden salahautoihin miehet ja retkikunnan johtaja itsekin upposivat leukaansa myöten. Eräästä joesta muuan miehistä muutamassa minuutissa paljain käsin pyydysti kuusikymmentä monnia. Paljon lintuja lenteli virran päällä, kuten valkopääkotkia ja kuningaskalastajia, suuria lumivalkoisia lusikkahanhia, ibislintuja, pääskysiä y.m. Kylien asukkaat olivat erittäin käteviä valmistamaan saviastioita.

Leopardeja ja jalopeuroja oli näillä seuduin runsaasti ja pitkin yötä jalopeurat kiljuivat leirien ympärillä. Mutta maisemat muuttuivat yhä karummiksi, rotkoisemmiksi, eikä kauaa kulunut, ennenkuin ruokavarat loppuivat ja nälänhätä oli edessä. Lopulta kuitenkin päästiin ihmisasunnoille ja vihdoin Malagarasi joellekin, jonka pohjoisrantaa Unjamvesin suuri karavaanitie kulki. Täällä oli ruokavaroja yllin kyllin, mutta sen sijaan päälliköt alkoivat kiskoa niin kamalia veroja, että Stanley pelkäsi ei pääsevänsä perille ensinkään,, jos sillä tavoin jatkuisi. Arabialaisten orjat neuvoivat hänelle oikotien, ja sille hän eräänä yönä johti retkikuntansa ja pääsikin livahtamaan odottavien päällikköjen ohi. Erään joen rannalla levättäessä Stanley kuuli lännestä ikäänkuin etäistä ukkosen jyrinää, ja kun hän kysyi, mitä se oli, vastattiin hänelle, että se oli Kabogo, Tanganjikan rannalla kohoava korkea vuori, jonka juuri on täynnään onteloita. Kun tuuli Tanganjikalla puhaltaa, syntyy onteloissa ukkosen kaltainen jyrinä. Paljon veneitä on sen juurella kärsinyt haaksirikon ja arabialaisten ja maanasukkaitten tapana oli heittää sillä kohdalla järveen sinisiä ja valkoisia kankaan kappaleita ja varsinkin lasihelmiä järven jumalaa lepyttääkseen. »Niille, jotka heittävät järveen helmiä, ei yleensä satu onnettomuuksia, mutta ne, jotka eivät sitä tee, kaatuvat ja hukkuvat. Ah, se on hirveä paikka!»

Kun päästiin Uhhan veronkiskojain maasta, kohotti retkikunta raikuvat ilohuudot. Tie oli nyt tasaista ja iloisesti riennettiin eteenpäin joustavin askelin, sillä matkan määrä oli nyt lähellä. Seuraavana päivänä piti oltaman perillä ja tämän vuoksi kaikki riemuitsivat. Stanleylle osoitettiin jo kukkuloita, joille Tanganjika näkyi. Tuskin ennätettiin levätä, niin kiireellä riennettiin. Asukkaat olivat niin ystävällisiä täällä Ukarangassa, että tulivat kylistään ulos tervehtimään matkuetta. Jostakin kylästä kaikki kuitenkin suin päin pakenivatkin, mutta huomatessaan, etteivät tulijat olleetkaan Mirambon rosvoja, he sitä iloisempina palasivat takaisin.

Tanganjika.

»Marraskuun 10:ntenä. On kulunut 235 päivää siitä kuin lähdimme Bagamojosta ja 50 Unjanjembestä lähdöstämme… Aamu oli ihana, ilma raikasta ja viileää. Taivas hymyili rakkaasti maalle ja sen lapsille. Sankat metsät rehoittivat eloisimmassa vihantavärissään. Mkutin vesi, joka kuohui eteenpäin rantain smaragdivarjossa, tuntui ainaisella kohinallaan vaativan meitä kuin kilpajuoksuun Udjidjia kohti.

»Seisoimme kylän bambuaitain edessä, joka mies yhtä siististi puettuna ja yhtä luottavaisena, kuin Sansibarissa aluksiin astuessamme, joka tuntui tapahtuneen ihmisikä takaperin — niin paljon olimme siitä saakka kärsineet!

»Eteenpäin! ja iloisella mielellä lähtivät miehemme matkaan sitä kyytiä, että varmaan tuota pikaa saapuisimme Udjidjiin. Kuljimme bamburuokoa kasvavan kukkulan poikki, laskeuduimme rotkoa, jonka pohjalla kuohui raju pieni puro, nousimme vielä erään kukkulan poikki ja astuimme pitkin harjun selkää kulkevaa tasaista tietä.

»Kun olimme kulkeneet kaksi tuntia, ilmoitti minulle oppaani, että jyrkältä vuorelta saatoin nähdä Tanganjikan. Olin vähällä huutaa sydämeni kyllyydestä. Mutta odotahan, minun täytyy saada ensin nähdä se. Riensimme eteenpäin ja kapusimme henkeä pidätellen jyrkän rinteen päälle, ikäänkuin peläten kaivatun näyn pakenevan. Vihdoin olemme mäen päällä. Ah, eikö sitä vielä näykään? Vähän kauempaa! Tuolla etäisyydessä, niin niin, siellä se kimaltelee kuin hopea. Näen sen vain puitten lomitse ja — mutta siellä se vihdoinkin on! Se on totta — se oli Tanganjika. Tuolla ovat Ugoman ja Ukaramban tummansiniset vuoret. Tanganjika — hurraa! Karavaani vastaa jyrisevällä huudolla, suuret metsät ja vuoret näyttävät ottavan osaa riemuumme.

»Laskeusimme alas vuoren läntistä rinnettä, Liutshe laakso edessämme. Puolenpäivän aikaan olimme päässeet jokivarren taajoihin sananjalkatiheikköihin. Kaalasimme sen kirkkaan veden poikki, ja kun olimme kulkeneet toisen rannan sananjalkatiheikköjen läpi, olimme keskellä udjidjiläisten puutarhoja, jotka olivat oikeita rehevimmän kasvullisuuden ihmeitä. Yksityisseikkoihin ei kuitenkaan kiintynyt huomioni, omat tunteeni olivat minut voittaa.»

Tulo Udjidjiin.

»Riensimme nopeammin, jottei tieto tulostamme ennättäisi ennen meitä. Pysähdyimme pienen puron luo, kiipesimme muutamille loiville paljaille harjuille ja viimeisen kukkulalle päästyämme näimme allamme vain 250 sylen päässä Udjidjin sataman palmujensa kehyksissä. Tämän nähdessämme emme enää muistaneet matkamme pituutta, emme niitä satoja selänteitä, joitten poikki olimme kulkeneet, metsiä, joiden halki olimme samonneet, tiheiköitä ja pensaikolta, jotka olivat meille tuottaneet niin paljon harmia, emme suolakenttiä joilla jalkamme olivat rakkoihin hautuneet, polttavaa aurinkoa, vaaroja vastuksia, jotka nyt olimme voittaneet Unelmamme, toiveemme olivat toteutuneet. Teroitin katsettani erottaakseni palmujen keskeltä, missä majassa huhuttu valkoinen harmaapartainen mies mahtoi olla.

»'Liput pystyyn, ladatkaa pyssyt. — yks' kaks', kolme — ampukaa!

»Viisikymmentä kivääriä räjäytti nyt tervehdyslaukaukset. Pian näimme sen vastukset kylän rauhallisiin asukkaihin.

»'Opas, kohota korkealle valkoisen miehen lippu! Sansibarin lippu jälkijoukon etupäähän! Toverit, sulkekaa rivinne ja ampukaa, kunnes pysähdymme keskelle kylän toria ja valkoisen miehen talon eteen. Usein olette minulle sanoneet tuntevanne Tanganjikan kalan hajun — Minä tunnen sen nyt. Täällä on kalaa ja olutta ja pitkä lepo odottaa teitä. Mars!

