Saksanmaa

by Into Konrad Inha

SAKSANMAAN MAISEMAT.

Lähestyessämme Itämeren puolelta Saksanmaata kohtaamme rannikon, joka melkein kaikkialla kohoo selvänä merestä. Se ei ole hajaantunut lukemattomiksi saariksi ja luodoiksi, niinkuin oman maamme eteläinen ja lounainen syrjä, vaan saaria on harvassa, ja missä niitä ensinkään on, siellä ne kuuluvat melkein yhtämittaisena juoksevaan rantaviivaan. Vesi mataloituu tasaisesti rannikkoa lähestyessämme, mutta vuorovesien puute Itämeressä kuitenkin vaikuttaa, että rantavedet ovat kuljettavia niin pitkältä, kuin syvyyttä on riittävästi. Ranta itse kohoo enimmäkseen kuivana ja toisin paikoin ylävänäkin merestä.

Toisenlainen on Pohjanmeren rannikko. Vuorovesien erotus on melkoinen, tulvavuoksilla yli 3 metriä, ja vielä myrskyn yhtyessä vuokseen voi merivesi kohota jopa seitsemänkin metriä tavallista korkeammalle. Semmoinen meri runtelee rantojaan toisella voimalla, kuin tulvavuoksia ja myrsky tulvia puuttuva sisämeri. Varsinainen rantaviiva on katkennut saaririutaksi, jonka takana meri leveältä on niin matalaa, että se pakoveden aikana on suureksi osaksi aivan kuivana. Ja tämän leveän vuoronkuivan takana on varsinainen ranta pitkät matkat niin alavaa ja vetistä, että se ainoastaan suurenmoisilla rakennuksilla on voitu saattaa asuntakelpoiseksi. Satamiksi pätevät ainoastaan jokien suistamot. Mutta juuri tältä lyhyeltä rannikolta, joka on laivakululle kaikkein vaarallisimpia sekä myrskyjensä että matalainsa vuoksi, haarautuu Saksanmaan vuosi vuodelta kehittyvä ja paisuva laivaliike, sillä se on valtameren rantaa, Itämeren taas ahdassuisen sisämeren ranta. Saksanmaalla on Itämeren rantaa suorin tein noin 900 kilometriä, Pohjanmeren rantaa vain 300 kilometriä.

Rannikon takana leviää lännessä kapeampi, idässä leveämpi alankomaa, Pohjois-Saksan alanko. Ainoastaan lännessä tämä alue kuitenkin on aivan tasaista, idässä se enimmäkseen on kumpu- ja kunnasmaisema jossa toisin paikoin tapaamme laajoja järviseutuja satoine lampineen ja järvineen. Melkoiset vetevät joet ovat kyntäneet palstoihin tämän alangon, idästä länteen: käsin lukien Memel eli Niemen, joka laskee Kurisches Haff nimiseen omituiseen merenlahteen, Weichsel, joka Puolasta tullen loppumatkallaan kulkee Saksan kautta ja osaksi laskee samanluontoiseen Frisches Haffiin, osaksi taas selvään mereen, ja Oder, joka Warthe nimisen lisäjoen saatuaan purkaa vetensä Oderin eli Stettinin Haffiin. Pohjanmereen laskevat Elbe, Pohjois-Saksan tärkein joki, Weser, pienehkö suojoki Ems, ynnä vihdoin kuuluisa Rhein. Rhein on suistamokseen rakentanut kokonaisen maan, Alankomaitten kuningaskunnan, joka aikanaan jakoi muun Saksan valtiolliset kohtalot, mutta nyt on itsenäinen valtakunta.

Memeliä lukuun ottamatta kaikki nämä joet tulevat vuorimaasta, joka eteläpuolella rajottaa Pohjois-Saksan alankoa; mutta useimpien lähteet ovat jo Saksanmaan rajain ulkopuolella. Weichsel alkaa Itävallan puolelta Karpateilta ja virtaa halki Puolan, ennenkuin se Saksaan tulee. Oderin lähteet ovat niinikään Itävallan äärissä, Sudeteilla, Elben saman vuorimaan luoteisessa päässä, Böhmissä. Ainoastaan Weser ja Ems ovat kauttaaltaan saksalaisia jokia, Rhein saa päävetensä aina Alppien sisimmistä sopukoista, Gotthardin vuorisolmusta saakka, ja virtaa alkumatkansa Sveitsissä.

Vuorimaata, joka rajottaa Pohjois-Saksan alankoa etelässä, sanotaan yhteisellä nimellä Saksanmaan Keski-vuoristoksi, vaikk'ei se suinkaan ole yhtenäinen, vaan hyvinkin hajanainen ryhelmä erinäisiä ja rakenteeltaankin toisistaan suuressa määrin eroovia vuoristoita ja vaaramaita. Tämän vuorimaan eteläisenä rajana on Tonavan laakso, jonka takaa Alppien alue alkaa. Itäisimpinä jäseninä Saksanmaan Keskivuoristossa ovat Sudetit ja Riesengebirge, Erzgebirge ja Böhmerwald, jotka kolmelta puolen piirittävät Böhmin syvännettä. Fichtelgebirgen vuorensolmusta pistää luodetta kohti Thüringerwald ja tämän pohjoispuolella kohoo erillään muusta vuorimaasta yksinäinen Harz, ikäänkuin joukko summattomia muurahaiskekoja keskellä lakeutta. Hessin ja Weserin vuorimaan kautta kuljemme edelleen Rheinin liuskevuoriin ja vihdoin Ardenneihin, joitten toinen pää jo on Belgiassa. Nämä vuoristot yhteensä muodostavat Keski-Saksan vuoristokynnyksen, jonka eteläsyrjästä alkaa Etelä-Saksan vuori- ja laaksoalue. Tällä alueella taas huomaamme seuraavat maisemat: Ylä-Rheinin laaksoa reunustavat länsipuolella Vogesit, itäpuolella Schwarzwald, ynnä kummankin vuoriston pohjoinen jatko. Sekavaa vuori- ja laaksomaata, jonka läpi Neckar ja Main virtaavat Rheiniin, erottaa eteläpuolella Schwabin ja Frankin Jura Tonavan laaksosta. Tonavan eteläpuolella on maa jälleen lakeata, mutta ylävää. Se kohoomistaan kohoo aina Alppien juurelle saakka. Tämän ylänkömaan luonnontieteellinen nimitys on Alppien eteismaa. Sitä jakavat palstoihin yhdensuuntaiset vuolaat alppivirrat Iller, Lech, Isar ja Inn. Näitten yhteisillä voimilla Schwarzwaldista kainona jokena alkava Tonava jotenkin lyhyellä matkalla paisuu niin mahtavaksi kymeksi, että se jo Saksanmaan ja Itävallan rajalla kykenee vaatimaan itselleen valtikkaa Keski-Europan jokien joukossa.

"Vom Fels zum Meer", kaihoista mereen saakka, tällä runollisella kuvalauselmalla saksalainen usein lyhyesti käsittää kaikki ne eri seudut, mitä näin olemme huomanneet hänen isänmaahansa kuuluvan. Kalliot, joita hän tarkottaa, ovat Alpit, jotka lukemattamme lumihuippuineen valtavan muurin tavoin rajottavat tätä eteismaata etelässä, halliten Baijerin näköaloja aina Tonavaan ja vielä kauemmaksi Juran pohjoisille rinteille saakka.

Kerrotaan Limingan miehen päätä kovasti huimanneen, kun hän ensi kerran laski Puolangan kylläkin korkeita maantiemäkiä. Mäkisuomalainen hymyilee niittysuomalaisen heikkoa päätä, mutta kun hän itse tulee Saksanmaan keskivuoriin ja kiipeilee vaaroilla, jotka kohottavat päänsä yli pilvien puolentoista kilometrin korkeuteen, niin seisahtuu hän puolestaan ihmettelemään niitten huimaavaa korkeutta. Niiden rinnalla huonommat Lapin tunturitkin ovat vain kunnaita.

Mutta saksalainen matkailija, joka kesälomallaan niin mielellään vaeltaa kotoisten tunturiensa raikkaissa havumetsissä, louhisilla selänteillä, hän huokailee kuitenkin hiljaisessa mielessään niiden vähäpätöisyyttä, sillä niillä ei ole ikuista lunta, eikä jäävirtoja, ne sanalla sanoen jäävät vähäksi Alppien suurenmoisten selänteitten ja kukkulain rinnalla.

Se että Alpit eivät ole Saksanmaata, onkin saksalaisen mielestä hänen isänmaansa suurimpia luonnonpuutteita. Saksalaiset hallitsevat ainoastaan kapeata rintakaistaletta, korkeammat selänteet kuuluvat jo Itävallalle ja Sveitsille. Saksalainen lohduttaa itseään sillä, että Alppimaissa edes asuu pääasiallisesti saksalainen väestö.

Mutta muutoinkin on saksalaisten mielestä heidän maansa luonnonrajoissa eräitä suuria puutteita. Rheinin, Saksan tärkeimmän vesiväylän suistamo kuuluu vieraalle valtakunnalle, vaikka tosin heimolaiselle kansalle. Mutta kaikkein kipein haitta on Böhmi, sekä valtiollisesti että kansallisesti vieras maa, joka pistää niin syvälle varsinaiseen Saksanmaahan ja melkoisessa määrässä hajottaa sen eri osien yhtenäisyyttä.

Luonnonmaantieteellisesti nämä osat oikeastaan kuuluvat niin läheisesti Saksanmaahan, että ne tavallisesti käsitelläänkin sen yhteydessä, samoin kuin myös Tanska ja Puola. Tämä kuvauksemme kuitenkin noudattaa nykyisiä valtiollisia rajoja, joiden ulkopuolelle historia on ne jättänyt.

Pohjois-Saksan alanko.

Monikin matkustaja on varmaan Itämeren satamasta Berliiniin ajaessaan oudostellen katsellut niitä maisemia, joita leviää rautatien kahden puolen. Lähestyessään niin mahtavaa maailmankaupunkia hän odottaisi yhtämittaisia viljavia vainioita, joissa kylä kohoisi kylän vieressä; mutta sen sijaan juna halkoileekin mäntykankaita, karuja nummia tai suomaita, ja viljelysmaat ovat odottamattoman laihoja. Pohjois-Saksa todella onkin enimmäkseen laihanlaista maata. Karut kankaat, suomaat ja viljavammat savikot vaihtelevat keskenään näköjään jotenkin epäsäännöllisessä järjestyksessä ja ainoastaan savikot pätevät luonnostaan viljelysmaaksi. Moiset irtaimet maakerrokset peittävät vaihdellen kaikkialla Pohjois-Saksan alankoa, kiinteä kallio ei pistä esiin juuri muualla kuin Rügenin rannoilla, Lüneburgin nummen reunassa ja Berliinin eteläpuolella matalassa kunnasmaisemassa. Muualla vuoripohja on syvällä löyhäin maitten peitossa. Mutta missä porauksien kautta on pohjakalliota tutkittu, kaikkialla sen on huomattu olevan toisenlaista kiveä kuin ne lukemattomat isommat ja pienemmät paadet, joita pintakerrokset ovat täynnään. Nämä paadet, joista kansa, kiinteän kallion puutteessa, on halki vuosisatain saanut rakennusaineensa, ovat niin ollen muualta tulleet, samoinkuin maakin, jonka sisään ne ovat joutuneet. Kiven laatu viittaa siihen, että ne ovat kulkeneet tänne Skandinaviasta. Nykyisen Itämeren takaa ovat siis niitten emokalliot etsittävät.

Maanpinnan korkeuserotukset eivät tosin olen Pohjois-Saksan alangolla suuret, mutta omituiset. Koko Pohjois-Saksan kautta kulkee idästä länteen rinnan kaksi leveää, löyhistä maalajeista muodostunutta maanselännettä, joitten poikki joet ovat uomansa uurtaneet. Pohjoista sanotaan Baltiseksi maanselänteeksi, eteläistä Eteläiseksi maanselänteeksi. Melkoisessa määrin ne vaikuttavat vesien juoksuun, mutta siitä huolimatta suuremmat virrat, Weichsel, Oder ja osaksi Elbekin ovat uurtaneet uomansa niiden poikki. Korkeudet eivät ole suuria, Turmberg Danzigin luona, joka on Baltisen maanselänteen korkein kukkula, kohoo kuitenkin Kolin tasalle, s.o. noin 330 metriä merenpinnasta. Keskimäärin Baltisen selänteen korkeus on vain 150-200 metriä.

Baltisella maanselällä näemme maisemia, jotka lukemattomine järvineen ja lampineen vilkkaasti muistuttavat mieleemme Suomen järvimaisemia, vaikka nuo vesistöt eivät olekaan yhtä aavoja. Suurimmat selät ovat Spirding-järvi ja Mauer-järvi Itä-Preussissa ja Müritz-järvi Mecklenburgissa. Keski-Europassa moiset järviseudut ovat aivan harvinaisia ja sen vuoksi Baltisen maanselän järvimaisemat kumpuineen, soineen ja uinailevine pintoineen vaihteeksi omituisella tavalla viehättävät matkailijaa ja suomalaiselle ohi vilahtaessaan ikäänkuin heittävät tervehdyksen etäisestä kotimaasta. Erinomaisen kauniit ja hyvin hoidetut metsät kohentavat varsinkin Mecklenburgissa näitten seutujen luonnonsuloa.

Eteläinen maanselkä ei ole yhtä yhtenäinen, virrat sen katkaisevat paljon leveämmillä laaksoilla. Luontonsa puolesta se on karumpaa ja vähemmän asuttua, vallitsevana puuna on mänty. Mutta sen irtaimien kerroksien alla, pohjakallion sisässä, on melkoisia kivennäisaarteita. Puolasta tullen se kulkee länteen päin samanlaisessa kaaressa kuin Baltinenkin maanselkä ja päättyy Lüneburgin nummeen Elben vasemmalla rannalla.

Molempain maanselkäin välillä on leveä laaksomaa jonka jakavat Brandenburg, Preussin sydän, ynnä Posen. Tätä laaksoa pitkin juoksevat Oderin ja Elben lisäjoet idästä länteen käsin, ja kun ne on ollut helppo kanavilla yhdistää, niin kulkee Pohjois-Saksan kautta tähän suuntaan laaja vesitieverkko. Mutta maa on niin alavaa, että virtain rantoja on täytynyt pitkät matkat padoilla korottaa, viljelysmaitten suojaksi. Uupumattomalla tiedolla ja tarmolla Saksan kansa on ryhtynyt näitäkin suureksi osaksi karuja tai vesiperäisiä maita viljelemään. Kankaille tuodaan suurkaupungeista lantaa, vesiperäiset maat on vuosisatain kuluessa jotenkin tyyten kuivattu, soiden viljelys edistyy ripeästi uusia tieteellisiä viljelystapoja käyttäen.

On kuitenkin semmoisiakin seutuja, joita on melkein mahdoton aivan kuiviksi saada. Tunnetuin tämmöisistä seuduista on Spreewald Berliinin kaakkoisella puolella. Spree haarautuu tällä alueella monen moneksi pieneksi putaaksi, jotka jakavat maan saariin. Liike tapahtuu melkein yksinomaan veneillä, milloin pakkanen ei sillota tätä monimutkaista jokiverkkoa. Spreewaldin rämeissä on säilynyt meidän päiviimme saakka pieni jäännös vendien slaavilaisesta kansasta, joka näitä maita hallitsi, ennenkuin saksalainen uutisasutus keskiajan lopulla vähitellen valtasi maan.

Kankaineen, soineen, lakeuksineen, utuisine taivaanrantoineen nämä seudut tekisivät hyvinkin yksitoikkoisen vaikutuksen, ellei vainioitten, metsäin ja niittyjenkin vaihtelu virkistäisi silmää. Mieltä lisäksi kohottaa se maanparannuksen pyrintö ja huolellisuus, joka kaikkialla kohtaa kulkijaa ja joka ei halpojakaan paikkoja jätä hunningolle, vaan koettaa luonnon puutteetkin "parhaaksi kääntää."

Mutta ei Pohjois-Saksan alanko sentään ole kauttaaltaan näin karua, laajalta on parempiakin maita. Kuivatut lietemaat jokien rannoilla ovat hedelmällisimpiä, mitä koko Saksassa on. Baltisella maanselällä on seutuja, jotka ovat vanhastaan tunnetut viljavuudestaan, kuten Uckermark Oderin länsipuolella, ynnä laajat alat Mecklenburgissa ja Holsteinissa, missä maankamara on hienoa, tuulen kantamaa löss-multaa, merkeliä ja makumultaa. Yhtä paljon kuin matkustaja vieroo Brandenburgin männikkönummia ja soita, yhtä vilkkaalla ihastuksella hän silmäilee niitä oivallisia viljelyksiä, jotka Lauenburgissa pukevat kummut ja laaksot rehevään sarkaryijyynsä, jättäen kuitenkin siellä täällä väliin vähän kivisemmän kummun, jyrkemmän rinteen, joko pyökkimetsän juhlallisten holvikaartojen tai voimallisten tammikkojen tyyssijoiksi. Laakson pohjalta ehkä hohtaa uhkuvain rantain välistä ihana järvi, joka pintaansa kuvastaa rauhaisan pikkukaupungin piirteitä, hyvin rakettuja voipia maalaistaloja, anteliasta viljavuutta ja vakaata viljelystä.

Weichsel.

Itä-Preussin vetevin joki on Weichsel. Oltuaan yläjuoksullaan kappaleen matkaa Itävalta-Unkarin ja Preussin rajana Weichsel mutkaa Puolan sisäosiin ja on tämän maan varsinainen valtasuoni. Oivallisena kulkuväylänä, samoin kuin suuri lisäjokensa Bugkin, Weichsel kuljettaa Danzigiin valtaavat määrät Puolan puutavaraa ja viljaa ja saksalaiset teollisuustavarat sitä pitkin palaavat takaisin sisämaahan. Noin viisikolmatta penikulmaa, neljännen osan koko pituudestaan, se juoksee Saksanmaan aluetta. Nelisen penikulmaa suustaan Weichsel haarautuu. Nogat, jonka rannalla on Saksalaisen ritarikunnan muinainen pääkaupunki Marienburg uljaine rakennuksineen, vie vettä Frisches Haffiin, mutta pääosa vedestä kulkee nykyään, rantadyynin murrettuaan, suoraa tietä Danzigin mutkaan. Tämän murtautumisen kautta on Danzig jäänyt syrjään valtaväylästä, mutta kun tämä mataluutensa ja hankalain hiekkamuodostuksiensa vuoksi on laivaliikkeelle epäsovelias, niin varsinainen liike edelleenkin poikkeaa Danzigin vanhaan hansasatamaan. Sinne ohjaavat suuret tukkilautat, sinne hatarasti kyhätyt lotjat, jotka kulkevat ainoan matkansa virran voimalla ja sitten määräpaikkaan saavuttuaan hajotetaan, sinne rautaiset kuorma-alukset hinaajineen, sinne upeat matkustajalaivat. Saksanmaa siten Weichselin ansiosta saa suuren osan Puolan kaupasta, mutta toiselta puolen tämä liike auttaa puolalaisen kansallisuuden taistelua saksalaistuttamista vastaan itäisissä rajamaakunnissa.

Weichselin suistamo, virran lietteistä mereen kasvanut, oli puolen vuosituhatta takaperin suurena suona aina siitä kohdasta, jossa Nogat päävirrasta eroo. Tämän rämeisen suistamon, "Werderin", kuivaaminen ja viljeleminen oli Saksalaisen ritarikunnan hyödyllisimpiä töitä. V. 1288 työ alettiin ja seitsemän vuoden kuluttua se oli suoritettu. Ensimäiset viljelijät tuotiin Hollannista, jonka asukkaat vanhastaan olivat tottuneet tämänkaltaiseen kamppailuun sekä merivettä että jokivesiä vastaan. Uutisasukkaat kaivoivat suomaan läpi ristiin rastiin ojia ja kanavia ja rakensivat tästä erinomaisen lihavasta maasta viljelysseudun, joka on Saksan hedelmällisimpiä.

Mutta vaikka tämä vilja-aitta onkin vedenalaisuudesta vallattu, niin täytyy asukkaitten yhä vieläkin olla alituisesti valmiina puolustamaan vallotustaan virtaa vastaan, joka keväisin uhkaa murtaa sulut ja uudelleen peittää anastetut maat. Weichselin kevättulvat ovat suupuolessa vaaralliset, koska lumi ja jää sulavat koko joukon aikaisemmin virran lähteillä kuin suupuolessa. Sen kautta ensimäinen tulvavesi ja latvaosan jäät suupuoleen saapuessaan kohtaavat kiinteän jääpeitteen, joka sulkee tien mereen. Virran poikki muodostuu jääpatoja, joitten takana vesi nopeaan kohoo, ja silloin ovat marshimaan tokeet vaarassa, asukkaat istuvat ahdistunein mielin huoneissaan ja odottavat, milloin vartijoilta saapuu kutsu tulla valleja suojelemaan, taikka ehkä tulva yllättää ja piirittää talot ja kylät. Talo, joka ei ole kumpuaan riittävän korkeaksi rakentanut, joutuu silloin auttamatta veden ja jäälohkareitten valtoihin. 1829 padot murtuivat 84 kohdasta ja koko Weichselin suistamo joutui veden alle. Myöhemminkin on sama uudistunut, saaden aikaan miljoonien ja kymmenien miljoonien vahingot.

Ainaisen tulvavaaran torjumiseksi kaivettiin Weichselille 1890-luvulla uusi laskuväylä mereen. Sen kautta on kevättulva nyt muuttunut paljon säyseämmäksi, eikä niin suurien vahingoitten uudistumisesta enää ole pelkoa.

Saman palveluksen kuin Weichsel Puolalle tekee liettualle Niemen, saksalaisten Memel. Sekin välittää suurta puutavaran ja maanviljelystuotteiden laskua, teollisuus- ja siirtomaatavarain nousua, ollen Grodnoon saakka laivoilla kuljettava. Joki laskee Kurisches Haffiin, mutta kun tämä lahti on niin matalaksi liettynyt, että suuremmat laivat eivät enää voi sitä kulkea, niin on Niemenin suu kanavalla yhdistetty Memelin kaupunkiin, josta meriliike alkaa. Siellä, maansa äärimäisessä sopukassa, saksalaiset tekevät naapurimaan kanssa suuria kauppoja ja tietysti hyötyvät tästä suuresta takamaasta vastaavassa määrässä.

Niemenin maisemia kukkuloineen, metsineen ja vanhoine paikkoineen kiitetään ylempää kauneiksi, mutta lähempänä suistamoaan tämäkin joki joutuu omalle rakentamalleen maalle, joka sen mukaan on alavaa ja ennen on ollut rämeistäkin. Mutta Niemeninkin suistamo on kauttaaltaan kuivattu ja siitä on saatu mitä parasta viljelysmaata.

Oder.

Oder alkaa Sudettien ja Karpattien välimailta synkkäin jalokuusien varjostamasta suosta. Pienoisesta purosta se nopeaan paisuu rajuksi vuorivirraksi, joka uhkaillen kohisee syvässä, itse kaivamassaan rotkolaaksossa. Mutta sen vuorimatka on lyhyt, pian laakso avartuu, joki juoksee alangolle ja alavia maita se sitten vaeltaa mereen saakka. Ratiborin luona se jo on niin tyyntynyt, että sitä voidaan kulkea melkoisilla aluksilla. Pensas- ja niittyrantain välitse juosten sen muodostelee umpisalmia ja lampia kahden puolen, niinkuin yleensäkin alankomaiden joet, jotka lenkoilevat paljon ja tuon tuostakin syövät poikki omia mutkiaan. Maaperä on täällä laihaa, paitsi lietemailla, viljelys vaivalloista, laihot niukat. Mutta sitä rikkaampaa on Ylä-Schlesiassa maan sisusta. Tuon tuostakin kohoo mäntymetsäin takaa sulatusuunien, sinkkitehtaitten, kivihiilikaivosten, tai rautavalimoitten korkeat piiput ja ainainen savu kiehtoo maisemaa. Rannalla veturi, virralla hinaaja puskutellen vetää näitä aarteita alamaihin, ja liikettä vilkastuttaa puolalainen lautturijoukko, joka vankasti kootulla lautallaan laskee ylämaiden metsätavaroita puumarkkinoille.

Mutta Oderin rauhallisuus on petollista. Vaikka joki itse kulkeekin alavia maita, niin seurailee sitä kuitenkin vasemmalla puolella pitkät matkat Sudettien korkea sininen vuorijono, joka on Saksanmaan sateisimpia. Oder saa sieltä useita tuittupäisiä lisäjokia, Neissen, Katzbachin, Boberin, muita mainitsematta, ja milloin vuorimaassa lumi äkkiä sulaa, taikka sattuu valtavia rankkasateita, silloin nämä nopeaan paisuvat ja syytävät päävirtaan niin ahtaen vettä, että sävyisästä Oderista äkkiä tulee Saksanmaan vaarallisin joki.

Kun Breslau monine tornineen on taakse jäänyt, niin käyvät rannat niin mataliksi, että asukkaitten on tuon tuostakin täytynyt rakentaa patoja viljamaitten suojaksi. Näillä seuduin Oder puolen vuosisataa takaperin hävitti tulvallaan noin 40 miljoonan markan edestä omaisuutta.

Katkaistuaan eteläisen maanselän, jota korkeammat hiekka- ja savikkotörmät osottavat, Oder jälleen tulee väljemmille maille, joilla vain siellä täällä korkeampi mäki tai maanaalto sitä lähestyy. Grünebergin kohdalla näemme moisella mäellä kummaksemme reheviä viinitarhoja. Tämä paikka on merkillinen siitä, että se nykyään on pohjoisin kohta maan päällä, missä viiniköynnöstä menestyksellä viljellään.

Saatuaan viimeisen Riesengebirgestä tulevan syrjäjokensa Oder kohtaa poikkilaakson, jonka pohjaa kulkee kanava Spreehen, ja tämä Berliiniin vievä valtatie saa suurimman osan virran liikkeestä.

Siltakohtana tärkeän Frankfurtin taakseen jätettyään Oder joutuu korkeilla padoilla suojelluille lietemaille (Oderbruch), jotka vielä kahdeksannellatoista vuosisadalla olivat laajana asumattomana suona. Fredrik Suuren toimesta nämä seudut kuivattiin. Työn suuruutta todistaa mainitun kuninkaan lause, että hän oli tässä rauhallisilla keinoilla vallottanut kokonaisen maakunnan.

Nykyään ovat nämä seudut parhaita viljelysmaita. Täällä kohoo varsinkin viinapolttimoitten piippuja taajassa, tärkkelys- ja sokeritehtaitten niinikään. Oderin ja Warthen, Saksan puolalaisten valtajoen, yhtymäpaikkaa vartioi Kustrinin linnotus.

Oderin vaihtelevimmat maisemat ovat Pommerissa, kussa joki suuntaansa muuttaen katkaisee Baltisen maanselän. Stettinin ohi virrattuaan se purkaa vetensä Oder-haffiin, jonka Usedom ja Wollin nimiset saaret erottavat Itämerestä. Nämä saaret, joihin Kustaa Adolf astui maihin kolmenkymmenen vuoden sotaa alkaessaan, ovat syntyneet osaksi Oderin tuomista, osaksi meren aaltojen ja merivirran kasaamista lietteistä. Täällä tarun mukaan lepää haffin aaltojen alla Vinetan vanha kaupunki, joka muka yhdennellätoista vuosisadalla mereen sortui. Kalastajat kertovat tyynellä ilmalla näkevänsä pohjassa katuja ja raunioita, mutta myöhemmät tutkimukset ovat osottaneet, että nämä näyt ovatkin olleet vain vedenalaisia särkkiä ja louhikoita. Vineta lienee kuin lieneekin mielikuvituksen luoma.

Elbe, Saksin Sveitsi.

Elben lähteet ovat Riesengebirgen alati vetisillä tunturiniityillä, saman vuorijonon luoteisessa päässä, jonka kaakkoisesta päästä Oder lähtee vuoriston toiselle puolelle. Elbe sen vuoksi juokseekin alkumatkansa Böhmissä, kooten sen maan kaikki vedet, lukuiset Sudeteilta laskevat vuorivirrat, Moldaun, joka yhtymäpaikalla on leveämpi kuin Elbe onkaan, ynnä Egerin. Elbe sen vuoksi on jo voimistunut melkoiseksi kymeksi, kun se vuoriston läpi murtauduttuaan saapuu Pohjois-Saksan alangolle.

Elbe on murtanut vuoriston heikoimmasta kohdasta, s.o. sen matalanlaisen hiekkakivikynnyksen, joka yhdistää Erzgebirgen ja Riesengebirgen. Uomansa on se murtanut niin syvälle, että laivat esteettömästi voivat tämänkin solan nousta, vaikka virta onkin kova. Murtolaakso on Saksan kuuluimpia matkailijamaisemia, paljon mainittu "Saksin Sveitsi".

