Saksanmaa

by Into Konrad Inha

KASVISTO.

Etelä-Suomessa sekaantuu kotimaiseen kasvistoomme jo useita lauhkeamman ilmanalan puita, jotka ovat varsinaisille metsillemme vieraat. Ne tuntuvat meistä etelän ensimäisiltä airueilta, jonka vuoksi mielellämme suomme niille sijaa puistoissamme ja kaupunkiemme kujanteilla. Kulkiessamme Itämeren poikki kuusi asteväliä etelämmäksi, odotamme sen vuoksi täydellä syyllä tulevamme seutuihin, joissa nuo etuvartijat ovat varsinaisilla kasvumaillaan.

Niin onkin asian laita. Heti Pohjois-Saksan rannikolla, etenkin sen länsiosissa, tervehtivät meitä meren partailla komeat pyökkimetsät, näemme siellä siis mahtavia metsiä muodostamassa lehtipuun, joka talven ankaruuden vuoksi tuskin ensinkään meidän maassamme viihtyy. Näemme siellä voimallisia tammilehtoja. Kauniiksi kasvaa tosin tammi omassakin maassamme, varsinkin Turun seuduilla, mutta vasta täällä tämä puu kehittyy täyteen voimaansa ja muodostaa metsiköitä.

Saarnit, jalavat, lehmukset, metsäomenapuut ovat täällä kotonaan. Ja Saksan leudoimmissa osissa alkaa maisemiin ilmestyä semmoisiakin puita, jotka ennustavat vielä lämpöisempää kasvialuetta, näemme siellä pyramidipoppelin, näemme komean pähkinäpuun, vieläpä jalokastanjankin, jonka oikea koti on Välimeren rannikko. Näitten ohella kohtaamme siellä täällä koepaikoissa muista maanosista tuotuja puita, joilla täällä on jo vuosikymmeniä kokeiltu, mutta joista useimmille meidän talvemme on liian ankara. Hedelmäpuut, joita meillä ainoastaan suurella huolella saadaan menestymään, kasvavat täällä niin sanoaksemme ilmaiseksi. Ne kehittyvät täällä suuriksi puiksi, meillä tuskin pääsevät pensaan kirjoista pois. Metsään sekaantuu suuri joukko semmoisia pensaskasveja — missä metsänhoitaja niitä sallii, — joita meillä ainoastaan istutuksissa näkee. Niityillä, nurmilla tapaamme kaikkialla uusia lajeja. Ja viljelyskasvitkin puhuvat samaa kieltä.

Vehnä on suuressa osassa Saksaa varsinainen leipävilja, viinirypäle kypsyy suojaisissa laaksoissa ja sokerijuurikas rehottaa niin hyötyisästi, että Saksasta on tullut maailman ensimäisiä sokerimaita.

Ei epäilemistäkään, toisissa oloissa työskentelee täällä luonto kuin meillä.

Mutta toiselta puolen on kuitenkin sekä luonnonkasvullisuudessa että viljelyskasvistossa vielä hyvin paljon samojakin piirteitä kuin kotimaassamme. Tämä pistää silmään varsinkin silloin, jos tulemme vieläkin eteläisemmistä maista, taikka vaikkapa Ranskasta. Metsissä ovat, odottamatta kyllä, pohjoiset havupuumme kaikesta huolimatta vallitsevina. Ja suuremmalle osalle Saksan kansasta on ruisleipävilja kuin vehnä. Olemme siis kyllä tulleet lauhkeampaan maahan, mutta tämän maan kasvoissa on vielä selvä pohjoinen sävy.

Metsät.

Saksanmaan metsäpuut.

Maan omain puitten luku ei Saksanmaan metsissä ole varsin suuri. Kotimaisia on ainoastaan 29 lehtipuuta ja 7 havupuuta. Näitten lisäksi on melkoinen luku pensaita, joita vastaan metsänhoito enimmäkseen käy säälimätöntä hävityssotaa.

Varsinaisten metsiköitä muodostavain puulajien luku on vielä pienempi. Niitä on oikeastaan vain kuusi, nimittäin punapyökki (Fagus silvatica), kesätammi (Quercus pedunculata) ja rypäletammi (Q. sessiflora), mänty (Pinus silvestris), kuusi (Picea exelsa) ja jalokuusi (Abies pectinata).

Mutta näitten vallitsevain puulajien seassa kasvaa koko joukko muita. Näistä mainitsemme tärkeimmät. Vähäkasvuinen valkopyökki (Carpinus betula), koivun molemmat päämuodot (Betula verrucosa ja B. odorata), haapa (Populus tremula) ovat yleisiä sekapuita. Hyvin kosteilla paikoilla rehottavat harmaaleppä ja tervaleppä (Alnus incana ja A. glutinosa), hopeapaju ja salava (Salix alba ja S. fragilis), hopeapoppeli ja musta poppeli (Populus alba ja P. nigra), korkeammalla vuoristossa taas pensaspetäjä (Pinus pumilio). Harvinaisempia ovat saarni (Fraxinus excelsior), jalavat (Ulmus campestris, U. montana ja U. effusa), vaahterat (Acer pseudoplatanus, A. platanoide s ja A. campestre), lehmukset (Tilia grandifolia ja parvifolia), metsäomenapuut (Pirus malus, P. communis, P. torminalis ja P. domestica ynnä Prunus avium), muualta tuoduista taas akasia (Robinia pseudacacia), jalokastanja (Castanea vesca), pyramidipoppeli (Populus pyramidalis) ynnä moniaat Amerikasta tuodut tammet. Harvinaisempia havupuita ovat lehtikuusi (Larix decidua), ynnä ulkomaalaiset mustapetäjä (Pinus austriaca) ja weymouth-petäjä (Pinus strobus). Korkeimmilla vuorilla kasvaa sembramäntyä (Pinus cembra). Aivan harvinaiseksi on käynyt marjakuusi (Taxus baccata), keskiajan kuulu jousiaines. [Marjakuusta, joka on saanut nimensä myrkyllisistä marjoistaan, kasvaa Ahvenanmaalla, kehittyen kuitenkin siellä vain pensaaksi. Saksanmaallakaan ei marjakuusi kasva aivan suureksi. Se kasvaa erittäin hitaasti ja elää vanhemmaksi kuin mikään muu puu. Puuaine on erittäin hienoa, kovaa ja arvokasta, mutta sitä on enää harvoin saatavana. Marjakuusen saksalainen nimi on Eibe. Sitä keskiajalla hallituksien huolesta suojeltiin, koska se oli parasta jousipuuta.]

Luontaiset metsämuodot.

Saksan kaltaisessa maassa, jossa metsäin laajuus viljelykseen ja väkilukuun verraten ei ole varsin suuri, on ihminen melkein kaikkialla ennättänyt määräävästi vaikuttaa metsäpeitteeseen, muuttelemaan sen kokoomusta, rajoja ja kasvutapoja. Sen vuoksi onkin jotenkin vaikea enää saada tyydyttävää käsitystä siitä, minkälainen maan kasvisto on ollut, ja minkälainen se olisi, jos luonto uudelleen saisi oman valintansa mukaan kylvää ja kasvattaa. Kasvintutkijat ovat huolellisten tutkimusten jälkeen moisen kuvan luoneet. He ovat määritelleet maan luontaiset kasviseurueet, ja näistä meidän on ensi sijassa kiinni pitäminen, koettaessamme luoda kokonaiskuvaa Saksanmaan kasvistosta.

Kangasmetsät.

Pohjois-Saksan alangolla on mäntymetsä yleisintä, viljelemätön maa kun siellä on enimmäkseen hietikkoa. Männyn kanssa kilpailee menestyksellä koivu, muodostaen toisin paikoin melkoisia koivunummia. Ainoastaan kataja pyrkii tämmöisillä mailla männyn ja koivun seuralaiseksi.

Petäjä ja koivu, onko luonnossa meille parempia tuttavia? Vanhoilta pohjolan tuttavilta ne meistä tuntuvat täällä tammien ja pyökkien kotomaassa. Mutta niillä on kuitenkin täällä vieras piirre. Meillä koivu ei yksin metsitä kankaita, vaikka se kankaillakin kasvaa männyn seuralaisena. Saksan petäjä taas on jonkun verran toisenlainen kuin meidän, ei niin suorakasvuinen, eikä "puhdasmuotoinen", ja tuskin se kehittyy niin suureksikaan, kuin meikäläinen kokkahonka. Petäjä on kuin onkin Pohjolan puu, Pohjola on sen paras kasvuala, sen optimum, kasvitieteen sanaa käyttääksemme.

Jokilaaksometsät.

Saksan metsämuodoista lajirikkain ja rehevin on jokilaaksometsä (Anvald), missä se kasvaa hyvällä lietemaalla ja hyvin tuoreella pohjalla, joka ei kuitenkaan vielä ole rämettä. Vuotuiset tulvat pitävät jokilaaksoja kosteina ja samalla niitä lannottavat. Jokilaaksometsät ovat etupäässä lehtimetsiä. Semmoisia metsiä kasvaa Pohjois-Saksan alangolla suurien jokien rannoilla. Usein niiden reuna tapaa kangasmetsän reunan, mutta raja molempien metsämuotojen välillä tavallisesti on yhtä jyrkkä, kuin ilmanlaatujenkin välillä. Pyökki ei viihdy näin kostealla pohjalla, mutta tammi menestyy sitä paremmin. Tammen sekaan tunkeutuvat varsinkin jalava ja saarni, jotka erikoisesti suosivat näitä voimakkaita kosteita maita. Pensasmainen valkopyökki usein muodostaa melkoisia alusmetsiä tammiston alla. Mielellään vaahtera ja lehmuskin etsivät sopivia paikkoja jokilaaksometsissä, ainoissa, jotka Saksassa vielä saavat jotenkin luonnonomaisina kasvaa. Sen vuoksi on alusmetsä monine pensaineen näissä metsissä niin taaja ja rikas.

Rämemetsät.

Vielä vetevämmillä mailla, varsinaisilla rämeillä, on tervaleppä vallitseva puu ja sen rinnalla raidat ja pajut. Spreewald, josta olemme ennen kertoneet, on lepikkömme, vieläpä laajin, mitä Keski-Europassa onkaan. Toisia samanlaisia rämeitä on Oderin varrella, muutamissa paikoin Lüneburgin nummen koloissa ja Itämeren eteläpuolella. Spreewald, useita neliöpenikulmia laaja monisokkeloinen pudasmaisema, on tulvan sattuessa yhtenä järvenä.

Pyökkimetsä.

Missä maaperä on otollinen yhtenäisen lehtimetsän kasvulle, siellä on Saksan alueella punapyökkimetsä melkein yksinään vallitsevana. Erinomaisen juhlallista on vanha sulkeutunut pyökkimetsä. Pyökkien latvukset muodostavat yhtenäisen tiheän lehväkaton, jonka läpi auringonvalo ainoastaan toisin paikoin pääsee maahan saakka paistamaan. Kun pyökkimetsään astumme, niin "pian sulkeutuu korkealla oksakaarteiden kannattama lehväkatto ja joudumme puolihämärään, jossa eivät enää muut puut valon puutteen vuoksi menesty. Ikäänkuin mahtavien pylväitten kannattama holvikirkko pyökkimetsä kesällä kutsuu vaeltajaa kaartoihinsa, nauttimaan metsän raikasta, viileätä hämäryyttä, johon ainoastaan siellä täällä pilkistää yksinäinen valonsäde. Varjokasveja vain viihtyy täällä lihavassa maassa. Puitten valtavia runkoja kirjailevat valkopilkkuiset jäkälät tai vihertävät sammalet. Siitä pyökin vaaleanharmaa runkokin saa suloa ja kauneutta, joka yhä rikastuu, kuta vanhempaa on metsä."

Pyökkimetsän varjo on niin synkkä, että alusmetsä viihtyy vain aukkopaikoissa tai metsän reunassa. Ainoastaan keväällä, ennenkuin vielä metsä on lehteä saanut, sen alla kukkii kirjava seura kevätkukkia, nauttien lyhyttä valonaikaa lehden puhkeamisen edellä.

Pyökkimetsät ovat Saksassa laajalle levinneet. Vaikka geesti marshiin verraten onkin niin hedelmätöntä, niin on kuitenkin juuri Slesvigin ja Holsteinin itäosissa geestillä kauneimmat pyökkimetsät, varsinkin vetten partaalla. Lüneburgin nummen eteläpuolellakin kasvaa geestillä pyökkimetsiä, varsinkin Braunschweigissä ja Hannoverissa. Werran, Leinen, Unstrutin, Helmen laaksoissa ja etelä-Harzissa on kuorikalkkiainen melkein yhtämittaista suurta pyökkimetsää, jossa pellot ja niityt ovat ikäänkuin järviä ja salmia. Keskivuoriston alemmilla rinteillä ja varsinkin basalttikukkuloilla kasvaa samanlaista metsää, joka näyttääkin olevan niillä alkuperäistä. Korkeammalla merenpinnasta pyökkimetsään äkkiä sekaantuu vuoripuuta, kuusia ja jalokuusia, ja pian se tämän jälkeen kokonaan lakkaa ja vielä yksitoikkoisempi kuusimetsä astuu sijalle. Mutta korkeammalla vuoristossa tulee vastaan uusi pyökkivyöhyke, täällä kuitenkin surkastuneena vaivaismetsikkönä.

Sveitsissä ja Vogesienkin rinteillä kohoo varteva pyökkimetsä kuitenkin noin 1,000-1,200 metriä korkealle.

Lehtisekametsä.