»Emme ennättäneet kulkea kuin pari sataa jalkaa, ennenkuin yhteislaukauksemme alkoivat vaikuttaa. Olimme Udjidjille ilmoittaneet, että oli tulossa karavaani, ja sadoittain kylän asukkaita tulvi meitä vastaan. Lipuista he kohta tiesivät, että olimme karavaani, mutta alussa he hieman ällistyivät Pohjois-Amerikan lippua, jota Osmani, kasvot loistaen kuin päivänpaiste, kantoi korkealla ilmassa. Mutta niiden joukossa, jotka vastaamme riensivät, oli toki monta semmoistakin, jotka tunsivat tähtilipun. He olivat Sansibarin satamassa monestikin nähneet laivoja, joiden mastosta se liehui, ja pian kuulimme heidän tervehtivän kaunista lippuamme huutaen: Bindera kisungi! (valkoisen miehen lippu) Bindera merikani! (Amerikan lippu).

»Sitten he kaikin ympäröivät meidät — vadjidjit, vanjamvesit, vangvanat, varundit, vaguhhat, manjemat ja arabialaiset ja olimme aivan tulla kuuroiksi heidän tervehdyshuudoistaan: Jambo, bana! He tervehtivät jokaista miestäni.

»Olimme nyt ehkä kahdeksan sadan jalan päässä Udjidjista, ja ympärilläni tungos kävi yhä pahemmaksi. Äkkiä kuulin oikealta puoleltani äänen:

»'Good morning, sir!'

»Hämmästyen tätä tervehdystä keskellä mustaa kansaa käännyin äkkiä sivulle päin ja näin mitä mustimmat kasvot, jotka kuitenkin loistivat elämästä ja ilosta — näin miehen, joka oli puettu pitkään valkoiseen paitaan villaisen pään verhona amerikkalaisesta palttinasta kääritty turbaani.

»'Kuka te olette?' kysyin.

"'Olen Susi, Livingstonen palvelija'", hän vastasi ja hymyili, niin että valkoiset hampaat loistivat.

»'Mitä! Onko t:ri Livingstone täällä?'

»'On, sir.'

»'Tässä kylässäkö?'

»'Niin, sir'.

»'Oletteko siitä varma?'

»'Varma, varma, sir. Tulen juuri hänen luotaan.'

»'Good morning, sir!' sanoi samassa toinenkin ääni.

»Se oli Tshumah, Livingstonen toinen palvelija, joka vahvisti Susin sanat. Susi lähti sitten kuin riivattu juoksemaan Livingstonen asunnolle, hänelle ilosanomaa viemään.

»Väkijoukko yhä sakeni meidän kylää lähestyessämme, niin että lopulta tie oli melkein tukossa. Lippuja ja viirejä liehui, arabialaisia ja Sansibarin neekereitä tunkeutui joukon läpi meitä tervehtimään, sillä he käsityksensä mukaan olivat samaa verta kuin mekin. Kaikki ihmetellen kysyivät: 'Kuinka olette tulleet Unjanjembestä?' yleinen karavaanitie kun suuren sodan vuoksi oli tukossa.

»Pian Susi palasi takaisin samaa kyytiä ja pyysi saada kuulla nimeni. Hän oli Livingstonelle kertonut tulostani, mutta Livingstone oli niin ihmeissään, ettei ottanut uskoakseen, ja kun hän oli Susilta kysynyt tulijan nimeä, ei tämä tiennyt siihen mitään vastata.

»Susin poissa ollessa oli Livingstonelle kuitenkin jo toista tietä ennättänyt saapua tieto valkoisen miehen tulosta. Udjidjin mahtavat arabialaiset ylimykset — Muhammed ben Sali, Said ben Majid, Abid ben Suliman, Muhammed ben Gharib y.m. — olivat keräytyneet talonsa edustalle ja Livingstone oli itsekin lähtenyt verannaltaan näkemään ja odottamaan minua.

»Karavaani oli kuitenkin pysähtynyt, opas oli kulkenut edelle muita kohottaen lippuaan ilmaan ja Selim sanoi minulle: 'Näen tohtorin, herra. Ohhoh, kuinka vanha. Hänellä on harmaa parta.'

Livingstonen ja Stanleyn kohtaus.

»Mitähän olisinkaan maksanut, jos olisin nyt hetkisen saanut olla kaukana erämaassa, jotta olisin kenenkään näkemättä saanut vapaasti osoittaa iloani jollain hullunkurisella tempulla — mielipuolen tavoin purra kättäni, taikka heittää kuperkeikkaa salatakseni tunteitani, joita tuskin saatoin hillitä. Sydämeni sykki rajusti, mutta en saanut kasvojeni eleillä osoittaa mielenliikutustani, jotten saattaisi vaaraan valkoisen miehen arvon mukaista esiintymistä näin erinomaisissa oloissa.

»Menettelin siis kuten mielestäni asiat parhaiten vaativat. Työnsin rahvasta tieltäni ja kuljin sen keskitse, kunnes tulin arabialaisten puolikaaren keskipisteeseen, jossa seisoi harmaapartainen mies. Lähestyessäni häntä verkalleen huomasin, kuinka kalpea ja kärsivän näköinen hän oli, päässään sinervä lakki haalistuneine kultanauhoineen, yllään punahihainen jakku, jalassa harmaat puolivillaiset housut. Olisin tahtonut juosta hänen luokseen, mutta olin pelkurimainen raukka niin suuren väkijoukon katsellessa: olisin tahtonut syleillä häntä, jos olisin tiennyt, ettei hän olisi pahastunut semmoista menettelyä… Astuin siis vain varmoin askelin häntä kohti, nostin hattuani ja sanoin:

»'Tohtori Livingstone, eikö niin?'

»'Niin olen', hän vastasi ystävällisesti hymyillen ja kohotti hieman lakkiaan.

»Sitten panin jälleen hatun päälläni ja hän lakin, jonka jälkeen tartuimme toistemme käsiin ja minä ääneen sanoin:

»'Kiitän Jumalaa, tohtori, että minun oli suotu tavata teidät.'

»'Kiitän häntä niinikään siitä, että olen täällä teitä tervetulleeksi sanomassa.'

»Käännyin sitten arabialaisten puoleen, kohotin hattuani, heidän joka puolelta tervehtiessä minua 'jambollaan', ja sitten tohtori esitti minut heille. Unhottaen ympärillämme olevan joukon ja ne miehetkin, jotka olivat kanssani vaarat jakaneet, käännyimme — Livingstone ja minä — hänen tembeensä. Hän näytti minulle verandansa, osoitti lepopaikkansa, olkimaton, jolla oli vuohen nahka ja toinen seinällä, niin ettei hänen selkänsä koskettanut kylmään saveen. Vastaväitteistäni huolimatta minun täytyi istua tohtorin paikalle.

»Istuimme molemmat selkä seinää vasten. Arabialaiset istuivat vasemmalle puolellemme. Edessämme seisoi enemmän kuin tuhannen alkuasukasta taajaan sullottuina, koko torin täyttäen, uteliaisuuttaan tyydyttäen ja pohtien sitä merkillistä tapausta, että Udjidjissa oli toisensa tavannut kaksi valkoista, toinen vast'ikään Manjemasta palattuaan, toinen idästä Unjanjembestä tullen.»

Paljon oli Livingstonella kertomista matkoistaan ja löydöistään, mutta eivät olleet vähiä nekään uutiset, joita kirjeenvaihtaja tiesi kertoa kuusi vuotta ihmisistä erossa olleelle löytöretkeilijälle. Ensimmäinen Pacific-rata oli valmistunut, Grant valittu Yhdysvaltain presidentiksi, Kretan kapina kukistettu, Isabella kukistettu Espanjan valtaistuimelta, Preussi voittanut Tanskan ja Stanleyn matkalle lähtiessä piirittänyt Pariisin, Napoleon kukistettu, Pariisissa kommuuni riehunut.

Livingstone virkistyi melkoisesti sekä henkisesti että ruumiillisesti seurustelusta Stanleyn kanssa ja paremmasta hoidosta, joka nyt tuli hänen osakseen, eikä kauaa kulunut, ennenkuin hän kirjeenvaihtajan ehdotuksesta hänen kerallaan saattoi tehdä veneretken Tanganjikan pohjoispäähän. Burtonin ja Speken matkan jälkeen tieteellisessä maailmassa paljon pohdittiin sitä, juoksiko Tanganjikasta vesi Bakerin löytämään Albert Njansaan, vai laskiko Rusisi joki päin vastoin järveen. Livingstone puolestaan oli vahvasti vakuutettu siitä, että Tanganjika oli Niilin lähdejärviä ja että siis joki juoksi järvestä pois.