Hiekkakiviylänkö on nimittäin syöpynyt aivan kohtisuoraan alaspäin, missä juokseva vesi on päässyt sitä uurtamaan. Siten on Elben kahden puolen syntynyt äkkijyrkät vuorenseinämät, joita poikkirotkot tuon tuostakin katkaisevat, jopa toisin paikoin erottavat valtaviksi äkkijyrkiksi patsaiksi. Virralta nähden ja rannoilta nämä kalliot ovat ylen romantiset ja tunnelmarikkaat, mutta jos jonkun poikkirotkon pohjaa kohoamme vuorensyrjän päälle, niin huomaammekin olevamme yksitoikkoisella ylängöllä, jota mäntymetsät ja karunlaiset viljamaat keskenään jakelevat.

Ken siis tahtoo "Saksin Sveitsin" maisemain viehätystä nauttia, pysyy Elben rannoilla. Mutta siellä tuskin löytyykään ainoatakaan kallionpolvea, ainoatakaan rotkonpohjaa, jota eivät matkailijain anturat olisi kuluttaneet polulle. Jopa kaikkein äkkijyrkimmät kallionseinätkin, joihin luulisi olevan mahdotonta ihmisneuvoin kiivetä, on koeteltu ja kavuttu. Tänne nimittäin saapuvat Saksin kaupungeista "alppikiipeilijäklubit" harjottelemaan itseään suurempiin tehtäviin, ja vaikkeivät nämä vuoret olekaan hyvin korkeita, niin on niillä kuitenkin löydetty monta "kiipijäreittiä", jotka kyllä kysyvät sekä rohkeutta että huimauksesta vapaata päätä, ja joille olisikin mahdoton päästä muuta kuin joukolla ja kaikilla vuorikiipeilijäin apuneuvoilla. Nämä nuoret urheilijat ovat ensimäisinä nousseet muutamille kallionpatsaille, joilla tuskin lienee ketään ennen käynyt, ellei joskus entisinä vainoaikoina.

Moisen 222 metriä korkean vuoren päällä on Königsteinin linna, joka vartioi Elben laaksoa. Rikkirevitympi, ikäänkuin ryhmä rauniopatsaita on Bastei, jonka ulos pistävästä, korkeasta "saarnastuolista" näitten omituisten maisemain koko runollinen piiri näkyy.

Avautuvat sitten Saksin aaltoilevat kentät. Savisena, vuolaana Elbe virtaa loistavan, taiteellisen Dresdenin läpi ja halkoilee sitten lakeuksia, joilla niin usein on taisteltu verisiä taisteluita ja ratkaistu, ei ainoastaan Saksan maitten, vaan joskus koko maanosammekin. kohtalo. Mulde ja Saale tuovat vasemmalta Erzgebirgen, Fichtelgebirgen ja Thüringin vesiä. Havel taas ja sen syrjäjoki Spree keräävät liikavesiä siitä, lakeasta matalajärvisestä laaksosta, joka jatkaen Oderin yläjuoksun suuntaa yhtyy Elbeen sillä kohdalla, mistä tämä joki, pitkän matkaa pohjoista kohti virrattuaan, uudelleen kääntyy luoteeseen, laakson suuntaan.

Sitä ennen on Elbe kuitenkin tehnyt länttä kohti pitkän mutkan, jonka partailla moni nuori suomalainen opinetsijä on aikoinaan astellut. Tämän mutkan varrella on nimittäin kaksi uskonpuhdistuksen historiasta kuuluisaa paikkaa, Wittenberg ja Magdeburg. Jos näillä seuduin kuljemme joen poikki itärannalta länsirannalle — Flämingin ylänköä onkin liike kulkenut ikivanhoista ajoista, koska maat sen kahden puolen olivat rämeitä — niin huomaamme, miten Elbe on ikäänkuin maanlaatujen raja. Vasemmalla rannalla seurailee virtaa kaistale lihavaa, mustaa multaa rehevine niittyineen ja viljavine peltoineen, kuuluisa Magdeburgin lakeus (Magdeburger Börde). Mutta oikealla rannalla on hietikko vallitsevana maanlaatuna. Siellä on laajoja karuja kankaita ja näiden lomassa suota. Elben rannassa vain on itäiselläkin puolella lihavaa alavaa lietemaata.

Elben rannat käyvät loppumatkalla yhä matalammiksi; ainoastaan parissa paikassa lähestyy virtaa korkeampi maa, ja niissä onkin ikivanhain siltapaikkain tilalla kaupunkeja. Vielä enemmän kuin 150 kilometrin päässä virran suusta tulee vastaamme valtameren tuntu, vuorovesien liike. Kahden puolen jokea leviävät tulvamaat eli jokimarshit yhä leveämmiksi, vasemmalla rannalla Altes Land, "vanha maa", joka ennen muita rämeestä kuivattiin, nykyään kuulu satoisesta hedelmäviljelyksestään, Kedingen ja Hadeln kauempana meren hengessä, oikealla rannalla taas Holsteinin ylistetyt marshit. Hampurin kohdalla Elbe jakautuu moneen haaraan ja korkea maa ulottuu lyhyellä matkalla aivan virtaan kiinni. Tämä paikka oli vanhastaan mukava ylimenopaikka ja siinä syy, miksi Hampurin tilalle alkuaan kaupunki syntyi. Toinen ja vielä tärkeämpi syy oli se, että suurimmat laivat pääsivät vuoksivedellä siihen saakka nousemaan.

Hampurin alapuolella Elbe yhä enemmän leviää, niin ettei lopulta rantoja näy. Vesi on sameata ja savista. Kohdatessaan suolaisen meriveden, jota nousuveden synnyttämä virtaus kahdesti vuorokaudessa kuljettaa sisämaahan, multahiukkaset painuvat pohjaan lietteeksi ja muodostavat särkkiä, jotka aallokon ja virtauksen vaikutuksesta lakkaamatta muuttavat paikkaansa. Uupumatta täytyy sen vuoksi ruoppauskoneitten olla työssä väyliä auki pitääkseen. Lukemattomat eriväriset ankkuroidut tynnörit, majakkalaivat, vilkkumajakat, laivamerkit ja väylävalot johtavat laivoja mereltä Hampurin satamaan yöllä ja päivällä.

Mutta tässäpä yhtyykin meriliikkeeseen sisämaan vesiväylä, joka haarautuu kautta koko Pohjois-Saksaan ja ulottuu syvälle Böhmiin saakka.

Itämeren ranta.

Jos kartasta katselemme Itämeren etelä-rannikkoa, niin näyttää se alkuaan olleen paljon epätasaisempi, täynnään niemiä ja lahtia, joiden nenätse ja suitse taitava käsi on piirtänyt uuden sulavan rantaviivan. Monessa paikassa entiset lahdet vielä näkyvät järvinä tämän rantaviivan takana. Niin tosiaan onkin tapahtunut, ja taiteilija, joka on tämän "möljäystyön" suorittanut, on se samainen meri, jonka täytyy kylkiään kahnata noihin rantoihin.

Kun ranta on pitkältä matalaa, niin aaltojen on helppo liikutella pohjassa olevia aineita ja pienempiä kiviäkin. Vähitellen ne vierittelevät näitä aineita yhä lähemmä rantaa ja kovilla myrskyillä vihdoin hyökyaallot nakkelevat niitä kauas kuivalle maalle. Mutta semmoisissa paikoissa, missä vesi on niin matalaa, että aallot murtuvat, jo ennenkuin rantaan ennättävätkään, muodostuu kauemmaksi mereen riutta, joka kohoomistaan kohoo ja vihdoin erottaa mutkia ja lahtia rantajärviksi eli laguneiksi. Mecklenburgin, Pommerin ja molempien Preussien rannat ovat täynnään semmoisia muodostuksia. Riuttain ja särkkien syntymistä edistää vielä merivirta, joka Itämeren etelärannalla enimmäkseen kulkee vallitsevan tuulensuunnan mukaan lännestä itään. Missä meressä on runsaasti hiekkaa, sitä kohoomistaan kohoo kuivalle maalle ja tuuli kasailee sitä korkeiksi nietoksiksi eli dyyneiksi. Itämeren rannalla, missä vedenpinta ei vuorovesien vaikutuksesta sanottavasti vaihtele ja pehmeätkin rantamuodostukset kestävät meren hyökkäykset, dyynit ovat viljelyksen vihollisia. Mutta Pohjanmeren rannalla ne sitä vastoin monessa kohden auttavat asukkaita suojelemaan lihavia vesijättöjään, "marshimaitaan", meren hyökkäyksiä vastaan nousuveden aikana.

Nämä voimat yhdessä ovat muodostaneet Pohjois-Saksan rannalle ennen mainitut haff-lahdelmat, joita kapeat särkät erottavat avomerestä. Paitsi entisiä näyttää tällä rannikolla paraillaan olevan uusiakin haffeja tekeillä. Länsi-Preussin pohjoisimmasta nokasta kasvaa mereen kasvamistaan kieleke, joka uhkaa lopulta sulkea Weichselin suun ja erottaa Danzigin mutkan avomerestä. Mutta kun särkän kärjessä on kokonaista viisikymmentä metriä vettä, niin edistyy kasvaminen hyvin hitaasti, ellei se ehkä ole jo seisahtunutkin. Rügenissä ovat samanlaiset muodostukset sitoneet yhteen ryhmän kallioita, jotka ennen olivat hajanaisena saaristona.

Rügen

Viivähtäkäämme vähän kauemmin Rügenissä, tuossa mereen ulkonevassa melkoisessa saaressa, joka luontonsa ja muistojensa vuoksi on niin suosittu käyntipaikka. Rügenin rannat ovat kauneimpia maisemia, mitä Itämeren ääriltä löytyy.

Matalasta rantamerestä kohoo Rügenkin. Etäämpää mereltä katsoen se näyttää kokonaiselta saaristolta, ulapalle kun näkyvät vain kukkulat, mutta ei ensinkään matalia kannaksia, jotka niitä yhdistävät. Saaristo se epäilemättä onkin ollut'. Maattumat ovat aikain kuluessa liittäneet saaret yhteen, jotta on syntynyt yhtenäinen, mutta harvinaisen runsaasti jäsennelty, lahdekas maa. Matalat, myöhemmin muodostuneet kannakset eivät ole sen korkeampia, kuin että Rügen uudelleen hajoisi saaristoksi, jos meren pinta kohoisi viisikään metriä.

Rügen on kauttaaltaan erittäin hedelmällistä. Rehottavat laihot, vehmaat niityt, tuoksuvat lehdot ja rauhaiset pyökkimetsät virittävät vaeltajassa sointuisia mielialoja. Mutta Arkonan ja Stubenkammerin kallioilla, vendien vanhain linnain ja uhripaikkain pohjilla, meren laajan pinnan näkyvissä ne syventyvät semmoiseksi juhlalliseksi tunteeksi, jota suurenmoinen rantamaisema mielessä virittää.

Rügeniäkin kattavat samanlaiset irtaimet, suurien ja pienien paasien sekaiset maalajit, kuin Pohjois-Saksaa yleensä, mutta rannalla astuu monessa kohden näkyviin saaren peruskalliokin, valkoinen liitukivi, ja tämä korkeiksi jyrkänteiksi lohkeilleena muodostaa saaren kuuluimmat maisemat. Semmoinen muodostus on Stubenkammer, saaren koillisin niemi, jota lukemattomat matkailijat läheltä ja kaukaa saapuvat ihailemaan. Jyrkänteet, uljaat pyökkimetsät ja varsinkin meren aava näköala vaikuttavat tällä paikalla voimallisesti katsojan mieleen. "Seisomme tämän ihanan saaren kauneimmalla kohdalla", lausuu eräs saksalainen kirjailija. "Luonto on tähän yhdistänyt kaikki, mikä voi ihmisen rinnassa herättää ylevimmän ihailun tunteita. Yllämme vanhain, mahtavain pyökkien muodostama lehväkatto, jota holvikaariksi yhtyvät oksat kannattavat, edessämme melkein äkkijyrkästi mereen suistuva, 125 metriä korkea liitujyrkänne ja syvällä jalkain alla Itämeren sininen, silmän siintämättömiin leviävä ulappa, aallot, jotka vuosituhansia ovat hyökänneet näitä kallioita vastaan, voimatta niitä sortaa. Korkein mereen pistävä niemeke on Königstuhl (kuninkaantuoli), joka luultavasti sai nimensä jo niinä aikoina, jolloin Tanskan kuningas Waldemar, vendit voitettuaan, asettui Stubenkammerin vendiläiseen linnaan asumaan. Mutta ken lieneekin antanut nimen, kuninkaallinen on täältä näköala yli rannattoman meren, sanomattoman ihana, kun aamulla aikaisin aurinko kohoo itäiselle taivaanrannalle ja ulapalle valuu ihmeellisiä, tummasta violetista leimuavaan tulipunaiseen vaihtelevia värivivahduksia, ennenkuin vielä auringonsäteet ovat meitä kohdanneetkaan. Auringonnousu Stubenkammerissa on ylevimpiä luonnonnautinnoita. Teräväsärmäiset, rotkoiset liitukalliot hohtavat alussa ikäänkuin sula kulta, mutta vaalenevat yhä valkoisemmiksi, kuta korkeammalle kohoo aurinko. Vasta kun sen kirkas valo on rotkojen syvyydestä karkottanut viimeiset varjot, tajuamme täysin tämän revityn kallioseinän mahtavuuden. Kun siellä seisomme ja merelle katselemme, niin olemme samalla tuntevinamme, ikäänkuin tumman pyökkimetsän siimeksestä kohoisivat vanhain jumalten haamut."

Saksalaiset ovat tosiaan tällä saarella, samoin kuin koko Pohjois-Saksassakin, verraten myöhäisen ajan tulokkaita. Pakanalliset vendit hallitsivat Rügenissä, samoinkuin mantereitakin, rakentaen näille kallioille linnojaan ja temppeleitään, tehden täältä sotaretkiä monelle taholle. Tanskalainen kuningas kukisti heidän valtansa ja vasta häneltä saksalaiset saaren anastivat.

Ei siis kumma, että Rügenissä monet tarinat liittyvät noihin entisiin asukkaihin ja heidän pakanallisiin menoihinsa. Vendit itse ovat, toisin kuin mannermaalla muutamissa kohdin, jo ammoin sukupuuttoon kuolleet ja ainoastaan suurimmat, kummallisimmat kulkuripaadet tarinoineen säilyttävät täällä nykyään heidän pelättyä nimeään. Paikannimistä on puolet vendiläisiä, mutta jo viidennellätoista vuosisadalla Rügen oli niin kauttaaltaan saksalaistunut, että ainoastaan ani harvan vanhuksen kerrotaan silloin enää osanneen vendien kieltä.

Rannikko Rügenistä itäänpäin on enimmäkseen lakeata ja autiotakin, mutta länteenpäin siirtyessämme tapaamme piankin, etenkin Holsteinissa ja Slesvigissä, toisenlaisia maisemia. Näemme siellä herttaisia, valoisia, vaikk'ei aivan korkeita kukkulaseutuja, ja näitten välille pistää maan sisälle pitkiä vuonoja, "föhrdejä", joissa aina perukkaan saakka on selvää, syvää vettä. Haffeissa voidaan ainoastaan vaivalla ylläpitää jonkinlaisia väyliä — niiden syvyys vaihtelee 3 ja 5 metrin välillä — mutta näissä vuonoissa on puhtaat väylät suurimmillekin aluksille. Syrjäinen asema vain vaikuttaa, ettei laivaliike niistä hyödy vastaavassa määrässä. Mutta etevimmän sotasatamansa on Saksa sijottanut tänne, Kielin vuonon pohjaan, koska valtakunnan rannoilla ei ole muualla yhtä selvää ja suojaista vettä.

Elben länsipuolella saavumme maisemiin, jotka melkoisesti eroovat edellä kuvatuista. Maa on lakeampaa ja osasta vielä karumpaa. Tapaamme siellä Saksanmaan kaikkein hedelmättömimmät seudut, Lüneburgin melkein alastoman nummen ja Emsin ja Weserin väliset autiot kohosuot eli "moorit". Mutta näitä autioita sisämaita, joita yhteisellä nimellä sanotaan geestiksi, paartaa kapea rantakaistale, joka suureksi osaksi on mereltä vallotettu ja nyt on kaikkein lihavinta niittyä ja viljelysmaata. Näitä viljavia rantamaita sanotaan "marsheiksi". Marshien edustalla on kaistale rantavettä, jota ei kunnolla voi sanoa mereksi eikä maaksi, sillä nousuveden aikana se on veden peittämänä, mutta pakoveden aikana enimmäkseen kuivilla. Tätä vyöhykettä sanotaan "wattimereksi". Sen ulkopuolella vihdoin on pitkä jono saaria, Friisien saaret, jotka alkavat Alankomaista ja juoksevat melkein yhtä suuntaa rannan kanssa aina Jyllannin reunaan saakka.

Tuskin on Europassa toista rantaa, jolla olisi niin draamallinen ja osasta traagillinenkin historia, kuin tällä tuottavalla, mutta vaaranalaisella rannikolla. Vuosisatoja, ehkäpä vuosituhansia on siinä käyty sitkeätä taistelua ihmisen ja meren välillä. Alati väijyvä meri on pyrkinyt myrskyillä ja tulvavuoksilla repimään löyhistä lietekerroksista muodostunutta rantaa, ihminen taas on ponnistanut kaikki voimansa suojellakseen sen satoisia kenttiä ja vallatakseen yhä uusiakin. Vuoroin on meri, vuoroin ihminen ollut voitolla. Kalliilla hinnalla ostettu kokemus näyttää vihdoin opettaneen ihmisen sillä tavalla hallitsemaan luonnonvoimia, että vallotukset ovat taatut, ja että mereltä ehkä vielä voidaan riistää takaisin nekin alueet, mitä se puolen vuosituhatta takaperin anasti ja purki.

Geestin vallottaminen käy hitaammin, mutta varmemmin. Ennen on sekin kasvanut edes metsiä, mutta kun metsät kuluneina vuosisatoina hävitettiin polttopuiksi ja laiva-aineiksi, niin pääsivät Pohjameren ankarat tuulet puhaltamaan pois mullan ja kaivamaan hiekat esille, eikä ole sen koommin uutta metsää kohonnut. Mutta järjestelmällisellä työllä aiotaan geestimaatkin uudelleen metsittää ja saattaa viljelykseen.

Suurin yhtenäinen alue näistä geestimaista on Lüneburgin nummi, joka käsittää enimmän osan Elben ja Weserin välisestä maasta.

Lüneburgin nummi.

Saksalainen lauseparsi sanoo, että kun Luoja valmista työtään katseli ja näki kaikki hyväksi, niin sattui hänen peukalonsa sillä haavaa olemaan Lüneburgin nummen päällä, eikä hän sen vuoksi huomannutkaan, miten paljaaksi tämä seutu oli jäänyt. Kasku ei kuitenkaan voi olla hyvinkään vanha, sillä ei ole aivan pitkiä aikoja kulunut siitä, kuin tällä 10,000 neliökilometrin laajuisella autiomaalla kasvoi komeat tammimetsät. Kun tammikot hakattiin pois laivaksiksi ja Pohjanmeren tuimat puhurit pääsivät esteettä temmeltämään tällä ylävällä maalla, niin entis'aikain kuluessa karttunut makumulta puhalsi pois ja jäljelle jäi nykyinen alaston hiekkanummi. Silmän siintämättömiin leviää loivin aalloin kohoileva kanerva-aavikko, jota ainoastaan valtatiet istutettuine koivukujineen siellä täällä katkaisevat. Toisin paikoin ei menesty edes kanerva, vaan matalat nälkäruohot, jäkälät ja sammal ovat maakamaran ainoa köyhä peite.

Kilven tavoin kumpuaa nummi Elben matalilta rannoilta. Toisin paikoin se hyvin jyrkästi eroo hedelmällisistä ympäristöistään, toisin paikoin on lomassa kaistale välimaata, jossa maisema asteettain muuttuu. Jos kuumana kesäpäivänä satumme nummelle, niin saamme kulkea penikulmittain polttavia maanteitä tapaamatta ainoatakaan kunnollista vesipaikkaa tai ihmisasuntoa. Ilma väreilee kuumuuttaan, etäällä taivaanrannalla auteret yhtyvät väikkyviksi kuviksi. Suotta etsii vaeltaja juoksevaa puroa, raikasta lähdettä, joista Saksassa ei ole muualla puutetta. Jonkun kuivaneen lätäkön pohja vain haisevine vesineen ilkkuu hänen janoaan. Toisin paikoin näyttää tulevan vaihteeksi tuoreempikin kohta, mutta se onkin paljasta kohosuota, jonka näennäinen vehmaus on pettävä harhakuva. Tuolta vihdoin kuuluu kellon kilinää ja lähemmä saavuttuaan matkamies huomaa melkoisen lauman pieniä, mustanharmaita, karkeavillaisia lampaita, jotka ovatkin nummen varsinaiset eläjät, ainoat laatuaan koko Saksassa. Sukkaa kutoen paimen kaitsee karjaansa, vikkelät koirat apunaan. Paimen onkin ainoa ihminen, mitä nummen etäisemmissä osissa tapaa. Mutta siitä huolimatta vaeltaja jonkun ajan oleskeltuaan tuntee nummen omituisesti viehättävän itseään. Suotta eivät siitä runoilijat ole laulaneet. Eikä täällä sentään ole niin perin yksinäistäkään, kun vähän tarkemmin ympäristöä katselemme. Nummella on kylläkin vilkas eläinmaailmansa. Tuolla kohoo ilmaan kangasleivo, laulaakseen iloista liverrystään, tuolla vilkkaat viheriäiset liskot nopeaan juoksentelevat kanervikossa, taikka vilisee paljaalla hietikolla kirjavia kovakuoriaisia. Nummella on omat, kauniit perhonsa, milloin taivaansiniset, milloin veripunaiset väriltään. Mutta ylinnä kaikista häärivät monenlaiset mehiläiset, kooten ainaisella kiireellä kanervakukkien tuoksuvaa mettä. Elokuussa rannaton nummi onkin yhtenä rusottavana kukkamerenä ja silloin on mehiläisillä työtä. Keskelle tätä pienoiselämää ja suuren luonnon rauhaa ajaa äkkiä pikajuna, liitäen suurella pauhinalla nummen poikki, ikäänkuin ilmestys toisesta maailmasta. Mutta ainoastaan hetkeksi se rikkoo maiseman tunnelman, pian se on kuin ukonnuoli kadonnut etäisyyteen ja äkkinäköä muistuttaa pian vain pölypilvi, joka kimmeltäen häälyy junavihurin häiritsemän ratapenkeren päällä.

Mutta on tällä yksitoikkoisella paljaalla alueella toisin paikoin tuoreempiakin kohtia. Missä on vähänkin puroa tai lähdettä, käytetään vesi tarkkaan kuin kahvikupilla mitaten pienien niittyjen ja viljelyksien kastelemiseen. Veden niukkuus on opettanut nummen asukkaat erinomaisen taitaviksi maata keinotekoisesti kastelemaan, ja sen vuoksi täältä kutsutaankin mestareita sekä Saksaan että ulkomaillekin, etenkin pohjoismaihin, milloin on semmoisia töitä suoritettava. Nummen reunoilla ovat kyläkuntien metsät, jotka niille takaavat verraten huolettoman toimeentulon. Mutta tärkein elinkeino on lammashoito. Lampaat ovat nummen asukkaille melkein yhtä tärkeitä, kuin lappalaiselle poro, taikka marshin asukkaille lehmäkarjat. Lammashoidon ohella on mehiläishoito tärkeä. Kanervahunajasta saadaankin melkein puolta parempi hinta, kuin muusta hunajasta. Jo roomalaisten aikana se oli maineessa. Keväällä mehiläiset saavat tyytyä räätikäsmaihin, räätikkään kukittua tatarvainioihin —- tatar on nummen tärkein vilja — ja heinäkuussa ne vihdoin pääsevät nummelle ja saavat olla siellä omissa hoteissaan, kunnes ovat pesänsä hunajaa täyteen keränneet. Tatarta viljellään perin yksinkertaisella tavalla. Kanervikko poltetaan ja kynnetään sitten maan sisään, jonka jälkeen kynnökseen kylvetään tatar. Muuta hoitoa se ei kaipaa antaakseen runsaan sadon.

Mutta näistä elinkeinoista huolimatta nummen tuottavaisuus on niin pieni, että metsänhoito tällä laajalla alueella kannattaa nelin viisin kerroin paremmin. Tasaisesti metsä sen vuoksi eteneekin nummelle joka taholta, sekä hallituksen, että yksityisten toimesta, eikä kauaa kulune, ennenkuin petäjä näillä mailla humisee.

Autiota, vaikkei yhtä karua kuin Lüneburgin nummi, on geesti Elben pohjoispuolellakin Holsteinissa ja Slesvigissä. Entisistä metsistä ei laajoilla aloilla ole mitään jäljellä, hietakentät ja kanervakankaat jakavat maan. Vasta itäisemmissä osissa on viljavampia seutuja. Ankara Pohjanmereltä puhaltava luodetuuli vaikeuttaa uuden metsän kasvatusta. Metsät, lehdot, hedelmäpuistot, mitä vain tielle sattuu, se puhaltaa repaleiksi, kylvää hietaa niityille ja pelloille, ei päästä mitään kasvamaan, mihin se vain sopii täydellä voimallaan puhaltamaan. Mutta järjestelmällisen menettelyn kautta vallottaa ihminen näitäkin seutuja uudelleen kasvulle ja viljelykselle.

Pohjanmeren marshit.

Näille karuille ja kolkoille sisämaan seuduille ovat Pohjanmeren varsinaiset rannikot, "marshit", erinomaisen vaikuttava ja virkistävä vastakohta. Toisin paikoin molempien maanlaatujen raja on aivan jyrkkä. Astuessamme geestin nummilta ja hietakentiltä marshille tulemme seutuun, jossa maa, ikäänkuin täyteen katettu pöytä, uhkuu luonnon parhaita antimia.

Marsheja erotetaan kaksi lajia, jokimarshit ja merimarshit.

Jokimarshit, jommoisia on varsinkin Elben alajuoksun varrella — Elbe on aikain kuluessa täyttänyt pitkän leveänlaisen merenlahden — ovat selvään syntyneet jokien kuljettamasta lietteestä. Saksanmaan joet virtaavat enimmäkseen niin pehmoisella kalliopohjalla, että vesi siitä helposti irrottaa suuret määrät kalkkia, savea ja hiekkaa. Lisäksi ne kuljettavat mukanaan runsaasti kaikenlaisten elimistöjen jäännöksiä. Niin ovat merenlahdelmat vähitellen täyttyneet. Missä tulvavesi pääsee vesijätöille leviämään, siellä se vielä kohottaa rakentamiaan maita näillä jätteillä.

Paljon laajemmat ja hedelmällisemmät ovat kuitenkin ne marshit, jotka Pohjanmeren rantoja paartavat. Ne ovat monimutkaisemman luonnonrakennustyön tuloksia, kuin jokimarshit.

Hienoin liete, jonka virrat kuljettavat mereen saakka, laskeutuu herkemmin pohjaan suolaisessa kuin suolattomassa vedessä. Sen vuoksi jokien suistamoon kerrostuu lietettä lietteen päälle, kunnes tämä kerrostuma kasvaa vedenpintaan saakka. Mutta lisäksi suolaisen ja suolattoman veden sekaantumisaloilla tapahtuu kemiallisia muutoksia, jotka saavat veteen liuenneita kivennäisaineita saostumaan ja pohjaan laskemaan. Rannikkovedet, missä suolainen ja suolaton vesi sekaantuvat, ovat sen vuoksi ikäänkuin suunnattomia kemiallisia työpajoja, joissa uutta lietemaata valmistuu.

Moisessa sekavedessä (Brackwasser) — sekavedeksi voimme sitä nimittää siitäkin syystä, että se harvoin on selkeätä, vaikk'ei tuuli olisikaan pohjaa myllertänyt — kuolee alati äärettömät joukot pieniä likoeläimiä, joita sekä suolainen merivesi, että suolaton jokivesi on täynnään. Sekavesi on nimittäin epäterveellistä sekä suolaisen, että suolattoman veden likoeläimille, jonka vuoksi kummatkin siinä heittävät henkensä. Nämä pienet eläimet lannottavat maata sekä elimillään, että kalkista tai piikivestä muodostuneilla kuorillaan. Toisinaan voi puolet lietemaan koko aineesta olla pienien likoeläimien ruumiita. Siinä selitys, miksi marshit varsinkin virtain suistamoiden kahden puolen ovat niin erinomaisen hedelmälliset ja kuivattuina kasvattavat niin hämmästyttävän runsaita heinä- ja viljasatoja.