Missä luonto Saksanmaan kunnasmailla ja tasangoilla saa vapaasti määrätä kasvun ja missä maanlaatu on soveliasta, siellä metsä yleensä on lehti-sekametsää. Tämmöistä oli luultavasti aarniometsä, joka Saksanmaalla kasvoi germanien alkaessa sitä viljelykselle raivata. Nykyään on entisistä aarniometsistä jäljellä vain lehtoja. Näissä sekalehdoissa on runsaammin valoa kuin pyökkimetsässä, ja niissä rehottaa sen vuoksi alusmetsä, kannukka (Cornus), aropaatsama (Rhamnus catharcticus), pähkinäpensas, orjantappurapensas, monenlaiset vatukat, karviaismarjapensaat, selja (Satnbucus), heisipuu (Viburnum) ja metsäköynnökset. Moisessa metsässä ovat metsäkukkasetkin runsaimmin edustettuina ja kauneimmat. "Metsän vanhukset eläisivät kuin ruhtinaat tämän kirjavan kasvikansan keskellä, ellei — metsänhoitajaa olisi. Mutta hän istukkaineen ja taimitarhoineen riistää metsältä itsenäisyyden ja auttaa Keski-Saksassa kaikkialla pyökkiä ylivaltaan." Missä taas pyökki valtaan pääsee, siellä täytyy väistyä koko tuon kirjavan iloisen aluskasviston, jonka hyötyä ihminen ei ole päässyt käsittämään. Pyökkimetsän hämärässä kasvavat ainoastaan sen omat seurakasvit, jotka ovat elämänsä sovelluttaneet sen määräämien ehtojen mukaiseksi.

Tammi, joka kaikesta päättäen ennen oli vallitseva lehtipuu, on väistymistään väistynyt. Tosin siitä vieläkin voidaan helposti muodostaa puhtaita metsiköitä, joissa ei mikään muu puu kykene sen rinnalla kilpailemaan, mutta kaikesta päättäen se pakenee Europan lämpöisempiin osiin — Saksanmaankaan lauhkea ilmasto ei näytä enää täydelleen tyydyttävän sen vaatimuksia. Unkarissa se nykyään kehittyy paljon valtavammaksi puuksi kuin esim. Pohjois-Saksan alangolla. Täällä se näyttää väistyvän pyökin tieltä, samoin kuin varsinkin Tanskassa. Saksassa tammi ei enää milloinkaan kehity niin laajaksi, mutkaiseksi ja voimakkaaksi puuksi kuin esim. Bakonymetsässä Unkarissa; mutta Saksankin tammi on yhä vielä urosvoiman perikuva. Edullisissa oloissa se Saksassakin elää vuosituhannen.

Lehti-sekametsän muut puut, lehmukset, vaahterat, saarnet, haavat, lepät ja valkopyökit enimmäkseen kasvavat pieninä saarekkeina muun metsän keskellä, semmoisilla paikoilla, jotka parhaiten soveltuvat kunkin luonnonlaatuun. Lepät ja haavat rehottavat purojen rannoilla ja kosteissa notkoissa, vaahterat lihavissa laaksoissa, saarnet samoin, lehmukset taas aukeammilla paikoilla, mihin päivä sopii paremmin paistamaan. "Valinnassaan ne enimmäkseen noudattavat lakeja ja taipumuksia, joita emme vielä tunne juuri nimeksikään. Mutta vasta sitten kun ne ymmärrämme, alamme syvemmin käsittää metsän seuraelämää."

Kuusimetsä.

Itsenäinen metsämuoto ja ikivanhakin on kuusimetsä, vaikka sillä ehkä on enemmän pohjoinen kuin keski-europpalainen sävy. Se kaikesta huolimatta kehittyy parhaiten Pohjolassa.

Ihmisen toimesta on se Saksanmaalla anastanut paljon alaa maan luontaisilta puilta. Kuusen varsinainen kasvualusta on granitti, mutta se menestyy muuallakin, jopa kuivilla nummillakin. Mutta varsinkin granittivuoristoissa se peittää rinteitä yksivärisellä mehevän vihannalla vaipallaan, muodostaen nuo raikkaat, mutta yksitoikkoiset metsiköt, jotka ihmisen holhouksen kautta ovat muuttuneet vielä sitäkin yksitoikkoisemmiksi. Kuusimetsä kasvaa vuoristoissa oikeastaan kahdessa selvään toisistaan erotettavassa vyöhykkeessä. Alemmassa vyöhykkeessä maanlaatu ja metsänhoitajan tahto suosivat kuusikkoa, ylemmässä taas on kuusi vallalla siitä syystä, etteivät siellä muut puut kykene sen kanssa kilpailemaan epäsuotuisan ilmaston vuoksi. Korkealla vuorien rinteillä kuusimetsä on vielä tavallistakin yksitoikkoisempaa, sumuista ja kosteaa, naavaista, jäkäläistä. Mutta sammal rehottaa sen alla erinomaisen upeasti, kooten helmaansa runsaat sateet ja luovuttaen tätä kosteutta vähitellen lukemattomiin, alati juokseviin puroihin. Ei niin alakuloista, mutta siltä synkkää on Harzin, Vogesien, Böhmerwaldin ja varsinkin Schwarzwaldin rinteillä kasvava jalokuusikko, joka aaltoilevana havumerenä peittää vuorenkupeita silmän siintämättömiin. Se erottaa näillä vuorilla toisistaan alempien rinteitten rehottavan lehtimetsän ja tunturien kedot ja kukkatanteret. Alemmissa havumetsää kasvavissa vuoristoissa, kuten Erzgebirgessä, Fichtelgebirgessä, Saksin Sveitsissä ja Sudettien esivuorilla, sekaantuu kuusimetsään halusta pyökki, ilahuttaen niitä kirkkaammalla vihannuudellaan.

Nämä ovat Saksanmaan luontaiset metsämuodot. Mutta ne eivät suinkaan esiinny kaikkialla puhtaina, vaan sekaantuvat alati hienoiksi välimuodoiksi, joita tavallinen vaeltaja ei huomaakaan, ennenkuin on joutunut toisen metsämuodon alalta toiselle. Semmoisilla paikoilla näyttää siltä, kuin koettaisivat erilaiset metsät etuvartijoita ja partiojoukkoja lähetellen vallottaa toisiltaan alaa. Tosiaan näyttävätkin eri puulajit vuosisatain kuluessa vaihtavan keskenään kasvualoja, joko ilmastollisista taikka sisällisistä syistä. Varsinkin koivu, jalokuusi, tammi, pyökki ja petäjä näyttävät muodostavan ryhmän, jonka jäsenistä kukin vuoron takaa hallitsee maata. Näin vaihtelevat samoilla kasvualoilla metsät, samoin kuin maissa historialliset kansat.

Metsän aluskasvisto.

Olemme jo maininneet koko joukon pensaita, joita Saksan metsissä kasvaa puiden alla. Pensaat menestyvät ainoastaan sekametsissä ja tammistoissa; pyökkimetsissä, kuusikoissa, männiköissäkään ne eivät viihdy. Molemmissa edellisissä on maa liian synkässä varjossa, männiköissä taas maanlaatu ei kelpaa muille pensaille kuin korkeintaan katajalle. Mutta sammalensa, jäkälänsä, sanikaisensa, varpunsa, kukkasensa on jokaisella metsällä.

Useimmat Saksan metsissä tapaamistamme kukkasista ovat meille kotimaastamme tuttuja. Mutta on joukossa toisia, jotka meillä menestyvät vain maan eteläosissa ja ovat harvinaisia sielläkin, toisia taas aivan uusia. Ja toiselta puolen taas puuttuu semmoisiakin, jotka Suomessa ovat yleisiä, mutta joille Saksan ilmanala jo on liian lämmin. Tämmöisiä ovat etenkin Lapin kasvit, ja useat muutkin. Mutta Saksanmaan vuoristoissa on siellä täällä aivan Lapin-peräisiäkin kasveja. Ne ovat siellä säilyneet jääkauden ajoilta, jolloin Keski-Saksassa vallitsi napamaiden ilmanala. Sitä myöden kuin ilma lämpeni, täytyi näiden pohjanperäisten kasvien kohota vuoristojen ylimpiin osiin. Niitä sanotaan jäännös- eli reliktikasveiksi.

Suureksi osaksi on Suomen ja Saksanmaan kasvistojen erilaisuuteen kuitenkin syynä se seikka, etteivät kasvialueet ole suoranaisessa yhteydessä. Kasvien täytyy kulkea pitkiä kiertoteitä, jos mieli maasta muuttaa. Suomen rannikoilla kuitenkin tapaa paljon semmoisia kasveja, joille on tavalla taikka toisella onnistunut keinotella meren poikki ja saada meidän maassamme jalansijaa. Arvatenkaan eivät meikäläiset kasvit ole olleet huonompia.

Mutta käykäämme saksalaiseen sekametsään. Tuolla heiluttelee kosteassa mullassa kasvaen omituinen vilkas häpykannus (Impatiens noli me tangere) ihmeellistä, punaisen kellertävää kukkaansa. Täällä on polun vieressä laaja pienoismetsä lehtomaitikkaa (Melampyrum nemorosum), suloisimpia Saksan metsäkukkasista. Molemmatkin kuuluvat meidän maamme kasvistoon, vaikkeivät olekaan tavallisimpia. Missä metsään on aukko hakattu, siihen ilmestyy tulipunainen, mutta myrkyllinen sormustinkukka (Digitalis purpurea), meillä puutarhain koriste, laatii asuinsijansa ja valaisee ikäänkuin bengalitulella yksiväristä metsää. Monessa aukeamassa toimittaa samaa virkaa punakukkainen horsma (Epilobium angustifolium), Suomenkin karujen vuorien kauneimpia koristeita. Kellukka (Geum urbanum), josta mettiäinen niin mielellään etsii mettään, — ehkä värien heimolaisuuden vuoksi, — on varmaan jokaiselle lukijalle hyvä tuttu. Monet kellokukat (Campanulat) niinikään puhtaine ihanine sinikukkineen. Lemmenkukka (Myosotis) hymyilee yhtä suloisena noron pohjalla kuin meilläkin, ja metsätähti (Trientalis) vaatimattomuudessaan muistuttelee, että sen isänmaa on laajempi kuin ihmisen. Talviviheriä (Vinca) sitä vastoin menestyy meillä vain puutarhoissa, samoin hyasintit, narsissit ja monet muut sipulikasvit.

Keltanot (Hieracium) ovat erilaisia kasvupaikan mukaan. Ja tarjoopa vaatimaton, ystävällinen ketunleipä (Oxalis acetosella) täälläkin yhtä luottavaisena vähäisen maukkaan lehtensä ohikulkijan haukattavaksi. Tuttavia, hyviä tuttavia on joka puolella ja niitä on niin viljalti, kun vähän laajemmin kuljemme, että jo huomaamme luettelemisen mahdottomaksi.

Mainitsemme vain muutamia luonnekukkia. Pyökkimetsällä, joka muutoin on niin köyhä aluskasveista, on kuitenkin ihana valkokukkainen tuoksumarattinsa (Asferula odorata), joka yksinäisenä sitä enemmän hurmaa. Saksalainenpa nimittääkin sitä "Waldmeisteriksi", metsän parhaaksi.

Runsaammin kuin meillä rehottavat Saksan metsässä mätäkukat, koska saksalaisessa metsässä — luonnontilassaan — yleensä on enemmän lahoovia aineita. Semmoisia ovat männynloinen (Monotropa), joka elää mäntypuun lahoovista aineista, semmoisia korallijuuri (Corallorhizza), linnunpesä (Neottia) ja suomukka (Lathraea), joka ahmii pähkinälehtojen runsaita kasvijätteitä. Nämä kasvit eivät ole meilläkään tuntemattomia, mutta suurestipa kirkastuu kasvinkerääjän muoto, kun hän sattuu moisen kukan kotimaan metsissä löytämään.

Jäkälät ja varsinkin sammalet rehottavat Saksanmaan metsissä erinomaisesti, onhan ilmanala kosteata ja siten sammalen kasvulle suotuisaa. Sammal toiselta puolen tätä kosteutta ylläpitää ja tasottaa. Ja kylvömetsäkin tarvitsee sammalta suojakseen, samoin kuin luonnonmetsä. Yhtä säälimättä kuin metsänhoitaja vainoo pensaita ja ruohoja, yhtä visusti hän suojelee sammalta, koska hän tietää metsän viihtymyksen suuressa määrin riippuvan siitä, että sammalpeite säilyy.

Alppien ja korkeimpain keskivuorien kasvisto.

Vuoristometsät.

Omituisia kuvia tarjoo metsä, kun kohoomme korkealle vuoristoihin, sekä Alpeilla että keskivuoristonkin korkeimmilla rinteillä. Kaukana viljelyksistä, vaikeissa paikoissa kasvaen, vuorimetsät yleensä ovat säilyttäneet alkuperäisemmän leiman. Ja vuorimetsäin korkeimmissa osissa tapaamme ilmiöitä, joiden vastineita meidän maassamme kohtaa vasta Lapin perukoilla. Näemme siellä metsän taisteluvyöhykkeen, joka jokaiseen luonnonystävään jättää syvän ja pysyväisen vaikutuksen. Tutustuaksemme näihin ilmiöihin ja siihen omituiseen, viehättävään kukkasmaailmaan, joka tuntureilla iloitsee ja kuolee, teemme matkan Sudetteihin, esim. Glatzin lumivuorelle, jolla lumi aikaisin sataa ja myöhään viipyy, vaikkei se ikuista olekaan.

Miltä puolelta alammekin vuorimatkan, aina on aluksi kuljettava monias penikulma yksitoikkoisia kuusikoita, jotka nykyään peittävät kaikkien korkeimpien keskivuorien alempiakin rinteitä. Tällä vuorimetsällä on karkea, jopa pelottavakin sävy synkässä suuruudessaan, useinkin tiettömissä erämaissa. Raskasmielinen kaipaus laskeutuu vaeltajan mieleen, kun hän näissä yksinäisissä metsissä kulkee. Se seuraa häntä jyrkille vuoripoluillekin, verhoten surunvoittoiseen ihanuuteen siintävät kaukometsätkin, joita alkaa sieltä täältä näkyä, kun metsä jyrkimpäin kallionpolvien kohdalla jakautuu. Mutta noin 900 metrin korkeudessa uusi vieras sävy karkottaa nämä surunvoittoiset mielialat. Pyökit alkavat käydä yleisemmiksi, niiden rattoisemmat värit elähyttävät synkkää kuusimetsää. Mutta ne ovat nyt vaivaiskansaa. Omituisen painostuneena, harvassa kasvaen, hapuillen maata oksillaan ikäänkuin suojaa hakien, kuusikin heittää ylpeän ryhtinsä. Solakkain, tuulessa huojuvain kaunottarien sijaan ilmestyy yhä enemmän näivettyneitä, vääriä vanhuksia, joiden jäykät, ränkkyiset oksat maan lähellä muodostavat taajan kutomuksen, mutta latvapuolesta ovat sitä huonommat. Mikä on taittunut, mikä muutoin särkynyt, mikä tuulen repimä, harmaan naavaparran verhooma. Luonnon tuntija siitä paikalla huomaa, että hän on nyt saapunut myrskypuitten vyöhykkeeseen. Mutta täällä myrskypuut muodostavat kokonaisen kääpiömetsän; Alpeilla sitä vastoin myrskypuut esiintyvät yksitellen, silvottuinakin mahtavina metsäjättiläisinä. Sanomattoman surullisen vaikutuksen tämä ränstynyt kääpiömetsä tekee sumuisessa koleassa korkeudessaan.