Rusisi.

Suuressa arabialaisilta lainatussa veneessä tehtiin tämä matka, joka oli enemmän huviretki kuin vaivalloinen löytöretki, ja Rusisin todettiin laskevan järveen. Livingstone oli siitä huolimatta vakuutettu siitä, että Tanganjikalla oli laskuväylä, koska sen vesi oli melkein suolatonta.

Kivu järvi.

Eräältä järven pohjoispään päälliköltä saatiin kuulla Rusisin alkavan Kivu nimisestä järvestä, josta jo Speke oli kuullut, mutta jonka vasta saksalainen kreivi v. Götzen v. 1894 löysi korkealta tulivuoriensa keskeltä.

Tanganjikan ihanuus.

Stanleyta maisemat viehättivät ylenmäärin. »Oli aivan tyyni ja Tanganjikan tummanvihreä vesi kuvasti helmaansa sinitaivaan. Virtahepoja nousi sukelluksista raitista ilmaa hengittämään niin lähellä venettämme, että se pelotti meitä, kadoten jälleen veden alle, ikäänkuin meidän kerallamme piilosilla oloa leikkiäkseen… Pysyimme kaiken päivää jotenkin lähellä rantaa, jolla runsaan metsän ja kasvullisuuden verhoama vuorijono melkein äkkijyrkästi suistui kirkkaaseen veteen, ja sitä mukaa kuin kuljimme niemien ohi, avautui eteemme yhä uusia, mitä vaihtelevimpia ja ihastuttavimpia näköaloja, jotka saivat meidät tuon tuostakin ihastuksesta huudahtamaan. Kauniit puut, joista suuri osa paraillaan kukki ja levitti sanomattoman suloisia tuoksuja, kohottivat taivasta kohti monimuotoisia latvuksiaan, mikä muistuttaen pyramidia, mikä typistettyä kartiota, pöytää tai huoneen kattoa… En ollut koko matkallani vielä nähnyt mitään niin kaunista kuin nämä maisemat — kalastajakylät palmujensa, pisankiensa, banianiensa ja mimoosojensa suojassa, maniokkipuutarhat palmulehtojen kahden puolen, kentät vehmaine nurmineen, jotka ulottuvat alas tyveniin lahdelmiin saakka, ja lahdelmat itse, joiden kirkkaaseen kalvoon varhaisena aamuhetkenä kuvastuivat kauniit vuoret, suojellen niitä täällä usein raivoavia ankaria myrskyjä vastaan. Kalastajat näyttivät olevan sangen tyytyväisiä. Järvestä he saavat niin paljon kalaa kuin tarvitsevat, vieläpä enemmänkin, niin että suuri osa saaliista voidaan myydä. Jyrkät rinteet, joita naiset viljelevät, antavat yllin kyllin viljaa, kuten durraa, maissia, maniokkia, maapähkinöitä ja bataatteja. Palmupuista saadaan öljyä ja pisangeista yllin kyllin maukkaita hedelmiä. Rotkoissa kasvaa suuria puita, joista kalastajat kovertavat venheensä. Luonto on siis runsaasti antanut näille ihmisille, mitä he tarvitsevat.» Ei ole ihmeellistä, arveli Stanley, että he orjiksi ryöstettyinä kaukana vieraalla maalla huokailevat takaisin ihanaan kotimaahansa.

Stanley tarjoutui saattamaan Livingstonea, jos hän palaisi kotiin joko Ugandan tietä, Gondokorossa Bakeriin yhtyäkseen, tai tavallista karavaanitietä Sansibariin. Mutta Livingstone oli päättänyt jatkaa työtään siitä, mihin oli sen lopettanut, arvellen puolessatoista vuodessa saavansa Niilin lähdekysymyksen ratkaistuksi. Stanleyn mukana hän suostui tulemaan vain Unjanjembeen saakka, noutamaan Stanleyn sinne jättämät tavarat ja hänelle kotimaastakin lähetetyt varastot.

Uutta tietä Unjanjembeen.

Välttääkseen Uhhan veroja kiskovat päälliköt Stanley nyt päätti viedä Livingstonen Unjanjembeen aivan uutta tietä, ensin veneillä pitkin Tanganjikaa etelää kohti ja sitten suoraan maan poikki halki tiettömäin ja harvaan asuttujen seutujen, kunnes saapuisi entiselle reitilleen. Kahdella arabialaisilta lainatulla veneellä molemmat matkustajat soutivat järven itärantaa eteläänpäin, poiketen aina jokien suistamoihin kuljettaessaan niiden yli pääosan karavaanista, joka kulki maata pitkin. Vihdoin venematka päättyi ja koko karavaani lähti länttä kohti samoamaan läpi metsien, poikki vuoristojen ja laaksojen. Maa oli melkein asumatonta, mutta riistaa oli runsaasti, puhveleita, sebroja, kirahveja, antilooppeja ja olisi ollut elefanttejakin, mutta niihin eivät pystyneet retkikunnan pyssyt. Metsät olivat täynnään jalopeuroja, jotka öisin kamalasti karjuivat leirin ympärillä. Livingstone heikkoudestaan ja risaisista kengistään huolimatta kulki koko matkan jalan, vaikka häntä varten oli aasi matkassa. Maisemain lumoava kauneus ja rehevyys kiehtoi Stanleyn mielen siihen määrään, että hänen oli vaikea niistä erota. Kompassin ohjausten mukaan hän löysi vanhan reittinsä ja asutut seudut ja tapasi taas ensimmäiset arabialaiset karavaanit, jotka alkoivat seurata hänen latujaan, kuultuaan hänen uutta tietään onnellisesti kiertäneen Mirambon väijytykset ja saapuneen Udjidjiin. Helmikuun 18:ntena retkikunta seitsemän viikkoa matkalla oltuaan saapui Unjanjembeen.

Siellä arabialaiset yhä kävivät sotaa Miramboa vastaan, jonka pääkaupunki taas piiritettiin. Nyt rosvopäällikkö kuitenkin oli ahtaalla, mutta lopulta hän kuitenkin suoriutui siitäkin pinnistyksestä, kuten Stanley seuraavalla matkallaan sai kokea.

Stanleyn piti hankkia Livingstonelle Sansibarista lisää tavaroita ja kantajia. Jotta viimemainitun odotus tulisi niin lyhyeksi kuin suinkin, lähti hän sadeajasta huolimatta maaliskuun 14:ntenä rannikolle matkustamaan, Livingstonen päiväkirjat ja kirjeet mukanaan. Joet olivat kaikki tulvillaan, mutta ei mikään voinut pidättää kotia kohti rientävää retkikuntaa. Simbavennista oli äkkitulva reväissyt mukanaan kokonaisen sivustamuurin ja hävittänyt viisikymmentä taloa. Muualla oli tulva ja hirmumyrsky pyyhkäissyt maan pinnalta toukokuun 6:ntena pois satoja kyliä, hukuttanut suuret määrät ihmisiä, sortanut metsiä. Saapuessaan Bagamojoon Stanley siellä tapasi retkikunnan, jonka juuri piti lähteä sisämaahan Livingstonelle apua viemään ja jossa oli hänen poikansa mukana. Stanleyn saavuttua ja tuotua sen sanoman, että Livingstone jo oli autettu, tämän retkikunnan valkoiset jäsenet palasivat Eurooppaan — Osvald Livingstone heikontuneen terveytensä vuoksi — ja ainoastaan tavaroista osa lähetettiin perille Stanleyn apuretkikunnan keralla.