Semmoisissa paikoissa, missä virta laskee verraten tyveneen ja matalaan mereen, kasvaa suistamo ulospäin, muodostaen mereen deltan. Mutta Pohjanmeri, joka on maapallon myrskyisimpiä meriä, ei ole päästänyt Elbeä, Weseriä eikä Emsiä kasvattamaan suistamoaan rantaviivaa ulommaksi, vaan aallot anastavat lietteet sitä myöden, kuin virta niitä mereen purkaa, ja hajottelevat niitä pitkin rannikkoa.

Näin ovat syntyneet marshit, näin myös "wattimeri", joka nousuvedellä on aaltojen peitossa, pakovedellä taas suureksi osaksi kuivana.

Hyvin aikaiseen ihminen näyttää huomanneen näitten rannikkomaitten erinomaisen hedelmällisyyden ja asettuneen niihin asumaan. Ja aikaiseen hän varmaan ryhtyi niitä suojelemaan rakennusmestarin omia vihanpurkauksia vastaan. Meri, joka ne oli pykäillyt, pyrki niitä myös kovien myrskyjen sattuessa hävittämään, hollannissa kehittyi ensiksi patorakennustaito. Sieltä se levisi Luoteis-Saksan marshimaille.

Jos nousuveden aikana maan puolelta lähestymme marshimaan reunaa, niin kohoo eteemme sisäpuolelta jotenkin jyrkkä valli, joka on viittä, jopa kymmentäkin metriä korkea. Kammon sekainen tunne valtaa ensikertalaisen mielen, kun hän padon juurelle päästyään kuulee aaltojen ulkopuolella kuohuvan päänsä päällä ja hyökkäävän patoa vastaan. Kun hän on padon päälle noussut, niin silmää kohtaa suurenmoinen näkö. Meren ja yhtä tasaisen marskin reunaa pitkin juoksee kummallekin puolelle pato silmän siintämättömiin. Kymmeniä kilometrejä näemme aaltojen hyökyvän tätä suurenmoista lumotusta vastaan. Alavia heinä- ja viljamaita risteilevät ojat ja kanavat, joita vähä väliä juoksee padossa oleviin sulkuportteihin. Pelto pellon vieressä, niitty niityn laidassa ja laitumilla upeat hevoslaumat, lihavat lehmikarjat, lukemattomat lammaslaumat näiden vahvain varustusten turvissa. Mutta jos odotamme veden laskemista, niin kohtaa meitä meren puolella toinen näky. Padon juurella alkaa maa kuivaa, vesi virtaa nopeaan ulospäin, yhä edemmä väistyy meren hohtava pinta, kunnes sen sijalla lopulta on kihisevä märkä pohja simpukkariuttoineen ja savikoineen. Lokkia, meripääskyjä, hyyppiä ja muita merilintuja saapuu tuhansittain joka taholta ahmimaan herkkuja, joita meri on jättänyt runsaasti katetulle pöydälleen — kaloja, äyriäisiä, meritähtiä, simpukoita, ostereita ja veteisen monenlaista muuta makukarjaa. Padon jykevät portit aukenevat itsestään ja kanavista alkaa vesi, kussa omin voimin, kussa tuulimyllyjen käyttämäin pumppulaitosten voimalla virrata mereen. Mutta nousuveden palatessa portit taas jyskien itsestään sulkeutuvat ja aallot hyökyvät yhä lähemmäksi vallitusta. Milloin tavallista korkeampi tulvavuoksi sattuu, silloin on heikoilla paikoilla vaara tarjona ja kylistä hälyytetään ihmiset linnan valleille vartioimaan, kuni sodassa ainakin on tapahtunut, että hirmuöinä asukkaat ovat maanneet kasoissa valleillaan, estääkseen jotakuta matalaa kohtaa murtumasta; hyvin tietäen, että jos meri alkuun pääsee, niin aukko nopeaan repeää suuremmaksi ja tuota pikaa pellot ja talot hautaantuvat veden alle. Entisten vuosisatain historia tietää kertoa tulvaonnettomuuksista, joissa satojatuhansia ihmisiä on yhtenä yönä kotineen ja kontuineen hukkunut ja maat pitkiksi ajoiksi menetetty meren saaliiksi. Vaikka ovatkin talot tekokummuille rakennetut ja muureilla suojatut, niin eivät nämä varustukset voi semmoisia luonnonmullistuksia vastaan kestää.

Yhä vankemmiksi opitaan kuitenkin patojakin rakentamaan. Entisen rahvaankokemuksen ja taidon avuksi on saatu uudenaikainen insinöritiede ja rauta- ja sementtiteollisuus. Suurenmoisia summia uhrataan tähän työhän, sekä entisten viljelysten suojelemiseksi että uusien valtaamiseksi wattimerestä. Tämä maa on niin arvokasta, että se hyvin kannattaa suuretkin uhraukset. Tuo taistelu on saksalaisille nykyään kansallinen asia, jota kaukana sisämaassakin kiintymyksellä seurataan. Friisien ankara painiskelu luonnonvoimien kanssa on kohotettu esikuvaksi, jonka jokainen saksalainen koulupoika tuntee.

Uuden marshimaan vallottaminen wattimerestä tapahtuu niin sanoaksemme "soluttain". Tässä työssä nykyään menetellään seuraavasti. Uloimmasta reunapadosta rakennetaan mereen lyhyitä poikkipatoja. Nämä poikkipadot murtavat aallokkoa, ennenkuin se pääpadolle ennättää, ja lietteet pääsevät siten nopeammin kerrostumaan niitten välisessä tyvenemmässä vedessä. Kun saarrettu wattipalsta on lietteistä kylläksi kohonnut, niin sen ulkolaitakin suojellaan padolla ja umpeen vallitettu palsta kanavilla ja pumppulaitoksilla kuivataan. Siten on wattimerta vuosisatain kuluessa vallotettu kappale toisensa jälkeen, 100-1000 hehtaarin suuruisia palstoja kerrallaan. Kylät kuitenkin mieluummin rakennetaan geestin läheisyyteen, vaikka se tavallisesti on kymmenen tai parinkymmenenkin kilometrin päässä rannasta. Tähän on syynä sekä turvallisuus että parempi vedensaanti, sillä vaikka marshilla on joka puolella niin runsaasti suolaista vettä, niin on sitä vastoin kunnollisesta juomavedestä useinkin puute.

Merimarsheista mainittakoon Elben pohjoispuolella kapea Pohjois-Friesland, Eiderin suulla Eiderstedt, joka ulottuu niin kauas mereen, että sen ulkoreuna vastaa Friisien saarijonoa (wattimeri tällä kohdalla toisin sanoen on kauttaaltaan kuivaa), historiasta tunnetut Ditmarshit, sekä Elben länsipuolella Hadeln, ynnä Weserin suistamon kahden puolen Wursten, Stadland ja Butjadingen. Itä-Frieslandin marshit ovat kahdesta kohden katkenneet syväin, maan sisään pistäväin lahdelmain kautta. Toinen on Jademutka, johon Weser ennen laski, — kunnes 13 vuosisadan alussa sattunut myrskytulva repi sen paljon avarammaksi, mutta samalla tukki joen suun ja pakotti sen hakemaan itselleen uuden laskupaikan, — toinen taas Dollart-lahti, johon Ems laskee, ja jota pitkin Saksan ja Alankomaiden raja kulkee. Dollart syntyi vasta v. 1277, jolloin myrskytulva murti ja hajotti Emsin suistamon, ja myöhemmät myrskyt vielä levensivät tätä aukkoa. Osa menetetystä maasta on kuitenkin voitu vallottaa mereltä takaisin.

Friisein saaret ja Halligit.

Saarijono, joka nauhan tavoin seuraa Pohjanmeren rannikkoa, on Weserin ja Elben suistamoiden kohdalta katkennut, jakaantuen siten kahteen ryhmään. Eteläiseen, joka jatkuu Hollannin puolelta, kuuluvat Borkum, Juist, Norderney, Langeoog ja Wangeroog, joilla on tunnetuita kylpypaikkoja. Pohjois-Friisien saarista ovat suurimmat Nordstrand, Pellworm, Amrun, Föhr, Sylt ja Röm.

Alkuaan nämä saaret ovat olleet yhtä maata mannermaan kanssa. Sitä todistaa sekin, etteivät ne suinkaan ole kauttaaltaan tuulen kasaamia dyynejä ja lietteitä, vaan on niillä kiinteämpi "geestisisus". Tämän jatkoksi merivirrat toivat lietteitä, aallot ja tuulet kokosivat dyynejä, niin että muodostui pitkiä särkkiä, joiden takana wattimeri oli osaksi "haffina", osaksi marshimaana. Särkkäin murruttua jäivät nämä saarijonot jäljelle. Toisilla saarilla on erittäin monivaiheinen hävityshistoriansa, etenkin Pohjois-Friisien ryhmän eteläisillä saarilla, jotka ovat historiallisella ajalla toisistaan irti repeytyneet. Säilyneitten saarien välillä on hävinneitten jäännöksiä. Jos saaret voidaan uudelleen yhdistää padoilla, niin voidaan wattimerta ruveta tältäkin puolelta menestyksellä vallottamaan viljelykselle. Mutta salmet ovat ennättäneet kulua niin syviksi, että työ on vaikea ja kysyy suuria varoja.

Halligit ovat wattimeressä jäännöksiä hävinneistä marshimaista. Ne näyttävät olevan häviöön tuomitut. Huolimatta patorakennuksista ja vallituksista ne pienenemistään pienenevät. Vihannat Halligit ovat kuin reheviä keitaita harmaassa wattimeressä. Pohjan muodostaa hieno, hiekaton marshisavi. Jokainen myrskytulva repii saaliikseen uusia kappaleita näistä löyhistä lietemuodostuksista.

Helgoland.

Näitten yhteen kuuluvain saariperheitten välillä Helgoland on kokonaan oma, vaikka pieni maailmansa. Korkeana, äkkijyrkin seinämin tämä pieni kalliosaari kohoo merestä, joka uupumatta kalvaa sen perustuksia, sortaen harva se vuosi äkkijyrkänteen reunaa, muovaillen ihmeellisen kalliorannan rotkoiksi ja pylväiksi, joita matkailijat läheltä ja kaukaa käyvät ihmettelemässä. Vainiot ja puutarhat pienenevät pienenemistään. Historiallisella ajalla oli vielä matala dyyni, joka nyt on kappaleen matkaa saaresta erillään, tämän kanssa yhteydessä.

Dyynit.

Dyyneiksi sanotaan hiekkavalleja, joita tuulet kasailevat aaltojen luomasta hiekasta. Niitten korkeus on melkoinen, ja mereltä nähden ne näyttävät todellistakin korkeammilta, koska ne sille puolelle suistuvat jyrkkään. Maan puolelle ne alenevat loivemmin. Dyynien korkeus tavallisesti vaihtelee 3 ja 18 metrin välillä, mutta on paljon korkeampiakin. Syltin ja Föhrin saarilla on 35 metriä ja Preussin rannikolla lähes 50 metriä korkeita dyynejä, jotka siis ovat melkoisia mäkiä. Ja omituisen muodostumisensa vuoksi ne näyttävät vielä suurenmoisemmilta, kuin todella ovatkaan. Vaikutusta myös lisää harjujen hopean hohtava väri ja terävät viiltopiirteet, joista mielikuvitus näillä lakeilla rannoilla helposti luo muka korkeitakin vuoria. Dyynit ovat melkein aina kohtisuorassa tuulen suuntaa vastaan. Ensimäisen korkeimman aallon takana on aina toinen matalampi, tämän toisen takana usein kolmas ja niin edespäin.

Dyynien väliin pesii lukemattomia tiira- ja lokkiparvia, jotka tuhansittain hiekkaan munivat kirjavia muniaan ja kirkuen parveilevat vaeltajan ympärillä, joka sattuu näille pesintämaille eksymään. Omituiset kasvit, joita emme muualla tapaakaan, verhoovat siellä täällä näitäkin luonnostaan kaikkein karuimpia muodostuksia. Semmoisia ovat hietasara (Carex arenaria), pienilehtinen arho (Arenaria serpyllifolia), rantakaura (Ammophila arenaria) ja rantavehnä (Elymys arenarius) ynnä tyrnipensas (Hippophae rhamnoides). Varsinkin rantavehnä jäykkine, merensinertävine korsineen on näille seuduille luontainen. Se ei sanottavasti muuta kastetta kaipaakaan, kuin meren kosteata henkeä. Se näyttää, samoin kuin rantakaurakin, viihtyvän vain sitä paremmin, kuta korkeammalle kasaantuu hiekkaa sen ympärille. Sitä myöden kuin hiekkakinos kasvaa, nämä molemmat kasvit työntävät uusia versoja. Köyhä rahvas kokoo niitten lehtiä karjan rehuksi, tupansa katoksi tai vuoteensa pehmikkeeksi. Mutta niillä on vielä paljon suurempi, kerrassaan korvaamaton merkitys. Ne estävät hiekkamäkiä vaeltamasta maan sisään.

Ymmärtääksemme näitten hiekkanietosten muodostumisen käymme meren rannalle jonain myrskypäivänä, kun hiekka on kuivaa. Olemme silloin kuin Saharan erämaassa. Ilma on täynnään lentävää hietaa, joka kerrassaan pimittää päivän. Myrsky pauhaa, rannikolla murtuvat jyristen valtavat hyökylaineet, rantavehnän ja kauran kuivat korret kohisevat ja hiekka maahan pudotessaan rätisee kuin raesade. Hiekan mukana lentää yhdessä ryöpyssä simpukankuoria, siruja, pieniä sorakiviä, mitä vain tuuli irti saa.

Tämmöisinä päivinä dyyni hilpeästi vaeltaa. Hiekka lentää pitkin tuulen puolista rinnettä ylöspäin, mutta harjan päälle päästyään lentävän hiekan alimmat jyväset joutuvat harjan suojaan ja putoovat alas. Siitä harja aina siirtyy hiukkasen kauemmas maalle päin. Harjan siirtymistä ja samalla myös kasvamista siten jatkumistaan jatkuu, kunnes vuosien kuluttua koko mahtava hiekkamäki on siirtynyt kappaleen matkaa kauemmaksi maan sisään. Dyynien nopeus on eri paikoissa eri suuri, mutta on laskettu sen olevan keskimäärin neljästä seitsemään metriin vuodessa.

Vaeltaessaan dyynit verkalleen, mutta vastustamattomalla voimalla hautaavat alleen, mitä vain eteen sattuu, viljelysmaita, rakennuksia ja kokonaisia kyläkuntiakin. Asukkaitten täytyy, sitä myöden kuin dyyni etenee, muutella pois talojaan. Muutoin ne vähitellen hautaantuvat hiekan alle, ilmaantuakseen vasta vuosikymmenien kuluttua uudelleen, mutta dyynin toisella puolella, hiekkavuoren yli mentyä. Itämeren haffeja saartavilla pitkillä kielekkeillä nietokset varsinkin ovat mahtavat. Siellä on tapahtunut, että kirkkojakin on jäänyt vaeltavan hietamäen alle, kun niitä ei ole voitu tieltä pois toimittaa. Kun ne vihdoin, hietakasan yli kuljettua, ovat uudelleen tulleet ilmoille, niin on jäljellä ollut ainoastaan sortuneet rauniot.

Nämä viljelyksen viholliset eivät kuitenkaan näytä olevan Saksan rannoilla aivan vanha ilmiö. Pohjanmeren rannoilla niiden arvellaan syntyneen 14 ja 15 vuosisadalla, jolloin suunnattoman voimakkaat myrskyt ja meritulvat noita rantoja hävittivät. Itämeren rannoilla taas useat suurimmista dyyneistä ovat syntyneet siitä, että metsät on hävitetty pois ja hiekka siten päästetty juoksemaan. Frisches Haffin kielekkeeltä hakattiin ja myytiin metsä valtion toimesta kahdeksannentoista vuosisadalla ja seurauksena siitä oli, että hiekkadyynit sen jälkeen ovat samalla niemekkeellä tehneet miljoonien edestä vahinkoa. Sillä särkällä taas, joka sulkee merestä Kurisches Haffin, ovat dyynit haudanneet alleen kuusi kylää. Kunzenin kylä, jossa 1800-luvun alussa vielä oli 30 taloa, on nyt tullut näkyviin valtavan hietamäen meren puolella, joka sen alleen hautasi.

Dyynien hävitykset tapahtuvat niin vähitellen, ettei niiden kautta ihmishenkiä menetetä, niinkuin monessa muussa luonnonmullistuksessa, mutta vahinkojensa puolesta ne vetävät vertoja suurillekin tulville.

Onneksi ei tätä vihollista vastaan enää olla aivan avuttomia. Sitkeän taistelun kautta voidaan dyynin muodostuminen ja kulkeminen estää. Apulaisenaan ihminen tässä työssä käyttää juuri samaisia kasveja, jotka ovat niin hyvällä menestyksellä sovittaneet taloutensa hietanietosten luontoon. Dyynin päälle alussa levitellään merileviä, joita aallot vääntävät rannalle suuria kasoja. Sitten kylvetään rantavehnää, joka juurillaan sitoo hiekan. Rantavehnän juuret tunkeutuvat kolmekin metriä syvälle hiekkaan ja kiinnittävät hapsineen lonkeroilleen melkoisen alan. Kerran juurruttuaan rantavehnä ei hevillä sorru vihaisestikaan kasvavalta dyyniltä. Kuta enemmän tuuli ryöpyttää sen päälle hiekkaa, sitä joutuisammin se kasvaa vartta ja muuttaa sitä myöden juureksi hiekkaan hautaantunutta varren osaa. Missä merituuli ei pääse koko voimallaan dyynin rintaan puhaltamaan, kylvetään tämän jälkeen korkeampia kasveja, katajia, pensastammea ja lopulta havupuitakin, etenkin mäntyä. Kun metsä on päässyt kohoomaan, niin voidaan sen suojassa ruveta laihoja kasvattamaan. Ehkä ei enää hyvinkään pitkiä aikoja kulu, ennenkuin Saksan rannat ovat kauttaaltaan "kiinnitetyt".

Onni onnettomuudessa on, etteivät dyynit yleensä kulje aivan kauas sisämaahan, koska tuulen voima maan sisässä nopeaan vähenee ja suuntakin käy vaihtelevaisemmaksi.

Pohjanmeri ja Itämeri.

"Pohjanmeren maisemain luonne on heroinen", lausuu Ratzel näitten molempien merien rantamaisemia verratessaan, "Itämeren taas idyllinen". Osaksi vaikuttaa sen veden väri ja liikunto, osaksi myös rantain muodot. Itämeren reunalla on kallioita, maattumia tai dyynejä ja maa yleensä viettää mereen jotenkin lyhyesti. Kun Itämeri niinikään on vähemmän myrskyinen kuin Pohjanmeri, niin se tekee kirkkaamman ja suojaisemman vaikutuksen. Monikin kauas maan sisään pistävä lahti on kuin sininen sisämaan järvi. Mutta tämä siniväri on hempeämpää, kuin Välimeren tai Golf-virran suolaisen veden tumma metalliloistoinen sini, ja sen vivahdukset ovat paljon rikkaammat. Pohjanmeri taas on viheliäinen, kellertävän ja harmaan sekainen, niinkuin ainakin myrskyisen, pohjiaan alati penkovan, rantojaan hankaavan meren vesi. "Watit" ovat saman väriset kuin se häälyvä liete, joka samentaa Pohjanmeren merenviheriät aallot. Harmaa on niiden väri ja hopean harmaina hohtavat niistä pakoveden jättämät allikot. Vielä luontaisemmat ovat Pohjanmeren rannoille vehmaan vihannat marshit. Niiden reunassa ei merta vastusta kalliot eivätkä kivikkoriutat, vaan melkein meren tasalla leviää erinomaisen rehevä kasvisto, niittyjä, viljavainioita, kellertäviä naurismaita. Ja näitä vihantia lakeuksia risteilevät lukemattomat kanavat, melkein reunojaan myöden täynnään vettä. Kanavain tummanruskeasta lieju- tai mutapohjasta ei kuulla ainoakaan kivi, veden liikunto on tuskin huomattava ja vedenpintaa kattavat siellä täällä laajat ulpukkalautat. Ainoastaan ihmisten, punaisista tiilistä keinotekoisille kunnaille rakennetut huoneet kohoovat matalaa taivaanrantaa korkeammalle ja puut yhtyvät yhtenäiseksi metsänreunaksi vain siellä, missä vanhain puistikoiden ympäröimiä taloja on kyllin taajassa, sulaakseen yhtämittaiseksi tumman viheriäksi vyöksi. Nämä olisivat peräti rauhallisia näköaloja, elleivät nuo suuret, suorat, toisiaan leikkaavat padot ja kanavat katsojalle muistuttaisi, että ainoastaan asukkaitten väsymätön työ ja valppaus estää rantahyökyjä hukuttamasta näitä rauhallisia näköaloja aaltojen alle.

Missä maa ja meri lakeilla rannoilla toisiaan kättelevät niemineen ja lahtineen, siellä aina mahtava meri vie maisemassa voiton. Meren vaikutusta vielä vahvistavat virtain, lahtien, järvien ja mutkain laajat vesipinnat. Stralsund näyttää uivan merenpinnalla samoin kuin Veneziakin, Marienburg etsii kuvaansa Nogatin kiiltävästä kalvosta, Frieslandin kaupungit ovat melkein suorastaan mereen rakennetut, samoin kuin Amsterdamkin. Kaupungit näyttävät kohoovan oijeti vedestä, ja siitä niiden yhtenäinen, voimakas ulkopiirre. Ne ahtautuvat taajoiksi ryhmiksi jokien suistamoihin tai lahtien pohjukoihin, niitä piirittävät muurit ja padot. Avarain ulappain vastapainoksi ne kohottavat lakean näköpiirin yli muureja ja korkeita torneja. Sitä vilkkaamman kuvan muodostavat kylät ja hajallaan olevat talot. Korkeain ruskeanpunaisten tiilirakennusten väri soveltuu täällä, samoin kuin Frieslandinkin ja Alankomaiden maisemissa, paremmin sumuun ja meriviheriään, kuin siniseen taivaaseen ja auringonpaisteeseen. Miten vilkas ja iloinen onkaan Rügenin aaltoileva ranta keltaisine ja viheriäisine värineen, punaisine tiilitaloineen, joita on ikäänkuin sattuman asettamina siellä täällä hajallaan epäsäännöllisissä ryhmissä, miten vakavana mutta voimakkaana kohoo niihin verraten Stralsundin ruskea haahmo muurineen ja tornineen.

Luoteis-Saksan kohosoilla.

Weserin länsipuolella Pohjois-Saksan alanko muuttuu suoksi. Niinkuin meri leviää maa rannattomiksi aavoiksi, joilla ainoastaan siellä täällä joku matala hiekkakumpu pistää polveaan suon ruskeasta pinnasta. Tosin on muuallakin Pohjois-Saksan alueella tiheässä samanlaisia soita, mutta ne eivät laajuutensa puolesta likimainkaan vedä vertoja Frieslandin ja Oldenburgin aavoille.

Nämä suot ovat syntyneet hiekkapohjalle sen kautta, että liete taikka rautaruoste on sitonut hiekkajyväset toisiinsa vettä läpäisemättömäksi pohjaksi. Suot ovat tosin meren rannallakin korkeammat meren pintaa, mutta rannikkoa reunustavat dyynit estävät vettä vapaasti mereen juoksemasta. Vetisellä pohjalla alkaa valkosammal rehottaa. Sitä myöden kuin sammal kasvaa, alimmat osat siitä mätänevät muroksi. Näin murokerros vahvenemistaan vahvenee, ja kun se säilyttää vettä ikäänkuin pesusieni, niin ei ylimpänä kasvavalta sammalkerrokselta lopu kosteus eikä ravinto. Vuosituhansien kuluessa on siten kasvanut murokerros, jossa toisin paikoin ei ole viidenkäänkolmatta metrin syvyydestä pohjaa tavattu. Tavallisesti kasvaa suo keskeltä hieman korkeammaksi kuin reunoilta, ikäänkuin matalaksi kilveksi. Saksan lämpöisemmässä ilmanalassa sekä mätäneminen että kasvu tapahtuvat paljon nopeammin, kuin meidän maamme rahkasoilla.

Kolkompaa maisemaa, kuin moinen kohosuo on, ei ole helppo kuvitella. Vihannuutta ei missään, paitsi virtain liejuisilla rannoilla, jotka kuitenkin ovat niin syvälle kaivautuneet, ettei niitä näy suolle. Maanpinta näyttää ikäänkuin palaneelta. Ainoastaan sammal viihtyy ja toisin paikoin kitukasvuinen kanerva. Ihmiselämää ei näy muuta kuin harvassa polttoturvetta valmistavaa työväkeä ja heidän kehnoja, koivujen ympäröimiä majojaan. Koivu on melkein ainoa puu, joka näillä soilla toimeen tulee. Keväällä virkistää vaeltajan silmää vielä suomyrtti, variksenmarja, kellokanerva (Erica tetralix), Saksan soitten varsinainen asukas, kihokit ja eräät toisetkin vaatimattomat, mutta muualla Saksassa osasta harvinaiset kasvit. Vielä köyhempi kuin kasvisto on eläimistö. Linnut eivät viihdy näillä suojattomilla aukeilla; ainoastaan sammakoitten, myrkyllisten kyitten ja sisiliskojen mielestä ei maailmassa maata parempaa, ja sääsket pitävät ilmassa iloaan, keijuen sankkoina pilvinä.

Suurin näistä soista on Bourtangermoor Emsin vasemmalla rannalla. Sillä on paikkoja, mihin ei näy ainoatakaan puuta, majaa eikä lapsen mittaa korkeampaa pensasta, niin pitkältä kuin silmä kantaa. Uloimmatkin suosiirtolat, jotka koivulehtoineen kauan päilyivät takanamme siintävinä kaukosaarina, ovat lopulta vaipuneet taivaanrannan alle. Vielä enemmän kuin meri täyttää moinen aava rannaton suo mielen äärettömyyden tunteella. Ainoastaan kapeat, vaaralliset polut vievät suon poikki ja moni on niiltä eksyttyään hukkunut suon petollisiin pohjattomiin liejuisin. Mutta siitä huolimatta kulkivat jo roomalaiset legionat näitten soitten poikki, sotiessaan Pohjois-Germanian heimoja vastaan. Pyöreistä, parin metrin mittaisista tammipölkyistä rakennettiin suon poikki kapulasiltoja, joitten jätteitä on löydetty sekä Hollannin että Saksan puolelta.

Mutta vaikka nämä suot näyttävätkin niin viheliäisiltä ja toivottoman köyhiltä, niin on niilläkin rikkautensa, jahka niitä opitaan käyttämään. Mitäpä muuta ne ovat, kuin luonnon keräämiä äärettömiä hiilivarastoita, vaikka vielä ovatkin veden varassa. Murokerros kuoritaan päältä pois, käytetään lämmitysaineeksi ja moneen muuhunkin tarkotukseen, ja alemmat kerrokset muokataan viljelysmaaksi.

Kun joku kohosuon osa otetaan työn alaiseksi, niin siihen ensinnä kaivetaan syvä kanava, joka alkaa joko merestä taikka muusta laivaväylästä. Tästä valtakanavasta kaivetaan kahden puolen poikkikanavia. Siten kuivanut murokerros kuoritaan pois ja valmistetaan polttoturpeeksi ja kaikenlaisiksi muiksi hyödyllisiksi tavaroiksi. Meidän aikamme teollisuus on tosiaan näyttänyt ihmeitä tekevän voimansa turvettakin käsitellessään. Siitä valmistetaan jos minkälaisia teollisuustuotteita, paperia, tapetteja, pergamenttia, kankaita, jopa valkoisia kynttilöitäkin, vaikka tämä kummalta kuuluu. Suon pohjalle muokataan sitten pellot. Kanavan varrelle syntynyt siirtokunta kuljettaa omilla laivoillaan turveteollisuuden tuotteita markkinoille ja tuo mukanaan joko lantaa taikka lihavaa marshimaata peltojensa höysteeksi. Siten siirtokunnan ympärille pian syntyy somat puutarhat ja vihannat vainiot, jotka leviämistään leviävät, sitä myöden kuin teollisuuskin edistyy. Nämä fen-siirtolat, joita Saksassa on ruvettu hollantilaisten esimerkin mukaan perustamaan, ovat menestyneet niin hyvin, että niissä jo asuu tuhansittain toimeen tulevia ihmisiä. Kohosoitten viljelemisestä on tullut tärkeä taloudellinen kysymys, sillä noin 17 prosenttia Pohjois-Saksan alangosta on tämmöistä maata. Vainiot ovat jo venyneet penikulmia pitkiksi ja yhä syvemmälle tunkeutuu viljelys ennen arvottomiksi luultuihin maihin. Missä ei ole saatavana hiekkaa tai savea, siellä suota vielä vanhaan tapaan poltetaan ja tuhkaan kylvetään tatarta, ruista tai kauraa. Keväällä näiltä soilta kohoava savu leviää yli koko Saksan aina Alppien rintamaan saakka, kiehtoen maisemat utuiseen huntuunsa.