Kuusi kasvaa täällä vain 3-4 metriä korkeaksi. Jopa voi nähdä oikeita Metusalemeja, jotka eivät ole jaksaneet paljoa korkeammiksi kasvaa, kuin tuo pipliallinen vanhuskaan. Kaikkien oksat ojenteleksen kaakkoa kohti, ryömien pitkin maata, etsien turvaa hyisiä tuulia vastaan. Mutta juuret ovat jykevät ja voimalliset ja kourailevat lujasti maata. Sanomattoman surullinen tunne valtaa mielen näitten taistelussa harmaantuneitten etuvartijain kesken. Vielä vähän ylempänä kohoo polun kahden puolen ainoastaan kuivuneita keloja, jotka harmaina, ikäänkuin vaalenneet luut ylenevät kalpeasta, karheasta nurmesta. Kankea, mätästävä ukonparta (Nardus), tuo nurmista ilottomin, valtaa heti metsän sorruttua maan.

Semmoista on metsän taisteluvyöhyke, eikä ainoastaan tämän, vaan kaikkienkin tunturien rinteillä. Voimallisimmin se on kehittynyt Sudettien pyöreillä selänteillä ja Harzissa. Täällä voimme nähdä sen vaiheet, siitä kun metsä ensinnä hajaantuu saarekkeiksi aina viimeisiin, aavemaisiin vaivaisiin saakka metsän ylimmällä rajalla. Näissä vuoristoissa metsän kasvu lakkaa vain ilmaston huononemisen vuoksi, sen vuoksi metsä näin vähitellen riutuu. Alpeilla on asianlaita yleensä toinen. Siellä on metsänkasvun rajoilla tavallisesti jyrkkiä korkeita kallionseinämiä ja pystyyn suistuvia hautalaaksoja, joiden rinteillä metsä ei maan huonouden vuoksi menesty. Metsä sen vuoksi katkeaa täysin elinvoimaisena. Mutta jonkinlainen taisteluvyöhyke sielläkin kehittyy. Harjanteilta syöksyvät myrskyt painiskelevat rajusti ylimpäin puurivien kanssa, ja siitä kehittyvät nuo komeat arvekkaan näköiset ja silvotut myrskypuut, joita taiteilija niin mielellään kuvaa.

Metsänkasvun raja.

Metsän yläraja ei samallakaan vuorella ole tasakorkealla kaartava piiri, sillä sen syntymiseen vaikuttavat monet syyt. Tuulen suojassa raja kohoo satoja metrejä korkeammalle, pahimmissa tuulenpielissä taas laskeutuu aivan matalalle. Eri vuoristoissa se vaihtelee vielä enemmän, kuten seuraavat luvut osottavat. Glatzin lumivuorella metsänraja on noin 1,300 metrin korkeudessa, mutta läheisen Altvater-vuoriston leveällä selänteellä se jää jo 1,270 metrin korkeuteen. Säntiksellä Glarnin Alpeilla kasvaa metsää vielä 1,650 metriä korkealla, Baijerin Alpeissa 1,700 metrin tasalla ja Engadinissa 2,260 metriä korkealla merenpinnasta. Harzissa puunkasvu lakkaa jo 1,040 metrin korkeudessa.

Pyökki kohoo Sveitsin Jurassa ainoastaan 1,200 metrin korkeuteen, Schwarzwaldissa noin 35 metriä korkeammalle, Böhmerwaldissa kokonaista 60 metriä ylemmäksi. Baijerin Alpeilla kasvaa pyökkejä vielä 1,460 metrin korkeudessa. Kuusien kasvuraja on Baijerin Alpeilla 1,860 metriä, Böhmerwaldissa taas 1460 metriä. Korkeimmalle kaikista puista kohoo lehtikuusi (Larix), joka Baijerissa tulee toimeen 1,890 metrin korkeudessa, ja sembramänty (Pinus Cembra), jota tavataan vielä 35 metriä sitäkin ylempänä. Ja pensasmänty vihdoin (Pinus pumilio) kasvaa Baijerin Alpeilla aina 2,140 metrin korkeudessa, mutta on siellä jo menettänyt alkuperäisen kasvumuotonsa ja muuttunut ryömiväksi varvuksi.

Merkillistä on, että Alpeilla on tavattu korkealla nykyisen metsärajan yläpuolella entisten kuusimetsäin jäännöksiä. Tämän kanssa sopusoinnussa tuntuu olevan alppiasukkaitten väite, että lumivyöryt ovat käyneet entistä tavallisemmiksi. Vaikeata on kuitenkin sanoa, onko todella metsärajan alenemiseen syynä se, että ilmanala todella on käynyt huonommaksi. Havupuitten voitollinen eteneminen Keski-Europassa, tammen väistyminen pyökin tieltä, pähkinäpensaan taantuminen Ruotsissa ovat toisia merkkejä, jotka siihen suuntaan viittaavat. Mahdollista on kuitenkin, että nuo ylimmät vuorimetsät ovat ennen vanhaan ihmisen toimesta hävinneet, eivätkä ole sen koommin vaikeitten olojen vuoksi päässeet uudelleen kasvamaan.

Mutta oli miten oli, ylhäinen alppimetsä on yhä vielä vuoriston parhaita kaunistuksia. Se ei ole niin yksitoikkoista, kuin keskivuoriston kuusikot. Alempana siihen sekaantuu vahvasti vuorivaahteraa (Acer pseudoplatanus), joka kauniitten muotojensa, kookkaisuutensa, kesällä kirkkaan viheriän, syksyllä helakan keltaisen lehvänsä vuoksi on näitten metsäin jaloimpia kaunistuksia ja asukkaitten erityinen suosikki. Korkeammalla lehtikuusi ja sembramänty muodostavat erinomaisen vaikuttavia metsäkuvia varsinkin siellä, missä metsä jo hajaantuu tunturia tavotteleviksi niemiksi ja saarekkeiksi ja valo pääsee runsaammin valaisemaan kuusien hienoa havukutomusta, lehtikuusen vaalean viheriää, ihmeen siroa lehväpukua, sembrain synkkää neulaturkkia ja uhmailevia oksaniekkoja muotoja. Ikäänkuin raunioina kohoovat vanhimmat silvotut jättiläiset nuorempien puitten keskeltä. Mutta joukkoon sekaantuu jo siellä täällä tunturiketojen siroja, värikkäitä pensaita, alppiruusuja (Rhododendron) ja vihantaleppiä (Alnus viridis), pensaspetäjiä ja katajia, tai kohottaa värihehkuista päätään yksi ja toinen suloinen kaino alppikukkanen jo täällä ylimmän metsän varjossa. "Tämä kasvisto ylävuoriston kehyksissä, päällä korkeat vuorihuiput, alla loistavat päiväpaisteiset laaksot, on ensimäinen mahtava sävelsointu siinä kauneushymnissä, joka ylävuoristossa kohtaa vaeltajaa."

Keskivuoriston tunturikukkaset.

Synkempi, surullisempi on tämä sointu Glatzin lumivuorella. Vaivaismetsän jälkeen aukeavat tunturikedot, lyhyitä takkuisia, haaleanvärisiä takkuheiniköitä, joille heinäkuu sirottelee runsaan kukkasateen. Kaikkialla hohtavat silloin partakellokkaan (Campanula barbatan) suuret sinipunervat kellot, kullankeltaisina loistavat alppikeltanot (Hieracium prenanthoides ja nigrescens) ja niitten välillä häälyttelee töyhtöjään alppitähkiö (Phleum alpinum). Kemssiyrtin (Doronicum austriacum) keltaisia kiehkuroita kohoo muitten keskeltä, ihana keltahanhikki (Potentilla aurea) loistaa suurempien kukkasiskojen välillä, mutta kaikki muut voittaa siroudellaan tumma violetinpunainen pulskaneilikka (Dianthus superbus, var. grandiflorus). Toisin paikoin tapaamme vielä runsaamman kukkasmaailman, ikäänkuin istutettuja tunturikukkatarhoja suojaisissa päivänpaisteisissa notkoissa.

Samanlainen on se vuorikasvisto, joka elähyttää Schneekoppen, Böhmerwaldin, Arberin, Harzin, Brockenin, Vogesien Belchenin tai Schwarzwaldin Feldbergin paljaita lakia. Kaikilla on vuoren laki ketoa. Näille kedoille pakeni melkoinen määrä Perä-Pohjolan kasveja, maajäätikön sulaessa ja ilmanalan lämmetessä, ja ne ovat siellä säilyneet meidän päiviimme saakka. Alemmilla kukkuloilla, kuten Inselbergillä Thüringerwaldissa, kypsyy jo mustikka ja puola, kukoistaa vuorikanerva (Erica), ja kohosoita muodostuu kaikkialla, missä notkojen pohjat ovat läpäisemätöntä maata.

Jääkauden aikana vaelsi melkoinen määrä alppikukkasia jäävirtain edellä kukkuloiltaan alas Alppien eteismaalle, ja siellä niitä on Baijerin soilla säilynyt meidän päiviimme saakka eristettyinä keitaina.

Alppikasvisto metsärajan yläpuolella.

Siirtykäämme nyt varsinaiseen alppimaailmaan tutustuaksemme sen kasvistoon metsärajan yläpuolella. Tässä vyöhykkeessä on vielä enimmäkseen hedelmällistä maata, mutta myrskyt, lyhyt kasvuaika ja rankkasateet vaikuttavat, että ainoastaan pensaat, varvut, suokasvit ja varsinaiset alppikasvit täällä menestyvät.

Alppikukkuloita ympäröi 1,600 metrin ja 2,000 metrin välillä vihanta pensasvyöhyke. Siinä kasvaa pensasmäntyä, vihantaleppää, vaivaiskatajaa (Juniperus nana), näsiöitä (Daphne), ja samanlaisia katajia ja tunturiraitoja kuin Sudeteillakin ja muilla korkeimmilla keskivuorilla. Baijerin Alpeilla rehottaa varsinkin pensaspetäjä. Alppiruusut taas vaihtelevat maanlaadun mukaan. Toinen laji kasvaa mieluummin raakamullassa ja suossa, mutta ei sitä vastoin lähde kalkkipohjalle, toinen taas yksinomaan viihtyy kalkkipohjalla, varustaen itseään villaisella karvapuvulla, estääkseen siten haihtumista kuivemmalla kasvupaikalla. Näitten välillä on kuitenkin välimuoto, joka viihtyy kummallakin maanlaadulla.

Alppiruusu on alppikukkien kuningatar. Usein se laskeutuu alas metsäin yläreunaan ja siellä se on kaikkein viehättävin. "Loistaessaan alppimetsän varjosta hehkuvan purppuranvärisenä se epäilemättä on värivaikutuksen ja upeuden puolesta kauneinta, mitä mikään kasvivyöhyke on synnyttänyt." Mutta siinäpä syy, miksi yleisö onkin sitä vastaan alkanut hävityssodan, joka uhkaa sen lopen pois juurruttaa kulkuteitten varsilta.

Joka keväällä saapuu vuoristoon, se näkee toisen yhtä kauniin kukkaskoristeen. Silloin rusottaa alppikanerva (Erica carnea) kaikilla rinteillä 800-1,500 metrin välisellä korkeusvyöhykkeellä Allgäun ruohoisilta vuorilta aina pohjoisten Kalkkialppien itäiseen päähän saakka. "Maaliskuussa ja huhtikuussa ovat vuorien päivärinteet kukkuloilta juurelle saakka monessakin paikassa yhtenään kukoistavan kanervavaipan peitossa, jonka värit ihmeteltävästi vaihtelevat valaistuksen mukaan. Aivan hurmaava on näky, kun aamulla aikaiseen syvän laakson varjosta katselee ylhäistä, alppikanervikon verhoomaa vuorenrinnettä, aamuauringon valaessa sille kultaista valoaan. Koko vuorenrinne näyttää silloin punottavan ja tummempia metsäsaarekkeita, ehkäpä vielä valkoisia lumilaikkojakin keskelleen sulkien, valuu kanervikko laaksoa kohti ikäänkuin punainen tulivirta."

Tuo kanerva on siitä merkillinen, että se jo talvella kukkii. Tämänkin luullaan viittaavan siihen, että ilmasto on ennen ollut lämpimämpi. Kanerva on sen kylmetessä mukautunut muuttuneihin oloihin, karkaissut luontoaan, kukkien nyt keväällä lumen ja jään keskellä. Tätä arvelua tukee se seikka, että alppikanerva todistettavasti on saapunut Kalkkialppeihin Välimeren rannalta Alppiharjanteitten poikki.

Pensasvyöhykkeestä kohottuamme joudumme alppikedoille. Luonnontilassa niitten kukkakoriste olisi monin verroin runsaampi, mutta nykyään ne, missä vain päinsä käy, ovat laitumena ja kasvavat heinää. Tunturimajoja karjanvajoineen sen vuoksi vilkkuukin joka taholta, muodostaen mitä somimpia asumusryhmiä mahtavan vuoriston olkapäillä. Erinomaisen tuoksuva mehevä maito rakentuu alppilaitumen ruohoista; mutta kukkamaailma sitä vastoin on lehmäin ja vielä ahnaampien vuohien edestä saanut väistyä aivan pääsemättömiin paikkoihin. Ketoja ulottuu niin korkealle, kunnes ikuinen lumi ja jää ehkäisee kaiken kasvullisuuden.