Se vastaanotto, jonka Stanley sai osakseen Englannissa, ei alussa ollut ystävällisimpiä, joka seikka yhtä paljon hämmästytti kuin harmittikin häntä, hän kun oli pannut alttiiksi terveytensä ja henkensä pelastaakseen miehen, jonka kohtaloita koko sivistynyt maailma seurasi mielenkiinnolla. Englannissa ei tahdottu edes uskoa hänen sanojaan — amerikkalaiset sanomalehtimiehet olivat siellä huonossa huudossa — mutta kun hänellä oli mukanaan Livingstonen päiväkirja ja hänen kirjoittamiaan kirjeitä, ei tietoja enää käynyt epäileminen. Myöhemmin Englannin maantieteellinen seurakin kutsui hänet vieraakseen ja antoi hänelle sen tunnustuksen, jonka hän tarmokkaan tekonsa kautta oli niin täysin määrin ansainnut.

Livingstonen viimeiset suunnitelmat.

Livingstone Stanleystä erotessaan antoi hänelle seuraavat tiedot vastaisista retkistään: »Kun olen saanut lähettämänne kantajat, niin lähden oikopäätä Ufipaan. Kuljettuani Rungva joen poikki kierrän Tanganjikan eteläpään ja jatkan matkaa Kikumbin Luapulan rannalle. Tämän joen poikki kuljettuani suuntaan kulkuni suoraan länttä kohti Katangan kuparikaivoksille. Sikäläiset ihmiset väittävät Niilin lähteitten olevan kahdeksan päivämatkaa Katangasta etelää kohti. Ne löydettyäni palaan Katangan kautta Ruan suola-asumuksille. Sieltä pitäisi olla kymmenen päivämatkaa luodetta kohti Kamolondo järvelle. Sieltä kuljen veneellä Lufira jokea Lincoln järvelle, josta sitten voin laskea Lualabaa pitkin neljännelle järvelle, jonka luulen ratkaisevan probleeman. Luultavasti tämä järvi joko on Kovambe (Bakerin järvi) tai Piaggian järvi.»

Niilin otaksutut lähteet.

Livingstone oli maanasukkailta kuullut, että Lundan eteläosissa oli neljä lähdettä, joista kaksi juoksi pohjoista kohti, Lualaban latvahaarat muodostaen, kaksi etelää kohti Sambesiin. Lähteet ovat kivettömän harjanteen kahden puolen ja yksi niistä on niin suuri, ettei ihminen toisella rannalla seistessään voi nähdä toisella rannalla seisovaa ihmistä. »Näihin neljään lähteeseen», sanoi Livingstone »Heraldin» omistajalle kirjoittamassaan kirjeessä, »jotka ovat niin lähellä toisiaan ja joista neljä suurta jokea saa alkunsa, soveltuu jossain määrin kaikkien matkustajien isän — Herodotoon — kuvaus, jonka hän Egyptin Saissa kuuli Minervan temppelin rahavartijalta Niilin pohjattomista lähteistä.» (Maant. ja löytör. I, s. 76). Livingstone oli usein matkustanut näiden lähteiden sivu, mutta ei koskaan voinut niillä käydä.

Livingstonelle alkoi nyt Unjanjemben Taborassa pitkä odotus. Maaliskuun puolivälissä 1872 Stanley oli lähtenyt ja elokuun lopulla vasta Livingstone saattoi lähteä viimeiselle retkelleen, suunnaten lounaaseen Tanganjikan länsirantaa kohti. Lokakuun 8:ntena hän saapui järven rannalle ja retkeili sitä pitkin verkalleen etelää kohti, itse sairaana ja väkensä jalat maan kuumuudesta pöhöttyneinä. Marraskuun puolivälissä, sadekauden alkaessa, hän saapui järven eteläpäähän. Vaikka satoi kaatamalla ja ruokavaroista oli suuri puute, käyttäytyi Livingstonen väki kuitenkin sangen hyvin, »ikäänkuin he olisivat olleet makololoja, suurempaa kiitosta en voi heille antaa».

Orjuuden hävittäminen ylin päämäärä.

Veljelleen näihin aikoihin kirjoittamassaan kirjeessä hän sanoi: »Jos Jumala suo minun tehdä lopun orjuuden kauheista onnettomuuksista, niin ei nälkä eivätkä rasitukset minulle mitään merkitse, vaan ylistän Hänen nimeänsä kaikesta sydämestäni. Niilin lähteitten löytäminen on minulle vain keino, sen kautta voin sitten puhua suuremmalla ponnella, ja tämän ponnen aion käyttää parantaakseni yhden maailman löyhkäävistä haavoista. Tahdon käyttää niukat, huonot voimani saadakseni aikaan sen suunnattoman mullistuksen, jota Jumala kaikkitietävässä viisaudessaan on vuosisatoja valmistanut ja jota hän nyt ilmeisesti kiiruhtaa. Uskokoot ihmiset vain, jos tahtovat, että olen kunnianhimoinen.»

Tanganjikan itärantaa kulkien Livingstone saapui samoille maille, joilla hän jo ennen oli ristiin rastiin matkustellut. Sadekauden vaikutuksesta maa verhoutui raikkaaseen vihantaan vaippaan ja joet alkoivat olla tulvillaan. Kasemben maahan hän ei nyt poikennut, se kun oli täydelleen sodan jaloissa. Arabialaiset olivat voittaneet ja surmanneet hänen tuntemansa hallitsijan ja arabialainen hallitsi maata. Vainajan pään ja kuninkaalliset arvomerkit vallananastaja oli kohottanut seipään nenään kaikkien nähtäviksi.

Bangveolon soissa.

Vuoden 1873 ensi päivinä Livingstone jo oli lähellä Bangveoloa, mutta kuta lähemmä hän saapui, sitä vaikeammaksi kävi kulkeminen. Maan asukkaat estelivät. Rankkain sateitten vuoksi oli mahdotonta tehdä tähtitieteellisiä havainnoita, joten Livingstone ei tiennyt, missä oli. Koko lakea maa oli tulvan vallassa. »En ole koskaan tämän moista nähnyt, mutta olemmekin täällä Niilin soissa lähellä Bangveoloa.» Ruovoston ja iilimatojen vuoksi oli kovin tukalaa kahlata soitten poikki. »Sadetta, sadetta, ainaista sadetta, ikäänkuin ei siitä koskaan tulisi loppua.» Toisinaan oli vettä kaulaan saakka ja lisäksi salahautoja, elefanttien jalanjälkiä, joihin mies saattoi pulahtaa näkymättömiin. Jokien poikki oli sairasta matkustajaa kannettava. Vesi oli kylmää, samoin kuin tuulikin. Livingstonen väki kokosi sieniä ja ruohoja ravinnokseen, eikä napissut, vaikka olikin soissa ja jokien poikki kahlatessaan väsyä. Oppaita oli mahdoton saada. Eräänä yönä punamuurahaiset hyökkäsivät retkikunnan kimppuun, purren niin että veri vuoti.

Neljä kuukautta kestäneen jalkamatkansa pitkin Bangveolo-järven pesusienirantoja ja rämeitä Livingstone jatkoi Lofu nimiseltä joelta itää kohti kulkien. Maa oli ennen ollut asuttua, mutta nyt se oli enimmäkseen autiona, entiset kylät raunioina ja joilta oli sillat hävitetty. Ruokatavaroita oli vaikea saada; riistaa tosin oli, mutta se oli kovin arkaa ja päästi harvoin ampumatkan päähän. Jokia, putaita ja puroja oli niin taajassa, ettei niistä ollut mahdollista enää lukuakaan pitää. Helmikuussa retkikunta viipyi jonkun aikaa järven koilliskolkassa saadakseen oppaita edelleen Matipa nimisen päällikön luo, jolta Livingstone toivoi saavansa veneitä. Loppumatonta suota pieni retkikunta kulki edelleen kaakkoa ja etelää kohti; vain siellä täällä kohosi joku saarento palmuineen ja muine puineen yleisestä tulvasta. Matipa kauan esteltyään suostui kuljettamaan Livingstonen pieneen kalastajain asumaan saareen, josta hänen piti saada veneitä, mutta kun ne eivät olleet siksi suuria, että niillä olisi uskaltanut kulkea järven poikki etelärannalle, täytyi Livingstonen edelleenkin kulkea rantaa pitkin.