Keski-Saksan vuoristokynnys.

Vuoristomaisemissa, jotka etelässä rajottavat Pohjois-Saksan alankoa, olemme erottaneet kaksi osaa, Keski-Saksan vuoristokynnyksen ja Etelä-Saksan vuoristo- ja laaksoseudut.

Tämän eron tekemiseen on sekä luonnonmaantieteelliset että asutusmaantieteelliset syyt. Keski-Saksan vuoristokynnys on yleisenä vedenjakajana Pohjois- ja Etelä-Saksan välillä — vaikka tosin suurimmat virrat sen murtavatkin — ja sitä pitkin myös kulkee Pohjois-Saksan ja Etelä-Saksan asutuksen ja historiallisen kehityksen raja. Jos esim. astumme Thüringerwaldin poikki, niin tulemme muutamassa tunnissa toimeliaan mutta arkiluontoisemman pohjois-saksalaisen rahvaan piiriltä oikopäätä herttaisemman ja runollisemman etelä-saksalaisen rahvaan alueelle. Idästä länteen käsin lukien huomasimme tässä vuoristokynnyksessä seuraavat pääosat: Sudetit Schlesian rajalla ja niitten jatkon Riesengebirgen; Erzgebirgen, jota pitkin raja Böhmiä vastaan kulkee; Fichtelgebirgen, Thüringerwaldin, muista erillään olevan Harzin, Weser-vuoriston, Hessin vuoriston ja Rheinin liuskevuoret. Alamme tämän kuvauksen Saksan keskivuoriston maisemista Harzista, joka pohjoisesta tullessamme ensimäiseksi vastaamme kohoo. Harzin maisemat ovat monessa suhteessa luontaiset keskivuoriston yleiselle maisemasävylle.

Kuvia Harzista.

Harz on sekä erillisen, yksilöllisen asemansa että jylhän luontonsa puolesta jo vanhastaan ollut tarujen ja runojen suosima. Ken ei olisi ihastuksella lukenut Heinen "Harzinmatkaa!"

Suurella uteliaisuudella sen vuoksi tähyilin sen ulkopiirrettä, kun hyvällä pyörälläni kiitäen Lüneburgin nummea näin sen sukeltavan näköpiirin yläpuolelle, ikäänkuin sinisestä paperista leikattu varjokuva. Lähempänä se joksikin aikaa jälleen katosi näkyvistä emävuorista lakeudelle eksyneen selänteen taa, mutta tuon uloimman maanaallon toiselta puolen näköala oli sitä vapaampi. Edessäni oli nyt jotenkin lähellä koko komea vuoristo, kohoten lakeudesta ikäänkuin mahtava saarento, Brockenin pyöreä laki kaikkein ylimmäksi. Näin metsänpeittoisen kukkulajonon, ikäänkuin joukon suunnattomia vihantia hietakasoja. Jyrkästi viettävillä sivuilla kasvoi kylvömetsää palsta palstan vieressä, ja nämä palstat jakoivat keskenään rinteet suoraviivaisesti, maan muodostuksista välittämättä, juuri sillä tavalla kuin metsäherra kylvöä suunnitellessaan oli ne karttaansa piirustanut. Näin väljiä laaksoja vuoriston juurella ja niissä kaupunkeja ja kyliä lukemattomine tehtaineen, joitten piipuista savu lakkaamatta tuprusi. Mutta nuo "hietakasat" ovat niin lähellä toisiaan, että ne keskellä juoksevat yhteen, joten niiden väliset laaksot ovat paljon korkeammalla vuoriston juurta. Ajatelkaamme vielä, että juokseva vesi on kasain ulkosyrjään uurtanut syviä laaksoja, niin saamme ne virtalaaksot, jotka Harzin reunoja katkoilevat ja luontonsa puolesta ovat kauneinta, mitä koko vuoristossa on. Ainoastaan näissä laaksoissa paljastuu vuoriston peruskallio, toisin paikoin erinomaisen rohkeihin muotoihin muovailtuna; muualla se on kauttaaltaan vihannan kasvullisuuden peitossa, kaikkein korkeimpia tuntureita lukuun ottamatta.

Maisemain vaikutus suuressa määrin riippuu säästä. Kun sattuu kylmä, tasainen vihmasade, joka Saksanmaan keskivuorilla ja varsinkin Harzissa on niin tavallinen matkatoveri, niin on runosuonen vaikea viritä ja maisemat jäävät sitä korkeampaa loistoa vaille, jonka intomieli niille suo. Minulla oli koko sillä ajalla, minkä Harzissa samoilin, hyvin huono sääonni, ja sen vuoksi näin maisematkin arkipäiväisillä silmillä. Mutta kuinka lumoovan kaunista Harzin luonto voi olla, siitä ovat Heinen kuvaukset todistuksena. Tosin vuoriston metsät viime vuosisadan alkupuolella vielä olivat luonnontilassa ja kuuluisaa runoilijaromantikkoa lisäksi suosi mitä paras sää, niinkuin näkyy hänen sanoistaan: "Nousin vaaran, laskin toisen, loin katseeni moneenkin viehkeään niittylaaksoon. Hopeiset purot kohisivat, metsälinnut visertelivät suloisesti, karjankellot helkkyivät, Jumalan aurinko kultasi paisteellaan monenlaiset viheriöitsevät puut ja ylläni oli taivaan sinisilkkinen kansi niin selkeä, että sen läpi saattoi nähdä syvälle kaikkein pyhimpään saakka, kussa enkelit istuivat Herran jalkain juuressa ja hänen kasvoistaan tutkivat ikuisuuden sointuja."

Nousin Brockenin 1,140 metriä korkealle kukkulalle pohjoiselta puolelta, pienen Oker-joen laaksoa. Laakson jyrkät ja huimaavan korkeat rinteet olivat tasaisen kuusikon peitossa, siellä täällä kasvoi kuitenkin tammikkoakin, joka minua pohjoismaalaista enemmän viehätti.

Aina toisinaan työnsi rinne metsän läpi esiin huimaavan korkean kapean kalliokielekkeen, ikäänkuin saarnastuolin, taikka kirkontornin. Alla hyppeli pieni Oker kiveltä kivelle, täyttäen vähäpätöisyydestään huolimatta kumean laakson huminallaan. Missä oli pienoinen tehdas, missä mylly, tai metsäherran asumus sen rannalla.

Mutta komein tämä, niinkuin muutkin Harzin laaksot, oli alaosastaan. Kun olin tuntikauden jotenkin tiukasti ylöspäin kiivennyt, silloin tällöin kohdaten puukuormia, jotka juhditta laskivat vuoristosta tasaisesti alenevaa tietä, niin tiesin tosin jo olevani melkoisen korkealla, mutta maisemasta sitä ei voinut päättää. Vuoriseinät kahden puolen olivat vaipuneet alas ja yksitoikkoinen kylvömetsä piiritti minua joka puolella. Seudut väljenivät, notkot täyttyivät, jokien juoksu kävi hitaammaksi. Missä näköala vähän avautui, levisi nyt eteeni yksitoikkoisia synkkiä metsämaita, pohjana joku etäinen sinettyvä vaara.

Moinen kylvömetsä, jossa puut seisovat säännöllisesti riveissä ja ruoduissa penikulmia laajoilla alueilla, tuntuu meikäläisen metsän luonnonvapauteen tottuneesta mielestä omituisen kolkolta ja aavemaiselta. Minne vain katselet, kaikkialla näet määräävän käden jälkeä pienimmissäkin seikoissa, mutta ihmistä, joka on tämän järjestänyt, ei näy ei kuulu. Ja ainoastaan sitä suvaitaan, mitä voidaan edullisimmin hyödyksi käyttää. Puut kasvavat, mutta metsä on kuollut.

En ymmärtänyt tämmöistä puistoa erämaaksi käsittääkään, vaan päätin suoraa päätä astella noita kylvövakoja pitkin Brockenille. Mutta en silloin muistanut, että puisto oli kokonaisen valtakunnan istuttama. Siinä saattoi eksyä vaikka miten moneen kertaan, ja sattuman kauppa oli, että Brockenille osasin. Kilometriä korkealla voi Saksankin lauhkeassa ilmanalassa sattua niin kylmiä myrskyjä ja sateita, että matkamies saa viettää hyvin tukalan yön taivasalla, ellei ihmisten asunnoille pääse. Niin oli minun silloin käydä, rämpiessäni usvassa ja sateessa Brockenin kukkulalla, tunkeutuessani ränkkyisen, vetistä suosammalta kasvavan kuusikon läpi, joka lähellä puurajaa oli niin matalaa, että pääni kaaloi pitkin metsänlatvoja. Mutta vaikeita kallioseiniä tai ylipääsemättömiä rotkoja ei täällä ylhäällä ollut sen enempää kuin Lapin tuntureillakaan. Vuoroin suota ja louhikkoa, verkalleen kohoovaa maata, semmoista oli Brockenin laki. Mutta sen näköalasta ei ollut minun suotu mitään nähdä, ne peitti läpitunkematon usva kääreeseensä, enkä saanut nähdä edes Brockenin kummitustakaan, sillä se vaatii ilmestyäkseen samalla kertaa sekä auringonpaistetta että sankan sumuseinän.

Verraten harvoin näköala tältä myrskyiseltä ja sumuiselta vuorelta onkaan aivan selvä. Mutta kauniilla säällä se käsittää kymmeniä penikulmia maailmaa. Heine kuvailee sitä seuraavalla leikillisellä tavalla: "Vallan omituiselta tuntuu meistä kaikista ensi näkemällä Brocken. Joka puolella meitä kohtaa uudet vaikutukset, jotka osasta ovat hyvin erilaiset ja ristiriitaisetkin, yhtyen lopulta suureksi, sekavaksi tunteeksi. Mutta jos meille onnistuu käsittää tämän tunteen syvin sävy, niin käsitämme samalla vuoriston luonteen. Brocken on kuin onkin saksalainen. Saksalaisella perusteellisuudella se meille selvään ja seikkaperäisesti näyttää, ikäänkuin jättiläispanoramassa, satoja kaupungeita ja kyliä, jotka enimmäkseen ovat vuoren pohjoispuolella, ja joka puolella vuoria, metsiä jokia ja vainioita äärettömän avaralta. Mutta juuri sen kautta koko näköala on ikäänkuin terävästi piirrettyä, puhtaasti väritettyä erikoiskarttaa, ei millään puolella silmää oikeastaan ilahuta kauniit maisemat." Mutta illan tullen puhkesi kuitenkin Heinekin kaunopuheliaaseen ihastukseen: "Meidän näin jutellessamme alkoi hämärtää. Ilma viileni vielä entisestään, näkötorniin lappoi ylioppilaita, käsityöläisiä ja muutamia kunnon porvareita, ynnä näitten aviopuolisoita ja tyttäriä, jotka kaikki tahtoivat nähdä auringonlaskun. Se olikin ylevä hetki, joka viritti sielun rukoukseen. Ehkä neljännestunnin seisoivat kaikki vakavina vaieten ja katselivat, miten lännessä ihana tulipalo verkalleen laskeutui. Auringon ruskotus punasi kasvot, kädet itsestään kävivät ristiin, tuntui siltä, ikäänkuin me, hiljainen seurakunta, olisimme seisoneet jättiläiskirkon keskilaivassa ja pappi juuri olisi kohottanut kalkin ja Palestrinan ikuinen virsi olisi uruista tulvinut seurakunnan yli." — —

Kun aamulla läksin Brockenilta, niin sain kotvasen kulkea, ennenkuin pääsin kukkulan pilvihatun alta ja vilahdukselta näin allani vaaleanviheriäistä maailmaa kylineen, vainioineen, kaupunkeineen. Mutta pian metsät jälleen alkoivat ja polku taas kierteli yksitoikkoista kylvökuusikkoa. Toki Bode-virran syvässä jylhässä laaksossa vihdoinkin kohtasin maiseman, joka huonosta säästä huolimatta minunkin mielessäni viritti runollisia mielialoja. Mahtavine rinteineen, koskineen, yksinäisine myllyineen ja mökkineen, vanhoine metsineen se tosiaan oli suurenmoisen kaunis.

Näin ensimäisen suotuisan vaikutuksen saatuaan mieli virittää kanteleensa ja herkemmin soivat nyt sen kielet jokaiselle uudelle maisemapiirteelle, uudelle luonnon vaikutukselle. Ja kuta enemmän vaeltaja lisäksi syventyy vuoriston moniin vanhoihin taruihin ja muistoihin, sitä runsaammin alkavat virrata mielessä vaikutelmien purot, kokoontuakseen yhdeksi luonnonsäveleksi. Mutta sitä myöden myös kasvaa hänen riemunsa, että runoilija on nämä tunteet niin ihanasti sanoiksi pukenut.

"Aurinko nousi", kirjottaa Heine 'Harzinmatkassaan', "usvat pakenivat, ikäänkuin peikot kukon kolmatta kertaa laulaessa. Minä kiipesin jälleen vuorille ja laskeusin laaksoihin, ja edessäni liehui kaunis aurinko, valaisten yhä uusia ihanuuksia. Vuoren haltija silminnähtävästi minua suosi. Nähtävästi hän tiesi, että moinen runoilijaihminen voi kertoa paljon hupaisia juttuja, ja hänpä näytti minulle Harzin tänä aamuna semmoisena, jommoisena ei jokainen saa sitä nähdä. Mutta minutkin näki Harz semmoisena, jommoisena vain harvat ovat minut nähneet, ja silmissäni kiilsivät yhtä ihanat kastehelmet, kuin laakson ruohoissakin. Lemmen aamukaste kostutti poskiani, humisevat kuusikot ymmärsivät minut, niitten oksat jakautuivat, liikkuivat edes ja takaisin, ikäänkuin olisivat mykät ihmiset käsillään viittoen osottaneet iloaan, ja etäisyydestä kuului ihmeellinen salainen helkkynä, ikäänkuin kellojen soitto kadonneesta metsäkirkosta. Sanotaan, että ne ovat karjankelloja, jotka on Harzissa näin sulosointuisesti ja kirkkaasti viritetty… Pian otti minut jälleen helmaansa pilviä pitävä kuusikko. Kunnioitan kaikin puolin näitä puita, sillä niitten toimeentulo ei ole niinkään helppoa, ja varsinkin nuoruudessaan ne saavat monta kovaa kokea. Vuoren pinta on täällä täynnään suuria paasia, ja useimpain puitten on täytynyt juurillaan kiertää taikka halkaista kivet ja työläästi etsiä maaperää, josta ne saavat ravintonsa. Siellä täällä kivet ovat kasaantuneet päällekkäin, muodostaen ikäänkuin portin, ja niiden päällä seisoo puita, joitten paljaat juuret valuvat tämän kiviportin ylitse, päästen vasta portin juurella maahan painumaan, joten ne näyttävät kasvavan tyhjässä ilmassa. Mutta siitä huolimatta ovat nuo puut kohonneet valtavan korkeiksi ja ikäänkuin kasvaneet yhteen syleilemäinsä kivien kanssa, ja senpä vuoksi ne seisovatkin vankemmin, kuin niitten mukavuutta harrastavat toverit alankomaan lauhkeassa metsämaassa. Samoin seisovat elämässään ne suuret miehet, jotka varhaisia esteitä ja vaikeuksia voitettuaan ovat sitä enemmän vahvistuneet. Kuusien oksilla kiipeilivät oravat ja niitten alla käyskenteli keltainen kauris. Nähdessäni moisen jalon soman eläimen en voi käsittää, miten sen ajo ja tappaminen voi huvittaa sivistyneitä ihmisiä. Mutta tuo eläin on armeliaampi kuin ihminen, se imetti korvessa pyhän Genovevan poijutta.

"Miten somasti kultaiset auringonvalot puhkoivat kuusikon vahvaa havukattoa. Puunjuurista luonnon portaat. Kaikkialla hyllyviä sammalpatjoja, sillä kiviä peittävät jalan vahvuiset, ihanimmista sammallajeista muodostuneet vihannat samettipolsterit. Mikä viileyden suloisuus, mikä lähteen lirinän haaveellisuus! Siellä täällä kumpuaa vesi hopean kirkkaana kivien alta ja valelee paljastuneita juuria ja säikeitä. Kumartuessaan tämän vedenliikkeen puoleen vaeltaja on kuulevinaan kasvien salaista muodostumishistoriaa ja vuoren tyyntä sydämensykkinää. Toisin paikoin pulppuaa vesi suuremmalla voimalla kivien ja juurien välistä ja kyhäilee pikku koskia. Hupaista on istua semmoisen partaalla. Vesi kuohuu ja supattaa uupumatta ihmeellistä tarinaansa, linnut visertävät katkonaisia kaihonsäveliään, puut kuiskaavat tuhansin neidonkielin, ikäänkuin tuhansin immensilmin katselevat minua ihmeelliset vuorikukat, kurkottavat minua kohti kummallisen monijakoisia leveitä lehtiään, auringonsäteet rattoisasti väreilevät ja karkeloivat, syvämietteiset pikkuyrtit kuiskailevat toisilleen viheliäisiä juttujaan, kaikki on kuin lumottua, yhä salaisemmalta ja salaisemmalta alkaa tuntua, ikivanha uni alkaa elää, lemmityn kuva ilmestyy — ah niin väleen jälleen kadotakseen!" —

Harzin kauneimmat maisemat ovat, niinkuin jo mainitsimme, niitten jokien varrella, jotka vuoristosta laskevat lakeudelle eri puolille. Suurin näistä on itään päin laskeva Bode, jonka varrella ovatkin vuoriston jylhimmät maisemat. Mutta nekään eivät ole ylhäällä, lähellä korkeimpia kukkuloita, vaan siinä, missä virta murtautuu vuoristosta lakeudelle. Joki on siellä uomakseen uurtanut syvän kalliorotkon, jota kahden puolen reunustavat äkkijyrkänteet, parisataa metriä korkeat vuorenpatsaat ja teräväkärkiset keilat. Täällä on Boden koski, täällä "Noitain kisapaikka", korkea suippo kallionkeila, jonka ympäri ei tosiaankaan voi piirihyppyä tanssia, muuta kuin luudalla leijaillein, — täällä "Hevonporras", parisataa metriä korkea seinämä, jonka päältä prinsessa hyvin vanhaan aikaan kannusti hevostaan, niin että se hyppäsi laakson poikki — kaikki tunnettuja matkailijamaisemia.

Heineä viehätti kuitenkin enemmän vähäinen Ilse, joka laskee pohjoiseen ja on Okerin syrjäjöki. Verrattoman runollisesti hän kuvaa tätä pientä vuoripuroa, jonka laaksoa hän laskeutui alas Brockenilta:

"Kuta syvemmälle laskeuduimme, sitä suloisemmin touhusi maanalainen vesi, vilahdellen välkähdellen ainoastaan sieltä ja täältä kivien ja pensaitten lomasta, ikäänkuin salavihkaa kurkistellen, uskaltaisiko siitä esiin tulla, ja vihdoin pieni aaltonen varsin päättäväisesti hypähti ulos paljaan taivaan alle. Ja tässäkin uudistui tuo vanha ilmiö. Kun joku rohkea uskaltaa lähteä alkuun, niin epäröiväinkin suuri joukko äkkiä omaksi ihmeekseen saa uskallusta ja rientää yhtymään tuohon ensimäiseen. Koko joukko toisia lähteitä ponnahti nyt äkkiä esille piilostaan, ne liittyivät siihen, joka oli ensimäiseksi ulos karannut, ja tuossa tuokiossa ne yhteisvoimin jo muodostivat melkoisen puron, joka kuohui alas pitkin vuorilaaksoa lukemattomin koskin ja jos miten monessa mutkassa. Tuo oli nyt Ilseni, suloinen lemmitty Ilseni. Se juoksee kautta siunatun Ilselaakson, jonka kahden puolen vaarat vähitellen kohoovat yhä korkeammiksi, ja niitten rinteet ovat juurelle saakka enimmäkseen tammien ja pyökkien ja muitten lehtipuitten peitossa, kuuset ja muut havupuut ne jäivät tuonne ylhäälle. Mainituita lehtipuita etupäässä kasvaa Ala-Harzissa, joksi Brockenin itäpuolella olevaa vuoren osaa sanotaan; länsipuoli taas on Ylä-Harz. Ylä-Harz tosiaan on paljon korkeampaa ja siis myös soveliaampaa havupuitten kasvattamiseen.

"Ei voi sanoin kuvata, miten iloisesti, luonnonlapsen sulolla Ilse syöksyy ihmeellisen muotoisten kalliopaasien yli, joita on sen tiellä. Missä vesi hurjana kuohahtaa korkealle, missä kiehuu yli reunainsa, missä taas suihkuaa kivenraoista, ikäänkuin täytetystä ruiskukannusta, kaatuu alas puhtaissa kaarissa ja uoman tavattuaan jälleen sipsuttelee pienien kivien yli, ikäänkuin iloinen tyttö. Niin, niin, satu on tosi, Ilse on prinsessa, joka nauraen, kukkaisena juoksee alas pitkin vuoren rinnettä. Miten prinsessan valkoinen vaahtivaippa välkkyy auringonpaisteessa! Kuinka tuulessa häälyvät hopeiset povinauhat! Kuin kimaltelevat ja säkenöivät hänen timanttinsa! Korkeat pyökit seisovat rannalla ikäänkuin vakavat isät, jotka salavihkaa hymyillen katselevat suloisen lapsen vallattomuutta, valkoiset koivut liikuttelevat oksiaan tätimäisen tyytyväisinä, mutta yhtämittaisessa huolessa noitten uhkarohkeitten hyppyjen vuoksi, ylpeä tammi katselee leikkiä ikäänkuin ynseä setä, jonka täytyy kustantaa kaunis sää, ilmassa linnut visertelevät hyväksymistään ja rannalla kukat hellästi kuiskaavat: Oi, ota meidät mukaan, sisar armas! — Mutta iloinen immyt se vain hyppelee edelleen ja yhä edelleen, ja äkkiä se hurmaa haaveilevan runoilijan ja valaa hänen päälleen kukkasateena helkkyviä säteitä ja säteileviä sointuja, ja hänen koko olemuksensa huumaantuu pelkästä ihanuudesta ja hän kuule vain kirkkaan hopeisen äänen:

"Olen prinsessa Ilse ja linnain
On uhkea Ilsenstein.
Siell' onnen ainaisen saamme,
Mua seuraa vierelläin…

"Ikäänkuin unessa tietäni kulkien tuskin olin huomannutkaan, että olimme jättäneet syvän Ilselaakson ja jälleen kapusimme vaaralle. Ylen jyrkkä oli nousu ja kovin vaivalloinen, ja moni meistä pian hengästyi. Mutta samoin kuin serkkuvainaja, joka lepää Möllnin kirkkomaassa, mekin edeltäpäin ajattelimme alastuloa ja olimme siitä tyytyväisemmät. Vihdoin olimme Ilsensteinillä.

"Se on valtava graniittipatsas, joka korkeana ja uljaana kohoo syvyydestä. Kolmelta puolelta sitä piirittävät korkeat metsäiset vuoret, mutta neljäs, pohjoinen puoli on vapaa, ja sillä puolella näkyy syvällä alla Ilsenburg ja Ilse ja lakeita maita, jos miten pitkältä. Kallion tornimaisen huipun päässä on suuri rautainen risti, ja töin tuskin on siinä lisäksi tilaa neljälle jalalle.

"Samoin kuin luonto on aseman ja muodon puolesta antanut Ilsensteinille haaveellista viehätystä, samoin on tarukin sen valaissut ruusunhohteellaan. Gottschalk siitä kertoo: 'Tarun mukaan tässä seisoi kirottu linna, jossa rikas ihana prinsessa Ilse asui, ja vielä tänä päivänä hän joka aamu kylpee Ilsessä. Joka onnellinen sattuu paikalle oikealla hetkellä, sen prinsessa vie vuoren sisään linnaansa ja kuninkaallisesti palkitsee.'… Suotta eivät vanhat saksilaiset keisarit niin hyvin viihtyneet täällä kotoisessa Harzissaan… suotta he eivät ikävöineet suloisia Harz-prinsessojaan, Harzin humisevia metsiä, oleskellessaan kaukana etelässä sitronain ja myrkkyjen maissa… Mutta minä kehotan jokaista, ettei hän Ilsensteinin huipulla seistessään ajattelisi keisareita eikä keisarikuntaa, eikä ihanaa Ilseäkään, vaan ainoastaan omia jalkojaan. Sillä kun minä siellä seisoin, ajatuksiini vaipuneena, niin kuulin äkkiä taikalinnasta maanalaista soittoa ja näin vuorien joka taholla kääntyvän päälleen ja Ilsenburgin punaisten tiilikattojen alkavan tanssia, ja vihantain puitten lentelevän sinisessä ilmassa, niin että koko maailma muuttui silmissäni siniseksi ja viheliäiseksi, ja minä huimauksen valtaamana varmaan olisin syöksynyt syvyyteen, ellen olisi sieluntuskassani syleillyt rautaista ristiä…"

Mahdollista on, että Heinenkin olisi nykyisin vaikeampi innostua Harzin maisemissa, niin paljon ne ovat säännöllisen metsänhoidon ja matkailijaliikkeenkin kautta menettäneet. Näyttää kuitenkin siltä, kuin olisi uusi parempi aika koittamassa. Metsänhoidossa voittaa alaa se käsitys, että vapaat sekametsät perältäkin ovat edullisimmat, ja matkailijaliike alkaa yhä enemmän vaatia luonnonkauneuden säilyttämistä puhtaana ja turmeltumattomana.

Mutta nykyisinekin metsineen Harz saa vuosittain vastaanottaa suurenmoisen matkailijatulvan läheisiltä lakeuksilta ja kauempaakin. Erinomaiset viertotiet risteilevät vuoristoa, pari rautatietä on rakennettu sen poikki ja Brocken on saanut asiaan kuuluvan hammasratansa. Verraten etäisiltäkin seuduilta voi nykyään huvimatkue sunnuntai-aamuna kiitää Brockenille, viettää päivänsä vuoriston jylhissä laaksoissa ja raikkaissa metsissä. Harvinaista ei ole, että joku komea kauris tai punahirvi nopeana vilauksena kiitää joukon ohitse, ja melkein varmaan matkailija saa näissä metsissä kuulla moniäänisempää linnunlaulua, kuin omissa lehdoissaan, sillä enimmät muuttolinnut matkallaan pohjolaan taikka sieltä pois muuttaessaan vierailevat tällä metsäsaarekkeella, mikä kauemman, mikä vähemmän aikaa. Harzin asukkaat ovatkin jo vanhastaan olleet parhaita laululinnun kesyttäjöitä ja harjottavat tätä tointa vielä tänäpäivänäkin tuottavana elinkeinona. Varsinkin peipponen on heidän suosikkinsa, ja kotimaisten lintujen lisäksi nykyään hankitaan laulajia eteläisemmistäkin maista kesytettäviksi ja opetettaviksi. Harzin kalliot ovat malmista rikkaat ja sen vuoksi on vuoriteollisuus jo vanhastaan ollut täällä hyvässä voimassa ja vuorimiehet ovatkin vuoriston varsinaiset asukkaat. Matkailijalla on hyvä tilaisuus tutustua näihin maanalaisiin tehtaisiin ja kunnon vuorimieskansaan, joka ylpeänä säilyttää ikivanhan ammattinsa perimyksiä, ja kuulla heidän tarinoitaan sekä vaaranalaisesta elinkeinostaan, että myös vuoriston peikoista ja haltioista, tontuista ja "nikseistä". Ihmiskäden louhimain rotkojen rinnalla on Harzissa melkoisia luonnonrotkojakin. Ja paimentolaiselämäkin lisää maisemain viehätystä. Paimenet tarkkoine koirineen kaitsevat täälläkin suuria lammaslaumoja, samoin kuin Lüneburgin nummella, ja lakeuksien asukkaat ajavat kesäksi karjansa tunturiniityille laitumelle.