Näitä alppiketoja muodostavat ensi sijassa heinät, joitten lajirunsaus ei ole suuri. Tärkeimmät ovat tunturinurmikka (Poa allina), mätästävä kankeanlainen ruoho, useat sarat (Catex), tunturitähkiö (Phleum alpinum), sinilupikka (Sesleria) ja alppirölli (Agrostis alpina). Ensiksi mainitut kasvavat meidänkin maassamme, etenkin pohjoisosissa. Yhteisenä omituisuutena niillä on tähkäin punasinervä väri. Niitten seurana on melkoinen määrä varpuja, nuo varsinaiset hartaasti etsityt alppikukat, joitten kauneutta on niin ammoin ylistetty. Jo syvällä laaksoissa säteili polun vieressä siellä täällä joku kaunis katkero (Gentiana) somine ripsellisine sinikelloineen, kallionkupeilla kaunis rikko (Saxifraga). Tämä kukkamaailma seuraa meitä korkeimmille kukkuloille saakka, aina ikuisen lumen rajoille, taistellen vaikeimmissakin oloissa sitkeästi olemisen edestä. Kauneimmat muodot laskeutuvat kivikkorinteiltä ja rotkolaaksoista alas alppikedoille, tervehtivät kiipeilijää kalkkilouhikoissa, paasikentillä ja niillä kaidoilla nurmikaistaleilla, jotka siellä täällä verhoovat ylimpäin jyrkänteitten mahtavia rakennelmia. Siellä tapaa louhikoissa oikeita kukkatarhoja, jotka näissä vaikeimmissa olosuhteissa, taistellen öitten kylmyyttä, myrskyjen rajuutta, päivänpaisteen polttavaa kuumuutta ja alituista vedenpuutetta vastaan, ovat elämän voitollisuuden kauneimpia todistajia. Kasvintutkijat ovat niitten elämän selvittämiselle omistaneet harrasta ja uupumatonta työtä. Toiset kasvit kärsivät haittaa siitä, että vesi liian nopeaan valuu pois niitten asuinrotkoista, toiset taas, jotka ovat asettuneet jonkun noron pohjalle asumaan, päinvastoin kärsivät liiallisen vesitulvan haittoja. Täällä on siis rinnakkain kasveja, jotka elävät ylellisyydessä ikäänkuin lihavimmassa metsämullassa, ja toisia, jotka kallionkoloissa kasvaen saavat ulottaa haarautuvia juuriaan pitkän matkan päähän, jotta saisivat multamurusen ravinnokseen. Siinä syy, miksi täällä ahtaalla alalla on mitä mieltäkiinnittävin kirjava kukkamaailma. Monta semmoista kasvia, jotka meillä Suomessa viihtyvät ainoastaan Lapin tuntureilla, voimme täällä tavata. Mutta on paljon uusiakin. Ennen muita tuo Alppien kuulu kaunotar Edelweiss (Gnaphalium Leontopodium, tavallisen kissankäpälän kauniimpi sisko), joka kuitenkin viihtyy vasta korkeimmilla vuorilla, 1720-2268 metrin välisessä vyöhykkeessä. Siellä asustavat varsinaiset lumikkokukat, joitten viimeiset edustajat ovat aivan vähäpätöisiä ja nujertuneita, mutta siitä huolimatta rakenteeltaan niin erinomaisen kauniit, että ne herättävät kaikkien alppikiipeilijäin ihastusta. Ne kasvavat maata pitkin luikerrellen, kukkaset ovat jo pieniä, mutta ikäänkuin viimeisen elämänilon hurmaavana ilmauksena ne kehittävät värejä, jotka ovat niin sanomattoman hehkuvat ja kirkkaat, ettei missään muualla sen vertoja. Kaikkein ylimpiä on tunturilemmikki (Eritrichum nanum), joka kuiskailee lempeään jokaiselle tänne eksyneelle mettiäiselle. Suotta ei saksalainen sitä nimitä "taivaan airueksi". — Ikuisella lumellakin on sentään kasvinsa. Se tosin on vain sanomattoman pieni levä, mutta se esiintyy niin suunnattomissa määrin, että sen kasvupaikoilla lumi käy punaiseksi. Lapin tuntureilla on samanlaista "punaista lunta".

Olemme laajanlaiseen kertoneet kasvistosta, jonka hyöty on verraten pieni ja alakin varsin rajotettu. Mutta enemmän kuin mikään muu kasvisto se matkustajan mieltä kiinnittää.

Kedot ja luonnonniityt.

Luonnon edellytyksien puolesta on Saksanmaa nykyisen ilmaston vallitessa metsämaata. Jos toisin sanoin luonto saisi vapaasti rehottaa, ihmisen siihen puuttumatta, niin kohoisi piankin metsä nykyisillä viljelysmailla ja kaupunkien paikoilla. Muutaman miespolven kuluessa se varttuisi laajaksi aarniometsäksi. Ei kuitenkaan kaikkialla. Saksanmaan kehyksissä on myös seutuja, joissa niitty eli keto on luonnollinen kasvumuoto, jotka niittyinä tai aroina pysyisivät, vaikka luonto saisikin oletetun vapautensa. Viimeksi mainituilla seuduilla kasviston elinehdot ovat semmoiset, että nurmi niillä menestyy paremmin kuin metsä. Marshimaat, Holstein, Elben itäpuoli ovat suureksi osaksi luontaisia niittymaita. Mutta Keski-Saksankin mäkisissä maisemissa on useimmalla laaksolla ja jokivarrella luonnonniittynsä, joka vasta vuoristometsän juurella päättyy. Etelä-Saksassa kedot ovat ylätasangoilla ja maanaalloilla, Alpeilla taas korkealla vuoriston olkapäillä.

Keski- ja Etelä-Saksan luonnonkedot.

Kuivain maitten kedot, joita on laajalti etenkin Keski- ja Etelä-Saksan mäillä ja vaaroilla, ovat Saksan maan viehättävimpiä kasvistomuotoja. "Nuo päivänpaisteiset kirjavat, tuoksuvat vaaranurmikot lukemattomine hehkuvine värikkäine kukkasineen antavat jokiemme leudoille laaksoille etelämaisen elämänilon tunnetta. Niitä helottaa Mainin, Rheinin, Moselin, Neckarin, Tonavan ja Saalen ja näitten pienempien syrjäjokien törmillä. Ja varsinkin ovat Thüringin kuorikalkkiaismäet kukkaketoina, missä metsä tai viinitarha ei ole paikkaa anastanut. Heinät ovat täällä keveämpiä kuin alankoniityillä, varvut kehittyvät sirommiksi, kukat ovat kiehkuraiset, täynnään tuoksuvia öljyjä. Lämpöisinä iltoina, taikka helteillä ukonilmain edellä näiltä rinteiltä tuoksuu huumaava hyvä haju." Nämä kasvit ovat semmoisia, jotka tarvitsevat lämmintä ilmastoa ja paljon auringonpaistetta, mutta maaperän kuivuuden vuoksi ne ovat hyvin varustautuneet kuivuuttakin kestämään. Maksaruohoa (Sedum) on Suomessa useimmalla kalliolla, se on täälläkin yleinen. Mutta paljon tapaamme uusiakin kukkasia. Kartusianineilikka (Dianthus Carthusianorum) hehkuu hyvähajuisen resedan rinnalla (Reseda luteold), tarhatyräkki (Euphorbia cyparissias) kilpailee neilikan kanssa leimuavalla punallaan. Piikkiohdakkeet ja pallo-ohdakkeet ovat täällä kuin kotonaan; yhtä rumia kuin ne ovat pelloilla, yhtä kauniita ne ovat täällä kivisillä kasvupaikoillaan. Toisin paikoin ei kuitenkaan menesty muuta kuin leskenlehti (Tussilago) kauniine lehtineen. Pohjoisrinteillä sitä vastoin tapaamme aivan toisia kasveja, vähemmän väriloistoa, mutta enemmän vihantaa mehevyyttä.

Missä kuivuus laajemmilla aloilla tarjoo kasvistolle jotenkin samanlaisia elinehtoja, siellä syntyy aroa. Aroa oli ennen muinoin paljon laajemmalta kuin nykyään. Nuo entiset arot ovat kutistuneet vähiin, muut kasvistomuodot ovat joka puolelta niiltä alaa vallottaneet. Nykyään ei käsittelemällämme maantieteellisellä alueella oikeastaan voi enää arosta puhua. Luultavaa on, että arojen metsittymiseen on syynä ilmaston muutos, sillä aro on ilmanalan vaikuttama kasvistomuoto. Kasvimaantiede tämän määrittelee siten, että Saksanmaalla on baltilaisessa kasvistossa säilynyt eräitä pontilaisia aineksia.

Keski-Europan kasvisto.

Keski-Europassa taistelee keskenään viisi eri kasvistoa. Ilmastojen erilaisuus ja kasvistojen esihistoria määräävät, mikä kasvisto kussakin seudussa on vallitsevana. Saksanmaan sateisessa, mutta leudossa luoteisosassa, joka käsittää Lüneburgin nummen, Rheinin alajuoksun varrella olevat maat Kölnistä alkaen, ynnä Emsin laakson, kasvaa aivan toisia lajeja ja elämänmuotoja kuin muualla Saksassa, jossa talvet ovat kylmät. Tässä atlantisessa vyöhykkeessä viihtyy paljon samanlaisia kasveja kuin leudossa Englannissa, Belgiassa ja Ranskassa, esim. okapalmu (Ilex, etelä-amerikalaisen maté-pensaan sukulainen). Saksan pohjois- ja itäosissa ynnä keski-Saksassa sitä vastoin on vallalla baltilainen kasvisto, joka on saanut tämän tieteellisen nimityksensä siitä, että se on ominaisimmin kehittynyt Itämeren eteläpuolella. Olemme huomanneet siihen kuuluvan lauhkeita lehtimetsiä, mutta myös mänty- ja kuusimetsiä ja kanervanummia. Vähitellen tämä kasvisto yhtyy atlantilaiseen, ja atlantilainen taas saa länsirajoillaan yhä lauhkeamman muodon, kuta lämpöisemmäksi käy kesä. Maan länsikulmilla antavat maisemille omituisen sävyn jalokastanja, ranskalainen vaahtera (Acer monspessulanum), koiranpuu (Buxus sempervirens) ja muut kasvit, jotka eivät kylmää talvea kestä ja lisäksi vaativat lämmintä kesääkin. Tätä kasvistoa emme Saksassa tapaa muualla kuin Ylä-Rheinin, Moselin ja Neckarin laaksoissa ja Bodenjärven rannoilla. Se näyttää vähitellen tunkeutuneen Ranskasta, mikäli ilmastolliset olot ovat sen sallineet.

Kaakkois-Saksassa taas baltilainen kasvisto menettää voimia, kuta kauemmaksi kuljemme kaakkoa kohti. Jo Hallen luona tapaamme, tosin ahtaalla rajotetulla alalla, koko joukon aivan vieraita kasvimuotoja, arokasveja, jotka kestävät sekä kovia pakkasia että kuumuutta, niinkuin arokasvien yleensä täytyy. Vielä luontaisemmin tämä kasvisto on kehittynyt Böhmin maljauksessa, ja sitä enemmän se pääsee valtaan, kuta kauemmaksi kuljemme tähän suuntaan.

Unkarissa alkaa sitten varsinainen pontinen kasvisto, joka on levinnyt tänne Mustanmeren (Pontus euxinuksen) rannoilta, Etelä-Venäjän laajoilta aroilta. Siellä emme enää näe Pohjolan synkkiä havumetsiä, vaan tammen mehevä lehvä häälyy metsissä muita ylinnä. Mutta metsiä on verraten vähän, ketoa, aroa sitä enemmän, ja kedoilla ovat kuivan maan kukkaset ja ruohot vallalla, monenlaiset neilikat, lukemattomat mykerökukkaset, karkeat stiipparuohot ja muut.

Baltisen ja Pontisen kasviston taistelualoilla.

Erittäin mieltäkiinnittävä on näitten molempain kasvistojen taistelu yhteisellä rajalla. Taistelun nykyisistä asemista ja kasvijäännöksistä päättäen on baltinen kasvisto pontisen voittanut. Taistelutanner on vielä täynnään pääjoukoista eristettyjä pontilaisia partioretkeläisiä. Syrjäisissä laaksoissa jo sopissa, kaikkialla, missä suojainen asema on korvannut Itämaitten kuuman päivänpaisteen, tapaa vielä tänä päivänä missä yksinäisiä, missä pieniin ryhmiin keräytyneitä arokasveja nykyisen baltisen kasviston keskellä, melkein samalla tavalla, kuin kansainvaelluksen aikoina suojaisiin alppilaaksoihin jäi asumaan pääjoukoista eronneita heimoja. Varsinkin Itävallassa on näitä eristettyjä arokasvikeitaita, mutta tapaamme niitä Saksanmaan keskivuoristossakin aina Harziin saakka ja Länsi-Preussissä taas Weichselin keskijuoksun varrella. Jopa on luultavaa, että kaikki kasvit, jotka ovat Saksalle ja sen itäisille naapurimaille yhteisiä, ovat jäännöksiä pontisesta kasvistosta, joka esiaikoina ulottui aina Harziin saakka.

Milloin ilmasto muuttui ja kasvisto sen mukana, sitä on vaikea määrätä, ja vielä vaikeampi arvata syitä, jotka sen aikaan saivat. Ainoastaan sen verran tiedämme, muun muassa Keski-Saksassa löydetyistä aroeläinten, esim. saiga-antilopin jäännöksistä, että se on tapahtunut viimeisen jääkauden jälkeen. Ja luultavaa on, että muutoksia jatkuu yhä vieläkin, vaikka ajat, joilta meillä on havaintoja, ovat niin lyhyet, etteivät erot ole vielä tulleet kyllin tuntuviksi.