Maaliskuun 20:ntenä hän saapui Tshambesille, jonka hän siis nyt omin silmin näki laskevan Bangveoloon, eikä Sambesiin. Tämän 400 askelta leveän joen vuolas virtaus kuljetti mukanaan paljon vesikasveja, jotka kietoutuivat yhteen suuriksi kimpuiksi. Tshambesin eteläpuolella jatkui samaa rannatonta rämettä, josta vain puita kasvavat muurahaiskeot kohosivat ympäristöään korkeammalle. Suunnattomia ruoko- ja lootostiheikköjä rehoittaa näissä rämeissä ja niiden kahina muistutti etäisen meren rantahyökyjä. Niitä kasvoi kymmeniä kilometrejä leveänä paarteena ulkona järvestäkin tehden yhä vaikeammaksi saada oikeata käsitystä sen ääriviivoista. Kaikkiaan on rämepaarre puolensataa kilometriä leveä ja leveämpikin, liittyen maan puolella tasaisiin rannattomiin niittyihin, järveen taas lähettäen ruoko- ja lootosniemiä.

Etelärannalla täytyi kulkea lukuisain jokien ja putaitten poikki, mutta niiden joukossa ei ollut sillä puolella suuria jokia, yhtä lukuun ottamatta, kuten asukkaat olivat Livingstonelle kertoneetkin.

Bangveolo-järven rannalta Livingstone kirjoitti Stanleylle kirjeen, joka oli hänen viimeisensä. »Tshambesin poikki», hän tässä kirjeessä sanoo, »kulkivat portugalilaiset jo kauan sitten, ja heille kuuluu kunnia sen löytämisestä. Nimen yhtäläisyydestä johtui, että se karttoihin merkittiin Sambesin itäiseksi haaraksi, ja minä typeryydessäni luulin, että se johtui jostakin tositiedosta. Sen vuoksi jäi ensimmäinen kulkuni sen poikki yhtä tuloksettomaksi kuin portugalilaistenkin. Kokonaista kaksikolmatta kuukautta tarvitsin tämän erehdyksen korjaamiseksi. Kasembe oli ensimmäinen, joka minulle antoi vihjausta siitä, että Tshambesi kuuluu siihen jokien ja järvien jaksoon, joka todennäköisesti muodostaa Niilin. Hän kuitenkin sanoi sen niin leikillään, että minun täytyi lähteä itse lähteitä etsimään tullakseni vakuutetuksi siitä, ettei tämä mahtimies puhunut vain pilojaan. Eräällä saarella keskellä Bangveolo järveä, jossa joka puolella vesi ja taivas yhtyivät, alkuasukkaat sanoivat, kättään verkalleen ympäri kuljettaen: 'Tuo on Tshambesi, joka juoksee tämän paikan ympäri ja muodostaa Bangweolon, ennenkuin se kiertää tuon niemen taa ja saa Luapulan nimen'. Tämä oli löydön hetki, eikä vain kulku vähäpätöisen joen poikki…» Silmäys karttaan osoittaa, kuinka oikein alkuasukkaat kuvasivat molempien jokien ja Bangveolo järven maantieteelliset suhteet, vaikk'ei Livingstone liene vielä täydelleen käsittänyt heidän tietojensa sisällystä. Tshambesi todella juoksee vain järven päitse, jatkaen paikalla Luapulana edelleen.

Kuukauden kestänyt rämpiminen soissa ja yhä ankarammaksi käyvä punatauti mursivat lopulta Livingstonen vankat voimat. Huhtikuun puolivälistä alkaen hänen ruumiin- ja hengenvoimansa nopeaan riutuivat. Siitä huolimatta hän kirjoitti päiväkirjaansa: »Kuinka hartaasti kuitenkin haluan, että Kaikkivaltias soisi minun näkevän työni päättyvän.» Huhtikuun 30:ntena, joka oli sunnuntai, hän heikkoudestaan huolimatta toimitti jumalanpalveluksen. Seuraavana päivänä hän vielä yritti ratsastaa aasilla, mutta vaipui lyhyen ajan kuluttua uupuneena maahan. Palvelijat kantoivat häntä jonkinmoisessa riippumatossa kylästä kylään. Huhtik. 27:ntenä hän viimeisen kerran kirjoitti päiväkirjaansa: »Lopen uupunut; jään tänne voimistuakseni. Olen lähettänyt väkeä ostamaan lypsyvuohia. Eteenpäin Molilamon rantoja kohti.» Vuohia ei kuitenkaan voitu saada. Kun matkaa oli jatkettava, ei Livingstone enää voinut nousta vuoteeltaan, vaan majan seinät oli revittävä auki, jotta paari voitiin sisään saada. Hänen ruumiinsa Oli niin arka, että paarilla matkaaminenkin tuotti hänelle suuria tuskia. Huhtikuun 29:ntenä retkikunta saapui Tshitambon kylään, Bangveolo-järven etelä rannalle.

Kuolema.

Livingstone oli puhunut paljon ja surullisesti omaisistaan ja rukoillut paljon, luvannut vaihtaa tavaransa norsunluuhun ja antaa tämän miehilleen ja lähteä kotia. Nyt hän sanoi: »Rakentakaa minulle maja, että saan kuolla.» Miehet rakensivat majan ja laskivat sairaan vuoteelle. Hän kärsi ankaria tuskia ja voihki yöt päivät. Hän ei voinut syödä ensinkään ja hänen näkönsä heikontui siihen määrään, että hän tuskin huomasi, kun kynttilä sytytettiin. Kolmantena päivänä hän sanoi: »Minua viluttaa kovin, pankaa majan päälle enemmän heiniä». Hänen seuralaisensa eivät puhuneet mitään, eivätkä lähestyneet häntä. Maan päällikkö hänelle lähetti jauhoja ja papuja ja osoitti retkikunnalle monella tavalla ystävyyttä.

Huhtikuun viimeisenä päivänä Susi vielä k:lo 11 aikaan yöllä kävi isäntänsä luona, joka silloin kysyi häneltä, pitkäkö matka vielä mahtoi olla Luapulalle. Susi arveli kolme päivämatkaa. Vielä myöhemmin hän kävi sairaalle hänen pyytämäänsä rohtoa antamassa. Varhain aamulla eräs retkikunnan nuorimmista, joka oli varalla sairaan käskyjä kuulemassa, herätti Susin ja sanoi: »Tule herran luo, minä niin pelkään; en tiedä, elääkö hän enää.» Kun Susi, Tshuma ja pari muuta miestä sitten menivät majaan, niin paloi siellä kynttilä ja Livingstone oli vuoteensa edessä polvillaan, kädet ristissä pieluksella, pää niitä kohti vaipuneena. Kun he kädellään koettivat hänen poskeaan, oli se kylmä.

Viimeinen matka.

Vainaja ei ollut antanut minkäänlaisia määräyksiä siitä, mitä hänelle oli kuoleman jälkeen tehtävä, mutta Susi ja Tshuma päättelivät, ettei häntä voitu jättää sinne tuntemattomaan pakanamaahan, vaan auringonpaisteessa kuivasivat ruumiin viedäkseen sen merenmaalle. Sydän kaivettiin puun juurelle ja eräs kolmas palvelija, Jakob nimeltään, joka osasi kirjoittaa, piirsi suureen mjulapuuhun kuulun löytöretkeilijän nimen ja kuolinpäivän. Lähelle tehtiin tangoista jonkinlainen portti muistomerkiksi, ja tämä tervattiin, jotta se kauemmin kestäisi. Seudun päällikkö lupasi pitää paikan ruohosta puhtaana, jotteivät vuotuiset kulovalkeat muistomerkkiä polttaisi.

Vainajan tavaroista laadittiin luettelo ja kaikki kirjoitukset, kirjat ja koneet vietiin Sansibariin, samalla kuin ruumiskin. Palvelijat matkasivat nyt takaisin Tanganjikan eteläpäähän samaa tietä, kuin olivat tulleetkin, ja sieltä uutta tietä Unjanjemben Taboraan, jonne he saapuivat lokakuussa, leväten siellä jonkun aikaa. Helmikuun 18:ntena 1874 he saapuivat Sansibariin, yhdeksän kuukautta matkalla oltuaan. Sansibarista ruumis vietiin Englantiin, jossa se haudattiin Westminster Abbeyhin. Se tunnettiin David Livingstonen maallisiksi jäännöksiksi leijonan puremasta, jonka hän oli saanut nuorena lähetyssaarnaajana Mabotsassa.