Ala-Harz yhtyy toisin paikoin melkein huomaamatta niihin erinomaisen hedelmällisiin seutuihin, jotka länsi- ja eteläpuolella ympäröivät vuoristoa. Lännessä on ennen mainitsemamme Magdeburgin aukea ja eteläpuolella tuo vanhastaan kuulu "Kultainen laakso" (Die Goldene Aue). Se on nimensä saanut kultaisista laihoistaan, joita täällä on kaikkina aikoina antelias luonto kasvattanut, saaden sekä suuremmat että pienemmät herrat menneinä aikoina rakentamaan linnojaan tämän rikkaan viljelysaukean ympärille. Niin runsaasti oli näitä sortajien pesiä, että kun rosvolinnat keskiajalla hävitettiin keisarien toimesta, niin näkyi laakson keskellä olevaan Kiffhäuseriin neljäkymmentä rosvoritarilinnaa samalla haavaa liekeissä.

Yksinäinen Kiffhäuser on muutaman sadan metrin korkuinen. Hohenstaufien vanhan linnan raunioiden läheisyydessä kohoo sen laella nykyään suurenmoinen muistopatsas, jonka sotilaat 1870-vuoden sodan päätyttyä pystyttivät keisari Wilhelm I:sen ja Saksan valtakunnan perustamisen muistoksi. Tämä vuori valittiin patsaan paikaksi siihen liittyvän vanhan tarinan vuoksi. Keskiaikaisen rahvaantarinan mukaan istuu keisari Fredrik Barbarossa vuoressa odottamassa aikaa, jolloin hän uudelleen ilmestyisi pelastaakseen kansan suurempien ja pienempien verenimijäin sorrosta. Myöhempi tutkimus on osottanut tämän tarinan tarkottaneen, ei Fredrik Barbarossaa, vaan viimeistä Hohenstaufia, keisari Fredrik II:ta. Vielä kuudennellatoista vuosisadalla tätä tarinaa niin kiven kovaan uskottiin, että muuan valekeisari saattoi puolelleen koota melkoisen joukon rahvasta, lähteäkseen tarun lupausta toteuttamaan. Kapinaliike levisi niin nopeaan, että ruhtinaatkin sitä säikähtivät ja todenteolla uskoivat vanhan keisari Fredrikin palanneen. Itse Luther kuuluu lausuneen, kun hänen mielipidettään kysyttiin: "En tiedä, mitä minun pitää siitä asiasta arvella, piru on niin usein ennenkin ihmisiä nenästä vetänyt!" Kummittelija oli muuan mielipuoli räätäli, jonka maakunnan ruhtinas antoi salaa ottaa kiinni, jättäen kansan siihen uskoon, että keisari oli palannut takaisin vuoreensa.

Thüringen yleensäkin on erinomaisen rikasta saduista. Milloin ne liittyvät sen lukuisiin ritarilinnoihin ja luostarin raunioihin, milloin johonkin linnaan tai kylään, milloin taas johonkin luolaan tai muistomerkkiin. Ei ole sitä vuorta eikä laaksoa, ei puroa ei nummea, ei kalliota eikä rotkoa, jota ei kiehtoisi sadun taikahuntu. Jopa moneen kunnianarvoiseen puuhunkin liittyy kansantarina. Mutta paitsi Kiffhäuseriä on varsinkin Wartburgilla ja läheisellä Hörselbergillä romantisuuden loistetta, niihin muun muassa liittyvät tarinat ritari Tannhäuseristä ja rouva Venuksesta.

Thüringerwald.

Harzin ja Thüringerwaldin väliset lauhkeat laaksot idyllisine kylineen ja kaupunkeineen muistuttavat ehkä enimmän niitä maisemia, joita Saksan klassillisen ajan runoilijat ovat kuvailleet, ja niitten keskellähän ovat sekä Göthe, että Schiller, että monet muut laulujansa kirjotelleet.

Niitten eteläpuolella kohoo kapea Thüringerwald ikäänkuin vallitus kahden alavamman maiseman välillä. Korkeimmat kukkulat lähentelevät tuhatta metriä, mutta muutoin on harjun selkä niin tasainen, että sitä pitkin kulkevaa omituista vanhaa rajatietä, "Rennstegiä", melkein kauttaaltaan voidaan vaunuilla ajaa. Harjanteen luoteisessa päässä kohoo korkealla mäellään Wartburg. Se on vaan yksi niistä kymmenistä linnoista, joita ritarit keskiajalla rakentelivat tämän vuoriston rinteille, mutta kuuluisin. Thüringerwaldin koillinen rinne varsinkin on luonnonkauneudestaan kuulu, runollisine lyhyine laaksoineen, kauneine romantisine kallioineen, pyökki- ja tammimetsineen. Vastakkaisella puolella laaksot ovat pidemmät ja mutkaiset.

"Thüringerwald on", lausuu eräs kirjottaja, "Saksanmaan puisto. Se on vähemmän ihmettelyä herättävä kuin miellyttävä, se viehättää, häikäisee ja hurmaa hymyilevän kauneutensa ja rattoisan raikkautensa vaihtelevilla kuvilla." Siitä syystä tämä vuoristo onkin tullut mitä suosituimmaksi matkailualueeksi, johon varsinkin berliiniläiset tuhansittain retkeilevät. Matkailijoita varten vuoristo on täynnään teitä. Mielin määrin he voivat risteillä tai lepäillä pidemmänkin aikaa niissä pienissä ystävällisissä metsäkylissä ja kylpylaitoksissa, joita Thüringerwaldin rinteillä on tiheässä. Maanviljelys on varsinkin ylemmillä rinteillä niukka ja asukkaat sen vuoksi suureksi osaksi elättävät itseään käsiteollisuudella, varsinkin kaikenlaisten leikkikalujen valmistamisella. Huolimatta enimmäkseen hyvinkin niukasta, jopa viheliäisestä toimeentulostaan väestö on iloista, luonnonraikasta ja kauniiseen kotiseutuunsa kiintynyttä.

Fichtelgebirge.

Fichtelgebirgeä, josta neljälle taholle haarautuvat vuorimaat, luultiin ennen Saksan keskivuoriston korkeimmaksi kukkulaksi, mutta mittaukset ovat osottaneet luulon vääräksi. Vähän yli 1,000 metriä se kohoo ilmoille. Fichtelgebirge on yksinäinen vuoristo, harvaan asuttu, laajain kuusi- ja jalokuusimetsäin, kohosoitten ja jylhäin louhikoitten peittämä. Säteettäin lähtee siitä virtoja kaikille ilmansuunnille. Mainin lähteet ovat Fichtelgebirgen korkeimmilla kukkuloilla, Saale vie vesiä pohjoista kohti Elbeen, Eger Böhmin kautta saman virran latvaosalle, Nab etelää kohti Tonavaan. Tämä vuoristo, joka tuskin on 1,000 neliökilometriä alaltaan, on siis Saksan vesistösolmu, samoin kuin se muutoinkin on Saksan-maan, jopa koko maanosamme keskusta. Ei kumma, että tämä keskellinen asema on siihen painanut jonkinlaisen mietiskelevän sävyn.

Erzgebirge.

Meidän lähestyessä pohjoisesta Erzgebirgeä muuttuu tasanko vähitellen aaltoilevaksi, missä korkeammaksi, missä matalammaksi kunnasmaisemaksi, joka sekä maanviljelyksen että teollisuuden puolesta on Saksanmaan toimeliaimpia. Tämän kirjottajaan se teki seuraavan vaikutuksen: "Nyt olin tullut oikeaan tehdasmaahan. Pitkiä tiilisiä savupiippuja kohosi kuin mastoja joka taholla ja ilmassa väikkyi lakkaamaton sauhu. Teillä tuli vastaani tuon tuostakin hirmuisen suuria nelipyöräisiä vankkureita, kuljettaen kivihiiltä, turvetta tai muuta raaka-ainetta. Asutuksia oli taajassa kuin muurahaispesiä, kirkontorneja kurkisteli melkein joka maanaallon takaa, mikä eteeni ilmestyi. Ja laihoja kaikenlaatuisia levisi niin kauas kuin silmä kantoi. Saksilaisen taalerin syrjässä seisoo: 'Jumala siunatkoon Saksia', ja — kyllä sitä on siunattukin."

Silmän nähden näyttivät tiet mitä parhailta, kovilta ja sileiltä, mutta siitä huolimatta oli pyörä käsittämättömän raskas, ikäänkuin olisi savimyllyä vääntänyt. Matka ei tahtonut edistyä, vaikka miten ponnistelin. Vasta kotvan aikaa mietittyäni tajusin, että olin jo kauan noussut Erzgebirgen rinnettä, vaikkei sitä voinutkaan maisemasta päättää, muuta kuin harkinnan jälkeen. Erzgebirge kohoo pohjoisen puolelta aivan verkalleen. Matkailija vain ihmeekseen näkee, miten viljelys muuttuu yhä huonommaksi, kuta etelämmäksi hän kulkee. Hän on jo pian Erzgebirgen korkeimmilla selänteillä, vaikkei varsinaista vuorenrinnettä ole näkynyt missään. Lukuisat kylät ja talot, kaivosten ja tehtaitten suuret yksikerroksiset rakennukset, laajain laaksojen mahtavat louhoskasat ja tehtaanpiiput vaikuttavat, että seuduilla aina vuoriston korkeimpiin osiin saakka on asuntamaiseman luonne. Korkeimmalla harjulla jo ollaan tuhannen metriä yli meren pinnan ja siis seuduissa, joitten kesälämmöt ovat alhaisemmat kuin Suomen. Mutta tullessaan sitten vastakkaiselle rinteelle, josta maa alkaa laskeutua Böhmiin, vaeltaja jää hämmästyneenä katsomaan laajaa näköalaa, joka hänen eteensä avautuu. Vasta nyt hän huomaa, miten korkealle hän todella on noussut. Mahtavin kaltain suistuu vuoristo jyrkästi Böhmiin, joka "kukkuloineen, laaksoineen on hänen edessään korkokuvana, ikäänkuin joku kuumaisema." Erzgebirge onkin ikäänkuin hieman syrjälleen kohotettu lauta, jonka leveä pinta viettää pohjoista kohti, mutta syrjä jyrkästi suistuu Böhmiin.

Erzgebirge on ollut Saksan vuoriteollisuuden tärkeimpiä keskustoja ja vuoriteollisuus se on viljelyksenkin niin korkealle vienyt. Kaivokset nykyään ehtymistään ehtyvät ja vaivoin koettaa maanviljelys omin voimin säilyttää vallattua aluettaan.

Erzgebirgen korkeimmat kukkulat kohoovat ainoastaan muutaman kymmenen metriä harjannetta korkeammalle. Itäpäästään vuoristo kapenemistaan kapenee ja alenee ja muuttuu lopulta Elben hiekkakivivuoristoksi, jossa "Saksin Sveitsi" on sillä kohdalla, missä Elbe murtautuu vuoriston poikki.

Sudetit.

Sudettien vuorijono erottaa Schlesian Böhmistä. Sekä laajuutensa että korkeuksiensa puolesta Sudetit ovat Saksan keskivuorista ensimäiset. Niille on sitä paitsi ominaista valtavat harjanteet ja suurempi muotojen vaihtelu, kuin keskivuoriston muille osille. Rinteet vaihtelevat äkkiä loivemmista kaltaista äkkijyrkänteiksi. Schlesian puolella vuoristo enimmäkseen kohoo jotenkin jyrkkään enemmän kuin 1,000 metriä korkeana seinämänä verraten alavasta maasta, mutta laskeutuu Böhmin puolelle verkallisemmin, jonka vuoksi Sudetit Schlesian puolelta nähden näyttävät vielä korkeammilta, kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Ei mikään muu Saksan vuoristoista, Alppeja lukuun ottamatta, sen vuoksi teekään niin mahtavaa vaikutusta. Valtavat, synkkäin havumetsäin peittämät rinteet ja niitten juurella kunnasmaisemat lukemattomine ihmisasuntoineen ja iloisine värineen muodostavat erittäin vaikuttavia vastakohtia.

Mährin portti, johon Sudetit etelässä päättyvät, on ikivanhoista ajoista saakka ollut erinomaisen tärkeä kulkuväylä. Siitä pitäen, kuin roomalaiset kauppiaat sen kautta kulkivat Itämerelle merenpihkaa noutamassa, on tämän aukeaman kautta kulkenut kauppatie Tonavalta Pohjois-Saksaan, ja sen kautta ovat vallottajatkin hyökänneet. Portti on Itävallan puolella, ja samoin on vuoriston eteläosa, jonka korkein kukkula, Altvater, kohoo lähes 1,500 metriä yli merenpinnan. Mutta Glatzin avara kattilalaakso sitä vastoin on Saksan rajain kehyksissä, vaikka se oikeastaan pistää vuoriston keskiharjanteen ohi Böhmin puolelle. Tämä laakso, jota joka puolella komeat vuoristot ympäröivät, ynnä sen pohjoispuolella oleva, kekomaisista porfyrikukkuloistaan tunnettu Waldenburgin vuorimaa ovat Sudettien vilkkain osa. Siellä on Schlesian vuoriteollisuuden keskusta. Kesällä näiden vuoriseutujen monet kylpylaitokset ovat täynnään terveydenetsijöitä.

Sudettien luoteinen pää, Riesengebirge, on vuoriston korkein osa ja siellä viivähdämme vähän kauemmin.

Riesengebirge.

Lähtiessämme nousemaan tälle "jättien vuorelle", joka jylhänä seinänä kohoo alamaista, vaellamme alemmilla rinteillä ensin sekametsäin kautta, joissa pyökki, tammi ja koivu kasvavat sekaisin havupuitten kanssa. Puolen kilometriä noustuamme suoraan ylöspäin tulemme vyöhykkeeseen, jossa kuusi ja jalokuusi ovat yksin vallalla, aina 1,200 metrin korkeuteen saakka. Tämän vyöhykkeen jälkeen enimmäkseen seuraavat paljaat tunturit, joilla vain vaivaiskuuset ja vaivaispihlajat, sekä tälle vuorimaalle ominainen pensaspetäjä menestyvät. Ikivanhoine, mutkaisine, juurimaisine runkoineen pensaspetäjä suikertelee maata pitkin, yli risain ja halkeamain, sammalisena ja kosteana. Jäykkine pystyine oksineen se antaa näille seuduille omituisen luonteen. Pensaspetäjän kanssa kasvaa samassa seurassa paljon tunturi- ja alppikasveja, jotka pensaspetäjänkin väistyttyä yksin vallitsevat korkeimmilla harjanteilla ja kukkuloilla, kuten pieni kevätesikko ja tunturikeltano, joka jo pitkän matkan päähän ilahuttaa vaeltajan silmää. Joka syvänteessä, joka rotkon pohjalla hohtaa vastaamme soita ja vesipaikkoja, joista lähtee puroja joka suunnalle. Toisin paikoin ilahuttaa nurmikin silmää raikkaammilla väreillään, varsinkin suojaisissa notkoissa tai auringonlämpöä heijastavain kallioseinäin turvissa.

Eläinmaailmakin on näissä korkeuksissa vielä voinut säilyttää oman luonteensa, vaikka se onkin lajeja kadottanut. Susi ja ilves, joita menneinä vuosisatoina oli viljalti, ovat melkein sukupuuttoon hävinneet. Viimeinen karhu ammuttiin kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella. Lintumaailma on sitä vastoin säilynyt runsaana ja omituisena. Rauhotettuja kauriita ja punahirviä samoilee vuoriston laajoissa metsissä, ilahuttaen silloin tällöin vaeltajaa sorealla ilmestymisellään. Vuorivirrat, jotka ennen olivat kalaiset; ovat teollisuuden likaamina menettäneet eväisen karjansa, muualla kuin korkealla latvaosillaan.

Riesengebirgen korkein kukkula on Schneekoppe, joka kohoo 1,601 metriä meren pinnasta lukien. Mutta vielä jylhempi on Hohes Rad ("Korkea pyörä") niminen kukkula, vaikka satakunnan metriä matalampi. Harjanteen päällä säilyy molemmissa "lumihaudoissa", joita piirittävät 300 metriä korkeat seinämät, vuoden umpeensa melkoisia kinoksia ikuisessa kalveessa. Grosse Sturmhaube ("Suuri myrskyhiippa") nimisen louhisen kukkulan läheisyydessä on kuuluisa "vaeltava paasi", epäsäännöllinen, noin 150,000 kilon painoinen kivimöhkäle, joka kansan luulon mukaan on vuosina 1807, 1817 ja 1848 paikkaansa muuttanut.

Schneekopen korkeimmalla kukkulalla on kappeli, jossa erikoisina päivinä käy paljon pyhiinvaeltajia Schlesiasta ja Böhmistä. Selvällä säällä kukkulalta on suurenmoinen näköala. Breslauta ja Pragia myöden näkyvät sinne kaikki Schlesian ja Böhmin maat ikäänkuin kartalla. Sudetit näkyvät pitkin pituuttaan, vastakkaisella puolella taas Erzgebirge. Mutta kaikille ei ole suotu ihailla näitäkään kaukonäköjä, enimmäkseen Schneekoppea verhoavat sumut ja sateet, taikka kietovat pilvipeitteet koko vuoriston poimuihinsa ja erottavat sen alhaisten maailmain näkyvistä. Silloin väijyy matkamiestä Rübezahl, Riesengebirgen kummitus, josta kansa kertoo lukemattomia taruja, eksyttää vaeltajan, kietoo hänet myrskyihin, rajuilmoihin ja tuiskuihin, taikka hirvittäviin ukonilmoihin.

Talvella Riesengebirgeä peittää vahva lumivaippa. Aikaisin sataa syksyllä pysyvä lumi ja myöhään se keväällä sulaa. Lumipeite voi olla pariakin metriä vahva ja vuoristossa talot joskus hautaantuvat niin syvälle nietoksiin, että ainoastaan savupatsaat niitä ilmaisevat. Kokemus on opettanut asukkaat varustamaan itselleen eväitä tämmöisten tapausten varalle enemmäksikin aikaa, sillä toisinaan voi kulua viikkoja, ennenkuin he voivat teitä aukoa, päästäkseen uudelleen ihmisten ilmoille. Tiet viitotaan riu'uilla, joihin kiinnitetään olkitukot tuntomerkiksi. Talvella kuljetetaan kesällä ja syksyllä kaadetut puut alamaihin ja vuoriteillä on silloin vilkasta liikettä ja elämää. Mutta vielä paljon vilkkaampaa on hyörinä kesällä, jolloin lukemattomat matkailijat kiipeilevät näillä kukkuloilla ja rinteillä. Milloin tapaa silloin iloisen ylioppilasjoukon, joka laulaen palaa tuntureilta, milloin ryhmän herroja ja naisia, jotka hatut naavoilla ja sammalilla koristettuina, kapuavat jyrkkää polkua tunturimajaan. Niinkuin pienoinen tähti se välkkyy tuolla ylhäällä, auringonsäteitten kimmeltäessä sen akkunoissa, mutta ylhäälle tultuamme huomaammekin sen vilkkaaksi majataloksi, jonka ympärillä vilisee matkailijoita ja paimenia karjoineen. Joskus vaeltajaa tervehtii böhmiläisten soittoniekkain iloinen laulu ja harpunhelkkynä. Kevyt tunturi-ilma, louhikot kukkineen, ruohoineen, sammalineen ja jäkälineen, jotka muistuttavat Islannin karua, mutta karuudestaan huolimatta suloista kasvikuntaa, tunturin hiljaisuus, jota ainoastaan karjankellojen sointuisa helinä tai petolintujen kiljuna häiritsee, laajat näköalat siintävään maailmaan — tämä kaikki virittää vaeltajassa sointuisia mielialoja.

Weser-vuoristo.

Jos Schlesian rajoilta palaamme Harzin ja Thüringin läntisille äärille, niin kohtaamme laajan, mutta sekavan ja monisoppisen matalan vuorimaan, joka luodetta kohti pistää karummaksi Pohjois-Saksan lakeudelle. Tämä on Weser-vuoristo, nimensä saanut joesta, joka sen läpi virtaa. Sen luoteisin osa on historiasta tunnettu Teutoburgin metsä, jossa keruskipäällikkö Herman Arminius voitti roomalaiset legionat kuuluisassa tappelussa. Erään harjanteen korkeimmalle kohdalle on sankarin kunniaksi pystytetty korkea muistopatsas, vaikka onkin luultavaa, että varsinainen tappelu tapahtui lännempänä, Westfalin soilla.

Sola, jonka kautta Weser poistuu vuoristosta, on historiasta tunnettu "Westfalin portti", jonka äärillä saksien kansallissankari Wittekind kauan taisteli Kaarlo Suurta vastaan, kun tämä kukisti saksien itsenäisyyden.

Weser-vuoristossa, joka yleensä on jotenkin matalaa mäkimaisemaa, vaihtelevat viljavat laaksot ja karummat mäet ja kankaat sikin sokin ilman näennäistä yleisempää järjestystä, samoin kuin sen eteläpuolella Hessin vuorimaassakin, jonka etelärajana voimme pitää Mainin laaksoa.

Hessin vuorimaa.

Hessin vuorimaa on kuitenkin sekä korkeampaa että myös karumpaa ja harvemmin asuttua. Weserin lähdejoet ovat tämän vuorimaan jaelleet lukuisiin laaksoihin ja palstoihin. Muita vuoria korkeammalle kohoovat sen eteläosassa laaja kehämäinen Vogelsberg ja varsinkin karu, autio Rhön. Näiden eteläpuolella on matalampi Spessart, kuulu ihanista vanhoista pyökki- ja tammimetsistään. Tämän vuorimaan erottaa Rheinin liuskevuorista Hessin syvänne, joka Frankfurtin kohdalta alkaen on tärkeä liikeväylä Etelä- ja Pohjois-Saksan välillä.

Weser-vuorimaan länsipuolella Pohjois-Saksan alanko pistää etelää kohti laajan "lahden", joka käsittää Westfalin ja osan Rheinin maakunnista ja osalta on Saksanmaan tuottavimpia seutuja.

Rheinin liuskevuoret.

Hessin syvänteen länsi-puolelta alkaa Rheinin liuskevuorien laaja vuorimaa, joka Ardennien nimellä Belgiassa jatkuu.

Pinnanmuodoiltaan tämä vuorimaa on jotenkin yksitoikkoista ylänkömaata, jossa vain siellä täällä kohoo korkeampia kukkuloita. Mutta sen maisemia vilkastuttavat monet joet, jotka syvissä uomissa virtaamat sen poikki, Rhein kaakosta luoteeseen, ja Rheinin syrjäjoet, Mosel vasemmalta, Lahn ja Sieg oikealta puolen, jotka suorakulmaisesti juoksevat päävirtaan. Nämä laaksot, jotka varsinkin jokien suupuolessa ovat kapeat ja rotkomaiset, ovat jyrkkine rinteineen, linnoja kantavine kallionkeiloineen, monine mutkineen, viiniköynnösten verhoomine jyrkkine rinteineen Rheinin liuskevuorien suurin viehätys. Kuta korkeammalle kuljemme jokivarsia, sitä enemmän laaksot laakenevat, kunnes vedenjakajalla vallitsee yksitoikkoinen ylänkömaisema.

Vuoriston eteläreunassa metsäinen Taunus suojelee kylmiltä tuulilta Rheingauta, Saksan ehkä lämpöisintä kolkkaa, joka on kuulu valioviineistään. Vuoriston matalalla pohjoisrinteellä taas tapaamme Saksan vilkkaimman tehdasalueen. Kivihiili ja rauta yhdessä ovat siellä luoneet suurteollisuuden, jolle ei Europan manterella ole muualla vertoja.

Rheinin länsirannalla vuorimaa jatkuu etelässä Hunsrückin, pohjoisessa Eifelin nimellä. Ne ovat karuja, kolkkoja ylänkömaita, joita laajat metsät peittävät. Mutta sitä voimallisemman viljelyksen tapaamme jokien rannalla, varsinkin Moselin mutkailevassa laaksossa.

Geologisen rakenteensa puolesta koko tämä vuoristokynnys on Saksanmaan merkillisimpiä osia. Kaikkialla tapaamme täällä jälkiä tuliperäisten voimain verraten myöhäisestä toiminnasta.

Mosel.

Moselin kahden puolen on korkeat vuorimaat, jotka se on syvällä uomallaan erottanut, pohjoispuolella Eifel, eteläpuolella Hunsrück. Harvassa paikassa tapaamme sen vuoksi Saksassa niin jyrkkää eroa ilmastollisten suhteitten välillä kuin täällä. Ylämaassa vallitsevat kylmät kovat tuulet ja talvi on pitkä, syvällä virranlaaksossa taas kevät tulee aikaisin ja kesä on pitkä ja lämmin. Ylängöllä muodostavat jalokuuset, pyökit ja tammet laajoja metsiä, viljaa kasvatetaan vain kauraa ja ruista, alaalla Moselin laaksossa sitä vastoin menestyvät mitä rehevimmät hedelmäpuut ja ammoin jalostettu viiniköynnös, joka roomalaisen keisarin Probuksen toimesta tähän laaksoon tuotiin.

Ei ainoakaan toinen Saksan joista kiemurtele ja lenkoile niin kuin Mosel. Välimatkat ovat sen rantoja seuraten kahta vertaa pitemmät, kun oikotiet ylämaan poikki. Lisäksi Moselin mutkat ovat niin lyhyet, että joki melkein alati muuttaa suuntaansa, eikä suoria oikeita ole missään. Se on kuin moneen mutkaan asetettu nauha. Ja siitä tietysti seuraa, että rantakin kahden puolen muodostuu lukemattomiksi niemekkeiksi ja saarennoiksi, joita toisin paikoin vain kapeat kannakset yhdistävät takamaahan.

Moselin rannat ovat sen vuoksi erinomaisen vaihtelevaiset. Toisella puolen usein korkeita jyrkkiä rinteitä, jotka yläältä alas saakka ovat tummain pensaikkojen verhossa, taikka portain kohoovia kallioita, joita verhoovat viinitarhat. Välissä on aina joku paljaskin kallio, yhä lisäämässä maiseman vaihtelua. Vastakkaisella rannalla taas on laaka niemi vihantine niittyineen, karjoineen ja peltoineen, virran matalalla rannalla kylät ja kauppalat reheväin pähkinä- ja kastanjalehtojen keskellä.

Moisessa jokilaaksossa itsessäänkin ovat ilmanalan ja viljelyksen vaihtelut harvinaisen moninaiset. Missä on penikulman tai puolen mittainen ahdas poukama, jonka törmät ovat kokonaan etelää kohti kääntyneet, niin että lämpöä ja valoa vaativa viiniköynnös niillä elää mitä edullisimmissa oloissa. Semmoisessa mutkassa onkin pieninkin kappale maata viiniköynnöksen hallussa. Mutta tuolla taas on toisia törmiä, jotka antavat mikä enemmän itää, mikä länttä kohti, mikä saa vuorokauden kuluessa valoa moneltakin suunnalta, ja niillä ei kypsy kuin keskinkertaisia viinejä. Mutta on sitten semmoisiakin jyrkänteitä, jotka ovat aivan päin pohjoista ja saavat vain vähän auringonpaistetta, jopa voivat olla ainaisessa varjossakin. Semmoisilla törmillä viiniköynnös ei menesty. Niillä enimmäkseen kasvaa vain pientä tammipensaikkoa, josta asukkaat kuorivat parkkia.

Viiniköynnös on Moselin laakson kaikki kaikessa. Viljelyksiä ei ole juuri ensinkään, vainioita ja laidunmaita ja karjaa vain sen verran, kuin välttämättä tarvitaan viinitarhain lannottamiseksi. Moselin rantaäyräät ovat paljon korkeammat kuin Rheiniin. Niillä kohoo porras portaan, pengermä pengermän päällä, vieläpä ylimmätkin äyräät kantavat viinitarhoja, ikäänkuin täyteen katetut pöydät. Polkua kestää nousta virran rannasta näihin ylimpiin tarhoihin usein tuntikauden, ennenkuin mäen päälle päästään. Kun ajattelemme, että multa ja lanta on alaalta virran rannasta sinne asti kannettava, niin käsitämme, kuinka erinomaisen paljon työtä viinin kasvattaminen vaatii, mutta myös, miten kannattavaa sen täytyy olla. Paljaille kallionnikamillekin, joille vain kotka pesii, joilla ei ole ollut vaatimattomille marjanvarvuillekaan tarjota kasvupaikkaa, kannetaan multaa, jos valo- ja lämpösuhteet vain ovat edulliset, istutetaan köynnös ja korjataan runsaat rypälesadot. Virran kallioäyräät ovat luonnostaan rosoiset, hampaiset ja rotkoiset. Toisin paikoin ne ovat melkein kohtisuorat, toisin paikoin ulkonee teräviä keiloja muusta rinteestä ikäänkuin hampaita. Erinomaisen suuritöisillä ja taidokkailla rakennuksilla ovat laakson asukkaat tämmöisiäkin paikkoja viininviljelykselle vallanneet. Toisin paikoin on kallionkeilain huiput riippuvilla silloilla yhdistetty äyräisiin, jotta niittenkin ahtaalla laella voitaisiin rypäleitä kasvattaa. Taikka on korkeitten patsaitten päälle rakennettu pitkiä pengermiä, ikäänkuin siltoja, joille sitten on kannettu maata, lantaa ja vihdoin istutettu köynnös. Toisin paikoin on kaksikin tämmöistä köynnössiltaa päällekkäin. Toisin paikoin taas on tiet ja polut kauttaaltaan rakennettu silloille, ettei köynnöksen viljelykseen soveliasta maata menetettäisi. Taikka on hajoovaa kalliota paikattu ja muurauksilla vahvistettu, etteivät sen kannattamat viinipenkereet pääsisi sortumaan. Semmoisissa paikoissa on siis viljelys hetkeksi seisauttanut luonnon ainaisen tasotustyön. Useat näistä viinitarhoista ovat oikeita eksytyssokkeloita luonnonkallioineen, päällekkäin rakennettuine siltoineen, patsaineen, holvineen ja pengermineen, joita sukupolvi toisensa jälkeen on rakennellut aina keisari Probuksen ajoista saakka.