Ne luonnonniityt, jotka aroajoista saakka ovat pitäneet puoliaan metsää vastaan, ovat ilmaston mukana kokonaan muuttaneet muotoaan. Runsas kosteus vaikuttaa, että niitten kasvualku nykyään kestää yhtä monta kuukautta, kuin arokasvien viikkoja. Uudet heinät ovat niiltä vallan anastaneet, uudet kukkaset niitä koristavat, Joka tarkemmin perehtyy niitten kasvistoon, huomaa siinä hyvinkin monta erilaisuutta sen mukaan, miten lähellä alusvesi on kussakin paikassa. Tuntija siten voi heti ensi silmäyksellä muutamista luonteenomaisista kukkasista tai heinistä päättää, mitkä maaperän kosteussuhteet ovat, Noin 20-30 eri heinää ja muutama kymmenkunta varpua muodostaa saksalaisen niityn eli kedon kasviston.

Suurin osa Saksan nykyisistä niityistä on tekoniittyä, raivauksen kautta metsältä vallattua alaa. Ainoastaan virtain varsilla, missä jäitten lähtö keväisin estää metsää voimaan pääsemästä ja tulvat usein peittävät maan, näyttää esiajoista saakka olleen vakinaisia luonnonniittyjä.

Nummien, soitten ja rämeitten kasvisto.

Puuttomia nummia ei Saksanmaalla enää ole paljoa, ja sekin vähä mitä on, alkaa jo nopeaan vesottua ja metsittyä uutteran metsäviljelyksen vaikutuksesta. Lüneburgin nummen jälkeen on Tucheler Heide Länsi-Preussin rajalla laajin. Viljelyksen ystävät tervehtivät onnistuneita metsänkasvatusyrityksiä ilolla. Mutta monikin luonnonystävä samalla kaipaillen ajattelee, että niiden kadotessa katoo loputkin, mitä maassa enää on koskematonta alkuperäistä luontoa.

Lüneburgin nummi.

"Myönnän suoraan", lausuu eräs etevä kasvitieteilijä, "että Lüneburgin nummen kauneus teki minuun melkein yhtä syvän vaikutuksen kuin Alpit. Tämä kauneus on vaan toisenlaista. Nummella on kaikki yksinkertaista, levollisen harrasta mielen antautumista ja hiljaista syventymistä haaveellisiin, vaatimattomiin kauneuksiin; mutta se palkitsee vaivan mielialoilla, jotka ovat yhtä rikkaita ja syviä, kuin kaikki hymyilevän sinitaivaan ja tähtitarhain salaisuudet."

"Joka tällä mielellä kulkee nummea", hän jatkaa, "se tuskin löytää toista seutua, joka sisältäisi niin runsaasti luonnonkauneutta, kuin juuri Lüneburgin nummi. Siellä löytää kaukonäköaloja, jotka laajuuden puolesta voivat kilpailla korkeimpain vuoristojen näköalain kanssa, siellä on nummen laaksoissa niittyjä, jonka rehevämpiä ei Saksassa missään, ihania lehtoja, jotka vetävät vertoja Thüringerwaldin ja Schwarzwaldin parhaille, kirkkaita, kalaisia jokia ahtaissa notkoissaan. Mutta tämä ei vielä ole nummen suurin, eikä edes varsinainen viehätys. Suurin viehätys on tuo omituinen, vaikeasti määriteltävä tunnelma, jolle ei ole muualla maailmassa vertaa. Aaltoilevasta maasta, joka ei missään ole niin lakeata, että se kävisi yksitoikkoiseksi, mutta ei missään niin levotontakaan, että se katsetta hämmentäisi ja kauneuksia peittäisi, siitä nummi saa samanlaisen mahtavuuden kuin merikin. Mutta täällä vielä muotojen jäykistys suurentaa ja syventää vaikutusta. Luonnon ikuinen olemus on täällä edessämme, surumielisesti hymyillen ja tunnetta hellyttävänä.

"Kanervan kukkiessa hehkuu nummi missä ruusunpunaisena, missä purppuraisena, mutta samalla kun nämä värit ovat vienot, samalla ne kuitenkin muistuttavat etelän värikomeutta. Mutta kukattomanakin nummi on kaunista. Vihanta samettivaippa silloin peittää maisemaa ja luonnon mahtavuus saa nyt synkän vakavuuden sävyn. Keskinummella ja muuallakin kohoo levollisesta maisemasta melkein kaikkialla tumman vihantia kekoja, milloin solakoina patsaina, milloin paksuiksi muureiksi kokoontuneina. Ne ovat nummen katajia, jotka kanervan jälkeen ovat sen ominaisimmat kasviasukkaat. Kanerva rehottaa täällä niin upeana, ettei luulisi siitä niin kaunista kasvia kehittyvänkään.

"Hajallaan on täällä vielä vaivaisen näköisiä kituvia koivuja, varsinkin tienreunoilla. Siellä täällä myös myrskyjen repimiä petäjiä, harmaita, nääntyneitä raukkoja, jotka näyttävät vielä tavallistakin vakavammilta. Mutta laaksoissa on iloista elämää. Purot juoksevat vilkkaasti ja tuhannet forellit elämöivät niiden aalloissa. Rannoilla kohoo sankkoja metsiä, joissa tammi on vallitsevana puuna. Täällä on vielä saksalaista aarnioluontoa. Täällä tapaa jättiläistammia, joitten läpimitta voi olla monta metriä. Aivan omituisen luonteen nämä vanhat metsät saavat piikkipalmun kautta, joka täällä meri-ilmaston lauhkean talven suosimana kehittyy korkeaksi puuksi. Missä jokilaakso levenee, siinä on niittyä, joka vilkkailla mehevillä väreillään on vaikuttavana vastakohtana nummen tummalle samettipeitteelle."

Nummen kasvisto.

Nummen omituisuuksia on, että se mielellään suo sijaa muidenkin kasvistojen jäsenille, jos ne vain ottavat siellä viihtyäkseen. Vaikka nummen pinta näyttääkin niin yksitoikkoiselta, niin löytyy siitä kuitenkin kaikenlaisia muitakin kuin varsinaisia nummikasveja, sammalia, jäkäliä, ruokoja ja varpuja. Kaikkialla on kanervan seassa myös pieniä heinäsaarekkeita, joissa monenlaiset heinät heiluttelevat tähkiään, siellä täällä kasvaa taajoina laikkoina hyvänhajuista ajuruohoa (Thymus), monta muuta mainitsematta. Tavallisen kanervan (Calluna vulgaris) rinnalla esiintyy myös kellokanerva (Erica tetralix), jota on luultu löydetyn meidänkin maasta. Kellokanerva ei kuitenkaan kankaalla pidä puoliaan tavallisen kanervan rinnalla. Kellokanerva on oikeastaan suokasvi. Tavallinen kanerva viihtyy jos minkälaisella maalla, sekä kuivimmalla nummella että vesiperäisimmällä suolla, kunhan vain maa täyttää yhden ehdon: on kalkista vapaata. Yhtä vaatimattomia sekä paikkaan että ravintoon nähden ovat sen sukulaiset, kellokanerva, mustikka ja puola, jotka kaikki kuuluvat nummen valtaluokkaan. Sen vuoksi nummikasvisto menestyykin vain joko hietikossa tai suossa. Muunlaisella maalla sen täytyy kilpailun edestä väistyä. Tämä taas selittää soitten ja nummien liiton, liitto on tosiaan niin läheinen, ettei kansankieli Pohjois-Saksassa tee niitten välillä kaikin paikoin eroa. Hyvin usein nummen kasvisto valtaa vanhoja kohosoita. Varsinkin kellokanerva (Erica tetralix) menestyy kohosoilla, ja missä sitä nummella löytyy, siellä useinkin nummi on muodostunut entisen kohosuon paikalle. Ja samoin kuin soilla, samoin nummillakin muodostun turvetta, joka usein on yhtä rikasta polttoaineista kuin suoturvekin. Nummiturve muodostuu kanervan juurista, vanhoista lahonneista puista ja kaikenlaisista kasvijätteistä.

Kun maa sisältää raakamultaa, kun se toisin sanoen on hapanta, niin kasvien on vaikea ottaa siitä tarvitsemaansa kosteutta. Siinä syy, miksi soilla kasvaa kuivan maan kasveja, vaikka ne ovatkin niin märkiä. Luonnollisesti on kosteuden saanti raa'asta kangasmullasta, joka muutoinkin on niin kuivaa, vielä monin verroin niukempaa kuin suosta. Nummikasvit sen vuoksi yleensä ovat karvaisia, lehtien asemesta niillä on neulasia, nahkeita lehtiä ja muita samanlaisia varustuksia, joitten tarkotus nimenomaan on haihtumisen ehkäiseminen.

Nummien synty.

Mikä on syynä näitten laajain alastomain nummien syntymiseen? Olemme jo ennen maininneet, että Lüneburgin nummea ennen vanhaan luultavasti ovat peittäneet kauniit tammimetsät. Kun metsä raiskattiin, niin pääsivät ankarat merituulet vapaasti temmeltämään, eikä puu sen koommin voinut kohota. Nummien syntymiseen siis on syynä ilmasto, Pohjanmeren rannikon tuulinen, kesällä kolkko ilmasto, joka ehkäisee baktereja maassa kehittymästä, mutta sen sijaan suosii raakamultaa muodostavaa Cladosporium-nimistä pientä maasientä. Missä tämä sieni pääsee rehottamaan, siellä tammi ei kauaa viihdy. Vielä tänä päivänä sieni vallottaa nummelle uutta alaa sekä Tanskassa että Luoteis-Saksassakin, ellei metsän omistaja ole varoillaan sitä estääkseen. Kanerva on sienen näkyvä liittolainen, se ilmaisee maasienen vaellusta. Kanerva lähettää naapurimetsiin päivänpaisteisille ja kuiville paikoille pienen siirtokunnan, joka verkalleen, mutta perinpohjaisesti turmelee multamaan, kiertää metsäsaarekkeita ja vähitellen saattaa ne kuolemaan. Kauaa ei tätä kuitenkaan kestäne, sillä Preussin hallitus on ryhtynyt kanervaa vastaan taisteluun itse Lüneburgin nummellakin. "Runollisen kanervanummen tilan anastavat sotilaallisesti koulutetut männyntaimet." Viimeisen neljännesvuosisadan kuluessa on siten jo saatu metsiintymään enemmän kuin 40,000 hehtaaria nummea, huolimatta kanerva-aavain sitkeästä vastarinnasta.

Aivan toisenlainen on se nummikasvisto, joka kasvaa keskivuoriston pitkäveteisillä selänteillä ja leveillä kukkuloilla ynnä Alppien esivuorilla. Brockenille noustessaan matkailija kummakseen huomaa, että hän kuusi vyöhykkeestä kohottuaan joutuu kumpuavalle nummelle, joka kolkossa tylyssä vuori-ilmastossaan kuitenkin herättää aivan toisenlaisia mielialoja, kuin tuo surunvoittoinen alankonummi, joka pohjoisessa rajottaa näköalaa, utuisena ja rusottavana.

Vuoristonummet.

Vuoristonummellakin on kanerva vallitseva kasvi, mutta kevään lopulla ja kesällä sen sekaan ilmestyy lukemattomia outoja vuorikukkasia. Joukossa on tietysti myös mustikanvartta, puolanvartta ja variksenmarjaa ja muitakin alankonummikasviston jäseniä. Mutta niiden suhde ei enää ole sama kuin tuolla alaalla. Täällä on joukossa kaikkialla myös islantilaista sammalta, joka todistaa erikoisen raakaa ilmastoa, ja ihana valkeakelloinen kylmänkukka (Pulsatilla alpina), alppikeltano (Hieracium alpinum) ja monet muut ylävuoriston kukkaset ilmaisevat, missä korkeuksissa matkailija vaeltaa.

Vielä toisenlaisia ovat "luminummet", joihin jo tutustuimme Alppien esivuorilla. Paras tilaisuus niitten tutkimiseen on varsinkin Isarin, Lechin, Innin ja Emsin laaksoissa vuoriston ylemmillä rinteillä. Näiden nummien tunnuskasvi on alppikanerva (Erica carnea), jota ei ole muualla Saksassa kuin siellä täällä keskivuoriston havumetsissä, varsinkin Thüringerwaldin kaakkoisessa päässä, Vogtlandissa. Alppikanerva on erinomaisen viehättävä varpu, kukinta-aikanaan se helposti saa vaeltajan runolliselle mielelle. Se kukkii melkein vielä lumen keskellä, koska se jo syksyllä muodostaa kukkasilmut ja kaiken talvea salassa, mutta uutteraan niitä kehittää, samoin kuin hedelmäpuutkin.

Tärkeämpi kasvimuodostuma kuin nummi on Saksanmaalla suo. Suon muodostumisen on huomattu jotenkin tarkkaan käyvän yhteen koivuilmaston kanssa. — Ohimennen mainittakoon, että on käynyt tavaksi nimittää ilmastollisia kasvuvyöhykkeitä eräitten niille luontaisten kasvien mukaan. Saksanmaalla on tammi-ilmasto vallitseva; sen määritelmä on enemmän kuin 10° C keskilämpö vähintäin neljänä kuukautena vuodessa. Tässä ilmastossa viihtyy vehnä. Muita luonteenomaisia kasveja ovat tervaleppä, vaahtera, pähkinäpensas ja sorvaripaatsama (Euonymus). Tammi-ilmastossa vesipaikat helposti muuttuvat rämeiksi, mutta rämeistä ei aina muodostu soita. On kuitenkin kovempi muunnos samaa ilmastoa; sen talvi on pidempi, kesä lyhempi. Tämä ilmasto on Suomen, Skandinavian ja Itämeren maakuntain varsinainen ilmasto, ja sitä nimitetään "koivuilmastoksi", koska koivu on sen luontaisimpia puita. Koivuilmasto on jo koko joukon tylympää kasvistoa kohtaan. Havumetsä on vallitseva metsämuoto, lehtipuut viihtyvät etupäässä kaskimailla, alusmetsä vähenee, ruis, ohra, kaura ja peruna ovat pääviljat.