Susin, Tshuman ja Jakobin uskollinen ja rohkea teko, he kun olivat suorittaneet niin vaikean ja vaivalloisen retken osoittaakseen rakkaalle isännälleen viimeisen palveluksen, herätti Euroopassa mitä suurinta myötätuntoa ja vaikutti epäilemättä edullisesti koko neekerirodun tulevaisuuteen. Jakob pääsi Englannin kuningattaren puheille ja rupesi sitten erään Sansibarin kauppiaan palvelukseen. Tshumasta tuli karavaanipäällikkö ja hän matkusti sitten sekä Keith Johnstonin että Joseph Thomsonin keralla uusilla löytöretkillä. Susi oli Stanleyn seuralainen hänen suurella Kongo-retkellään. Mutta näyttää siltä, etteivät uudet herrat enää voineet pitää näissä neekereissä vireillä niitä hyviä ominaisuuksia, jotka Livingstonen seura oli heissä herättänyt.

Livingstonella oli eläessään arvostelijansa ja — kadehtijansa — mutta kuta enemmän hänen työnsä suuruus alkoi selvitä, sitä yksimielisemmäksi kävi maailman tunnustus. Ja hänen traagillinen kuolemansa, juuri kun hän luuli saavuttaneensa toiveittensa päämäärän, oli omiaan saamaan viimeisetkin nurkujat vaikenemaan. Yksimielisesti hänet nykyään tunnustetaan suurimmaksi kaikista Afrikan matkustajista.

Sir H.H. Johnston, Livingstonen elämäkerran kirjoittaja, etevä Afrikan tutkija itsekin, arvostelee seuraavasti hänen ansioitaan löytöretkeilijänä: Livingstone ennen muita teki koko Etelä-Afrikan tunnetuksi Betshuaanimaan kuivien ylänköjen ja Kalaharin erämaan poikki aina Sambesin laaksoon saakka.

Hän löysi Ngami järven. Vuosina 1852—1856 hän tutki Sambesin pää suunnan Tshoben suusta pohjoista kohti aina Liban lähteitten läheisyyteen ja siitä länttä kohti ensimmäisenä varmasti määräsi Kassain ja Kuangon lähteet. Livingstonea voitanee pitää Kassain, Kongon vetevimmän syrjäjoen löytäjänä. Pombeirot näyttävät kiertäneen Kassain lähteet eteläpuolitse. Ladislaus Magyar, unkarilainen kauppias ja löytöretkeilijä, joka matkusteli Angolassa vv. 1849—1864, biheläisen neekerinaisen kanssa naimisiin mentyään, tunkeutui v:n 1851 vaiheilla Kuangon yläjuoksulle ja Sambesin syvänteen luoteisille rajoille ja saattoi ehkä nähdä Kassain latvat v. 1855, muutamia kuukausia ennenkuin Livingstone, mutta vasta Livingstonen kirjan ilmestyttyä hänkin kertoi maailmalle matkastaan. Kun hän oli vailla tieteellistä sivistystä, ei hän sitä paitsi voinut liittää kertomukseensa minkäänlaisia tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä.

On tosiaan merkillisempää, lausuu Johnston, se mitä Livingstonen edeltäjät sivuuttivat, kuin se mitä he löysivät. Portugalilainen t:ri Lacerda saapui pienelle Mofue järvelle, joka on kolmisenkymmentä kilometriä Moefosta etelään, lyhyen matkaa Luapulasta itään, mutta ei hän, sen enempää kuin kukaan muukaan hänen retkikuntansa jäsenistä, viitsinyt käydä päivämatkaa pohjoisempana Moeron rannalla eikä Luapulankaan äyräillä. Bisa maassa he kuulivat »Shuia» järvestä, jonka piti olla vähän matkaa lännempänä, ja tiesivät Tshambesin siihen laskevan. Mutta vasta Livingstone kävi tällä järvellä ja nimitti sen erään saaren mukaan Bangveoloksi. Njassa järvestä portugalilaiset kuulivat kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa ja yhdeksännentoista alussa. Gaspar de Bocarro oli jo v. 1616 kulkenut aivan sen ohitse jotenkin läheltä, Kilwaan ja Mombasaan matkustaessaan, mutta hän ei näytä sitä nähneen, vaikka kulki ylä-Shiren poikki. V. 1846 sen todella näki portugalilainen Candido de Costa Cardoso, mikäli tiedämme. Portugalilaisten matkoista kuitenkin hyvin vähän tiedettiin.

Angolasta palatessaan Livingstone löysi Viktoria-putouksen ja kulki Sambesin jokivartta missä lähempänä, missä etäämpänä joesta suistamoon saakka. Toisella Sambesin matkallaan hän maailmalle paljasti Njassan seudut ja sen eteläpuolella olevan pienen Shinvan, tutki Shiren seudun korkean vuoriston ja Shire joen juoksun, Njassan länsipuolella olevan Luangwa joen, useimmat Sambesin pohjoispuoliset syrjäjoet ja Butangan ylämaan. Tällä toisella matkalla saatiin myös entistä perusteellisempi tieto Sambesin moniputaisesta deltasta.

Kolmannella suurella matkallaan Livingstone jatkoi Rovuman seutujen tutkimista, kartoittaen tästä joesta suuren osan. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tutki Njassan länsipuolisen maan ja Bemba maan. Hän löysi Tanganjikan eteläpään ja arvasi tämän järven purkavan vetensä länttä kohti Lualabaan. Hän oli ensimmäinen, joka lähetti tiedon Moeron suuresta suosta. Livingstonen kautta tulivat tunnetuiksi Moero ja Bangveolo järvet ja niitä yhdistävä Luapula joki, ynnä Kongon yläjuoksu Njangwen seuduilla. Lualaban eli Kamolondon yläjuoksustakin hän toi tiedon. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tunkeutui kolmen ja puolen asteen päähän päiväntasaajasta ja tutustui Manjeman metsään ja sen suuriin simpansseihin ja kääpiöelefantteihin. Hän ensi kerran mainitsee Lomami joen ja kuuli ensimmäiset sanomat Katanga maasta, sen metallirikkaudesta ja luola-asumuksista: »Kuukauden matka Kasemben maasta länttä kohti on Katanga, jossa väestö sulattaa kuparimalmia (malakiittia) suuriksi, ison I:n muotoisiksi, 50—100 naulan painoisiksi harkoiksi. Asukkaat takovat tästä metallista renkaita käsivarsien ja säärien koristukseksi. Kultaakin Katangassa on.» Kivu järvestäkin Livingstone toi varmemman tiedon, samoinkuin Viktoria-järven koillisesta Kavirondo-lahdesta.

Livingstone omisti kaikkialla, missä kulki, huomiota Afrikan muinaisuudellekin, sekä geologiselle että esihistorialliselle. Muun muassa hän kokosi tietoja Mashonamaan kivilinnoista. Niilin lähteitten etsimiseen häntä viehätti sekin luulo, että muka Mooses Egyptissä oleskellessaan oli koettanut saada niitä selville. Hän toivoi sen vuoksi tapaavansa Niilin lähdeseuduilla merkkejä Egyptin muinaisesta vaikutuksesta. Lundan ja muitten seutujen asukkaitten ulkomuodossa hän luuli huomaavansa piirteitä, jotka viittasivat egyptiläiseen verensekoitukseen. Jos hän olisi tuntenut Viktoria järven länsipuolisissa valtioissa hallitsevat vahumat, olisi hän saanut vielä paljon enemmän tukea luulolleen. On kuitenkin hyvin epäiltävää, onko tämä sekoitus egyptiläistä, vaikkapa kyllä hamilaista ja ehkä semiläistäkin. Tanganjikasta Moerolle kulkiessaan v. 1869 hän Itawan päälliköstä ja rahvaasta sanoo: »Nsama, heidän päällikkönsä, oli vanha mies, jonka pää ja kasvot olivat samanlaiset kuin Assyrian muinaisrakennusten veistokuvissa. Rahvas oli harvinaisen kaunista, Itawan miehistä usealla oli yhtä kaunis pää kuin suinkin on mahdollista tavata eurooppalaisjoukossa. Ruumiit olivat hyvin muodostuneet, kädet ja jalat pienet. Koillisessa Njassa-maassa Livingstone tapasi hallitsijahuoneen, jonka kansan tarinan mukaan eräs vaaleaihoinen seikkailija kuuden toverinsa keralla oli perustanut. »Näiden jälkeläisillä oli monet ajat suora nenä, vaalea iho ja pitkä tukka.»