Melkein kaikki pidempimatkainen liike tapahtuu vesitse, sillä ei joen kummallakaan rannalla kulje varsinaista yhtämittaista tietä. Tiet kulkevat ylhäällä karuilla ylänkömailla.

Etelä-Saksan vuori- ja laaksoseudut.

Rhein saksanmaan tärkein joki, virtaa kaikkien kolmen luonnonmaantieteellisen alueen kautta, joihin olemme Saksanmaan jakaneet. Rheinin, ynnä sen syrjäjokien Neckarin ja Mainin syvänteet käsittävät suuren osan Etelä-Saksan vuori- ja laaksoseuduista, se katkaisee kapealla rotkolaaksolla Keski-Saksan vuoristokynnyksen ja virtaa loppumatkan Pohjois-Saksan alankoa. Toinen puoli tästä alueesta kuuluu toiselle vielä mahtavammalle joelle, Tonavalle, jonka lähteet ovat lähellä Rheinin mutkaa, vaikka sekin saa valtavetensä Alpeilta, samoin kuin Rheinkin.

Rhein.

Korkealla Sveitsin Alppien jäätiköissä syntyy Rhein. Alkumatkansa se kulkee gladerien paitse, lumikenttäin välitse, samoin kuin niin monet muutkin Sveitsin virrat, mutta vaikea olisi lähteillä aavistaa, mikä suurenmoinen rauhan mahti siitä matkalla kehittyy. Se missä rajuna telmii korkeita kallioseiniä vastaan, missä ryöppyy jyrkänteitä pitkin, yhtyäkseen pian toisiin yhtä väkivaltaisiin vuoriveikkoihin. Yllä kasvavalla voimalla se pauhaten ja jyristen myllertelee syvissä rotkoissaan, joitten päällitse huimaavan korkeat, hatarat sillat saattelevat ikivanhoja solateitä.

Ikäänkuin kolmella mahtavalla juurella Rhein lähtee St. Gotthardista, jonka jäätiköistä se saa ehtymättömän vesirunsautensa. Graubündin laaksoissa nämä kolme latvajokea yhtyvät, matkatakseen yhdessä tuon sadan penikulman taipaleen, joka ne erottaa Pohjanmerestä. Jo ylhäällä alppilaaksossa Rheiniä tervehtivät viiniköynnökset, taajat kylät, linnat ja rauniot ja viljavat vainiot. Laajan, kirkkaan Bodenjärven läpi virrattuaan Rhein Konstanzin kohdalla vielä järven veden vahvistamana lähtee matkaa jatkamaan, virtaillen nopeaan ja ihmeen kirkkaana rehevien mäkisten rantain välitse, kunnes se Schaffhausin kohdalla muodostaa kolmekymmentä metriä korkean, kuuluisan könkäänsä, jota läheltä ja kaukaa käydään ihailemassa. Kolme teräväsärmäistä kalliota pistää esiin kuohujen keskeltä. Osa vedestä hajoo hienoksi sumuksi, osa laskee mäkeä kiehuvana vaahtona, osa syöksyy kuiluun täysinä patsaina, hämmentäen sen pohjalla kaikki kuohuiksi, pyörteiksi ja ärjyviksi aalloiksi. Ikäänkuin tupertuneena vesi putouksen alla kulkee kappaleen matkaa sekamelskassa miten kuten, ennenkuin se uudelleen järjestyy nopeaksi ja voimalliseksi virraksi.

Könkäästään alkaen Rhein asettuu vakavaksi, joskin itsetietoiseksi ja voimalliseksi virraksi, joka on maanosamme ehkä tärkein vesitie. Aar tuo sille vielä runsaan kantamuksen alppivesiä. Alempana maksavat veroa Ill, Nahe ja Mosel vasemmalta tullen, oikealta puolelta Neckar, Main, Lahn, Ruhr ja Lippe.

"Lieneekö toista virtaa, joka Rheinille vertoja vetäisi", huudahtaa muuan saksalainen kirjailija. "Sen lähteet ovat Sveitsin vapaitten tunturien keskellä; harvinaisen hedelmällisten, toimeliaitten ja ihanain seutujen läpi se keskijuoksullaan virtaa; ja suistamokseen se on itse itselleen rakentanut lihavan, voimallisen maan, jonka pieni mutta elinvoimainen kansa on valtameriä hallinnut ja yhä vieläkin on ensimäisiä kauppa- ja teollisuuskansoja." Leveyttä, syvyyttä ja vettä Rheinissä on riittävästi suurtakin liikettä välittämään, ja sen vesi pysyy kautta vuoden melkein tasaisena. Sen minkä talvi, syksy ja kevät antavat runsaammin sadevettä, sen kesällä korvaa jäätiköiden nopeampi sulaminen Alpeilla.

Jätettyään taakseen Baselin kirkontornit ja tehtaanpiiput Rhein saapuu Saksanmaan alueelle. Sen matkattavana on nyt Ylä-Rheinin laakso, leveä, tasaisesti viettävä lakea syvänne, jota kahden puolen saattelevat korkeat siintävät vuorijonot. Vasemmalla puolella kohoovat Vogesit, joiden selännettä Saksan ja Ranskan raja kulkee, oikealla kädellä Schwarzwald tummine metsineen. Uoma on maan tasaisuudesta huolimatta jotenkin viettävä ja virta sen vuoksi niin kova, että se vierittelee matkassaan suuret määrät soraa ja lietettä. Toisin paikoin soraa kasautuu pohjaan yhä paksummalta, kunnes keskelle virtaa muodostuu kareja, ja varsinkin ennen virta sen vuoksi tällä matkalla usein muutti uomaansa, niin että laivaliikettä varten täytyi kaivaa pitkät kanavat. Oikomalla mutkia ja väyliä syventämällä on Rhein kuitenkin saatu tälläkin välillä uomassaan pysymään. Rantain mataluuden ja suoperäisyyden vuoksi ei Elsassin ja Badin yläosissa ole virran luona suurempia väenkeskustoita, mutta sitä runsaampi on kasvikunta ja eläin-, varsinkin lintumaailma. Vähän kauempana rannoista on lakeus vainioina; mutta Elsassin ja Badin viljavimmat, taajimmin asutut seudut ovat vasta reunavuoristojen juurella.

Kauempana pohjoisessa kohoovat rannat kuivemmiksi ja vanhoja historiallisia kaupungeita alkaa olla tuhka tiheässä virran rannoilla, Speyer, Mannheim ja Worms, muita mainitsematta. Siinä missä Main laskee Rheiniin, on vihdoin roomalaisaikainen Mainz, Rheinin tärkein satama, johon saakka valtamerilaivatkin pääsevät nousemaan. Erinomaisen vilkkaaksi käykin siitä pitäen virralla liike, hiljalleen soluvia purjelaivoja, puskuttavia hinaajia, reunojaan myöden kuormattuja rahtihöyryjä, pitkiä hitaita tukkilauttoja ja nopeita korkealaitaisia matkustajalaivoja kulkee virralla edes takaisin, kantaen väkeä ja tavaraa kaikista maailman ääristä.

Näihin saakka vuoret ovat seurailleet virran rantoja loitommalla, mutta nyt asettuvat Rheinin liuskevuoret poikittain sen eteen, sulkeakseen tien. Jonkun matkaa Rhein seurailee vuoriston sivua etsiäkseen heikointa kohtaa, muodostaen laajan polven, joka on Saksan paras viinimaa, kuuluisa Rheingau. Rhein leviää tässä järven kaltaiseksi laajaksi pinnaksi, sen vuolas virta hetkeksi uinahtaa ja oikea ranta muuttuu kauniiksi laajaksi pengermaisemaksi. Vain toisin paikoin työntävät vuoret nokkiaan aina jokeen saakka, enimmäkseen rannat kohoovat loivemmin ja pengermittäin Taunuksen metsäpeittoisia kukkuloita kohti, jotka muodostavat iloisen raikkaan viinimaiseman vakavan kehyksen. Päivärinne, korkean takamaan suoja kylmiä tuulia vastaan, Rheinin tyynen pinnan lekottavat heijastukset, sekä vihdoin lämpöisen luontoinen liuskemaaperä yhdessä ovat tehneet tästä seudusta "ilmastollisen keitaan", joka viiniköynnöksen viljelykselle tarjoo paremmat edellytykset, kuin mikään muu seutu Saksassa. Kauempana rannasta ovat Rauenthal, Gräfenberg ja Steinberg, kaikki tunnettujen viinimerkkien kotipaikkoja, Rheinin äyräillä taas Assmanshausen, Markobrunn ja Rüdesheim, muita mainitsematta.

Bingenin kohdalla Rhein sitten tekee äkkikäänteen ja tunkeutuu oikopäätä vuoriston sisään kapeaa rotkolaaksoa pitkin. Siitä nyt alkaa Rheinin kuuluisa, runoilijain ylistämä, matkailijoin ihailema vuorimatka. Oltuaan toisin paikoin monta kilometriäkin leveä Rhein äkkiä kapenee vain 300 metrin levyiseksi. Kolmeneljännes vuosisataa takaperin oli tässä vielä pari metriä korkea putouskin, joka pidätti laivaliikkeen tähän mutta putous on nyt niin tyyni pois louhittu, että sitä enää osottaa vain muuan voimakkaampi pyörre. Hopeisen hohtavana katuna mahtava kymi aamuauringon valaisemana valuu suurisuuntaiseen laaksoonsa, jonka äyräillä lukuisat linnanrauniot synkkine tai romantisine muistoineen jyrkillä kallionkeiloillaan muistuttavat näiden seutujen monenlaisia entisiä vaiheita. Niinkuin unennäössä vaihtavat kuvat nopeaan meidän soluessa virran mukana alaspäin. Vuoriston portissa kohoo yksinäisenä, kuohuvain aaltojen ympäröimänä pienellä luodollaan "Hiiritorni", jonka muuan piispa tarun mukaan rakennutti turvapaikakseen vimmattuja rottia vastaan. Korkealta Niederwaldin äyräältä loistaa "Germania", jonka Saksan kansa 1870 vuoden sodan päätyttyä pystytti saavutetun kansallisen eheytensä muistoksi. Yhtämittaiset viinitarhat seurailevat virran rantaa, ja täällä, lämpöisissä solissa ja nurkkauksissa kasvavatkin Saksan parhaat viinit. Penger penkeren päällä ne verhoovat joen törmiä, missä vain on ollut vähänkin maata ja auringonpaistetta rypäleköynnöksen vaativalle vihannuudelle. Emme voi luetella kaikkia niitä ikivanhoja historiallisia linnoja, kyliä ja pieniä kaupungeita, jotka virran kahden puolen vuorottelevat, mutta Lurleita, Heinen ikuistamaa huimaavan korkeata kallionpolvea emme voi jättää mainitsematta. Se pistää lähellä St. Goarin kaupunkia virtaan, joka kuohuen sitä kiertelee. Mutta Lurlein niemen ympäri päästyämme solahdamme ihmeen ihanaan surumieliseen poukamaan, ikäänkuin tyveneen järveen, jota rauhalliset korkeat rannat piirittävät. Missä kalliot käyvät jyrkemmiksi, siellä viinitarhat välistä kokonaan loppuvat ja orapaatsama, ruusu- ja tyrnäpensas rehottavat murealla, iloisten lähteitten kastelemalla liuskekivellä. Kallio- ja karanneita puutarhakukkia kukoistaa ruusupensaitten joukossa, villit viiniköynnökset, muratit ja metsiintyneet hedelmäpuut luovat omituisia soppia ja kulmauksia ja antavat maisemalle ikäänkuin satuerämaan tuoksua. Ihanammin kuin ehkä missään muualla sekaantuvat tässä metsä ja viinitarhat, hedelmäpuistot ja karut kalliokanervikot toisiinsa. Jokaista pienintäkin hyötypaikkaa on ihminen jo ikivanhoista ajoista käyttänyt, mutta täällä ovat vuosisatain kuluessa puutarhoista karanneet jalot koristekasvit tai arvokkaat rohtotaimet päässeet luonnon helmassa leviämään, kasvaakseen nyt vapaudessa kaikenlaisten köynnösten, maksaruohojen ja kirjavien sammalten ja jäkäläin seurassa joutavain kallioitten kaunistuksena. Mutta missä vähänkin luonto sallii, siinä on kallio muuraten muutettu keinotekoiseksi pengermäksi, jolla istutettu viiniköynnös ja monenlaiset hedelmäpuut paistattavat päivän helteessä kypsyviä hedelmiään. Tuon tuostakin rinnettä katkaisee jyrkkä kallionpolvi, jolla köynnösten verhoomat rauniot odottavat runoilijaansa, taikka kapea rotkolaakso, joka mahtavaan päävirtaan tuo jonkun lyhyen syrjäjoen. Usein nämä syrjälaaksot ovat vain kapeita rotkoja, joitten pohjalla kirkas puro hyppelee portaalta portaalle korkeitten, upeata lehtimetsää kasvavien rinteitten välissä. Ainoastaan jalkapolku tai kapea ajotie kiemurtelee puron vartta pitkin ylöspäin, toisin paikoin joku pieni mylly työskentelee sala-aukossaan metsän helmassa, tai sattuu vaeltaja äkkiarvaamatta kielekkeiksi ja torneiksi hajonneeseen kallionrotkoon, jossa vesi puoleksi maan alla kohisee louhikon poimuissa.

Lahnin ja Moselin laskupaikkain välillä rannat ovat erinomaisen hempeät kauniine maataloineen, puistoineen, viinitarhoineen ja hedelmäpuistikoineen, maiseman kohennuksena vielä siellä täällä komea, köynnösten sitelemä linnanraunio.

Koblenzin alapuolella Rheinin laakso avauupi, rannat alenevat ja vuoret loittonevat virrasta, jättäen väliinsä leveän laakson, jonka pohjalla kymi hopeisena palstana jatkaa matkaansa. Andernachin luona asettuu sen tielle kuitenkin vielä viimeinen vuorikynnys, jonka läpi ura on ollut suurella työllä uurrettava. Jälleen kohoo rannoille jyrkkiä rosoisia vuoria, romantisia kallio-otsia ja näiden välillä laaksoja kylineen ja viinipengermineen, siellä täällä pieniä saariakin. Ennenkuin Rhein lopullisesti päättää vuorimatkansa, se vielä kerran kokoo voimansa ihanaksi maisemaksi, joka on sen kauneimpia. Virta levenee melkein järveksi ja eteemme ilmestyy ihmeellinen ryhmä kalliokukkuloita, jotka eivät tosin ole kovin korkeita, mutta sitä jyrkempiä. Tämä seutu on kuuluisa Siebengebirge (Seitsenvuori). Se portin tavoin vartioi Rheinin vuorisolaa alaalta päin tulevaa tunkeilijaa vastaan. Monen monet tarut, legendat, romantiset ritarimuistot, historialliset tapaukset liittyvät tähän kuvanihanaan maisemaan, monenmoiset ovat myös ne rakennukset, jotka näillä rannoilla vielä niitä mykkinä muistuttelevat. Ja näitten muistojen lisäksi uinuu täällä vihannan kasvipeitteen alla vielä kallion povessa todistuksia niiden mahtavien luonnonvoimien toimesta, jotka tämän maiseman ovat luoneet ja jäsennelleet.

Drachenfelsin jylhän, rauniohuippuisen kallionkeilan alapuolella seutu jälleen avartuu, vuoret loittonevat ja rannat alenevat niin mataliksi, että Rhein näyttää melkein äyräittensä yli vuotavan. Virta vaimenee, unteloituu, takanamme Seitsenvuori häviää sinisiin autereihin. Mutta vaikka jääpikin luonnonkauneus taaksemme, käy liike tästä lähtien yhä vilkkaammaksi, sillä tässä leviää kahden puolen Europan toimeliain teollisuusalue. Valtavat kuorma-alukset kuljettavat virtaa pitkin Rheinin maakuntain ja Westfalin runsaita luonnontuotteita, hiiltä, rautaa ja raakatavaroita. Lukemattomia tehtaanpiippuja kohoo joka taholla, todistaen näitten maakuntain toimeliaisuutta.

Jätettyään taakseen Kölnin ja Düsseldorfin, josta tärkeä kanavaväylä eroo sisämaahan, Rhein jälleen tulee autiompiin seutuihin. Suuret oikomukset, kaivannot, umpimutkat, haarautumiset ja uoman muutokset ennustavat virran suurta suistamoa, joka suurimmaksi osaksi on Hollannin puolella. Vahvat padot alkavat seurata rantoja, kohoten yhä korkeammiksi, ja niitten välissä joki virtaa rantojaan ylempänä. Moneen haaraan jakautuen se vihdoin purkaa vetensä Pohjanmeren helmaan.

Vogesit ja Schwarzwald, jotka kahden puolen reunustavat Ylä-Rheinin laaksoa, ovat monessakin suhteessa ikäänkuin toistensa vastineita. Molemmat suistuvat verraten jyrkkään Rheinin laaksoa kohti, mutta alenevat toiselle puolelle verkalleen. Molempien vuoristojen eteläpää on leveämpi, molemmat vaajamaisesti kapenevat pohjoista kohti. Korkeudet ovat jotenkin samat, molempien korkeimmat kukkulat eteläpäässä. Samoin kuin Schwarzwaldissa, samoin on Vogeseillakin korkealla kukkulain välissä pieniä tummia vuorijärviä, joitten syvyys kansan luulon mukaan ulottuu aina meren tasalle saakka. Vuoristomuodot, kasvullisuus ovat yleensä samat; korkeimmat kukkulat ovat pyöreitä, samoin kuin Lapin tunturit, ja kovaa harmaata alkukiveä. Pohjoisemmassa graniitti molemmilla vaihtuu hiekkakiviylängöksi. Ja molemmilla on vihdoin matalampi pohjoinen jatkonsa, Vogeseilla Hardt, Schwarzwaldilla Odenwald, jotka jälleen ovat toistensa vastineita. Tutkiessamme maisemain sisällistä rakennetta saamme vasta huomata, että tällä vastaavaisuudella on syvät syynsä.

Mutta muuan erotuskin on mainittava näiden molempien vuoristojen välillä. Schwarzwaldin jyrkempi rinne on saderinne, jonka vuoksi Schwarzwaldin länsirinteen joet ovat vetevämmat, kuin Vogesien jyrkän itärinteen, jota korkeimmat selänteet varjostavat kosteilta merituulilta. Schwarzwaldiin on sen vuoksi syöpynyt syvemmät laaksot, kuin Vogeseihin, ja kulku vuoriston poikki on sen vuoksi helpompi.

Elsass, Vogesit.

Rheinin kanssa rinnan juoksee Elsassin halki etelästä pohjoiseen Ell-joki, josta maakunta on nimensäkin saadut, ja jonka rannalla tärkeimmät kaupungit ovat. Eli lähtee matkaan Jura-vuoristosta ja saa kaikki Vogeseilta laskevat joet, niin ettei Rheiniin tällä välillä tule vasemmalta mitään syrjäjokia. Elsassilainen sananlasku sanoo, että "Ell menee minne haluaa". Sillä nimittäin on se paha tapa, että se rankoilla sateilla äkkiä paisuu ja tulvii yli äyräittensä, jopa usein hylkää vanhan uomansa ja nopeaan kaivaa saviseen maahan uuden.

Elsassin tasanko kohoo tuskin enempää kuin muutaman metrin yli Rheinin pinnan ja on enimmäkseen savea, hiekkaa ja soraa, jota Rhein, Ell eli Ill ja pienemmät vuoripurot ovat aikain kuluessa mukanaan kuljetelleet. Karikoilla maaperä on kuivaa ja kasvaa vain pensaita, mutta suurin osa tasankoa on hedelmällistä savikkoa, jossa vilja erinomaisesti menestyy. Suotta ei ole Elsass Saksanmaan vilja-aittoja.

Mutta miten rikasta lieneekään tasanko, kapea mäkimaisema Vogesien juurella sen vielä monin verroin voittaa. Tuskin missään Saksassa maa on niin tuottavaa ja samalla arvokastakin, kuin tässä jonkun kilometrin levyisessä vyöhykkeessä. Viinitarhat alkavat heti mäkien liepeestä ja menestyvät edullisilla paikoilla aina 400 metrin korkeuteen. Varsinkin missä vuoristoon nousee laakso, siinä viiniköynnöskin päivärinteellä kohoo kymmeniä kilometrejä vuoriston sisään. Näiden laaksojen suissa ovatkin Elsassin kauneimmat maisemat. "Väsymättömällä nautinnolla laskeutuu katse päivää kohti pyrkivistä viinitarhoista alas laaksoon, jonka pohjalla vilkas vuoripuro kuohuu kukkaniittyjen, poppelien, tervaleppien ja raitain välitse, silmäilee laajaa tasankoa, joka hohtaa rinteitten välistä ja hämmentyy yhä enemmän autereihin, kuta kauemmaksi silmä sitä seuraa, tai vanhaa ritarilinnaa, joka laakson suuta vartioi rinteestä eronneella kukkulallaan." Mikäpä tämän maakunnan luonnonrikkautta paremmin todistaisikaan, kuin että vanhain linnain raunioita on tuskin missään maailmassa niin taajassa kuin täällä. Suotta ei lausu vanha sananlasku:

Kolme linnaa samalla mäellä,
Kolme kirkkoa samalla kirkkomaalla,
Kolme kaupunkia samassa laaksossa,
On Elsasissa kaikkialla.

Nouskaamme laakson syvää pohjaa pitkin Vogesien korkeampiin osiin. Pauhaavien vuoripurojen molempia rantoja seuraavat vihannat niityt, jotka osottavat karjanhoidon täällä olevan vallitsevana elinkeinona. Niittyjen jälkeen tulee metsävyöhyke, sillä Vogesien rinteet ovat kauttaaltaan yhtämittaisten sankkain metsäin peitossa, joissa vain siellä täällä on joku yksinäinen raivio. Ilmanala on täällä jo niin kylmää, että ainoastaan hyvin suojaisilla rinteillä on pieniä peruna- tai viljavainioita. Korkeimmilla kukkuloilla eivät puutkaan enää menesty, lumi peittää ne valkoiseen vaippaansa syyskuun puolivälistä aina toukokuun puoliväliin saakka. Voimallisempi asutus on jäänyt kauas taaksemme, ainoastaan siellä täällä pilkistää havumetsäin keskeltä metsänhoitajan yksinäinen talo, taikka jonkun laakson pohjalta kyläpahanen, joka sitkeästi taistelee olemuksensa puolesta epäedullisissakin oloissa. Metsävyöhykettä seuraavat laajat tunturilaitumet.

Ikivanhoista ajoista saakka on näitä tunturilaitumia kesällä käytetty karjanhoitoon. Kesäkuussa, kun tunturin kupeet alkavat vihottaa ja kitukasvuiset pyökkipensaat lehteä tehdä, kootaan laaksossa karjat tuntureille saatettaviksi. Lypsäjä on jo vienyt kapineensa juustomajaansa ja tarkastanut, miten pitkälle orastava ruoho on ennättänyt. Erillään muusta maailmasta elävät sitten paimenet karjoineen siellä kaiken kesän. Päivä on toisensa kaltainen, ainoastaan ukonilmat ja kukkapeitteen muuttuminen kesän edistyessä, selkeämmät tai himmeämmät näköalat siintäviin maailmoihin tuottavat tunturipaimenelle vaihtelua.

Vogesit eli Wasgenwald, joksi saksalaiset nimittävät vuoristoa, alkavat kuulusta Burgundin portista, josta saksalaiset 1870-vuoden sodassa hyökkäsivät Ranskaan, ja ne ulottuvat pohjoista kohti aina Lauter-jokeen saakka.

Korkeimmat kukkulat kohoovat, molemmat Belchenit 1,250 metriä ja Sulz 1,452 metriä yli merenpinnan. Muutoin vuoriston yläosat ovat hyvinkin lakeita. Yksitoikkoisina ja äänettä lähtevät purot alkuun mikä millekin taholle, saadakseen vasta rinteillä vinhemmän vauhdin.

Vogesien pohjoisessa päässä kohoo näköalastaan kuulu Odilienberg ikäänkuin linnavuori tasangosta. Tämä näköisä, noin Pallastunturin korkuinen kukkula oli jo keltiläisellä ajalla pyhityspaikka ja vielä tänä päivänä käy pyhiinvaeltajia tällä kukkulalla, johon liittyy tarina pyhästä Odiliesta ja siitä ajasta, jolloin Allemannien heimo Elsassia vallitsi.

Vogesit ovat kaikkina aikoina olleet jyrkkä liikkeensalpa, koska pääharjanteen poikki ei kulje ainoatakaan solaa. Jo roomalaiset kiertivät vuoristoa joko pohjoiselta tai eteläpuolelta, milloin mitenkin paremmin soveltui. Eikä rautatiekään ole yrittänyt tämän muurin läpi, koska se on verraten helppo kiertää. Valtakunnan rajana se on kaikin puolin turvallisempi kuin Rhein, joka ennen erotti Saksanmaan ja Ranskan alueet.

Hardt.

Hardtin juurella leviävät ihanat, viinitarhoistaan ja hedelmälehdoistaan kuulut Esi-Pfalzin kunnasmaisemat. Toinen kaupungin kaltainen kylä jatkaa toistaan, avarat viinitarhat peittävät maata, mäillä kohisevat lämpöiset kastanjametsät, manteli- ja kirsikkapuut koristavat viinimäkiä ja pähkinäkujat ulottuvat kauas lakeudelle. Mutta Hardtin toisella puolen kohtaa toisenlainen näköala. Hardt laskee sille puolelle verkalleen, samoin kuin Vogesitkin. Vuorilla kasvaa sankat metsät, hiljaisten laaksojen pohjalla juoksee lukuisia puroja. Maa kätkee povessaan arvokkaita kivennäisiä, pohjoisemmassa varsinkin kivihiiltä.

Korkealle ympärillä olevain vaaramaitten yläpuolelle kohoo siellä Donnersbergin (Ukkosvuoren) mahtava porfyrikeila "Kuninkaantuolineen", jolla tarun mukaan vanhat frankkilaiset kuninkaat istuivat oikeutta. Toista sataa linnanrauniota ja puolensataa vanhaa luostarirauniota suo vielä tänä päivänä romantista loistoa näille maisemille, joihin lisäksi liittyvät ikivanhat jumaluustarut. Hardtin pohjoispäässä on kuulu Brunholdintuoli pakanallisine kivikuvioineen, siellä yhä vielä kumpuaa vuorien notkosta kylmä Siegfriedin lähde ahtaassa metsälaaksossa, kohoo Drachenfelsin jyrkkä rosoinen kallioseinä rotkoineen ja louhikoineen. Vuoriston kupeita peittää täällä pyökkimetsä, johon ei vuosisatoihin kirves ole koskenut. Mahtavan laaja näköala avautuu Drachenfelsin huipulta kaikille suunnille, "yli yhtämittaisten metsien, joita ei elähytä ainoakaan kylä, ei ainoakaan asutus, joissa korvia hivelee ainoastaan aarniopuitten humina vihannasta syvyydestä". Tämmöisillä kukkuloilla vanhat pakanalliset germaanit palvelivat jumaliaan. Drachenfelsin juurella asui tarun mukaan rotkossaan se hirviö, joka ryösti Wormsin kuninkaantyttären Kriemhildin, ja tällä rinteellä ritari Siegfried surmasi lohikäärmeen, ui sen veressä ja toi sitten kuninkaantyttären takaisin Niebelungien kuuluun kaupunkiin Wormsiin, jonka jylhän tuomiokirkon torni kohoo taivaanrannalla. Täällä asuivat germaanien molemmat mahtavimmat jumalat, Wodan ja Donar.

Hardtin loiva läntinen rinne, karumpi Westrich, on tunnettu laajasta perunaviljelyksestään.