Suot ja ilmasto.

Tässä "koivuilmastossa" jokainen vesipaikka aikaa voittaen muuttuu suoksi. Europan koillinen kulma on soitten varsinainen koti, sieltä niitä on mahdoton karkottaa, ellei ilmasto muutu. Mutta muuallakin vesipaikat muuttuvat soiksi, missä vain paikallisista syistä ilmasto lähentelee koivuvyöhykkeen ilmastoa. Tämä pitää paikkansa sekä Pohjois-Saksan alangolla, että keskivuoristossa. Niinpä olemmekin nähneet, että Pohjanmeren rannikolla leviää erinomaisen avarat kohosuot, koska sikäläinen ilmasto, vaikka talvella leutoa, kesällä on niin vetistä ja koleata. Brockenilla, Erzgebirgessä, Böhmerwaldissa, Vogeseilla ja Schwarzwaldilla, Rhönissä, Eifelissä ovat korkeammat rinteet suureksi osaksi suona. Alppien eteismaalla huomasimme niinikään olevan laajoja soita, koska tämäkin ylätasanko on sangen korkealla merenpinnasta ja sen vuoksi verraten viileätä. Suurin Saksanmaan kohosoista on Emsin laaksossa, Bourtangermoor, johon jo olemme tutustuneet. Noin kuudes osa koko Hannoverista on suota. Alpeilla on soita verraten vähän. Kalkkialpeilta ne vuoren rikkinäisyyden ja siitä johtuvan huokoisuuden vuoksi kokonaan puuttuvat.

Suomaisemilla on oma viehätyksensä. Suotta eivät taiteilijat ole niihin kiintyneet, niin että esim. Dachaun suolla lähellä Müncheniä taiteilijain vaaleat auringonvarjostimet vähitellen ikäänkuin kuuluvat maisemakuvaan. Suo on alkuperäistä luontoa, johon ihminen ei ole voinut mitään vaikuttaa paitsi siellä, missä se on viljelykseen otettu. "Suon värit muodostavat mitä hienoimpia viheriän ja ruskean sekä haalean punaisen vivahduksia, ilma on suon päällä ihmeen siintävää, niin että esineet jo lyhyenkin matkan päässä kietoutuvat hienoon autereeseen. Suon tunnelmia ei sanalla sanoen missään muualla tapaa. Ja vaikka puutonta, on suo kuitenkin vanhastaan ollut keijukaisten lempipaikkoja. Eikä missään taas ole päättyvän kesän kuolonkamppaus niin syvästi liikuttava kuin suolla, ei missään vaeltajaa valtaa niin rajaton yksinäisyyden tunne."

Kohosuon muodostuminen.

Mutta ei ainoastaan taiteilijalle, luonnontutkijallekin suo tarjoo mitä suurimpia viehätyksiä, kun hän pääsee suon salaisuuksiin syventymään.

Enimmät suon kasveista ovat sammalia, jotka polvi polven päälle lahoten vihdoin muodostavat monen metrin vahvuisia murokerroksia. Varsinkin tavallinen valkosammal (Sphagnum) on useimpien soitten varsinainen luonnekasvi. Yksinvaltaansa suolla sen on kiittäminen siitä, että se niin erinomaisesti osaa oloihin mukautua.

Se on suokasvi, joka ei oikeastaan suota tarvitse menestyäkseen, vaan itse suon valmistaa, jopa joskus kallion rinteellekin. Sitä myöden kuin kasvu edistyy, jäävät vanhat sammalosat syvemmälle, ja tuhansien vuosien kuluessa kasvaa näin kymmentäkin metriä vahva turvekerros alkuperäiselle pohjalle. Yhdestä ainoasta valkosammalesta voi siten kehittyä kokonainen suo. Alussa se tulee toimeen jotenkin vähällä kosteudella, mutta kerran alkuun päästyään se ei hevillä luovuta kosteutta, mitä ilmasta saa. Sen mikä haihtuu ilmaan, korvaavat kaste ja sade runsaasti. Siten kohosuokin, jonka keskusta on reunoja korkeammalla, sisältää kokonaisen järvellisen vettä, vaikka vesi ei ole selvänä, vaan sammalikon lukemattomiin soluihin salpautuneena. Turvesuon joka solu on vettä täynnä. Sammalen varret ja lehdet ovat täynnään vesisoluja, jotka ovat keskenään yhteydessä. Hiuspillivoiman vaikutuksesta imeytyy vesi näiden hienojen putkien kautta suon yläpintaan saakka. Maan päällä siten pysyy vahva kerros vettä, vaikka suolla ei olekaan varsinaisia rantoja. Pienestä alusta suo kasvaa niin, että se lopulta on penikulmia laaja. Suoturpeesta voikin pusertaa vettä, ikäänkuin märästä sienestä.

Kohosuon nimen (Hochmoor) nämä suot ovat saaneet siitä, että ne kohoovat reunoilta keskustaansa kohti, koska vesipaikka, josta suo lähti kasvamaan, tavallisesti on suon keskellä, siis keskellä sammal kauimmin ja rehevimminkin kasvanut, suo kehittynyt keskeltä korkeammaksi. Usein voi suon keskusta olla kymmenkunnan metriä korkeampi kuin reunat. Kohosuo on ikäänkuin loivasti kumpuava kilpi. Mutta nimi ei oikeastaan tarkota sitä, että nämä suot olisivat korkeilla paikoilla, vaikka kyllä vuoristoillakin on kohosuonsa.

Soiden kasvisto.

Suossa voimme huomata kaksi ja kolmekin kasvukerrosta. Sammalpatjain päällä kasvaa ruohoja, näitten joukossa useinkin hyönteissyöjiä, kihokki (Drosera) ja yökönlehti (Pinguicula), jotka Suomenkin soilla pyydystelevät sitkeällä lehtinesteellään sääskiä ja muita hyönteisiä, vaikkei tavallinen vaeltaja niitä useinkaan huomaa niitten vähäpätöisyyden vuoksi. Mutta näitä korkeammalle kohoo usein varpuja ja vaivaispuita. Kasvullisuudella on yleensäkin vaivainen, kituva luonne. Syynä siihen on, että kasveilta suossa puuttuu terve, voimallinen kivennäispohja, ne kun kasvavat entisten kasvikerrosten päällä. Niittyvilla (Eriophorum) kuuluu Saksankin soitten luonnekasveihin, kaislat (Scirpus) ja piirtoheinä (Rhyrichospora) niinikään. Monta muutakin tuttua tapaamme. Meille tuntematon on sitä vastoin eräs pieni keltakukkainen liljakasvi, joka ei ole syyttä saanut "luunmurtajan" nimeä (Narthecium ossifragum), se kun on myrkyllinen ja ennen aikaan käytettiin milloin parantamiseksi, milloin jonkun epämieluisen henkilön "luitten murtamiseksi." Kellokanerva (Erica tetralix), joka elähyttää kaikkia Saksan soita Westfalista aina Danzigiin saakka, verhoo heinäkuussa ja elokuussa suota miljoonilla lihankarvaisilla kukkakelloillaan ja seassa nuokkuu suokukkain (Andromeda) ruusunvärisiä kukkasarjoja. Karpalokin (Vaccinium occycoccus) punaisine kukkineen ja korallinpunaisine marjoineen tervehtii meitä täällä tutunomaisesti; puola, mustikka, juolukka (Vaccinium uliginosum), variksenmarja (Empetrum) niinikään rakentavat suon päälle kolmatta kasvukerrosta. Niistä suo saa täyteläisen, mutta vakavan värin, missä niitä enemmälti kasvaa.

Happamuutensa vuoksi suo ei mätäne, vaan säilyy hiilikerroksena, jonka poltto-arvo vuosi vuodelta lisääntyy. Ilmasta erotettuna, painon alaisena se joutuu n.s. kuivan tislauksen alaiseksi ja muuttuu turpeeksi. Humushappo tappaa mätäbasillit ja sen vuoksi suosta niin usein löydetään hyvin säilyneinä monen tuhannen vuoden vanhoja kasvijäännöksiä. Kansatieteen tutkijat kaivavat suosta esiaikaisia ruumiita, jotka vaatteineen, aseineen ovat yhtä hyvin säilyneet kuin Egyptin muumiot. Runsain ja puhtain turve muodostuu kanervasammalsoissa, s.o. semmoisissa soissa, joissa sammalen päällä rehottavat kanerva ja sen heimolaiskasvit. Kanervavarvut kohoovat muun suon pinnasta ikäänkuin mättäät, leviävät leviämistään ja lopulta rakentavat suosta kuivan kankaan.

Vuoristosuot.

Useilla keskivuorilla, esim. Sudeteilla ja Böhmerwaldissa, vaarain väliset suot saavat toisen muodon sen kautta, että niihin sekaantuu suopetäjää (Pinus uliginosa), koivua ja erästä vuoripetäjän muunnosta (Pinus montana). Nämä maisemat, joissa harvoin näkee suurempia puita, ovat alakuloisimpia, mitä Saksanmaan äärissä tapaa.

Sudeteilla, lähellä Freiwaldaun pientä kaupunkia, on moinen suurenlainen vaarasuo. Nousemme ensinnä uljaan kuusimetsän läpi, jossa joka puolella purot kohisevat ja lähteet pulppuavat. Mutta heti kun maa muuttuu tasaiseksi, olemme jo samalla suolla. Kuuset väistyvät ja suopetäjä astuu sijaan. Ne ovat ränkkyisiä, kituvia harmaita kääpiöitä, jotka vielä nujerruksistaankin kohottavat oksiaan, ikäänkuin nyrkkiään puiden tylylle taivaalle, joka on niitten kasvupaikan pilannut. Suo muuttuu keskempää nevaksi ja lopulta hyllyväksi letoksi ja sen keskellä on pieni suolampi niin synkeän näköisenä, kuin alkaisi siitä manalan tie. Suomalainen on tämmöisiin ja vielä kolkompiinkin maisemiin tottunut, mutta saksalainen matkailija, joka kohoo vuoristoon rikkaista viljelyslaaksoista, ihmettelee mointa maisemaa kuin ilmestystä. Hänen mielikuvituksensa kietoo täällä vanhain tarujen ympärille haaveellisia kuvia. Suo synkkyydellään tuottaa hänelle nautintoa, jota me, nevoihin ja rimpiin tottuneina, emme heti käsitäkään. Kasvintutkijalle taas suomaisema on mitä viehättävin tutkimusalue, sekä suon itsensä vuoksi, että toisistakin syistä. Hän löytää sieltä vanhoja kasveja, jotka ovat vain tämmöisissä paikoissa säilyneet jääkauden ajoilta. Semmoisia säilyneitä kasveja on vaivaiskoivu (Betula nana), meidän soittemme kaunis kiiltolehtinen pensas. Sitä on useittenkin Saksanmaan keskivuoristojen soilla säilynyt "reliktinä", vieläpä muutamissa paikoin Pohjois-Saksan alangollakin, esim. Lüneburgin nummella, jossa se luonnonystäväin toimesta on rauhotettu luonnonmuistomerkkinä säilytettäväksi.

Missä ilmasto on siksi suotuisaa, etteivät vesipaikat suotu, siellä ne ovat rämeinä, joissa kasvikunta ja eläinkunta kehittyy runsaammaksi, kuin millään muilla kasvupaikoilla. Saksanmaalla ei ole rämeitä kovin laajalti, vesipaikat siellä mieluummin suottuvat. Ja nekin rämeet, mitä on, on enimmäkseen jo kuivattu ja saatettu viljelykseen. Laajin Saksanmaan rämeistä oli Göritzin ja Oderbergin välillä Oderbruch, kaksi päivämatkaa laaja. Se on nyt enimmäkseen oivana viljelysmaana tai niittynä. Kuivatut ja viljelykseen saatetut ovat niinikään Warthen ja Netzen varrella olevat rämeet ja Oldenburgin rämeet. Ei ole jäänyt jäljelle kuin pieniä rämekeitaita parempien maitten keskelle. Alkuperäisin säilynyt rämealue on Spreewald.

Dyynien kasvisto.

Ennenkuin päätämme katsauksemme Saksanmaan kasvistoon johtakaamme vielä mieleemme se omituinen kasvisto, joka hiekkaisilla merenrannoilla juurillaan sitoo dyynit, estäen niitä siten maan sisään vaeltamasta. Dyynikasvien, noiden ennen mainitsemaimme rantakaurain, rantavehnäin, rantaohdakkeitten ja muitten, täytyy tulla toimeen hyvin vähällä vedellä, ei ainoastaan sen vuoksi, että hiekka nopeaan laskee lävitseen sadeveden, vaan myös siitä syystä, että se merenrannalla on vielä suolaista ja suolaisesta maasta kasvien vedenotto yleensä on hyvin vaikeata. Siitä syystä merenrannikolla kuivan kasvupaikan muodot ovat yleiset, vaikka vesi näyttää olevan niin lähellä. Suolaisten kasvupaikkain kasveillakin on sen vuoksi erityiset varustuksensa haihtumisen estämiseksi, koska niiden täytyy tulla vähällä vedellä toimeen. Muutoinkin ne erikoisen rakenteensa puolesta erottuvat eri ryhmäkseen.

Esiaikaisia suolakasveja.

Jo kauan on sen vuoksi herättänyt kasvitieteilijäin kesken ihmettelyä, että Saksanmaalla on eräissä kohdin tavattu kaukana merestä selviä suolakasvikeitaita aivan erillään merenrannikon kasvistosta. Ne tosin kasvavat edelleenkin suolaisella pohjalla, suolajärvien tai suolakeitaitten seuduilla, mutta miten ne ovat sinne tulleet?

Voidaanko olettaa, että nuo vaatimattomat kasvit ovat voineet omin voimin kulkea monta sataa kilometriä pitkän matkan meren rannalta, vaikka ne melkein järjestään ovat hyvin huonosti varustetut vaellukseen? Vai ovatko ne paikalla itsestään kehittyneet? Vai ovatko ne jäännöksiä niiltä ajoilta, jolloin nuo Thüringin seudut olivat meren rantana? Tähän kysymykseen ei ole vielä varmaa vastausta saatu, mutta todennäköisesti nekin ovat vanhoja jäännöskasveja, "reliktejä".