Ystävänsä, sir R. Murchisonin innostamana Livingstone suuresti harrasti geologiaa ja hankki sen alalla sangen perusteelliset tiedot, vaikka häneltä puuttuivatkin varsinaiset opinnot. Keski-Sambesin laaksoa laskiessaan v. 1856 hän löysi fossilisia araukarioita ja päätti tästä, että Etelä-Afrika ennen lienee ollut maayhteydessä sekä Intian että Etelä-Amerikan kanssa. Njassa-järvestä hän ensimmäisenä lausui sen mielipiteen, että se oli maanrepeämän — oikeammin maan vajoamisen — kautta syntynyt.

Livingstone ei matkustaessaan pitänyt kiirettä. Hän teki taivalta sen mukaan kuin sopi, lausuu hänestä Scott Keltie, tehden huolellisia havaintoja ja kirjoittaen muistoon kaikki, mikä oli sen arvoista, harvinaisen tarkkaa maantieteellistä älyä ja tottunutta tieteellistä ymmärrystä osoittaen, tutkien kansan elämäntapoja, syöden heidän ruokaansa, asuen heidän majoissaan, ottaen myötätuntoisena osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa. Kaikissa maissa, joitten läpi hän matkusti, alkuasukkaat sen vuoksi rakkaudella häntä muistelivat, pitäen häntä melkein poikkeuksetta korkeampana olentona. Hän kohteli heitä aina hellästi, lempeästi, jalosti. Arabialaiset orjakauppiaatkin, joitten vastustaja hän oli, ihailivat häntä suuresti ja sanoivat häntä »sangen suureksi tohtoriksi». Hänen esimerkkinsä ja kuolemansa vaikuttivat innostavasti, houkuttelivat Afrikkaan kosolta löytöretkeilijöitä ja lähetyssaarnaajia ja synnyttivät Euroopassa niin ankaran vihan orjakauppaa vastaan, että voimme sanoa sen hänen vaikutuksestaan saaneen kuoliniskun. Ihmisenä Livingstone oli puhdas ja helläsydäminen, täynnään inhimillistä myötätuntoisuutta, mieleltään mutkaton kuin lapsi.

* * * * *

Alussa vuotta 1873 Englannin hallitus lähetti Sir Bartle Freren keskustelemaan Sansibarin sulttaanin kanssa orjakaupan lakkauttamisesta. Kun sulttaanilla oli siitä hyvät tulot, ei hän tahtonut ottaa moisia vaatimuksia kuuleviin korviin, jonka vuoksi Sansibariin lähetettiin englantilaisia sotalaivoja, ja silloin sulttaanin täytyi taipua. Sulttaani Bargash kielsi orjain viennin, orjakaupan ja lupasi suojella vapautettuja orjia. Orjakaravaaneja kiellettiin tulemasta sulttaanin manneralueelle ja Sansibarista orjastus-retkikuntia sisämaahan lähettämästä. Sansibarin vanhalle orjatorille rakennettiin suuri englantilainen kirkko.

Cameronin matka Afrikan poikki.

Samaan aikaan kuin Livingstonen palvelijat kantoivat isäntänsä ruumista Sansibariin, varusti Englannin maantieteellinen seura retkikunnan, joka sai tehtäväkseen kuulun matkustajan avustamisen, jonka jälkeen sen hänen neuvojensa johdolla piti suorittaa joku itsenäinen tutkimustyö. Meriluutnantti V. Lovett Cameron otettiin retkikunnan johtajaksi ja hänen apulaisikseen lähtivät lääkäri Dillon ja luutnantti Murphy. Maaliskuussa 1873 retkikunta lähti Sansibarista. Neljäntenä miehenä lähti mukaan kahdeksantoistavuotias Robert Moffat Livingstonen langon poika, joka kuitenkin pian sortui matkalla tautiin. Retkikunnan muutkin jäsenet sairastuivat malariaan ja silmätautiin niin pahoin, että lokakuussa koko yritys uhkasi tuhoutua. Osalta oli siihen syynä sekin että palkattujen kantajain joukossa oli hyvin paljon huonoja aineksia. Varustukset eivät suinkaan olleet paremmat kuin Livingstonenkaan hänen lähtiessään viimeiselle matkalleen.

Taborassa, Unjanjemben arabialaisten pääkaupungissa, retkikunta kohtasi Livingstonen ruumissaaton ja sai siten epäämättömän tiedon siitä, että löytöretkeilijä oli kuollut. Cameron kirjoittaa: »Maatessani eräänä päivänä teltassani sairaana, huolissani ja tuskissani surkean tilamme johdosta, tuli luokseni Tshuma, palvelija, joka kertoi minulle isäntänsä kuolemasta ja että hänen ruumiinsa parin päivän kuluttua saapuisi Taboraan.» Paikkakunnan kaikki etevimmät arabialaiset osoittivat vainajalle kunnioitustaan saaton saapuessa. Murphy päätti nyt palata takaisin ja muutaman päivän kuluttua Dillon teki samoin. Edellinen seurasi ruumissaaton mukana Sansibariin, jälkimmäinen kuumehoureissa ampui itsensä matkalla.

Lukuga.

Camerom lähti yksin Udjidjiin, saadakseen talteen Livingstonen sinne jättämät paperit. Sitten hän aikoi jatkaa matkaa edelleen, laskeakseen, jos suinkin mahdollista, Lualabaa alas mereen. Helmikuussa 1874 hän saapui Udjidjiin, jossa hän Muhamed ibn Salek nimiseltä arabialaiselta saikin Livingstonen hänelle uskomat muistiinpanot. Udjidjista Cameron veneellä kiersi Tanganjikan eteläpään, kartoittaen sen tarkkaan. Toista rantaa noustessaan hän löysi Lukugan, joka vie Tanganjikan vedet Kongoon. Stanley sittemmin lausui epäilyksiä, tokko Cameron oli Lukugaan nähden tullut oikeihin johtopäätöksiin, jonka vuoksi kesti vielä hyvän aikaa, ennenkuin asia sai lopullisen ratkaisunsa.

Cameron totesi, samoin kuin myöhemmin Stanleykin, ettei Lukugaa voinut veneellä pitkällekään kulkea, kasvit, kaatuneet puut ja lieju kun tukkivat sen uoman. Seudun asukkaat kuitenkin vakuuttivat kuukausimääriä kulkeneensa Lukugan vartta, kunnes olivat nähneet sen laskevan Lualabaan. Cameronin mittauksen mukaan juoksi joki puolen solmun nopeudella järvestä poispäin. Venematkansa johdosta Cameron nyt saattoi entistä oikeammin piirtää Tanganjikan kartan ja korjata järven suunnan kaakkois-luoteiseksi; edelliset matkustajat eivät olleet oikealla tavalla lukuun ottaneet kompassin poikkeumaa niillä seuduin, vaan olivat piirtäneet suunnan melkein suoraan pohjois-eteläiseksi. Veneretkellä Cameron sekä sairasti kuumetta että ruokatavarain puutetta, jota paitsi hänen säärissään ja jaloissaan oli vihoittavia haavoja.

Cameron otaksuu Lualaban Kongoksi.