Maisema Rheinin itärannalla, Badissa, on saman luontoista kuin länsirannallakin, tasaista lakeutta, joka enimmäkseen on erinomaista viljelysmaata. Tällä puolella kuitenkin kohoo keskellä lakeutta, erillään Schwarzwaldista, eräs yksinäinen, omituinen vuoristo, Kaiserstuhl, ikäänkuin korkea vartiopaikka. "Keisarintuolin" nimen se on saanut siitä, että sen kukkulalla tarun mukaan vanhoina aikoina istuttiin valtakunnan oikeutta. Kaiserstuhl on ikäänkuin saarimainen huvipuisto monine kymmenine basaltti- ja doleritti-kukkuloineen, joitten päältä on kauniit näköalat ympärillä oleviin maisemiin. Tällä vuoristolla on omituinen luonnontarinansakin, kuten saamme vasta nähdä.

Samoin kuin Vogesien samoin on Schwarzwaldinkin lievettä seuraileva mäkimaisema rikkainta ja runsaimmin asuttua. "Joka on täällä kerran vaeltanut ihanain hedelmäpuistojen ja viinitarhain läpi, jotka keskenään vuorottelevat rehevän runsaina, joka on kohottanut katseensa lähimmän ympäristön yläpuolelle vanhoihin, muratin verhoomiin linnanraunioihin pähkinä- ja kastanjalehtoineen, se joka on tutustunut noihin laaksoihin, joista vuoripurot murtautuvat ulos Rheinin laajalle lakeudelle, se empimättä myöntää, että Baden on isänmaan sekä hedelmällisimpiä, että samalla ihanimpia seutuja." Erinomaisen vilkas asutus kylineen ja kaupunkineen seurailee tälläkin puolella vuoriston juurta, ikivanhan "Vuoritien" (roomalaisten Platea montanan) yhteen sitomana.

Jätämme Ylä-Rheinin siunatun laakson ja kohoomme vuoristoon, joka sitä itäpuolella rajottaa.

Schwarzwald.

Jylhänä ja jotenkin jyrkkänä kohoo Schwarzwald Rheinin lakeudesta, mutta vuoriston itäinen rinne alenee loivasti, sulautuen vähitellen Württembergin kunnasmaisemiin. Idästä päin katsoen Schwarzwald on kuin ylävä metsämaa vain, mutta Rheinin puolelta nähden valtava muuri, joka kauttaaltaan kohoo kolmeneljännestä kilometriä lakeudesta. Mutta vuoriston päälle noustuamme olemme kuin laajalla ylätasangolla, josta korkeimmat kukkulat kohoovat laajoina kumpuina. Korkein kukkula on Feldberg (1,495 metriä). Ainoastaan kasvullisuudesta, puitten puutteesta, tunturilaitumista voimme noilla selänteillä vaeltaessamme huomata, että todella olemmekin korkealla yläilmoissa, elleivät pilvet ja usvat hajoa ja meille paljasta etäisten lakeuksien, vuoristoitten ja etäimpänä Alppien siintävää näköpiiriä.

Schwarzwaldin rinteitä verhoovat aina 1,000 metriä korkealle valtavat havumetsät. Ei missään muualla Saksassa jalokuusi kehity niin mahtavaksi puuksi kuin täällä. Toisin paikoin kohtaamme vielä oikeita aarniojättiläisiä, joitten joukossa ei vielä milloinkaan ole kirves kalahdellut. Auringonpaisteessa jalokuusikko hohtaa samettiviheriäisenä, mutta sadesäällä sen väri on melkein sysimusta. Schwarzwaldissakin peittää enimmäkseen maakerros ja kasvullisuus kalliota, mutta laaksoissa, jotka ovat syöpyneet vuoriston kylkeen syvemmälle, paljastuu granitti ja gneissi, muodostaen kallioseiniä, jyrkänteitä, rotkoja ja huikeita kalliopatsaita. Näissä laaksoissa ovat vuoriston jylhimmät näköalat. Monessa laaksossa avautuu kuitenkin havumetsän tumma peite helakan viheliäiseksi viljelysmaisemaksi puroineen, niittyineen, kylineen ja pienine teollisuuslaitoksineen, ja vielä alempana raukeaa vähitellen havumetsän valta ja lauhkeammat lehdot, hedelmäpuut ja lopulta viinitarhat vyöttävät vuoriston liepeitä.

Jyrkkinä könkäinä, vuolaina kuohuvina koskina, rientävät vuoripurot läntisellä rinteellä alas Rheiniä kohti. Mutta itäisellä rinteellä ne mutkaillen ja vain siellä täällä hyräillen matkaavat Tonavan ja Neckarin laaksoihin loivasti kallistuvien niittyjen lomassa, Schwarzwald onkin Saksan suurimpia vesisäiliöitä. Sen metsäiset rinteet näyttävät erinomaisen halukkaasti kokoovan kosteutta. Sekä Tonava että Rhein saavat sieltä suunnattomat määrät vettä, ja purot ovat uurtaneet vuoriston rinteet täyteen rotkojaan. Samoin kuin Vogeseilla loistaa täälläkin metsän helmasta maljamaisten laaksojen pohjasta siellä täällä joku syvämietteinen, yksinäinen lampi, saduistaan kuulu Mummelsee, Wildsee ja monet muut. Paitsi ihmisten niihin liittämiä tarinoita kertovat ne omaansakin, sille joka sen osaa lukea ja selville saada — kertovat ainaisesta lumesta, joka jääkautena näitäkin vuoria peitti, jäävirroista, jotka niiltä laaksoihin valuivat ja kaivelivat kuoppia järville ja jokiloille laaksoja.

Metsää ei täällä lohkottain hakata ja kylvetä, kuten Harzissa, vaan siitä otetaan ainoastaan suurimmat rungot, jotka ennen tulvavedellä uitettiin alas Rheiniin, mutta nyt viedään teloja pitkin reellä, missä vain rinne viettää sopivan jyrkästi. Toisin paikoin on rakennettu vedettömät puiset ruuhet, joita pitkin varsinkin polttopuut syydettiin alas laaksoihin.

Rhein kuljettaa Schwatzwaldin jykevät lautat alas suistamoonsa. Leveälierinen hattu päässään, punainen västi ja valkoiset paidanhihat loistaen, voimakkaat vuorelaiset rivissä seisten soutelevat lauttaansa, laskeakseen sillä koko virran Alankomaihin saakka. Jo vuosisatoja on nimittäin juuri tämä vuoristo ollut hollantilaisten tärkein tarvemetsä. Schwarzwaldin puista rakennettiin aikanaan nekin sotalaivat, joilla kuuluisa Ruyter voitti loistavat voittonsa, Hollannin merimahdin ollessa korkeimmillaan.

Odenwald.

Odenwald ei tosin ole yhtä suuripiirteistä kuin Schwarzwald, mutta sielläkin tapaamme erinomaisen miellyttäviä maisemia. Odenwald on metsäistä, matalahkoa vuorimaata, jonka korkeimmatkaan kukkulat eivät kohoo 600 metriä korkeammalle, läpäisemättömällä ja sen vuoksi kosteammalla granitti- ja liuskepohjalla vuorottelevat rehevät lehtimetsät ja niityt lukuisine puroineen ja lähteineen, kuivalla hiekkakivellä taas kasvaa petäjä. Odenwald oli ennen vanhaan mainittu metsänriistastaan. Kahdennellatoista vuosisadalla samoili hirvi näitä metsiä, kuudennellatoista vuosisadalla siellä vielä elosteli karhu ja seitsemännellätoista oli susi vielä niin yleinen, että se oli vuorimiehillekin vaarallinen. Jo vanhat frankkilaiset kuninkaat pitivät vuoristoa metsästysalueenaan. Vuoriston luoteiskulmalla kohoo Malchen eli Melibocus niminen vuorenkukkula, joka on tunnettu näköalapaikka. Malchenin valkoisesta tornista näkyy suurin osa Ylä-Rheinin lakeudesta lukemattomine kylineen ja kaupunkeineen. Pohjoisessa, lännessä ja lounaassa rajottavat näköpiiriä Taunus, Honnersberg, Hardt ja Vogelit, idässä Odenwald itse. Jos siirrymme vuoristossa idemmäksi, niin näemme toisenlaisia maisemia, suuria syenittilouhikoita, joita rahvas nimittää "Kalliomereksi". Täällä voimme vielä ihmetellä semmoisia vuoresta louhittuja kalliopatsaita, joita roomalaiset aikanaan irrottelivat, sillä tällä paikalla oli ennen vanhaan roomalainen kivilouhos, joka näin vielä tänä päivänä todistaa tuon vanhan maailmankansan voimallista toimikykyä. Samoin kuin vastapäätä Hardtiin liittyvät Odenwaldiinkin monet vanhat tarinat Niebelungien sankaripiiristä. Odenwaldillakin on Siegfriedin lähteensä, kummituksensa, saturitarinsa ja "villimetsästäjänsä", muisto vanhain germaanien myrskyn jumalasta Wodanista.

Neckar ja Main.

Syvänteessä, joka on Keski-Saksan vuoristokynnyksen, Rauhe Albin ja
Schwarzwaldin välillä, tapaamme Etelä-Saksan tyypillisimpiä maisemia.
Kaksi Rheinin lisäjokea, Neckar ja Main, täyttävät syrjäjokineen
tämän syvänteen.

Neckar alkaa Schwarzwaldista, läheltä Tonavan latvoja, virtaa pohjoista kohti, kunnes se Heidelbergin kohdalla kääntyy länteen päin ja murtaa Schwarzwaldia ja Odenwaldia yhdistävän kynnyksen. Tuo murtolaakso ja varsinkin Heidelbergin kaupunki ympäristöineen on Saksanmaan ihanimpia maisemia. Württembergin viljavimmat, lämpöisimmät osat ovat Neckarin syvänteessä. Maisemat ovat täynnään kukkuloita ja mäkiä, jotka eivät kuitenkaan ole aivan korkeita. Minne vain katseemme käännämme, joka puolelta pilkottaa vastaan joku punakattoinen kylä tai pieni kaupunki lehtojensa ja puutarhainsa keskeltä. Viiniköynnös verhoo päivärinteet, kietoo kiehkuroitaan vaatimattomimmankin asumuksen pihtipieliin, ja sortuneet vanhat linnat kertovat täällä vielä suurempia muistoja kuin muualla Saksan äärissä.

Samanlaista on vanha Frankin maakunta, jonka läpi Fichtelgebirgestä alkava Main virtaa parhaan osansa. Bambergista saakka tämä ihanteellisesti muodostunut joki puhtaine uomineen, ylävine rantoineen, selvine väylineen juoksee mäkimaitten kautta, jotka ovat Saksanmaan hedelmällisimpiä ja lämpöisimpiä. Jaloimmat hedelmäpuut, viiniköynnös ja vihannekset menestyvät täällä, maa on kauttaaltaan viljeltyä, ikäänkuin laaja väkirikas puutarha. Joki välittää mitä vilkkainta liikettä, vaikka sen pitkät mutkat melkoisesti pidentävätkin matkoja.

Main on Rheinin syrjäjoista suurin, se tuo pää virtaan kolmannen osan Rheinin koko vesimäärästä. Mutta sen vedenkorkeus ei ole yhtä tasainen, kuin Alpeilta alkavan päävirran, vaan vaihtelee melkoisesti vuodenaikain mukaan. Mainin kaunein osa on Wertheimin ja Aschaffenburgin välillä, jolla matkalla joki kiertää metsäistä Spessartia.

Mainin ja Neckarin jokialuetta rajottaa etelässä vuorimaisema, joka tällä puolella erottaa Rheinin vedet Tonavan vesistöstä. Se on kokoomuksensa puolesta Sveitsin Jura-vuoriston jatkoa, jonka vuoksi sitä Saksankin puolella nimitetään Juraksi. Mutta koska maakerrokset tässä osassa Juravuoristoa ovat laaka-asennossa, niin sitä sanotaan Laaka-Juraksi (Tafel-Jura), Sveitsin Juraa taas, jossa samanlaiset maakerrokset ovat poimuttuneet moneksi rinnakkaisselänteeksi, sanotaan Poimu-Juraksi (Falten-Jura). Mutta varsinainen kansannimitys kysymyksessä olevalle vuoristolle on Saksassa "Rauhe Alb", koska se maanlaatunsa vuoksi, vaikkeivät korkeudet olekaan varsin suuria, on Saksanmaan karuimpia osia.

Rauhe Alb.

Tämä vuoristo alenee Tonavaa kohti jotenkin verkalleen, mutta Mainin ja Neckarin puoleen sitä vastoin verraten jyrkällä reunalla. Maanlaatu on kauttaaltaan kalkkikiveä, ja se se on syynä vuoriston hedelmättömyyteen. Joet ovat siihen uurtaneet syviä rotkouomia. Laihoista laidunmaista, joita siellä täällä vilkastuttavat vanhat pyökit, kohoovat harmaat kalkkikivi-kalliot, ja etäällä toisistaan on suojaisissa laaksoissa pieniä vaatimattomia kyliä olkikattoisine taloineen. Hedelmäpuut eivät enää tahdo menestyä ylängöllä, kirsikkapuiden asemesta varjostavat kotipihlajat ja valkopihlajat maanteitä. Minne katseemme luomme, kaikkialla on vedenpuute silmiinpistävä, sadevesi kun nopeaan vajoo kalkki vuoren rakoihin, kummutakseen vasta vuoriston reunalla esiin lukuisina raikkaina lähteinä. Vuoriston reunoilla on sen vuoksi vettä runsaasti, joka kylällä on alati juoksevat kirkkaat kaivonsa, mutta ylämaalaiset saavat kuivalla ajalla käydä täältä alhaalta vettä noutamassa. Suurenmoisten, yleisillä varoilla rakennettujen pumppulaitosten kautta on kuitenkin Albinkin asukkaille viime vuosikymmenien kuluessa koetettu hankkia riittävästi vettä.

Alb on, samoin kuin yleensä tämänkaltaiset kalkkivuoret, täynnään suurempia ja pienempiä luolia. Merkillisimpiä on Charlottan luola lähellä Kaltenburgia, sen pohjalta kun on löydetty runsaasti luolakarhujen ja muitten ammoin sukupuuttoon kuolleitten eläinten luita, ynnä Achin laaksossa Hohenfelsin luola, jota löydetyistä työaseista päättäen käytettiin jääkaudella ihmisasuntona.

Mahtavana seinänä Alb alenee pohjoiseen päin. Laaksot, jotka ylämaassa ovat kapeita, leviävät reunaa lähestyessään, jotta niiden väliset vuoripalstat kapeina polvina juoksevat ulos lakeudelle. Toisinaan ovat nämä nokat eronneet aivan erillisiksi kalliopatsaiksi. Harva se kallionkärki, vuorenpatsas, joka ei täällä kantaisi laellaan vanhan linnan raunioita, ja muutamat näistä linnavuorista, etenkin Hohenstaufien ja Hohenzollernien, ovat Saksan historian muistorikkaimpia.

Näiden rivien kirjottaja joutui näköpaikkoja etsiessään eräänä kesäpäivänä korkean Rechbergin juurelle, lähelle Hohenstaufien linnavuorta; mutta harmaa pilvivaippa katkaisi Rechbergin jyrkän korkean keilan, niin että siitä näkyi ainoastaan metsäinen tyvi. Laelle ei siis yrittämistäkään. Viettäessäni aikaani miten taisin alemmissa maisemissa, ihaillen erinomaisen kauniita jalokuusikoita, joissa villi muratti kierteli runkoja, ihmetellessäni eteläisen kasvullisuuden muutakin runsautta, kuulin äkkiä tuolta ylhäältä pilvien seasta kellon soittoa, joka kutsui rukoukseen laakson asukkaita. Jonkun ajan kuluttua sadeilmakin hajautui, taivas selveni ja uljaan, ihanien lehtojen verhooman vuorenkeilan päältä katsoi alas laaksoon pienoinen kappeli. Mikä tunnelmarikas ilmestys! Hartaalla mielellä nousin tuonne korkeuteen pitkin kiemurtelevaa polkua ja eteeni levisi sieltä näköala, jonka muistorikkaampaa ei Saksassa monta. Tuossa edessäni kohosi se vuori, jolla muinoin seisoi keskiajan mahtavimman hallitsijasuvun kantalinna. Mutta ei mitään ole siitä säilynyt jälkimaailmalle. Ei kaarta, ei ovea, ainoastaan muodoton läjä köynnösten ja pensaitten verhoomia raunioita. Autiona, paljaana kohoo jalomuotoinen vuori hedelmällisistä maisemista, jotka sen juurta kiertävät, joissa lehtoja, puutarhoja, viljamaita, viinimäkiä vaihtelee, kyliä, kaupungeita ja kirkkoja loistaa joka poimusta. Selvällä säällä näkyy etäimpää etelästä Alppien luminen muuri, lännessä Schwarzwald ja jostain alanteesta vielä sitäkin etäämpää kappale Vogesien selännettä. Ainoastaan idässä rajottavat näköpiiriä Albin rosoiset reunat, ja lounaassa mahtava Staufen. Mutta Staufenin ja muitten Albikukkulain takaa loistaa Hohenzollernien, Saksan nykyisen keisarisuvun korjattu linna tornineen ja harjoineen.

Keskivuoriston maisemaluonne.

Olemme antaneet saksalaisen runoilijan kuvata keskivuoriston luonnonkauneutta, suokaamme nyt puheenvuoro tiedemiehelle. Ratzel kuvaa seuraavasti Saksanmaan keskivuoriston yleistä luonnetta:

"Joka selailee keskisaksalaista tai länsisaksalaista näkee kaikkialla samat lauhkeat aaltomuodot, huomaa samain piirteitten alati toistuvan vuoristotaustassa. Joka ei tunne maisemaimme luonnetta, luulee tätä sovinnaiseksi kuvaamistavaksi, mutta sitä se ei ole, vaan todellisuuden uskollista noudattamista. Niinpä Ylä-Rheinin laaksosta nähden Schwarzwald ja Vogesit monestakin paikasta ovat aivan toistensa näköiset ja Harz ja Thüringerwald kääntävät Unstrutin laaksoa kohti aivan samanlaisia harjanteita ja kukkuloita. Brockenin kukkulalla seistessämme tosin huomaamme olevamme laajalla maaholvilla, mutta muutoin emme koko vuoristosta näe muuta, kuin ylimäiset aallonharjat.

"Näissä vuoristoissa ovat jyrkimmät vastakohdat jo aikoja sitten tasautuneet, vaikka onkin siellä täällä jäänyt jäljelle syvä laakso tai jyrkkä kallionseinä. Leveitten maanselänteitten verkallinen kumpuaminen vaikuttaa, etteivät maisemat yleensä ole niin suuremmoisia, kuin vuorien korkeus meren pinnasta oikeuttaisi odottamaan. Kuinka vähitellen kohoomme alangon reunasta, esim. Leipzigin tai Hallen seuduilta, toiselle puolen Harziin, toiselle Erzgebirgeen. Hallen luona Petersbergin 240 metriä korkea kukkula toki osottaa vuoriston reunaa, mutta melkein huomaamattamme joudumme muutoin Saksin vuorimaahan. Aluksi näemme vain alankomaan pitkä aaltoja ja kynnyksiä yhä jatkuvan. Joku pieni rautatieleikkaus taikka maantien tunkeutuminen kahden tuskin kellonlasia jyrkemmin kohoavan mäen välille osottaa, että olemme tulleet vuorimaahan. Kahden nurmikaistaleen ja kahden kirsikkapuurivin reunustama viertotie johtaa puuryhmän luo, joka selväpiirteisesti kuvastuu taivasta vastaan; lehdon alas katsova sävy antaa ensimäisen vuorimaisemavaikutuksen. Keskivuoristossa leveyssuhteet ovat niin vallitsevat korkeussuhteihin verraten, ettei korkeampaa taustaa ensinkään esiinny maisemassa, joka taas on Alppimaisemien peruspiirteitä. Vaeltaessainme Harzissa, Thüringerwaldissa taikka Schwarzwaldissa näemme korkeimmat kukkulat vasta sitten, kun seisomme niitten juurella, eikä usein silloinkaan, vaan varsinainen kukkula piilee vielä kauvan aikaa sen pyöreäselkäisen maanaallon takana, joka on vuoriston perustus. Taikka näkyy se vain lakeudelta pitkän matkan päästä. Brockenia esim. ei täydelleen näy muuta kuin vuoriston ulkopuolelta, — lukuun ottamatta sen varjokuvaa, jonka laskeva aurinko luo kukkulan itäpuolella olevaan sumuseinään. Siitä johtuu, ettei vaellus näitten vuoristoitten laaksoissa tarjoa viehättäviä näköaloja ylöspäin tai alaspäin, vaan kukin laakson kohta sisältää omat luonnonkauneusaiheensa. 'Saksin Sveitsin' vihannat laaksonpohjat, Harzin purot, jotka läiskyvät ruskeilla, ikivanhoilla, sammalisilla granittikallioilla, Murgin laakson tai Bode-laakson jyrkistä rinteistä ulkonevat kalliopatsaat, Jura-vuoriston kellanvalkoisten ja harmaitten kallioitten ja vihantain laaksonpohjain ja taas Tonavan ja Altmühlin hidasten hohtavain vesipintain vastakohdat ovat kaikki ahdaspiiristä kauneutta. Näistä ilmiöistä vaeltaja ikäänkuin etsii korvausta siitä, mitä hänelle Alpeilla näköalat tarjoovat korkeudesta käsin. Siinä syy, miksi keskivuoriston maisemissa järvillä on niin suuri viehätysvoima.

"Niinpä keskivuoriston useimmat laaksot loivasti syvenevät, samaan laatuun, kuin niitten kahden puolen kukkulat ylenevät. Siitä johtuvat nuo loivarinteiset maljalaaksot, joissa keskivuoriston useimmat luonnonkauneudestaan tunnetut kaupungit ja kylät ovat. Noilla laaksoilla on kyllä varma ympärystänsä, mutta ne eivät kuitenkaan ole sulettuja. Näemme teitten kulkevan laaksoa reunustavain pyöreitten selänteitten poikki ulos lakeudelle taikka naapurilaaksoon. Puurivit osottavat joka suunnalle haarautuvia vainioteitä, ja usein ilmaisee vain maanaallon takaa kohoova savupatsas, että pian olemme laaksonreunauksen toisella puolella. Tosin ei ole puutetta syvistäkään laaksoista, jommoisia ovat Höllenthal Schwarzwaldissa, Saale-laakso Frankenwaldissa tai Bode-laakso Harzissa, ja juuri niitten seinämistä ulkonevat rohkeimmat kalliot, semmoiset kuin Kauriinpykälä tai Hevonporras. Yhtä ominaista kuin kukkulain tasottuminen on vuoristoillemme juuri se seikka, että rohkeimmat muodot esiintyvät niitten alaosissa. Vesi on aikaa myöten siirtänyt kalvavan ja riistävän vaikutuksensa yhä syvemmälle, ja niin ovat laaksot vuoriston nuorin osa, ja ne yhä vielä kasvavat syvyyttä ja etenevät vuoriston sisään päin.

"Vuoriston yläosissa jää rapautunut kivennäinen paikoilleen, ja sen vuoksi näyttävät meistä kokonaiset vuoristot, kuten esim. Fichtelgebirge, rauniokasoilta. Nuo tunnetut 'louhimeret' Fichtelgebirgessä, Odenwaldissa ja Harzissa ovat vain mitä pisimmälle ehtinyttä perstumista. Semmoisissa vuorimaissa kaikkialla kohoo ikäänkuin leivotuita pyöreitä tai laakoja graniittikukkuloita. Näemme ne kokonaan maan ja vihantain mustikanvarsien peitossa, ja siitä tiedämme ne vuoriksi, joiden kalliosisusta samoin on louhikoiden, rapautuneen kivennäisen ja humuspeitteen verhooma. Harvoin joku tieleikkaus uurtaa syvempiä maakerroksia, paljastamatta niistä suurempia tai pienempiä graniittipaasia. Kun muistamme, että ne ovat jäännöksiä vuoresta, jonka päältä ilma ja vesi ovat ikäänkuin pois kuorineet tuhansia metrejä vahvalta muita kalliokerroksia, niin näyttää meistä mahtavinkin 'louhimeri' vain ilman ja veden yritykseltä päästä tunkeutumaan lähemmäksi vuoriston varsinaista sisua. Fichtelgebirgen ja Odenwaldin graniitti-louhimeret, jotka ovat muodostuneet pyöreistä erinäisistä kallioista ja paasista, ovat kuitenkin aivan toisenlaiset, kuin ne hiekkurilouhikot, joita tapaamme useilla hietakivialueilla. Näissä näkyy aina selvään vanhan kerrostumisen suoralohkoinen rakenne, ja Vogeseilla on vanhoja linnanraunioita, joista on joskus hyvin vaikea sanoa, missä luonnon muuraus päättyy, missä muurarin latomus alkaa. Muurit ovat ikäänkuin kasvaneet kiinni kallioon.

"Keskivuoristoa ei voida verrata Alppeihin, eikä tasaisesti kuluneeseen laakavuoreen syöpyneeltä laaksolta voi vaatia yhtä suurta muotojen vaihtelua kuin semmoiselta, joka kiertelee monijakoisen mäkimaan kautta. Keskivuoremme ovat semmoiset, kuin ikivanhan vuoriston tulee olla. Niitten tasaantuneet muodot ovat miljooneja vuosia taaksepäin ulottuvan kehityksen seuraus, ja tämä se niille toiselta puolen antaa tavallaan suurenmoisen ja kunnioitusta herättävän piirteen."

* * * * *

Laaka-Juran eteläpuolella tulemme Tonavan syvänteeseen, joka käsittää Alppien koko eteismaan aina Alppimuuriin saakka ja koko joukon aluetta joen pohjoispuolellakin. Tällä alueella on Tonavan eteläpuolella enimmäkseen hyvin yhtenäinen luonne, jonka syyn saamme myöhemmin nähdä, maisemain rakenteeseen tutustuessamme. Sen täyttävät Tonavan syrjäjoet.

Tonava.

Tonava kumpuaa maan sisästä Schwarzwaldin rinteillä, lähes 700 metriä meren pintaa korkeammalla. Vähäpätöinen on tämä valtajoki liekussaan, ei puroa parempi, se kiertelee, kaartelee, kaivelee vaatimattomana louhikoiden ja suurien kalliopaasien keskellä, toisin paikoin katoo maanalaisiin reikiin ja juoksee siellä lymyssä pitkät matkat, jopa alempana, ikäänkuin omasta suuresta tulevaisuudestaan tietämättä, lähettää salaa maanalaisen haaran alas Bodenjärveen ja Rheiniin. Laaka-Juran kohdatessaan joki on jo sen verran voimistunut, että on tämän esteen poikki kaivanut itselleen romantisen, puhdastekoisen rotkolaakson. Nämä maisemat, ja seudut tästä kappaleen matkaa eteenpäin, ovat Saksanmaan vanhanaikaisimpia. Vuoroin vanhoja metsiä, lehtoja, siellä täällä joku tuhatvuotinen uhripuukin, vuoroin rosoisia jylhiä vuoria, yksinäisiä autioita kallionkeiloja sortuneine linnoineen ja taruineen. Omituisella tunteella vaeltaja vertailee toisiinsa komeata rotkolaaksoa ja vaatimatonta nuorukaista, joka sen pohjalla levollisena matkailee kukkaista nurmipalstaa pitkin, ikäänkuin ei enää muistaisikaan suurtyötään.

Kalkkivuoristosta päästyään Tonava kappaleen matkaa virtaa suomaita, joilla joen pinta toisin paikoin on kohonnut ympäristöänsä korkeammalle, niinkuin ainakin lietteitä runsaammin kuljettavain virtain pinta laaoilla mailla. Sen uoma on tavallisella vedellä niin matalata ja soraista, ettei joesta vielä ole liikkeelle apua. Vasta ensimäisen Alppijoen saatuaan Tonava ikäänkuin herää ja huomaa, ettei se olekaan luotu toisten veronmaksajaksi, vaan määrätty mitä suurimpiin tehtäviin; kuljettamaan mereen enimmän osan Alppivuoriston vesistä. Ulmin kohdalla siihen touhuisena ja rapaisena liittyy Iller, ja siitä pitäen Tonava jo kykenee aluksiakin kuljettamaan. Illerin jälkeen aina kauas Serbian rajoille saakka, vieläpä oikeastaan sitäkin edemmä Tonava nyt saa Alpeilta toisen syrjäjoen toisensa jälkeen, joiden rinnalla pohjan puolelta tulevat veronmaksajat, Altmühl, Nab, Regen y.m. ovat epäluotettavia ja vähäpätöisiä, aina Marchiin ja Unkarin Tiszaan (Theissiin) saakka. Iller, Lech, vuolas Isar ja varsinkin Inn, joka on vetevämpi ja vuolaampi kuin emäjoki onkaan, lisäävät Tonavan vesimäärää, niin että se Itävallan puolelle tultuaan on Rheinin vertainen kymi. Rajalla, Passaun luona, Tonavan vesimäärä on 30 kuutiometriä sekunnissa.