Luonnon häviäminen ja pyrinnöt sen säilyttämiseksi.

Kun avarasta, harvaan asutusta Pohjolasta saavumme Saksanmaan viljelysaukeille ja metsiin, niin useinkin jäämme sanatonna ihmettelemään, miten täydelleen ihminen on siellä päässyt "luonnon herraksi" ja ennättänyt kaikkiin paikkoihin painaa toimeliaisuutensa leiman. Muistellessamme Suomen laajoja autioita maita, jotka yhä odottavat viljelijäänsä, tuota ihastelemme ja ajattelemme, koska meilläkin niin pitkälle päästänee.

Mutta ei niin hyvää asiaa, etteikö sillä olisi varjopuolensakin. Saksassa aljetaan kaihomielin katsella sitä, että viljelyksen ja metsänhoidon kautta puhdas luonto kaikkialla häviää. Niinpä sikäläiset luonnonystävät surumielellä näkevät viimeistenkin, vaikka osalta hyvinkin laajain soitten ja nummien joutuvan viljelykseen. — Metsistä on luonnollisuus jo aikoja sitten "perkattu pois", hajallisia palstoja lukuun ottamatta. Jopa toiset luonnonystävät menevät niin pitkälle, että väittävät alkuperäisen luonnon perinpohjaisen hävityksen ajan pitkään vaikuttavan haitallisesti kansan luonteeseenkin. Ehkä tässä on enemmän totta, kuin ensi silmäyksellä tekisi mieli myöntää. Ajan ilmiönä se joka tapauksessa on huomion arvoinen, siitäkin syystä, että se opettaa meitä antamaan suurempaa arvoa omain metsäimme puhtaalle "luonnontaloudelle".

"Kävin hiljattain lapsuuteni paikoilla", lausuu kasvitieteilijä France, jonka jälkiä tämä katsaus Saksanmaan kasvistoon kulkee, "ja huomasin surulla, että vanha metsä, jonka huminaa olin niin usein kuunnellut, oli kaadettu. Vesiallikko lumpeineen oli sen reunalta kuivanut. Sokeritehdas, joka ennen lymyili metsässä, oli sen sijaan nyt maiseman huomattavin ilmiö, ja lapsuuteni niittyjen sijalla kasvoi hyvin hoidettu sokerijuurikasvainio. Suotta etsin sinipunervia kurjenpolvia, joita ennen kasvoi näillä niityillä niin runsaasti. Kadonnut oli koko tuo lumottu yrttitarha, jossa lapsenmieli oli kutonut haaveellisia unelmiaan ja toiveitaan. Pieni mäki kanervineen, jolla sirot koivut ainiaan värisivät, jonka luona sirkat alati vikisivät ihmeellisiä laulujaan — se tosin oli vielä melkein ennallaan. Koivut olivat kasvaneet paljon suuremmiksi, niitten neitseellisen puhdas tuohi jo käynyt rosoiseksi. Mutta osa niistäkin oli kaadettu, mäkeen avattu kivilouhimo. Eikä kukkulalta enää näe yhtä paljon siintävää kaukometsää eikä vihantia niittyjä kuin ennen. Somasta purosta on tehty kanava. Pikkukaupunki tuolla alballa laaksossa on sekin herännyt ja anastaa punaiseen tiilihelmaansa yhä enemmän hedelmäpuistoja. Lieneekö silloin jo ollut niin paljon sokerijuurikasvainioita kuin nykyään? Onko maailma muuttunut rumemmaksi lapsuuteni ajoista?"

Pelkään, että sama pettymys kohtaa kaikkialla. Europan nuorekkaat kasvot riutuvat. Tämä valitus on yleinen. Luonnonkauneutemme käyvät harvinaisemmiksi. Kaikissa luonnon ylistykseksi viritetyissä runoissa kaikuu nyt yhteisenä kertosäkeenä: Oli kerran… Jokainen luonnontutkija, joka ei kirjota vain järjellään, vaan myös sydämellään, päättää kirjotuksensa valitukseen. Nummet olivat ennen hiljaisemmat ja mahtavammat, vuoret yksinäisemmät ja uljaammat, metsät eivät olleet niin nujerrettuja ja ihmiselle alamaisia. Neitseellinen luonto antoi ennen paremman virkistyksen, puhtaampia tunteita ja samalla sisällistä voimaa, jota ei mikään viisaus korvaa.

Saksan koko kasvistosta kohoo hätähuuto. Luonnon myyntiä harjotetaan innolla, jota ei mikään aika tätä ennen ole tuntenut. Suurien kaupunkien ympärillä ovat kedot kukattomia, eivätkä mieltä virkistä, metsät ovat hävitetyt. Mutta Alppienkin kukat, nuo kaikista kauneimmat, on jo kaikilta helpommin saavutettavilta vuorilta melkein sukupuuttoon hävitetty. "Maanparannus", joka tahtoo jokaisesta pienimmästäkin maankolkasta saada mitä suurimman hyödyn, ja teollisuus hävittävät laajoilla aloilla kaiken alkuperäisen kasvielämän. Numerot ehkä vakuuttavat paremmin kuin valitukset. Länsi-Preussissa on viime vuosikymmenet muutettu viljelysmaaksi enemmän kuin 10,000 hehtaaria suota. Hannoverin ja Oldenburgin läntiset suot ovat siihen määrään supistuneet, ettei niistä parinkymmenen vuoden kuluttua enää liene tähteitäkään. Se on hyvä, sanotaan, suot ovat epäterveellisiä. Luonnonystävän etujen täytyy tässä väistyä terveydellisten etujen tieltä. Mutta onko terveellisempää maata kuin nummi? Siitä huolimatta jo Lüneburginkin nummelle soitetaan sanomakelloja, samoin kuin Kurilaisen kielekkeen dyyneillekin. Kahta Saksanmaan merkillisintä luonnonmuistomerkkiä saavat näin lapsemme ihmetellä vain helteisinä mäntykankaina. Vuoristossa uhkaa kivenlouhija hävittää maisemain kauneuden ja myös kasviston, joka juuri vuoristoissa on niin mieltäkiinnittävä. Rheinin rannalta louhitaan ihana Siebengebirge rakennusaineiksi! Elben ihana murtolaakso, "Saksin Sveitsi", on pian yhtenä kivilouhimona. Fichtelgebirgen jätinpaasikot, kivimeret ja ihmeelliset kalliokukkulat, jotka Götheä aikanaan ihastuttivat, ne ovat monelta paraalta kohdalta muuttuneet surullisiksi kivenkalkutusaavoiksi. Sen jälkeen kuin Saksassa yleensä alettiin metsiä palstottain paljaiksi hakata, ovat kauneimmat sekapuut ja metsäpensaat, metsäomenapuu, metsäpäärynäpuu, vaahterat, jalavat, lehmukset, pihlajat, alkaneet hävitä. Harvassa enää hohtavat kannukan punaiset marjat, oratuomet eivät enää saa viheriöidä metsän reunassa, pähkinäpuut häviävät, sananjalkatiheiköt perkataan pois, sillä metsänhoitaja ei näitä kasveja suvaitse uutta metsää kasvattaessaan, eivätkä entiset kestä sitä kamalaa aikaa, jonka maa yleishakkuun jälkeen on aivan paljaana. Ja kotoisen luontomme harvinaisimpia ja suloisimpia jäseniä vainotaan kaikkein enimmän juuri niitten avujen vuoksi. Kun joku kasvi on käynyt harvinaiseksi ja kuuluksi, niin saapuu kasvintutkija sitä etsimään. Mutta kaikki eivät ole niin järkeviä, että ottaisivat vain oman tarpeensa, — on myös kasvikauppiaita, ja nämä harjottavat oikeata ryöstöottoa, ottavat satoja ja tuhansia kappaleita, ja tietysti juurineen kaikki, niinkuin kunnolliseen kasvikokoelmaan pitää olla. Jos kasvi on erikoisen kaunis, niin vaimot pitävät huolta siitä, ettei sitä puutu kaupunkien markkinoilta. Niinpä on ihana tikankonttikämmekkä koko Saksassa käynyt harvinaiseksi ja Saksissa kokonaan sukupuuttoon hävitetty, marjakuusi katoo Pohjois-Saksassa, koska sen oksia säkittäin kuljetetaan myytäviksi, kielo käy yhä harvinaisemmaksi. Toisin paikoin sitä keväisin lähetetään vaununlastittain suurkaupunkeihin. Meren rannalta on ihmeellinen, ametystin värinen rantaohdake melkein lopen hävitetty, ja ihmeellinen vesipähkinä (Trapa) on niinikään häviämäisillään, sitäkin ovat ammattikokoojat alkaneet vainota. Kaikkialla ne monet pienet muutokset, joitten alaisiksi ihminen maan saattaa, tuottavat kasvistolle turmiota, ja samalla eläimistöllekin, joka niin läheisesti liittyy kasvistoon. Ja lopputulos tästä kaikesta on, että luontomme köyhtyy.

"Pieniä eivät myöskään ole teollisuuden turmiot. Ihanassa metsälaaksossa turmelee savuava tehtaanpiippu tunnelman, mutta se lisäksi tuottaa turmiota metsälle. Jo 1864 Saksin Freibergissä vuoritehtaat maksoivat metsänomistajille 55,000 markkaa korvausta siitä vahingosta, jota tehtaitten savu tuotti ympäristölle, ja tämä makso on siitä pitäen pysynyt vakinaisena. Se on vain yksi esimerkki monesta. Tuhannet savupiiput turmelevat kautta Saksanmaan metsiä ja ketoja. Kemialliset tehtaat ja sokeritehtaat taas hylkynesteillään myrkyttävät vesikasviston.

"Mutta suurimman vahingon luonnolle useinkin tuottaa kauneuden janoinen ihminen. Kuta mahtavampi jossain luonto, sitä enemmän sinne joka kesä virtaa ihmisiä. Brockenin kukkula on täyteen kylvetty tyhjiä pulloja ja kalutuita luita, mutta omituisen kasvistonsa on se menettänyt; Riesengebirgen Lumihaudassa varjelee joka sunnuntai kaksi metsänvartijaa matkailijoilta niitä harvoja tunturikasveja, mitä sinne on vielä jäänyt. Siinä pari esimerkkiä nykyaikaisen luonnonharrastuksen varjopuolista."

Mutta apukin näyttää jo olevan lähellä. Kaikkialla herätään luontoa suojelemaan, ja jos Saksan kaltaisessa sivistysmaassa luontoa hävittävät voimat ovat suuret, niin ovat kuitenkin sen ystävätkin lukuisat ja voimalliset, kun he heräävät ja yhtyvät yhteiseen työhön. Tämä luonnonsuojeluksen harrastus näyttää heränneen itsestään kaikkialla samalla haavaa. Alppiyhdistykset ovat liittyneet yhteen suojellakseen alppikukkasia. Ruhtinas Putbus antaa Rügenissä Vilmin ihanan metsän kasvaa omassa vallassaan, yksityisten ja yhdistysten toimesta lunastetaan säilytettäviksi sekä hyvin kookkaita että ikänsä tai omituisen kasvunsa puolesta merkillisiä puita kautta Saksanmaan, ja näistä luonnonmuistomerkeistä on jo ennättänyt karttua melkoinen kirjallisuuskin. Suurkaupungit alkavat yhä yleisemmin ostaa läheisyydestään metsiä, jotka luonnonmetsinä säilytetään ja pidetään kansalaisten virkistyspaikkoina. Baijerissa on muuan botaninen yhdistys ostanut suuren nummen, säilyttääkseen sen semmoisenaan, Nürnbergissä toinen kasvitieteilijäseura kipsikukkulan, pelastaakseen tällä kukkulalla säilyneen vanhan arokasviston. Ja tämä kasvava liike saa kaikkialla melkoista kannatusta. Mahdollista on, että se saa vielä entistäänkin voimallisemman ja tehokkaamman virikkeen siitä, että Saksanmaalla aljetaan huomata nykyinen metsänviljelys ja palstahakkaus epäedulliseksi, se kun näyttää uuvuttavan maata. Kehitys viittaa siihen, että jälleen palataan sekametsiin, ja samalla kun tämä tapahtuu, pääsevät varmaan monet kasviston jäsenet, joita nykyään perikato uhkaa, uudelleen voimistumaan ja leviämään.

Siellä täällä on kuitenkin Saksankin äärissä säilynyt vielä alkuperistäkin luontoa, etenkin Alppien rinteillä, joilla tapaa vielä melkein koskemattomia aarniometsiäkin, ja Böhmerwaldissa. Lopetamme tämän katsauksen Saksanmaan luonnonkasvistoon muutamalla luonnonkuvauksella Böhmerwaldista:

"Iltapäiväaurinko oli jo vaipunut jotenkin syvälle taivaanrannalle, se punoi jo punaisia lankojaan jalokuusien tummissa oksikoissa, hyppien oksalta oksalle, väreillen ja kehräten vadelmapensaitten tiheissä viidoissa — sitä seuraten hamppuvarpunen säveltään visertäen lensi oksalta oksalle, ikäänkuin toista kultalankaa kehräten, etäiset vuorenkukkulat paistattelivat rauhallisesti kylkiään, metsän monisävelinen aamulaulu oli vaiennut, koska useimmat linnut jo ääneti puuhasivat taloustoimissaan oksikossa. Siellä täällä avautui metsänaukeamista näköaloja oikealla ja vasemmalla puolella eteneville metsäisille selänteille ja laaksoihin. Kaikki oli surumielisen juhlallisen ilta-auteren vienontamana, huokui tuota vienon sinistä metsänhenkeä, joka ennustaa kaunista aamua, josta nuoret pyökkiviidat tai metsäniityt hohtivat heleän kesävihantia laikkojaan, Niin kauas kuin silmä kantoi, ei näkynyt muuta kuin tätä samaa metsäin vihantaa, siintävää nukkaa, joka peitti vaarat ja laaksot, paeten etäisyyteen aina vienoimpiin kaukopiirteihin saakka, loistavaan ja siintävään kaukomaisemaan, joka jo ylentyi sisartensa pilvien valoihin ja väreihin. Vaikka nousit puuttomalle mäelle katselemaan, niin et sittenkään käsittänyt kapeintakaan juovaa tai piirrettä, joka ei olisi ollut samaa metsäin neitseellisyyttä. Sanomaton suloisuus ja vakavuus uinui näillä rauhallisesti lepäävillä, siintävillä, hämärään tummenevilla latvoilla. Hetken seisoin ääneti, ihmissydän näytti tuntevan samaa juhlallisuutta ja rauhaa. Sillä koskemattoman luonnon kasvoissa on jonkinlainen säädyllisyys, tahtoisin melkein sanoa siveys, sielu sen edessä nöyrtyy, sillä se on puhdasta ja jumalallista."