Udjidjiin palattuaan hän lähetti Sansibariin kaikki Livingstonen paperit, mitä siellä säilytettiin, ynnä omat päiväkirjansa, kasvitieteelliset kokoelmansa, karttaluonnoksensa y.m. Sitten hän uudelleen kulki järven poikki, mukanaan 60 miestä, joista 20:llä oli pyssyt. Matkan päämäärä oli Njangwe, etäisin kohta, jonka Livingstone oli Lualaballa saavuttanut. Suuremmitta seikkailuitta Cameron saapuikin Njangween ja mittasi siellä Lualaban leveyden ja syvyyden ja virtauksen nopeuden, joten hän sai käsityksen sen suunnattomasta suuruudesta. Hän tuli puolestaan täydelleen vakuutetuksi siitä, ettei tämä mahtava joki voinut olla Niili, vaan Kongo. Cameron halusi hartaasti päästä ratkaisemaan tämän tärkeän kysymyksen, »mutta», kirjoittaa hän, »en olisi saanut jokimatkaani tarvitsemiani kanootteja millään muulla tavalla kuin rupeamalla ihmiskauppaa tekemään — toisin sanoen ostamaan ja myymään orjia, eikä siitä tietysti voinut olla millään muotoa kysymystäkään. Koettaessani hankkia kanootteja kunniallisilla keinoilla, saapui Njangween Hamed-ben-Muhamed ben Juma, paremmin tunnettu Tippu Tipin nimellä, jonkun verran etelämpänä Lomamin varrella olevasta leiristään. Tämä laajalti tunnettu arabialaispäällikkö oli tullut Njangween sovittamaan riitoja, joita oli syntynyt eräitten arabialaisten väen ja hänen suojeluksessaan olevain alkuasukkaitten välillä. Tippu Tip sanoi, että jos lähtisin hänen kerallaan, voisin kulkea Lomamin poikki ja sen takana palata takaisin Lualaballe. Suostuin ehdotukseen ja lähdin arabialaispäällikön matkaan hänen jälleen palatessaan kotiaan. Njangwen eteläpuolella oli erittäin hedelmällisiä seutuja, joissa ei vielä kukaan eurooppalainen ollut käynyt. Mutta Tippu Tipin asemalle saavuttuani sainkin kokea, etteivät Lomamin takaiset neekeriheimot suostuneetkaan laskemaan minua maansa kautta. Ja uskollisena periaatteelleni, ettei epäoikeutetun eikä aiheettoman verenvuodatuksen koskaan pitäisi tahrata loistavintakaan maantieteellistä löytöä, luovuin yrityksestä ja matkustin eteläisempää reittiä seutujen kautta, joissa ei vielä milloinkaan ollut käynyt eurooppalaisia eikä arabialaistakaan.»

Yhden kerran retkikunnan kimppuun kuitenkin hyökättiin, joten sen täytyi puolustaa itseään, ja taistelussa kaatui yksi alkuasukas. Cameron julisti kaikkialla kulkiessaan, ettei hänellä ollut vihamielisiä tarkoituksia. »Kun alkuasukkaat kuulivat, kuinka orjuutta inhosin, ihastuivat he siitä suunnattomasti.»

Cameron saapui sitten Usua maahan, josta hän aikoi lähteä etsimään »Skankorra» nimistä suurta järveä. Livingstone oli kuullut puhuttavan tästä järvestä, Cameron niinikään — nimi tietysti tarkoitti Sankurua, Kongon suurta syrjäjokea — ja kun hän ei Tippu Tipin leiriltä päässyt sinnekään päin matkustamaan, aikoi hän pyrkiä sinne etelästä, Uruasta käsin. Uruan ylipäällikkö Kasongo oli kuitenkin orjastusretkellä Cameronin saapuessa hänen pääkaupunkiinsa, ja matkustajan täytyi odottaa tämän mahtimiehen palaamista. Kasongon pääkaupungissa Cameron tapasi Jumah Merikani nimisen arabialaisen, joka osoitti hänelle paljon hyväntahtoisuutta ja avuliaisuutta, — »ikäänkuin olisin ollut hänen veljensä.» Hän tapasi siellä myös Alvez nimisen portugalilaisen, joka oli Bihestä kokoisin. Alvez oli orjakauppias kehnointa lajia, kunniaton konna, ja hän oli luokseen koonnut sotajoukon, joka oli samaa laatua. Muun muassa hänen seurassaan oli portugalilaisen majurin Coimbran poika. Cameronin varat olivat siksi ehtyneet, että hänen täytyi liittyä tämän orjakauppiaan karavaaniin päästäkseen maasta pois.

Odotellessaan Cameron teki retken muutaman kilometrin mittaiselle Mohria-järvelle, jossa hän näki samanlaisia paaluasumuksia kuin esihistoriallisella ajalla Sveitsin sisäjärvissä on ollut. Niitä saattoi toisin paikoin olla yhdessä ryhmässä kokonainen kylä. Majat oli rakennettu pyöreille tai nelitahoisille lavoille, joiden alla veneitä säilytettiin ja verkot ripustettiin kuivamaan. Kassalin järvellä hän näki uivia saaria, jotka asukkaat itse olivat rakentaneet, pystyttäen näille omatekoisille saarille sitten majansa ja kylväen niille ruohoa ja istuttaen banaaneja. Mutta ei saarilla sen enempää kuin paalurakennuksissakaan Cameron päässyt käymään. Ne olivat pakopaikkoja, jotka naapuriheimojen ja heidän päälliköittensä rosvoretket olivat- pakottaneet rakentamaan.

Kasongo orjastusretkiltään palattuaan otti Cameronin kylläkin suosiollisesti vastaan, mutta ei sitten laskenut häntä maastaan lähtemään. Ilman Jumah Merikanin apua ja varoituksia Cameron olisi ruhtinaan toimesta ryöstetty ja arvatenkin tapettukin. Lopulta hän kuitenkin pääsi Alvezin karavaanin kera taipaleelle, mutta tämä matka orjakaravaanin keralla, johon kuului puolentoistatuhatta henkeä, oli hänelle sanomaton kidutus, sitä suurempi, kun hän ei voinut mitään tehdä orja parkain kärsimysten lieventämiseksi. Portugalilaiset kohtelivat orjiaan vielä paljon huonommin kuin kehnoinkaan arabialainen. Halvemmalla päästäkseen AIvezin miehet säälimättä ryöstivät kaikki viljat, hedelmäpuut ja varastot, mitä tiellä oli, antamatta mitään korvausta. Cameronilla ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa väelleen tätä ryöstettyä viljaa, kun muuta ei ollut saatavana. Enimmäkseen olivat kylät itse orjatien varrella aidoilla ja haudoilla linnoitetut. Koko matkan Cameron oli sairaudesta heikkona. Siitä huolimatta hän toimitti tarkat maantieteelliset paikanmääräykset ja löysi Sambesin, ynnä Kassain ja useitten muittenkin Kongoon laskevain jokien lähteet.

Portugalin alueella Cameron vihdoin tapasi vieraanvaraisia valkoisia, mutta aivan viime hetkessä uhkasi keripukki tuhota suurimman osan retkikunnasta. Cameronin täytyi kolmen vankimman miehensä kanssa kulkea 256 kilometriä neljässä päivässä nälissään ja moninaisia vaaroja kokien saadakseen apua nopeaan riutuvalle karavaanilleen. Se hänelle onnistui, mutta niin viime hetkessä, että yksi mies jo ennätti kuolla ja seuraavina päivinä monta muuta olisi seurannut häntä hautaan. Tämä mies olikin vasta toinen, jonka Cameron pitkällä retkellään menetti. Huolenpitoa miehistään hän kaiken aikaa oli pitänyt ensimmäisenä velvollisuutenaan. Matkansa päätettyään hän itsekin sairastui keripukkiin ja vain lääkärin taito pelasti hänet kuolemasta.

Cameron oli ensimmäinen valkoinen, joka kulki Afrikan poikki idästä länteen. Hänen matkansa tulokset olivat suuriarvoiset, vaikkei hän voinutkaan Lualaban kohtaloita ilmi saada. Seuraava suuri edistys Afrikan sisäosien tutkimisessa oli tämän salaisuuden selvittäminen.