Tonavan oikea ranta on Ulmista eteenpäin suureksi osaksi alavaa maata, jopa suota, vasen ranta taas, jota Laaka-Jura saattelee aina Regensburgiin saakka, on korkeampaa. Regensburgista alkaen, jossa Tonava kääntyy matkansa varsinaista määrää, Mustaamerta kohti, sitä kulkevat jo suuretkin laivat. Mutta suuremman merkityksen Saksan laivaliikkeelle Tonava saa vasta sitten, kun uusi kanava Tonavasta Mainiin valmistuu. Vasemmalla rannalla saattelee virtaa nyt metsäinen Bayrischerwald, Böhmerwaldin rinnakkaisvuori. Regensburgiin saakka on vasen ranta vanhanaikuisine kylineen ja kaupunkeineen asutumpi, siitä eteenpäin taas ovat tärkeämmät paikat järjestään oikealla rannalla, joka täällä on Baijerin rikkainta viljelysseutua.

Alppien eteismaa.

Alppien eteismaa, joka Tonavan laaksosta alkaen ulottuu Alppeihin saakka, on laaja ylätasanko, Kastilian ylätasangon jälkeen (800 metriä) Europan korkein. Sen keskikorkeus on noin 500 metriä (Münchenin korkeus 518 m), sen alhaisin kohta lännessä Lindau (400) ja idässä Passau (363 m). Tämä eteismaa siis koilliskulmasta vähitellen ylenee sekä Schwarzwaldia, että varsinkin Alppeja kohti, joitten juurella sen korkeus on noin 700-800 metriä. Sen vuoksi on mainitsemillamme Tonavan lisäjoilla hyvin kalteva uoma ja vinha vedenkulku. Laivaliikkeelle ne ovat siitä syystä sopimattomia ja niitten viljelysmerkitys kaikin puolin vähäinen.

Alppien eteismaa on enimmäkseen lakeutta, joka vain toisin paikoin vaihtuu aaltoilevaksi mäkimaaksi. Maanpinnan muodostumisen puolesta se suuressa määrin muistuttaa Pohjois-Saksan alankoa. Samoin kuin siellä samoin täälläkin on hietamaita, soran sekaisia savikolta, melkoisia soita ja löyhistä maalajeista muodostuneita harjuja. Lähempänä Alppirintamaa maa on kokonaan löyhäin kerrosten peitossa, vasta Tonavan puolessa ja sen syrjäjokien leikkauksissa paljastuu aluskallio. Pehmeät maakerrokset ovat, samoin kuin Pohjois-Saksan alangollakin, täynnään suurempia ja pienempiä kivilohkareita, mutta nämä eivät enää ole kotoisin Skandinaviasta, vaan Alpeilta. Pohjois-Saksan alangon yksitoikkoisuudelta näitä seutuja kuitenkin suuressa määrin turvaa Alppiseinä, joka etenkin kauempana etelässä on kaikkialla maiseman pohjana. Kuta lähemmä Alppien rintamaa etenemme, sitä vaihtelevammaksi, luonnonkauniimmaksi muuttuvat seudut. Maanpinta käy levottomaksi, mäet kohoovat, laaksot syvenevät, melkoisia järviä ilmestyy laaksoihin.

Iller, Lech ja Isar eivät vuolaan virtansa vuoksi edistä viljelystä, vaan pikemmin ovat asutuksen vihollisia. Korkeintaan ne palvelevat puutavaran lauttausta, mutta muutoin enemmän hävittävät kuin edistävät rauhan töitä. Tuskin ovat ne Alppisolista päässeet lakeudelle, niin ne kaltevaa, kivistä uomaansa pitkin, usein itse luomainsa sorasärkkäin päällä virraten, rientävät Tonavaa kohti, saaden usein aikaan turmiollisia tulvia. Usein ne käyttökelpaamattomine saarineen, hiekka- ja sorasärkkineen, umpisalmineen ja rämeineen anastavat kolme kertaa enemmän maata, kuin siivolla virraten tarvitsisivat. Toiset pysyvät tämän luontoisina aina suistamoonsa saakka ja ovat sen vuoksi saaneet kerrassaan autiomaaluonteen. Niitten rannoilla tavataan ainoastaan vähäpätöisiä kyliä, joissa lautturit matkoillaan poikkeavat.

Tämän luontoisia ovat joet varsinkin alaosallaan, mutta ylempänäkin ne pitkillä matkoilla karkottavat kylät ja viljelykset rannoiltaan. Tulvista ja laaksojen suomuodostuksista saa selityksensä, miksi koko Ylä-Baijerissä asutukset ovat vaaroilla ja korkeilla mailla. Keski- ja Pohjois-Saksassa vähäpätöisimmänkin joen varsilla useimmiten tapaa mitä kirjavinta elämää ja taajinta asutusta, mutta Ylä-Saksan joet sitä vastoin usein tuovat Alppien erämaaluontoa mukanaan kauas tasangoillekin ja vaikuttavat enemmän maisemansa yksinäisyyden ja omituisen kolkkouden, kuin hymyilevän viljelyselämän kautta luonnonystävän mieleen. Ei edes Inn ole näistä haitoista vapaa, vaikka se onkin soveliaampi laivaliikkeelle ja vaikka sen rannat ovat kuivemmat ja ilmanala leudompi ja viljelyskasveille ehtoisampaa, kuin Isarin ja Lechin. Ikivanha liike Alppien poikki Italiaan on Innin kyliin ja kaupunkeihin painanut omituisen leimansa. Tämä joki nimittäin leikkaa mahtavan laaksonsa kautta syvemmälle Alppeihin, kuin mikään muu joki, sen lähteet ovat jo aivan lähellä Ylä-Italian järviä.

Alppien rintama.

Ikäänkuin jättiläisten linnotuksen suunnattomat muurit ihmeellisine sakaroineen ja seinämineen, hopeanhohtavine huippuholvineen, kallionkielekkeineen ja jääpyramidineen Alppien rintama kohoo eteemme. Lukemattomat ja selittämättömät ovat Alppien yksityispiirteet, vuoristoryhmät, harjanteet, ylätasangot, ylhäiset vuorilaaksot, murtorotkot ja harjanteiden loveumat, mitä erilaisimmat muodoltaan, kooltaan, verhonsa ja väriensä puolesta. Missä muualla Europassa, missä koko maan piirissä kohtaisimme näin pienellä alalla näin paljon korkeita huippuja ja syviä laaksoja, metsäisiä ja ruohoisia esi- ja keskivuoria, suuria ja pieniä, pitkulaisia ja pyöreitä laaksoja, missä niin taajassa ristiin rastiin rientäviä kuohuvia jokia ja puroja, rotkoja, hautoja, äkkijyrkänteitä, pauhaavia koskia, missä niin paljon jyriseviä jääkoskia, sora- ja lumivirtoja kuin Alpeilla?

"Tosin on maanosamme muillakin mailla omituiset viehätyksensä, järvensä ja koskensa, mutta ei missään muualla vuoriston mahtavuuteen yhdy niin paljon vastakohtia. Silmää viehättää Alpeilla sekä vastakohtain että sopuisain sulautumisien hämmästyttävä runsaus, kuolleen ja elävän maailman, aution ja viljavan, vakavan ja kolkon luonnon, toiselta puolen lauhkean ja iloisen, toiselta hirmuisen jylhyyden vaihtelu. Nurmikot ja niityt ovat ikäänkuin silmän iloksi luotuja levon keitaita. Synkkäin jyrkkäin kallioseinämien vieressä hohtaa rattoisana tunturilaidun ihanine alppikukkineen tai voimallinen metsä vanhoine puineen, keskellä kolkkoja kallioerämaita ja paljaita vuoren raunioita, avaria, ainaisia lumi- ja jääkenttiä. Valon, värien ja muotojen ylenpalttisuus on kerrassaan häikäisevä. Katse vaeltaa pitkin vuorijonoja, jotka voimallisine aaltoviivoineen muodostavat mahtavan alppimaailman ensimäiset etuvarustukset, ja jää viimein lepäämään noille valkoisille, viileille huipuille, jotka etäimpänä taivaanrannalla rajottavat näköalan, tai vaahtoisen glacierivirran väkivaltaisille aalloille ja pyörteille, taikka kirkkaan alppijärven pinnalle. Missä muualla on noita ikuisesti nuoria, rohkeinta nuoruuden voimaa uhkuvia veitikoita, noita jäätiköiden synnyttämiä alppijokia, jotka pestyään vetensä kirkkaaksi alppijärven syvyyksissä vielä kaukana kotimaastaan ilahuttavat silmää smaragdiviheriäisillä aalloillaan? Missä alppijärvien vertaisia kuvastimia, joista taivasta tavottelevat vuoret heijastuvat jylhässä komeudessaan, joitten rantoja samalla koristavat kaupunkien, kauppalain, kyläin ja oivain maatalojen vilkkaat kiehkurat, taikka yksinäinen, ystävällinen alppimaja? Missä muualla kuin Alpeilla tapaamme tuota samaa, sanomatonta mielen ja kuvitusvoiman lumousta, joko niitä katselemme, kun ne uinuvat iltahämärän sinisissä autereissa, taikka loistavat aamu- tai iltaruskon väritulessa, tenhoten meitä hienoimmilla värihenkäyksillään, taikka auringon majoilleen mentyä kääntävät katsojaa kohti ylhäiset, kalpeat kasvonsa, jotka mykkinä ja äänettöminä korkeudestaan katselevat lepoon asettuvaa maailmaa?

"Tuosta saa selityksensä, miksi nämä mahtavat, ainaisesti työskentelevät luonnon työpajat, nämä maapallomme kehityshistorian suurenmoiset muistomerkit yhä vetävät puoleensa ihmisiä kaikista sivistysmaista ja heissä alati herättävät samaa hartauden ja kunnioituksen sekaista ihailua. Siitä saa selityksensä, miksi ne eivät tyydytä ainoastaan luonnonkauneuden ihailijaa, vaan myös tarjoovat tieteen ja taiteen harjottajille ehtymättömiä tutkimusaloja. Kilvan ja ilomielellä täällä työskentelevät oppineet ja taiteilijat, sekä ihmis- että maisemamaalarit, kivennäisoppineet, kasvitieteen tutkijat ja maantieteilijät, kansatieteen ja ilmatieteen harjottajat, sanalla sanoen melkein kaikkien maantutkimusta koskevain tieteitten edustajat."

Pohjoiset Kalkkialpit.

Ainoastaan pohjoisten Kalkkialppien rintama lähimpään vedenjakajaan saakka kuuluu Saksanmaan valtiolliseen kehykseen. Nähdäksemme tämän rintaman koko komeudessaan, voimme pistäytyä Münchenistä Röschenaun kukkuloille. Näemme silloin koko tuon kymmeniä penikulmia pitkän jonon Allgäusta aina Berchtesgadeniin saakka. Lännessä kohoovat Allgäun alpit; niistä itäänpäin Wetterstein-vuoristo, jossa on 2,964 metriä korkea Zugspitze, Saksanmaan korkein kukkula; siitä itäänpäin Karwendel, Mangfall-vuoristo ja vihdoin Salzburgin Alpit ja jyhkeä Watzmann, joka jo on Inn-joen rannalla.

Jos lähestymme tätä jonoa, niin kohtaamme ensinnä matalamman esivuoriston, jonka pyöreämmät rinteet enimmäkseen ovat rehevän kasviston peitossa. Ainoastaan pystyimmät jyrkänteet ja seinämät rikkovat tunturinurmikon vihannan samettivaipan. Vasta näiden esivuorien takaa löydämme nuo rikkinäiset, rosoiset, teräväkärkiset piirteet, kolkot paasikkoylängöt, synkät rotkot, jotka ovat Kalkkialpeille omituiset.

Baijerin ylämaan Alpit eivät ole yhtä korkeita kuin Sveitsin, jäävirrat eivät yhtä valtavia, eivätkä järvetkään yhtä laajoja, mutta verrattoman kauniita seutuja täällä tapaa, maisemia, jotka kilpailevat Sveitsin uljaimpain kanssa.

Kauneimmat maisemat ovat siinä järvivyöhykkeessä, joka on vuoriston ja lakeuden rajassa. Toiset näistä järvistä ovat vielä aivan vuoriston sisässä, toiset taas jo hyvässä matkassa lakeudella; mutta koska alppitausta on jälkimäistenkin maisemapiirissä huomattavin sävy, niin luemme ne tässä varsinaiseen "Alppirintamaan" kuuluviksi.

Bodenjärvi.

Suurin järvistä on verraton Bodenjärvi, jonka läpi Rhein alkumatkallaan juoksee. Bodenjärvi on jo melkoinen selkä, kuuttakymmentä kilometriä pitkä ja toista penikulmaa leveä ja keskimäärin noin 90 metriä syvä. On laskettu, että Rhein tarvitsisi kaksi vuotta täyttääkseen järven uoman. Bodenjärvi ei tosin ole ylen suuri meikäläisten käsitysten mukaan arvostellen, mutta se on monta vertaa tärkeämpi ja luontonsa puolesta rikkaampi, kuin samankokoinen järvi täällä Pohjolassa.

Viiden valtakunnan rajat juoksevat sen rantaan, eikä niin ollen ole kumma, että liike järvellä on mitä vilkkain. Sitä välittää monta kymmentä höyrylaivaa, junalautat ja suuri määrä purjealuksia. Bodenjärven rannat ovat hedelmällisimpiä ja parhaiten asuttuja seutuja, mitä Alppien pohjoispuolella on. Ne ovat yhtämittaista hedelmäpuistoa ja viinitarhaa, täynnään kaupungeita ja kyliä. Jo roomalaisten aikoina nämä lauhkeat seudut sen vuoksi olivatkin hyvin viljellyt, ja keskiajalla papisto ja luostarit viihtyivät täällä erinomaisesti eikä vain uskonnollisista syistä.

Järven näköalat ovat lumoavan kauniit. Vesi rannassa hopean kirkasta, kauempana selällä siniviheriää, vaihdellen taivaan peiton mukaan mitä moninaisimmalla tavalla. Etelärannan takaa hallitsee järveä Alppien etäällä kohoava jyhkeä luminen seinä, muita näkyisämpänä hohtava Säntis. Alppien ja järven välillä on kuitenkin silläkin puolella leveähkö kaistale mitä hedelmällisintä ja ihaninta viljelysmaata. Kiertomatka järven ympäri on sen vuoksi suurimpia nautinnoita, mitä luonnonystävälle voi tarjoutua, joko hän sen tekee pitkin oivallisia teitä nopsalla polkupyörällä tai sukkelilla siipilaivoilla — taikka uudenaikaisimmalla tavalla, ilmalaivalla. Bodenjärven avoimen helman turvissa on kreivi Zeppelin uranaukaisevat ilmapurjehduskokeensa suorittanut.

Myrskyillä on tämä sisämaan vesi kuitenkin pelottava. Kun Alppien etelärintamaa vastaan kasautuu niin paljon kosteata ilmaa, että se lopulta sivupaineen pakotuksesta vuotaa selänteitten yli pohjoispuolelle, ikäänkuin vesi täyttyvän astian reunain yli, niin syntyy pohjoisrinteen laaksoissa tunnettu föhn-tuuli, joka on lauhkeiden maiden väkivaltaisimpia tuuli-ilmiöitä. Alppiharjanteiden yli tulviva ilma on niin raskasta, että se suurella voimalla putoo alaspäin ja lopulta saavuttaa rajuimman myrskyn nopeuden, kaataen metsiä, repien kattoja, siirrellen kiviäkin paikoiltaan, mitä vain vihuriauran eteen sattuu. Mutta alas laskeutuessaan ilma tihenee ja samalla lämpiää ja on lopulta laaksoihin tullessaan niin lämmintä, että lumet sulavat sen tieltä, ikäänkuin lämpöisimmän kevättuulen puhaltaessa. Niin lämmin on tosinaan föhn, että niitten alppilaaksojen keskilämpö, joissa se on tavallinen ilmiö, on tuntuvasti suurempi kuin toisten laaksojen, joihin tämä tuuli ei sovi. Föhnin hyökätessä hakee Bodenjärvelläkin satamaa ken vaan voi. Purjeet eivät kestä sen kouristusta, airot ovat sitä vastaan voimattomat, järven pinta kuohuu ryöppynä, joka avoimen aluksen täyttää, ja voimakkailla höyrylaivoillakin on täysi työ satamaan päästä. Talvella melkoiset alat Bodenjärvestä jäätyvät, mutta ani harvoin tapahtuu, että jää kokonaan sitoo sen pinnan — jonkun kerran vuosisadassa.

Matkustaja tuntee, ikäänkuin joku etelän henkäys lepäisi näillä siunatuilla seuduilla. Maisemain runsaat värit, nuo lämpöiset talvituulet ja tieto siitä, että tuolla vuoriston takana, lyhyen matkan päässä, on se maa, jossa oranssit ja sitronat kukkivat — tämä kaikki herättää hänen rinnassaan iloista aavistusta siitä, että Välimeren aukea on lähellä.

Ylä-Baijerin maisemia.

Siirtyessämme Bodenjärveltä Alppien lievettä pitkin itään päin tapaamme tuon tuostakin toisia järviä, jotka niinikään ovat luonnonkauneudestaan kuulut ja lukemattomain matkailijain matkan määränä. Mainittava on ensinnäkin pieni Schwansee (Joutsenjärvi), joka suuressa määrin yhdistää kaikki eteismaan ja varsinaisen alppimaan luonnonkauneuden. Tämän järven rannalle Baijerin onneton kuningas Ludvig II rakensi Hohenschwangaun ja Neu-Schwansteinin huvilinnat, jotka ovat sekä luonnostaan että upeista rakennuksistaan kuulut.

Suurempia ovat Ammer-järvi ja Starnberginjärvi (Würmsee) lähellä Müncheniä, molemmat erinomaisen suosittuja matkailu- ja virkistysseutuja. Syvempänä vuoristossa on Walchen-järvi lähellä Isarin laaksoa. Kuulut ovat vielä Tegern-järvi ja Innin itäpuolella avara Chiem-järvi, jonka toisella saarella on eräs mainitun kuninkaan komeimpia huvilinnoja, Herrenchiemsee, toisella taas vanhastaan tunnettu nunnaluostari. Lähellä Salzburgia Baijerin raja mutkaa syvemmälle vuoriston sisään, ja tässä poukamassa on Watzmannin juurella Berchtesgaden, luonnonkaunein kolkka Alppien rintamassa ja samalla koko laajassa Saksanmaassa. Laakson näköalat ovat samalla suurenmoiset ja hymyilevät. Ja jos kuljemme vähän kauemmaksi vuoriston sisään, niin tapaamme pitkän kapean König-järven, jonka rannoilla koko alppimaailman jylhyys yhtyy mahtavan ihanaksi kehäkuvaksi. "Ken on nähnyt König-järven myrskyssä? Kuinka tenhoavasti sen jaspisvärinen pinta riehuu rantainsa välissä, joista huimat hiekkurivuoret ryöppyvine koskineen nousevat jyrkkään kuin muurit. Kuinka komeina Watzmannin valkoiset huiput loistavat rantavuorien synkkäin seinämäin takaa! Mahtava on tämä järvi, tuskin on koko Europassa sen vertoja. Katsellessamme noita jylhiä seinämiä, joiden juurta sepäilee vaahteralehtojen rehevä kiehkura, ja aironlapojen välähtelyä pimeydestä, niin tuntuu meistä, kuin ei voisi kauniimpaa enää olla. Mutta tämä järvi on vain puolinainen ilman vakavampaa seurakumppaniaan jylhänromantista, syrjäistä Yläjärveä, ja tätä taas ei tunne, ken ei ole nähnyt sitä myrskysäällä. Rajuilma puhkeaa äkkiä ikäänkuin pussista reveten tämän syvän kuilun päällä, taivas synkistyy, ja äsken niin valoisa vedenpinta käy mustelmiin. Ensimäiset vihurit jo alkavat vinkua terävissä kallionsärmissä ja kiukkuisina myllertävät järven pinnan. Lyhyet aallonharjat ajelevat toisiaan hurjassa sekamelskassa kohoten korkeiksi ristilaineiksi, yhä enemmän pimenee maailma, lyijyn raskaat pilvet kaatuvat järvelle ja räikeät salamat valaisevat myrsky-yötä, ukkonen jyrisee ja pauhaa ja herättää lukemattomia vihaisia kaikuja kallionseinistä ja sopista. Joka tällöin sattuu olemaan vesillä, sen myrsky armotta sortaa veneineen äkkisyviä kalliorantoja vastaan, samoin kuin se on ennen tehnyt monen monelle pyhiinvaellusveneelle, joitten surullista kohtaloa kertovat nuo kallionkoloihin kiinnitetyt ristit. Ihminen on voimatonna luonnonvoimain armoilla, jotka Alpeilla ovat valtavammat kuin missään muualla."

Olemme maininneet ainoastaan suuremmat järvet, pienempiä on monen monta. Niissä kaikissa on uskomattoman kirkasta vettä. Useimmissa voi kymmenen metrin syvyydestä ja vielä syvemmältäkin nähdä pohjassa olevat esineet.

Mutta alppijärvet eivät ainoastaan ilahuta muukalaista, joka lyhyen ajan kuljeskelee niitten rannoilla, vielä paljon arvokkaampia ovat ne seudun väestölle, sillä niitten rannoilla on ilmanala erittäin suotuisa, koska ne enimmäkseen, syvällä ollen, ovat suojassa kolkoilta tuulilta. Niitten rannoilla sen vuoksi viihtyy lämpöinen ja runsaslajinen kasvisto. Baijerin parhaat hedelmäpuut osaksi kasvavat juuri järvien ympärillä ja Bodenjärven sivusta on yhtämittaisten tuoksuvain viinitarhain kattama, vaikkei köynnös lähellä maan sisällä menesty. Loitompana järvistä vallitsevat kaikkialla havumetsät, pyökki tai tammi. Sen vuoksi on viljelys jo ikivanhoista ajoista saakka näitä järviä suosinut, niinkuin esiaikaisten paalukyläin jäännökset todistavat.

Veden teho Alpeilla.

Ei missään veden vaikutus maisemain muotoiluun esiinny niin selvään kuin vuoristoissa, joissa vesi kaltevuuden vuoksi saa suuren vauhdin ja siitä voiman. Kosteus, sateet, purot ja joet, lumi ja jää alinomaan kuluttavat vuoristoa. Mutta vaikka nämä voimat ovatkin hävittävää laatua, niin eivät ne kuitenkaan ole viljelyksen vihollisia. Ne päin vastoin rakentavat viljelykselle edellytyksiä.

Hävittävien voimien vaikutusta yleensä sanotaan riistämiseksi (denudatsioniksi), juoksevan veden kaivertavaa vaikutusta erikoisesti uurtamiseksi (erosioniksi). Rapautumiseksi taas sanotaan kivennäisten murenemista ilmastollisten vaikuttimien tehosta.

Rapautunut kivennäinen vierii jyrkiltä rinteiltä vuoriston alle ja muodostaa alppirinteiden juurelle raunioita. Purot kuljettavat mukanaan soraa, hiekkaa ja lietettä ja tulvavedellä suuria kiviä ja paasiakin, kasaten niitä laaksoon uomansa pohjaksi kalteviksi kivennäismäiksi, jotka varsinkin purojen tulvillaan ollessa valtavasti karttuvat. Päälaakson joki uurtaa näitä syrjäpurojensa "suistamomäkiä", kuljettaa mukanaan melkoisia lohkareitakin, vierittelee niitä pohjaansa pitkin, kunnes ne pyöristymistään pyöristyvät ja kulumistaan kuluvat. Kuta enemmän laakson kaltevuus vähenee, sitä enemmän menettää jokikin voimaansa ja raskaammat vierinkivet alkavat jäädä paikoilleen. Alppilaaksoissa senvuoksi on suunnattomia peitteitä kaikenlaista vierinyttä kiveä, soraa ja lietettä, joka ei kuitenkaan jää ainaisesti paikoilleen, vaan jatkaa matkaansa yhä kauemmaksi lakeudelle.

Mutta vesi ei vain kuljeta mukanaan rapautunutta kivennäistä, se myös suoranaisesti hävittää vuoristoa. Rantamainsa kivennäishiukkasten hankauksen kautta se vähitellen kuluttaa ja syventää uomaansa, muodostaen lopulta syviä laaksoja ja jyrkkäseinäisiä rotkoja, sen mukaan minkälaista kallion kokoomus on. Siten alkuaan tasainen rinne vähitellen hajaantuu monituisiksi rotkoiksi ja poikkiharjanteiksi, joita vuorostaan näitten rinteillä omat purot ja joet edelleen samalla tavalla uurtavat ja jäsentelevät. Kuta kauemmin tätä työtä jatkuu, sitä hajanaisemmaksi, rotkoisemmaksi ja harjuisemmaksi käy alppimaisema. Alkuperäisen joen uoma vähitellen syvenee ja laajenee laaksoksi, ja syrjäpurojen uomat poikkilaaksoiksi.

Mutta hävitys ei edisty ainoastaan sivuille ja syvyyteen päin, se edistyy myös taapäin. Vähitellen joen latva kuluttaa takanaan olevaa harjannetta, kunnes se on sen poikki uurtanut, siirtänyt lähteensä vastakkaiselle rinteelle, vihdoin sahannut syvenemistään syvenevän solan ja lopulta katkaissut koko vuoriharjanteen kahdeksi kappaleeksi. Monen tämmöisen puron yhteisvaikutuksesta ovat syntyneet lukuisat alppikukkulat. Moisella tavalla syntynyttä laaksoa taas sanotaan murtolaaksoksi (Durchbruchsthal).

Suuressa määrin riippuvat juoksevan veden uuttamisen kautta syntyneet vuoristomuodot itse kallion laadusta, varsinkin siitä, miten helposti se läpäisee vettä. Alkuaikain vanhoista kallioisista muodostuneissa vuorissa ei vesi yleensä pääse syvälle tunkeutumaan, jonka vuoksi laaksot niissä muodostuvat verraten loiviksi ja säännöllisiksi. Kalkkialpeissa sitä vastoin vesi vaipuu syvälle kallioon syöpyneisiin halkeamiin, uurtaen niitä suoraan alaspäin, jonka vuoksi laaksot siellä muodostuvat syviksi rotkoiksi. Korkeammalle vuoristoon jää hyvin vähän rapaunutta kivennäistä, siellä sen vuoksi kasvullisuudellakin on vähän jalansijaa, autius ja karuus ovat vallitsevana piirteenä; mutta syvissä laaksoissa sitä vastoin ovat edellytykset sitä paremmat, siellä tapaamme runsaita lähteitä, ihania metsiä ja viljavia vainioita ja niittyjä.

Alppijärvet enimmäkseen sekä vuoristossa, että eteismaan rajallakin, ovat jääkauden aikuisten jäävirtain uurtamia syvennyksiä. Mutta juoksevankin veden vaikutuksesta syntyy järviä ja entisiä järviä jakaantuu useammiksi. Sivulta laaksoon juokseva joki voi kuljettamillaan kivennäisillä kokonaan salvata laakson, niin että tokeen yläpuolelle muodostuu järvi.

Taikka voi se samanlaisella kivennäispadolla jakaa kahteen osaan ennen olleen järven.

Aikain kuluessa on Alppien tasaisista harjanteista pääasiallisesti juoksevan veden vaikutuksesta muodostunut nykyinen erinomaisen muotorikas ja vaihteleva jylhä vuoristo.

Mutta kun veden hävitys on kyllin pitkälle edistynyt, niin alkavat lopulta kukkulat ja harjanteet alentua ja pyöristyä, kunnes Alpeistakin vihdoin jää vain perustukset jäljelle. Niistä tulee samanlainen vuoristo, kuin Saksanmaan keskivuoret nykyään ovat. Ikuinen lumi sulaa, selänteet kadottavat yhtäjaksoisuutensa, rinteet saavat tunturikorkeuteen saakka metsäisen verhon. Mutta näistä seikoista saamme vast'edes tarkemmin kertoa.

Näin olemme tutustuneet Saksanmaan maisemain yleispiirteihin. Seuraavassa käymme tarkastamaan niitten sisällistä rakennetta, joka meille avaa tien luonnon syvempään ymmärrykseen.

* * * * *

Edellä olevat luonnonkuvaukset ovat enimmältä osalta seuraavista teoksista:

August Sach: Die Deutsche Heimat (kokoelma parhaiden saksalaisten
kirjailijain luonnonkuvauksia).
Fr. Ratzel: Deutschland.
J. Kutzen ja V. Steinecke: Das deutsche Land.
R. Sieger: Die Alpen.