Viljelyskasvit.

Varsinaisten viljelyskasvien luku on luonnonkasvistoon verraten vähäinen. Tärkeimmät ovat leipäkasvit, sillä niihin etupäässä perustuu kansakunnan ja enimmäkseen kotieläintenkin ravinto. Ne viljelyskasvit, joita Saksanmaalla tapaamme, ovat suureksi osaksi samoja kuin omassakin maassamme, mutta useita on semmoisia, joita meidän maassamme vain lämpöisimmissä osissa viljellään, eivätkä sielläkään kuulu varsinaiseen kansanravintoon, Saksassa sitä vastoin ovat viljakasveista ensimäisiä.

Viljat ja rehukasvit.

Pohjois-Saksassa on, samoin kuin meilläkin, ruis yhä tärkein leipäkasvi, Etelä-Saksassa sitä vastoin vehnä ja speltti, vehnän muunnos. Mutta Pohjois-Saksassakin viljellään vehnää laajalti. Speltti eroo tavallisesta vehnästä sen puolesta, että jyvät ovat lujasti akanoihin kiintyneet. Leiväksi se ei ole yhtä hyvää kuin tavallinen vehnä, mutta se tyytyy huonompaan maahan ja menestyy kolkommassa ilmanalassa. Spelttiä sen vuoksi viljellään vuorimaissa, etenkin Etelä-Saksassa.

Tärkeä on ohran viljelys. Ohrasta valmistetaan olut, saksalaisten kansallisjuoma. Kauraa viljellään rehukasvina.

Hirssiä, joka ennen vanhaan näyttää olleen paljon yleisempi — Sveitsin ikivanhain paalukyläin pohjista on löydetty hirssin jyviä, — näkee vielä tänä päivänäkin Saksassa viljeltävän, samoin kuin muissakin Keski-Europan maissa, mutta kansan varsinaisena ravintona sillä ei ole suurta merkitystä. Hirssi oikeastaan on yhä lämpöisempien maitten vilja — se on Saksassa melkein samassa asemassa kuin vehnä meillä.

Maissi kypsyy Saksassa samoissa seuduin kuin viinikin, mutta yleisemmin kuin leiväkseksi sitä viljellään vihantarehuna kautta Saksan. Saksanmaan maissilajit eivät kuitenkaan kasva kuin noin 2-2 1/2 metrin korkuisiksi, jota vastoin suurimmat amerikkalaiset maissit kehittyvät kuudenkin metrin mittaisiksi.

Tärkeimpiä Saksanmaan viljelyskasveista on nykyään sokerijuurikas. Se on rehujuurikkaan muunnos, jonka juuri sisältää erinomaisen runsaasti ruokosokeria. Jo 18. vuosisadan keskivaiheilla tämän juurikkaan sokeripitoisuus huomattiin, mutta puutteellisten valmistustapain vuoksi sitä ei voitu suuremmassa määrin hyväksi käyttää. Napoleonin julistama mannermaan sulkeminen Englannin kaupalta kuitenkin vaikutti, että sokerijuurikkaasta viime vuosisadan alkupuolella ruvettiin tehdasmaisesti sokeria valmistamaan. Mutta sulun päättyessä tämä teollisuus jälleen lamautui, koska se ei voinut pitää puoliaan oikeata ruokosokeria vastaan. Vasta viime vuosisadan keskivaiheilla se uudelleen elpyi. Sen jälkeen on sokerijuurikkaan viljelys niin levinnyt, että juurikkaasta nykyään valmistetaan enemmän sokeria kuin sokeriruo'osta. Saksasta on sen kautta tullut maailman ensimäinen sokerimaa. — Sokerijuurikkaan tärkeimmät viljelysalat ovat Saksi ja Preussin itäiset maakunnat. Palkokasveista kilpailee herneen kanssa menestyksellä linssi, sekin ikivanha viljelyskasvi, jonka siemeniä on vanhoista paalukylistä löydetty. Tatar on karummilla hiekkamailla yleinen vilja, niinkuin jo huomasimme Lüneburgin nummella. Se saapui Saksaan vasta 15. vuosisadalla.

Rehukasveista ovat tärkeimmät apila, mailanen eli luserni, esparsetti, virna ja serradella, ynnä vihannelannotukseen käytetty lupini. Nämä ovat kaikki palkokasveja. Apiloista ovat yleisimmät puna-apila ja veriapila. Valkoapilas on harvinaisempi; missä mehiläishoito on yleinen, siellä se kuitenkin parempana hunajakasvina vie voiton. Esparsettea viljellään varsinkin kalkkiperäisillä mailla, serradellaa taas hietamailla. Viimeksi mainitut rehukasvit ovat Saksanmaallakin verraten nuoria tulokkaita, lupinia sitä vastoin on viljelty jo ikivanhoista ajoista. Se menestyy huonoimmillakin hiekkamailla, koska sen juuret kulkevat monta metriä syvälle maan sisään ja siten kuivastakin maasta saavat riittävästi ravintoa ja kosteutta. Vihantalannotuksena se on arvokas varsinkin siitä syystä, että se, samoin kuin palkokasvit yleensäkin, kokoo maasta typpeä. Vainio, johon lupinilaiho on korjaamatta mullan sekaan kynnetty, antaa sitten paremman viljasadon.

Maassa, jossa maanviljelystä harjotetaan niin voimaperäisesti kuin Saksassa, kokeillaan tietysti uutteraan semmoisilla uusillakin viljelyskasveilla, mitä samoissa ilmastollisissa oloissa muualla maailmassa menestyy, ja maanviljelijän hyötykasvien luku sen kautta lisääntymistään lisääntyy. Pitkällisen viljelyksen kautta on vanhoista viljelyskasveista kehittynyt suuri joukko muunnoksia. Mutta selonteko näistä seikoista veisi meitä liian pitkälle maantieteellisestä kuvauksesta.

Liian monimutkaiseksi kävisi niinikään saksalaisen puutarhan selittäminen. Riittäköön, kun huomautamme, että saksalainen puutarhuri joka suhteessa työskentelee edullisemmissa oloissa kuin suomalainen. Runsas kosteus, pidempi kasvuaika ja leuto talvi ovat etuja, joita ei hevillä korvaa edes keinotekoinen lämmitys, eivätkä laseilla katetut taimilavat. Mutta Saksanmaa taas ei kasvata yhtä mehukkaita ja maukkaita vihanneksia, kuin sen naapurimaa Ranska, jossa taivas on vielä suosiollisempi, talvi yhä leudompi.

Hedelmäpuut.

Hedelmäviljelys ehkä selvimmin osottaa, että Saksanmaa meidän maahamme verraten on lämmin maa. Hedelmäpuut kasvavat vapaasti metsittyneinäkin, teiden varrella niitä pidetään kujapuina, suotuisimmissa paikoissa viljelysmaatkin ovat yksinä hedelmäpuistoina, joilla vilja ikäänkuin armoilla vain saa hedelmäpuitten varjossa kasvaa, minkä voi. Tärkeimmät hedelmäkasvit ovat omenapuu ja viiniköynnös. Parhaista hedelmäseuduista mainittakoon Werder lähellä Berliniä, Frankfurt am Mainin seudut, Ylä-Rheinin laakso ja Bodenjärven rannat. Omenankukkimisen aikana berliniläiset lukemattomin joukoin vaeltavat Werderin tarhoihin. Tuhannet puut verhoovat siellä kunnaista maisemaa, kilvan kukkia kantaen, kilvan raikasta metistä tuoksua levittäen.

Kirsikka kehittyy Saksanmaalla isoksi puuksi. Elben rannalla kasvaa Anhaltin maalla eräs kirsikkapuu, joka on 20 metriä korkea ja rinnan kohdalta enemmän kuin kaksi metriä ympärimitaten.

Muita hedelmäpuita mainittakoon vielä luumu, aprikosi, päärynäpuu ja varsinkin komea oikea pähkinäpuu (Juglans), josta paitsi hedelmiä saadaan erittäin arvokasta puutakin.

Viiniköynnös on Lounais-Saksan varsinainen luonnekasvi. Rheinin törmät, Mainin, Neckarin, Moselin ja Saarin äyräät ovat Saksan varsinaiset viiniseudut. Viiniköynnös verhoo siellä kaikkia päivärinteitä, varsinkin alempana virran laaksossa. Mutta viiniköynnös on kuitenkin Saksassa oikeastaan muukalainen, joka ainoastaan ihmisen avulla ja lämpöisimmissä paikoissa menestyy ja kypsyttää jaloja viinejä. Moselin laaksoon huomasimme sen tulleen roomalaisen keisarin Probuksen toimesta. Viiniköynnös tarvitsee noin viidentoista tai kuudentoista asteen yleisen kesälämmön. Kolmenkymmenen asteen pakkanen köynnöksen palelluttaa. Viiniköynnös ei Rheininkään rannoilla menesty 250 metriä korkeammalla.

Missä viiniköynnös menestyy, siellä viihtyvät jotkut semmoisetkin hedelmäpuut, jotka oikeastaan jo ovat etelän lapsia. Niinpä Saksanmaan viinitarhoissa keväällä kukkii mantelipuu, ja jalokastanja muodostaa samoilla seuduilla lehtimetsiä ja sen hedelmät suojaisemmissa laaksoissa kypsyvät.

Hedelmäviljelyksestä saksalainen asutusmaisema saa monta ihaninta piirrettään. Ken palaa vuorilta ja alakuloisena ajattelee, kuinka uudenaikainen metsänhoito on luonnon pilannut ja köyhdyttänyt, se taas viljelystä siunaa, kun hän laaksoihin laskeuduttuaan näkee hedelmäpuistoina niityt, kylät ikäänkuin lymyssä laajain omena- ja kirsikkalehtojensa keskellä, tiet yhtämittaisina hedelmäpuukujina, joissa kypsyvät mitä maukkaimmat marjat. Usein nämä maisemat samalla ilmaisevat väestön yhteiskunnallisia oloja. Missä maisema on näin hedelmäpuutarhaksi muuttunut, siellä maa enimmäkseen on jaettu hyvin pieniin palstoihin. Missä taas leviävät vehnävainiot silmän kantamattomiin, ja kilometrejä pitkät yksitoikkoiset peruna-, lupini- tai naurisvainiot, siellä maa enimmäkseen on suurtilallisten käsissä. Siinäkin suuri syy, miksi kyläinen hedelmäpuistomaisema katsojaan jättää niin syvän tyydytyksen.

Maustekasveja.

Maustekasveista on ensi sijassa mainittava humala, Saksan valtavan olutteollisuuden tärkeä maustin. Humalanviljelyksen päämaa on Baijeri, jossa kasvatetaan puolet koko valtakunnan humalamäärästä. Hauska on kesällä pyöräillä laajan baijerilaisen humalavainion halki. Tien kahden puolen kohoo rehevä mehukas olutmaustin sankkana kuin seinä kilometrien mittaisissa saroissa, täynnään tuoksua ja hyönteisiä, taivasta tavottelevia kärhejä ja hehkeitä humalarypäleitä. Suomalaiseen, joka on tottunut näkemään humalaa vain kotinurkissa, moinen humalametsä tekee vallan syvän vaikutuksen. Baijerin maakunnista on Keski-Franken vielä muitakin humalaisempi; se se on humalan luvattu maa.

Magdeburgin lihavalla lakeudella, sokerijuurikkaan parhailla kasviseuduilla, näkee myös melkoisia vainioita erästä toista kasvia, joka käytännön puolesta, vaikkei kasvitieteellisesti, on sokerin sukulainen. Se on sikuri. Tätä maustetta — jos sitä mausteeksi voi sanoa, — aljettiin viljellä varsinkin sen jälkeen, kuin kahvi Napoleonin mannersulun kautta kävi kalliiksi, jopa mahdottomaksi hankkia. Nykyään sikuri on käypää kauppatavaraa, joka meidänkin maahamme tiensä osaa.

Vaikka Saksanmaa ei ole tupakan viljelykseen sopiva, niin viljellään kuitenkin melkoisilla aloilla tätäkin maustekasvia. Sitä sekotetaan paremman ulkomaisen tupakan joukkoon. Tärkeimmät tupakkamaat ovat Elsass, Rheinin Pfalz, Brandenburg ja Pommeri.

Teknilliset kasvit.

Teknillisiin tarkotuksiin viljellyistä kasveista mainittakoon ensi sijassa öljykasvit, varsinkin rapsi, jonka siemenistä puserretaan öljyä. Näitten kasvien kukkasia taas suosii hunajamehiläinen. Kun öljy on siemenistä puserrettu, niin jäännös muodostellaan öljykakoiksi, jotka ovat rehuaineena hyvässä arvossa.

Pellavaa ja hamppua viljellään niinikään melkoisilla aloilla, vaikka ei läheskään niin paljoa, että tuotteet tyydyttäisivät oman maan tarpeen.

Värjäyskasvien viljelys taas on melkein kokonaan lakannut sen jälkeen, kuin opittiin keinotekoisesti valmistamaan parempia väriaineita kuin luonnosta saadaankaan. Mutta ruusun viljelys on viime aikoina levinnyt erinomaisesti. Ruusuista puserretaan ruusuöljyä, jota tähän saakka on saatu enimmäkseen Balkanin niemeltä.